Kenelle kirjoittaa ja miksi?

Ukrainasta paluusta on vierähtänyt aikaa kuukauden päivät, palattuani Suomeen tunsin olevani ”inspiraatiomyrskyn” pauloissa – halusin kirjoittaa kokemastani ja näkemästäni, keskusteluista, joita Ukrainassa olin käynyt. Kirjoitin matkakokemuksista blogin ”Tšernivtsi ja Karpaatit, eli ikimuistoinen matka sinne ja takaisin”, mutta viittasin matkakokemuksiin sekä käytyihin keskusteluihin useammassa kirjoituksessani ja kommentissani blogeissani sekä sosiaalisessa mediassa. Huomasin etteivät kirjoitukseni juurikaan herättäneet kommentointia tahi keränneet lukijoita, ryhdyin miettimään kenelle kirjoitan ja miksi – tätä pohtiessani ”inspiraatiomyrskyni” lässähti kuin likilaskuinen kakku, into kirjoittaa katosi. Kenelle kirjoitan ja miksi?

Tarkastelin raakaa dataa, sitä kuinka monta kertaa blogejani luetaan, millaiset aiheet keräävät eniten huomiota (lukukertoja), mikä kiinnostaa ja mikä ei. Toki nämä numeraaliset tiedot ovat suuntaa antavia, ne eivät ole ehdottoman tarkkoja, eivätkä ne kerro sitä, kuinka suuren joukon lukijoita kirjoitukseni todellisuudessa tavoittavat, mutta lukemat ovat suuntaa-antavia ja riittävän tarkkoja voidakseni tehdä niiden perusteella johtopäätöksiä.

Blogieni pääasiallisimpia aiheita ovat Ukraina, Venäjä ja turvallisuuspolitiikka sekä suomalaiset ääriliikkeet, eräiltä osin myös ihmisoikeudet ovat saaneet paljon huomiota. Tietty edellä mainittujen pääasiallisimpien aiheiden kohdalla sivutaan lukuisia teemoja, aivan kuten monilta osin pääasiallisimmat aiheet nivoutuvat toinen toisiinsa. Ukrainassa käynnissä olevasta sodasta ei voi kirjoittaa huomioimatta Venäjää, joka on sodan moottori. Ilman Venäjän aktiivista roolia, osallistumista sotaan suoraan ja välillisesti, sotaa ei enää Itä-Ukrainassa käytäisi.

Vartiopaikalla aiheita.

Minulle Ukrainassa käynnissä oleva sota ja siihen nivoutuvat tapahtumat ovat tärkein ja merkittävin aihe, kuitenkin huomaan, että tämä Euroopassa käynnissä oleva sota ei tunnu juurikaan herättävän kiinnostusta lukijoissani. Itse asiassa saman havainnon taitavat jakaa myös Ukrainan sodasta kirjoittavat toimittajat, sota ei kiinnosta lukijoita – voidaanko siis sanoa, että tavallinen kansa on unohtanut tämän käynnissä olevan sodan, heille se on merkityksetön, triviaalia, joten heidän mielestä ei ole järkevää uhrata aikaa tästä sodasta lukemiseen? Ukrainassa soditaan – so what – näinkö tosiaankin on käynyt? Uutinen on helppo ohittaa ”uutena normaalina” ja kääntää sivua viihdeuutisten ja hömpän puolelle. Itse asiassa juuri tämä on eräs Venäjän tavoitteista, normalisoida epänormaali ja synnyttää tilanne, jossa Ukrainassa käynnissä oleva sota ei kiinnosta, jossa Ukraina ei kiinnosta laajaa kansanjoukkoa, ja näin yrittää saavuttaa tilanne, jossa Venäjän toimet eivät herätä kiinnostusta ja näin sen olisi omilla (esim. sodan intensiteettiin vaikuttavilla) toimilla mahdollista vaikuttaa Ukrainaan ja yrittää hivuttaa sitä takaisin omaan etupiiriinsä. Tai ainakin vaikeuttaa Ukrainan yhteiskunnallista muutosta, taistelua korruptiota ja neuvostoajoilta periytyvää hallintokulttuuria vastaan.

Edellä kuvaamani tilanne on oikeastaan vastaus siihen, miksi haluan kirjoittaa Ukrainasta – miksi paukutan rumpua ja yritän pitää Ukrainan tapahtumia esillä. Ukrainan unohtaminen, sodankäynnistä kirjoittamisen lopettaminen on juuri sitä, mitä Venäjän hallinto haluaa ja toivoo. Pois silmistä, pois mielestä – pois olemasta. Mutta vaikka tiedänkin miksi kirjoittaa, kirjoitettuani satoja blogitekstejä koko bloggariurani aikana, ja kirjoitettuani sosiaaliseen mediaan sekä erinäisille keskustelupalstoille – epäilemättä – tuhansia tekstejä sitten marras-joulukuun 2013, jolloin kansalaiset kokoontuivat Kiovassa Maidan Nezalezhnostille ensimmäisen kerran lyöden ensitahdit Ukrainassa alkaneelle muutosprosessille, olen tänä syksynä joutunut kysymään itseltäni entistä useammin miksi? Ehkäpä kysyminen johtuu myös vierineistä vuosista sen ohella, että huomaan suomalaisten kiinnostuksen hiipuvan hiipumistaan.

Ukrainan matkan jälkeen olen kirjoittanut useita blogeja, syyskuussa kaikkiaan kahdeksan kirjoitusta, joista seitsemän sivuaa tavalla tai toisella Ukrainaa ja Venäjää, yhden käsitellessä toimittaja Jessikka Aroon kohdistettua, Mikko Elon aloittamaa, häirintäoperaatiota. Matkan tähden Aroon kohdistettua häirintää käsittelevä blogi oli hiukan myöhässä – kiihkein vaihe käytiin matkani aikana, tästä huolimatta kyseinen blogi keräsi syyskuussa kirjoittamistani blogeista eniten lukijoita (434) toisessa ääripäässä on blogi ”Miksi Sergei Loznitsan”Donbass” on merkittävä elokuva?”, tähän päivään mennessä se on luettu 45 kertaa. Ehkäpä blogin nimi on hämäävä, karkottaen lukijoita, sillä vaikka viittaan nimessä Loznitsan Rakkautta ja Anarkiaa elokuvafestivaalilla näytettyyn ”Donbass” elokuvaan, blogissa käsittelen elokuvan kautta olemassa olevaa todellisuutta näissä ns. kansantasavalloissa.

Loznitsan "Donbassissa" fakta ja fiktio kohtasivat.

Eipä sillä, ei yksikään Itä-Ukrainan sotatoimi- ja miehitettyjen alueiden tapahtumia käsittelevä kirjoitukseni ole kerännyt merkittäviä määriä lukijoita. Militanttikomentaja Aleksandr Zahartšenkon likvidoineen attentaatin jälkimainingeissa kirjoittamani blogi ”Attentaatti ”kansantasavalloissa” (eli tapettujen militanttikomentajien lista saa jatkoa)” on kerännyt tähän päivään mennessä reilut 300 lukukertaa. Tapahtuman merkittävyys huomioiden määrä on yllättävän alhainen, samaan lukemaan (328) yltää aihetta sivuava ”Onko FSB:n rooli kasvamassa miehitetyssä Itä-Ukrainassa?” – jossa sivuhuomiona nostan esille Venäjän valtion EU:n jäsenmaihin suuntaaman, konkreettisen, vaikuttamisyrityksen, venäläisten tukijoineen, järjestettyä Italiassa sekä Ranskassa – huonolla menestyksellä – Zahartšenkon kunniaksi muistomarsseja.

Entisen kansanedustaja Mikko Elon aloittamaa häirintäoperaatiota ei toki voi väheksyä, kyseessä oli vastenmielinen operaatio, jota voi jopa kutsua maalittamiseksi kun huomioimme aloittajan – Elon – taustat, täten on ymmärrettävää, että kirjoitus on kerännyt eniten lukukertoja. Mutta kun tarkastelemme koko historiaa, niin minulle triviaalimmat aiheet, kuten Suomi Ensin ja muut suomalaiset ääriryhmittymät näyttävät keränneen selkeästi eniten lukijoita. Poimitaan seuraavaksi kolmen kärki:

Suomi Ensin – Putinin asialla: 3323 lukukertaa.

Mikä se RuFi oikein on?: 2459.

”Kansallismielisten” puolueprojektit haiskahtavat…: 2278.

Selkeästi Ukrainan sotaa käsittelevistä blogeista suosituin on ”Venäläisjoukkojen kokoonpano Itä-Ukrainassa” 855 lukukerralla, ja mikäli jätämme huomiotta suomalaiset Venäjä-operaattorit, kuten Johan Bäckman, tai miehitetyssä Itä-Ukrainassa propagandaa levittänyt Janus Putkonen, ynnä heidän kaltaisiaan suomalaisia käsittelevät blogit, Ukrainassa käynnissä oleva sota ei kerää merkittäviä lukijamääriä. Harmi – sillä valtaosa Ukrainan sotaa käsittelevistä blogeista on sellaisia, jotka vaativat minulta aikaa ja taustoitusta varsin paljon. Osassa olen myös nostanut esille sellaisia aiheita, joista suomalainen media ole juurikaan kirjoittanut, tai huomiot ovat jääneet kovin vähäisiksi – suorastaan olemattomiksi. Jos Ukrainassa käynnissä oleva sota saa vähän huomiota, vielä heikompi on laita niiden kirjoituksieni, joissa nostan esille lukuisat ihmisoikeusloukkaukset niin Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla kuin myös Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla unohtamatta Venäjän omalla maaperällään syyllistymiin ihmisoikeusrikkomuksiin. Osa näistä kirjoituksista, kuten ”Ihmisoikeuksien mallimaa Suomi on hiljaa, (vol. 3)” on kerännyt vain joitain kymmeniä lukukertoja. Aihe ei tunnu kiinnostavan suomalaisia, tästä huolimatta en voi tyystin vaieta aiheesta – kuten en siitäkään, että ilmoituksessaan 5. lokakuuta 2018 Venäjän vangitsema ja näytösoikeudenkäynnissä tuomitsema Oleg Sentsov ilmoitti kirjeessään venäläisviranomaisten mahdollisesti aloittavan hänen pakkoruokinnan. Sentsov lausui kirjeessään kiitoksensa kaikille häntä tukeneille pyytäen myös anteeksi kaikilta heiltä, jotka joutuvat jatkamaan istumista. 

Oleg Sentsovin 5.10.2018 päiväämä kirje.*

Miksi kirjoitan, on ilmeisen selvää. Kenelle sitten kirjoitan? Pyrin huomioimaan ajankohtaisia Ukrainaa, Venäjää ynnä turvallisuuspolitiikkaa käsitteleviä aiheita, mutta huomaan entistä enemmän kirjoittavani itselleni – mikäli aihe ei kosketa minua, on minun likimahdotonta saada aikaan tekstiä. Toki toivon, että kirjoitukseni kiinnostaisivat lukijoita, mutta pelkästään heille ja heitä kiinnostavista aiheista on mahdotonta kirjoittaa. Kuitenkin kirjoitan, koska kirjoittamisen lopettaminen ei ole vaihtoehto, siksi, koska vaikeneminen Ukrainassa käynnissä olevasta sodasta on juuri sitä mitä Venäjän hallinto yleisesti toivoo – ja mitä erinäiset tahot toivovat minun henkilönä tekevän.

Marko

*: kuva via Berliner Osteuropa-Experten.