Venäjän disinformaatio ja propaganda leviää – levittäjänä Avoin Media

 

Venäjän laajennettua sotaa Ukrainassa kuluvan vuoden helmikuun 24. päivä on Venäjän narratiivia toistava ja tukeva disinformatiivinen viestintä lisääntynyt myös Suomessa. Kirjoituksessani tarkastelen vaihtoehto- ja vastamedioihin lukeutuvassa Avoimessa mediassa julkaistua Cf2R:n analyysia (ja sen ensimmäistä osaa). Avoimen median taustalla on parivaljakko Riikka Söyring ja Johanna Lehtonen, joista kumpikin on ollut hyvin aktiivisia Tauno Mehtälän perustamassa Vastavalkeassa, joka sekin oli ja on Avoimen median tavoin luonteeltaan Venäjän narratiivia toistava ja sen disinformaatiota levittävä alusta.

Avoimessa mediassa julkaistiin 29. maaliskuuta Riikka Söyringin kirjoittama ”Sotilaallinen tilanne Ukrainassa. Cf2R-analyysi, osa 1” -kirjoitus, (1) joka jo ensisilmäilyllä näytti sisältävän hyvin paljon disinformaatiota. Oman olemattoman ranskantaitoni tähden en vertaa Söyringin käännöstä ja päätelmiä alkuperäiseen Cf2R:n analyysiin ”La situation militaire en Ukraine”, jonka on laatinut Jacques Baud, ex. eversti ja Sveitsin Strategisen tiedustelun entinen jäsen, joka on erikoistunut Itä-Euroopan maihin. (2) Huomioitavaa on kuitenkin se, että Sveitsin strategisen tiedustelun jäsen hän oli vuosina 1983 – 1990.

Baudin urassa näyttää tapahtuneen jonkin astein käännös (huonompaan), 2010-luvulle tultaessa, jolloin hän alkoi esiintyä venäläismedioiden ohella erilaisissa vaihtoehtomedioissa, kiistää Darfurin sodan, Sudanissa, ihmisuhrien määrää – kokoluokan muutos oli merkittävä kun se putosi YK:n arvioimasta 300 000 kuolleesta 2500 kuolleeseen; Baud kiisti myös Syyrian asevoimien syyllistyneen Holmsin joukkomurhiin, ja väitti Caesarin ottamien valokuvien olevan itse asiassa kiduttamalla murhattuja Syyrian armeijan sotilaita (todellisuudessa Caesarin kuvat ovat merkittävä todiste Bašar al-Assadin joukkojen harjoittamasta systemaattisesta kiduttamisesta ja julmuuksista); Sergei ja Julia Skripalin myrkytyksen Baud arvioi olevan seurausta ruokamyrkytyksestä ja Aleksei Navalnyin myrkytyksen taustalla olleen mafian – eräänlainen mafia siellä olikin, nimittäin Vladimir Putinin johtama mafia. Taustan ollessa tämän, ei lainkaan ihme, että Avoimessa mediassa on aiemminkin turvauduttu Jacques Baudin analyyseihin pohjatyössä.

 Cf2R:n eli Centre Français de Recherche sur le Renseignement’n perustaja on  Eric Denécé, jonka oma tausta on varsin samanlainen kuin Jacques Baudin. Denécé väittää Arabikevään olleen Yhdysvaltojen tuella valmistellun värivallankumousten tapaan, ja kolme päivää ennen Venäjän offensiivia Ukrainaan Denécé julkaisi Cf2R:n verkkosivulla Spin Doctorsissa julkaistun kirjoituksen ”Miksi venäläiset eivät halua sotaa” – hänen mukaansa pelot Venäjän hyökkäysaikeista olivat perusteettomia.

Bruno Tetrais totesi maaliskuun 28. päivä Cf2R:stä seuraavaa:

”C'est maintenant clair: une officine qui se prétend "Centre français de recherche sur le renseignement" fait de la désinformation délibérée avec des publications utilisant les éléments de langage du Kremlin. L'hypothèse la plus généreuse est celle de la naïveté.” (3)

Näyttää siis siltä, että niin Denécé kuin myös Baud ovat syystä tai toisesta hypänneet Kremlin narratiivia toistavien (hyödyllisten idioottien) kelkkaan – taustalla on todennäköisesti useita tekijöitä moiselle käytökselle, mutta suhteellisen helposti on pääteltävissä kummankin näkevän ”amerikkalaisen imperialismin” peikkona ja syyllisenä viimeisimpien vuosikymmenten sotiin Venäjän toimiessa vastavoimana tälle, samalla he kuitenkin näyttävät olevan sokeita venäläiselle imperialismille ja sen piirissä toteutetuille hirveyksille. Sivumennen huomautettuna, monen on ilmeisen vaikeaa mieltää Venäjän olleen ja olevan imperialistinen valtio, aivan kuten Neuvostoliittokin oli.

Todennäköisesti eräs tekijä, mikä haittaa tämän ymmärtämistä on se, että Venäjän imperialismi eteni pääasiassa maita myöten toisin kuin eurooppalainen kolonialismi, jonka nimissä valloitettiin merten takaisia alueita.

Riikka Söyringin käännöksestä

Tämän alustuksen jälkeen on syytä tutustua tarkemmin Riikka Söyringin kääntämään analyysiin ”Sotilaallinen tilanne Ukrainassa. Cf2R-analyysi, osa 1” ja hänen kirjoittamiin lisähuomioihin. Itsessään jo kirjoituksen alku ”Ukrainan sisällissodan juurista” sisältää lukuisia virheellisiä johtopäätöksiä kuin myös selkeää disinformaatiota – tai vähäisimmilläänkin misinformaatiota, joka samalla johtaa lukijan (tarkoituksella) harhaan.

Baudin analyysin merkittävä virhe on se, että tarkastelun eräänlainen ”nolla-hetki” on helmikuu 2014, jolloin jätetään kokonaisuudessaan huomioimatta Viktor Janukovitšin korruption lamauttama valtakausi ja vielä pidemmälle ulottuvat Venäjän vaikutustoimet Ukrainassa ja Venäjän halu pitää Ukraina – vaikka väkisin – omassa vaikutuspiirissä. Huomiotta jää vuoden 2004 oranssivallankumous, joka oli samalla seuraus Venäjän räikeästä puuttumisesta Ukrainan presidentinvaaleihin – toisaalta kun muistamme millaisen hypoteesin Cf2R:n perustaja Eric Denécé on rakentanut värivallankumousten ympärille ja kuinka negatiivisena hän näkee Yhdysvaltojen vaikutuksen, niin on oletettavaa, ettei Baudkaan olisi nähnyt mitään ongelmaa Venäjän Ukrainaan kohdistamassa vaikuttamisessa ja painostamisessa.

Euromaidanin, jota voimme pitää merkittävänä käänteenä Ukrainan lähihistoriassa, taustalla piileviä syitä ei ole tässä enää tarpeen toistaa. Tapahtumien kulusta Kiovassa ja Ukrainassa on kirjoitettu suomeksikin lukuisia kirjoja, erinomainen tapahtumakuvaus on Timo Hellenbergin osuus teoksessa Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta. (4) Käytännön tasolla Euromaidan päättyi helmikuussa 2014 Ukrainan silloisen presidentin Viktor Janukovitšin paettua Kiovasta ja muutamaa päivää myöhemmin Ukrainasta. Janukovitšin paetessa Kiovasta, etelässä, Krimin niemimaalla oli jo käynnistynyt operaatio, jonka päätyttyä Venäjä oli miehittänyt kyseisen niemimaan. Tapahtuma, jonka Jacques Baud (kuin myös Söyring) jättää huomiotta, mutta jonka Ukrainan silloinen väliaikainen hallinto joutui huomioimaan ja joka näennäisen verettömänä – mutta vieraan valtion aggressiona – rajoitti olennaisesti Ukrainan väliaikaishallinnon liikkumatilaa.

Käytännössä osittain Venäjän Krimin niemimaan valtausoperaation kanssa päällekkäin alkoi Ukrainan etelä- ja itäosissa kansa liikehtiä – tai näin tuolloin kuvittelimme, koska jouduimme elämään puutteellisen tiedon ja runsaan disinformaatiotulvan keskellä. Tämä kansan liikehdintä on sitä, mikä johti myöhemmin keväällä sotaan ja jonka taustalla on Venäjän operaattorit, vaikka Baud kuin myös Söyring tämän kiistävät (ja osoitan heidän olevan väärässä).

Lainaus Avoimessa mediassa julkaistusta analyysista:

”Termin pro-Russian, venäjämielinen, käyttäminen vihjaa, että Venäjä olisi ollut osallinen {vuoden 2014 konfliktiin] vaikka niin ei ollut; termin ”venäjänkieliset” käyttö olisi ollut rehellisempää.”

Väärin – itse asiassa juuri pro-Russian eli venäjämielinen on oikea termi kuvaamaan ihmisiä, jotka hakeutuivat liikehdintään kevättalvella ja osin keväällä 2014. Termi ”venäjänkieliset” leimaa aivan liikaa liikehdinnän Ukrainan itä- ja eteläosien venäjän kielisten liikehdinnäksi, vaikka jo hyvin varhaisessa vaiheessa moottorina toimivat Venäjältä (ja kolmansista maista) tulleet agitaattorit ja provokaattorit. Esim. Russian Imperial Movement lähetti delegaation Itä-Ukrainaan, Donetskiin, maaliskuussa 2014 tapaamaan sikäläisiä yhteistyökumppaneita, delegaatiota johti Nikolai Truštšalov. (5) Yhdistävä tekijä ei ole kieli vaan valtio – Venäjä.

Paikallisesti liikehdinnän pariin hakeutuneista suurin osa puhui venäjää siitä yksin kertaisesta syystä, että tuolloin, etenkin alueen kaupungeissa, enemmistö puhui venäjää mutta vain marginaalissa oleva osuus väestöstä kannatti liikehdintää. Donetskissa järjestettiin maaliskuussa 2014 lukuisia mielenosoituksia näiden venäjämielisten toimesta, kuun lopulla miljoonakaupungista (suurkaupunkialueella asui lähes pari miljoonaa ihmistä) saapui mielenosoituksiin vain joitain satoja ihmisiä ja koko liikehdintä oli näivettymässä, jollei Venäjältä olisi ohjattu alueelle bussilasteittain agitaattoreita eli ”putinin turisteja” pitämään yllä mielenosoituksia ja osallistumaan hallintorakennusten valtauksiin, jotka eivät vielä tuolloin edenneet avoimen väkivaltaisiksi yhteenotoiksi. Kaikki muuttui 12. huhtikuuta 2014 Slovjanskissa ja Kramatorskissa, jolloin venäläisen tiedustelu-upseeri Igor Girkinin Ryhmä Krim, jonka ytimen muodostivat Krimin niemimaan valtausoperaatioon osallistuneet erikoisjoukkojen sotilaat, aloitti operaation Slovjansk-Kramatorsk-alueella, miehittäen parissa päivässä kummankin kaupungin avainkohteet.

On myös hyvin ymmärrettävää ettei Ukrainan silloisella hallinnolla ollut haluja neuvotella kansanäänestyksestä (jolla nimellä äänestystä myös Itä-Ukrainan alueilla markkinoitiin paikalliselle väestölle) enää sen jälkeen kun useita paikkakuntia oli päätynyt sellaisten joukkojen hallintaan, joiden ytimen muodostivat venäläiset erikoisjoukkojen jäsenet ja joiden johdossa oli venäläisiä upseereita, kuten Igor Girkin. (Huom. teknisesti nämä upseerit olivat entisiä, koska lähes kaikki heistä olivat eronneet palveluksesta edellisten kuukausien kuluessa, epäilen kuitenkin, että kyseessä oli ero, jonka tarkoituksena oli tukea Venäjän väitettä siitä, ettei venäläisiä joukkoja osallistu operaatioihin – kyse oli siis maskirovkasta).

Ukrainan hallinto oli kuitenkin valmis neuvottelemaan kieliasiasta kuin myös Itä-Ukrainan asemasta osana Ukrainaa vielä toukokuussa 2014, mikä ei kuitenkaan käynyt Igor Girkinin johtamille joukoille – kuvaavaa on sekin, että etenkin keväällä ja alkukesästä 2014 Girkinin rooli oli hyvin merkittävä ja samalla näkyvin. Hän allekirjoitti lukuisia asetuksia, joukossa surullisen kuuluisa ukaasi, joka perustui Stalinin vuonna 1941 allekirjoittamaan lakiin, joka mahdollisti hänen joukkojen tekemät – laittomat – teloitukset Slovjanskissa ja Kramatorskissa.

Baud ei kuvaa lainkaan tätä kehityskulkua omassa analyysissaan – eikä Söyringkään viittaa siihen, minkä kuvaamatta jättäminen johtaa koko tekstin harhaiselle tielle ja antaa mahdollisuuden kuvailla sellaisia johtopäätöksiä, joissa tapahtumat ovat Venäjän miehittämästä Krimin niemimaasta erillisiä ja itsenäisiä ja ettei Venäjällä ole osaa eikä arpaa tapahtumakulkuun. Tekstistä jää myös täysin huomiotta Transnistrian osuus, tiedossa on kuitenkin, että tämä Venäjän tukema ja varustama, Moldovasta sodan seurauksena Venäjän tuella 90-luvulla eronnut alue, toimi ponnahduslautana Odesan alueen väkivaltaisuuksille. Moni Odesan väkivaltaisuuksiin osallistunut venäläinen saapui Ukrainaan Transnistrian kautta tai pakeni piileskelemään alueelle kevään 2014 yhteenottojen jälkeen. (6)

Räikeimmin Baud valehtelee väittäessään, ettei –

”Venäjän armeija olisi toimittanut aseita ja muuta materiaalia ns. kapinallisille, vaikka väitteitä Venäjän antamasta aseavusta esitettiinkin” (lainaus edelleen Söyringin tekstistä).

Se on totta, ettei Venäjä keväällä 2014 tukenut Ukrainassa sotivia militanttiryhmiä raskaalla aseistuksella mutta jo hyvin varhain Ukrainan vapaaehtoisjoukot ja asevoimien yksiköt saivat haltuunsa sellaista aseistusta, jota ei koskaan ollut myyty Ukrainalle ts. se saattoi päätyä militanttien haltuun vain Venäjältä. Mutta jo toukokuussa 2014 Venäjän rooli muuttui olennaisesti aktiivisemmaksi sen päästäessä rajan läpi Ukrainan puolelle esim. Vostok prikaatin taistelijoita ja kesäkuussa 2014 ensimmäiset taistelupanssarivaunut. Nämä toimet osoittivat sen, että Venäjä oli jo ottamassa aktiivisempaa roolia sodassa Ukrainan itäosissa.

Söyrigin tekstissä Baud myös esittää väitteen, että –

”Ukrainan armeijan epäonnistumisten jatkuessa kokonaiset panssari-, tykistö- ja ilmatorjuntapataljoonat alkoivat paisuttaa itsenäisyystaistelijoiden rivejä, ja tämä, sanoo Baud, oli tekijä, joka ajaa Ukrainan suostumaan Minsk-sopimukseen”.

Jota väitettä ei tue mikään todellinen havainto keväältä tai kesältä 2014. Huhtikuussa 2014 Igor Girkinin joukot saivat haltuunsa yksittäisiä rynnäkkövaunuja sekä miehistönkuljetusajoneuvoja Slovjanskin ja Kramatorskin alueilla käydyissä taisteluissa – samoin heidän joukkoihin siirtyi joitain sotilaita. Edes miljoonakaupunki Donetskin ympäristön yhteenotoissa Venäjän tukemien joukkojen ei onnistunut saada haltuunsa merkittävää määrää kalustoa, ukrainalaisten onnistui esim. tuhota korjauskelvottomaksi kaupungin pohjoispuolisessa tukikohdassa sijainnut ilmatorjuntajärjestelmä. Mikäli kevään ja kesän 2014 aikana Venäjän tukemat joukot olisivat saaneet huomattavia määriä kalustoa Ukrainan asevoimilta, niiden tuskin olisi tarvinnut ottaa käyttöönsä muistomerkkeihin sijoitettuja panssarivaunuja.

Alkuvaikeuksien jälkeen Ukrainan asevoimien onnistui saavuttaa pienempiä ja suurempia voittoja taistelukentällä kesän 2014 kuluessa – niin merkittäviä voittoja, että Venäjän oli puututtava peliin, ensin a) tulittamalla kohteita Ukrainassa omalta maaperältään tykistöllä ja raketinheittimillä, b) toimittamalla proxy-joukoilleen entistä enemmän raskasta kalustoa, heinäkuun 16. – 17. välillä Venäjältä toimitettiin Ukrainan itäisiin osiin 53. ilmatorjuntaprikaatin kalustoon kuulunut Buk-M1 ilmatorjuntaohjusjärjestelmän TELAR nro. 332 (venäläisellä miehistöllä) – iltapäivällä 17. heinäkuuta kyseisestä Buk-M1 TELARista laukaistu ohjus pudotti Malaysia Airlinesin lennon MH17 c) osallistuen asevoimillaan Ukrainan sotaan elokuun lopulta alkaen. (7, 8 ja 9)

Tuhoa Zelenopilliassa Venäjän rakettikeskityksen jälkeen, 11. heinäkuuta 2014.

Nähdäkseni löytyy ainoastaan yksi merkittävä syy sille, miksi Baud valehtelee yllä olevassa lainauksessaan niinkin räikeästi. Kuvailemalla Ukrainan asevoimien epäonnistuneen kaikessa ja sen myötä joukkojen loikanneen Venäjän proxy-joukkojen puolelle, hän voi perustella sen (itselleen ja lukijoille), kuinka lopulta päädyttiin siihen, että Itä-Ukraina tuli miehitetyksi, vaikka – painotan – hänen kuvauksensa on hyvin kaukana totuudesta. Se on räikeä vale!

Ilman Venäjän offensiivia Ukrainan itäisiin osiin loppukesästä 2014 sota Itä-Ukrainassa olisi todennäköisesti päättynyt muutaman kuukauden kuluessa. Elokuussa 2014 Ukrainan asevoimat oli ottanut jo lähes täysin raja-alueen takaisin hallintaansa, merkittäviä osia Itä-Ukrainan miehitetyistä alueista oli palautunut takaisin Ukrainan haltuun – Donetsk oli tuolloin jo lähes täysin saarrostettu Ukrainan asevoimien toimesta, joten Venäjä toimi ns. viimeisellä hetkellä.

Tilanne Itä-Ukrainassa 21. elokuuta 2014.

Söyringin kirjoituksen jatkossa toistuu samoja virhepäätelmiä, valheita jne., jota toisaalta Ukrainan viime viikkojen taistelu ja Venäjän asevoimien nöyryyttävä tappio Kiovan ympäristössä omalta osaltaan todistavat vääriksi. Joko Baud on omassa analyysissaan sulkenut silmät todellisuudelta tai hän on turvautunut aineistoon, joka on jollain tapaa suodatettua, koska muutoin minun on vaikea kuvitella, että avoimin silmin ja rehellisin mielin analyysia laativa henkilö päätyisi hänen johtopäätöksiinsä. Söyringin tekstistä poimin muutamia esimerkkejä esille, esittäen samalla vastakkaisen väitteen.

”Ukrainan armeija ja sen johto, kertoo Baud, on niin korruption läpitunkemaa, että se ei enää nauti väestön tukea” – valtiollisista instituutioista Ukrainan asevoimat kuului niihin, jotka nauttivat kansalaisten luottamusta. (10)

”Nuoret ukrainalaiset joko pakenevat ulkomaille tai menevät Donbassiin taistelemaan Kiovaa vastaan, mikä ehkä osittain selittää Ukrainan demokratiavajetta, Baud havainnoi.” – muuttoliike on ennemminkin päinvastaista, koska Itä-Ukrainan miehitetyt alueet eivät tarjonneet nuorille tulevaisuutta, joten siksi joka vuosi tuhannet nuoret pyrkivät alueelta pois opiskelemaan Ukrainaan tai länteen. Itä-Ukrainassa 1. ja 2. armeijakunnan aluepuolustusprikaatien miehistöstä huomattava osa oli venäläisiä vapaaehtoisia sekä alueen etnisesti venäläisperäistä väestöä.

Paikoin on jo vaikea päätellä, että missä kohdin väärän johtopäätöksen tekee Jacques Baud ja milloin taasen Riikka Söyring ja milloin (vaiko aina?) toiminta on tarkoituksellista disinformaation levittämistä. Todennäköisesti tarkoituksellinen harhauttaminen on esittää puolisotilaalliset joukot (Reutersin lähteen paramilitary) ”ideologialtaan ääri-oikeistolaisista aktivisteista” kun ei avata mitä näillä puolisotilaallisilla joukoilla tarkoitetaan.

Ukrainan asevoimien ja maanpuolustuksen tilaa käsittelevissä katsauksissa puolisotilaallisiin joukkoihin (paramilitary troops) lasketaan Ukrainan kansalliskaarti (johon kuuluu osana Azov prikaati), Ukrainan rajavartiolaitos ja rannikkovartiosto, Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU, valtion hätätilaministeriön joukot ja Ukrainan erikoiskuljetuspalvelut, jonka myötä voimme päätellä, että Baud/Söyring teksti on tarkoituksellista harhaanjohtamista kun siinä kirjoitetaan ”ideologialtaan ääri-oikeistolaisista aktivisteista”. Räikeä vale!

Teksti on paikoin myös historiaa vääristelevä – toki samalla Vladimir Putinin ja Venäjän narratiivia toistava, ja siinä jätetään myös huomiotta täysin se, että historiallisesti Ukrainan nationalistit ovat tehneet yhteistyötä lukuisten vähemmistöjen kanssa, myös juutalaisten. 1940-luvulta aina 1950-luvulle saakka miehittäjää vastaan taistelevat ukrainalaisnationalistit ja -patriootit koostuivat monietnisistä ja uskonnollisista ryhmistä – niihin kuului myös juutalaisia. Tässä kohdin en malta olla lainaamatta kohtaa Timothy Snyderin teoksesta Musta maa – holokausti: tapahtumat, opetukset:

”Vaikka Puolan armeija, päinvastoin kuin puna-armeija, ei ollut koskaan taistellut saksalaisten rinnalla, neukuille ei tuottanut vaikeuksia nähdä puolalaisia fasisteina. Stalinistisen maailman diskurssissa ’fasisti’ oli sellainen, joka stalinistisen hallinnon mielestä ei toiminut Neuvostoliiton etujen mukaisesti”. (11)

Putinistisen maailman diskurssissa fasisti tai natsi on sellainen, joka…

On tavallaan kiinnostavaa, että vakavasti otettavana esiintyvän organisaation – Cf2R – nimissä suolletaan maailmalle analyysi, jonka kuka tahansa asioihin perehtynyt voi helposti tyrmätä. Todennäköinen selitys tälle toiminnalle löytyy joko jostain henkilökohtaisesta kytköksestä Venäjään (tai sen operaattoreihin) tai esim. hyvin voimakkaasta anti-amerikkalaisuudesta, mikä leimaa useita vasemmistolaisia nykyään saaden heidät hakeutumaan rikollisen Kremlin helmoihin, tai muusta hyvin vahvasta ideologisesta taustasyystä. Omissa silmissäni tällaisen analyysin, sikäli mikäli Söyringin teksti edes pääkohdiltaan noudattaa Jacques Baudin analyysia.

Omasta puolestani aiheen käsittely saa jäädä tämän yhden tekstin perkaamiseen, en usko alkuperäisanalyysin tai käännöksen muidenkaan osien olevan tämän laadukkaampia (ja kiinnostavampia).

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://avoin.media/2022/03/29/sotilaallinen-tilanne-ukrainassa-cf2r-analyysi-osa-1/ 

2. https://cf2r.org/documentation/la-situation-militaire-en-ukraine/ 

3. https://twitter.com/BrunoTertrais/status/1508378873792192513 

Twiitin konekäännös ranskasta englantiin: ”It is now clear: an agency claiming to be a "French Center for Intelligence Research" is deliberately misinforming with publications using Kremlin language. The most generous hypothesis is that of naivety.”

4. Timo Hellenberg ja Nina Leinonen (nyk. Järvenkylä): Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta. 

5. https://anton-shekhovtsov.blogspot.com/2015/09/russian-fascist-militants-give-money-to.html 

6. https://tsn.ua/politika/zhertvami-pozhezhi-v-odesi-stali-15-rosiyan-ta-p-yatero-gromadyan-pridnistrov-ya-347944.html 

7. https://www.bellingcat.com/app/uploads/2016/02/bellingcat_-_origin_of_artillery_attacks_02-12-15_final1.pdf

8. https://www.bellingcat.com/news/uk-and-europe/2017/06/05/pre-mh17-photograph-buk-332-discovered/ 

9. Havaintoja Ukrainan sodasta – Ilovaiskin kattila: Maavoimien tutkimuskeskus, Joulukuu 2016.

10. https://twitter.com/ukraine_world/status/1488526060530589707 

11. Timothy Snyder: Musta maa – holokausti: tapahtumat, opetukset, s. 300.