Muistamisesta ja kunnioittamisesta unohtamiseen

Tällä viikolla Euroopassa muistettiin toisen maailmansodan uhreja, aseet hiljenivät Euroopan rintamilla toukokuussa 1945 Saksan antauduttua liittoutuneille. Meillä Suomessa sodan uhrien muistamisella toukokuun 8. (tai venäläisten voitonpäivänä toukokuun 9.) ei ole perinteitä, sillä päättyiväthän Suomea ankarasti kurittaneet sodat aiemmin – jatkosota syyskuun 19. 1944 ja Lapin sota 27. huhtikuuta 1945, jolloin vietämme kansallista veteraanipäivää. Lapin sota oli seurausta välirauhanehdoista, joihin kuului muun muassa saksalaisten joukkojen pakottaminen pois Suomesta.

Tässä kohdin on tietenkin hyvä muistuttaa lukijoita siitä, että vaikka aseet hiljenivät Euroopassa toukokuussa 1945, toinen maailmansota jatkui vielä kuukausien ajan Tyynellämerellä ja Aasiassa, jossa Yhdysvaltojen johdolla useilla rintamilla taisteltiin japanilaisjoukkoja vastaan. Syyskuun 2. 1945 Japani allekirjoitti antautumisasiakirjat taistelulaiva USS Missourin kannella Tokion lahdella – kymmeniä miljoonia kuolonuhreja vaatinut toinen maailmansota päättyi.

Meille suomalaisille kansallinen veteraanipäivä on muistamisen kannalta olennaisesti merkittävämpi kuin toukokuun 8., jolloin monet eurooppalaiset hiljenevät muistamaan ja kunnioittamaan sodan uhreja – sotilaita ynnä siviilejä, jotka maksoivat kalliin hinnan eläessään vuosia sodan jaloissa. Suomessa nähtiin tällä viikolla kaksi – toisistaan monella tapaa poikkeavaa – tapahtumaa, joissa muistettiin ja kunnioitettiin sodan uhreja. Tai ainakin toisessa näin tehtiin.

Muistamisesta, kunnioittamisesta ja sovittamisesta

Toukokuun 8. osallistuin Ukrainan suurlähetystön organisoimaan, pienimuotoiseen muistotilaisuuteen, Hietaniemen hautausmaalla Helsingissä.

Hietaniemen hautausmaa 8. toukokuuta 2019.

Tuulisella ja viileällä Hietaniemen hautausmaalla vallitsi rauhallinen ja sovitteleva tunnelma – hetki oli jopa harras olematta kuitenkaan uskonnollinen.

Vaihdoin muutamia sanoja kanssamuistelijoiden kesken, ilmassa ei ollut uhoa vaan nöyryyttä historian edessä.

Ei uhoa – vaikka tänäänkin ukrainalaiset taistelevat Donbasin tasangoilla vapautensa puolesta miljoonien ukrainalaisten eläessä miehittäjän ikeen alla Itä-Ukrainassa ja Krimillä. Eivätkä aseet hiljenneet edes muistopäivänä Itä-Ukrainassa, sillä konekiväärit ja kranaatinheittimet sylkivät kuolemaa päivänä, jolloin Eurooppa hiljeni muistamaan toisen maailmansodan uhreja. Toukokuun 8. aikana tulituksen kohteeksi joutui ukrainalaiset pikkukaupungit ja kylät – kuten Mari’inka Donetskin lounaispuolella ja Opytne Avdiivkan eteläpuolella sekä Pavlopilin ja Lebedinsken kylät Mariupolin itä- ja koillispuolisilla alueilla. Toukokuun 8.  sotatoimissa menehtyi maataan puolustaessaan ukrainalainen aliupseeri Volodymyr Koval kolmen ukrainalaissotilaan haavoittuessa. Eivätkä aseet hiljenneet Ukrainassa seuraavanakaan päivänä – toukokuun 9. jolloin venäläiset juhlivat omaa voitonpäiväänsä…

Suomen ukrainalaisten yhteisö yhdessä Ukrainan suurlähetystön väen kera laski muistokukat Hietaniemen hautausmaan Sankariaukiolla – Ukrainan kansalta Suomen kansalle. Myöskään marsalkka Carl G. E. Mannerheimia ei unohdettu.

Jokainen osallistujista kävimme vuorollamme laskemassa kaksin kappalein punaisia neilikoita ristin juurella.

Omalla vuorollani hiljenin muistaen sukuni uhrauksia, kuten äitiäni, joka ei nähnyt koskaan isäänsä, sillä hän oli vain muutaman kuukauden ikäinen isänsä päästessä lomille katsomaan tytärtään. Seuraavaa kertaa ei enää tullut – äitini isä haavoittui 2. syyskuuta 1943 Aleksandrovkassa, menehtyen 3. syyskuuta 1943 matkalla 30. kenttäsairaalaan.

Kuulaan kirkas sää, tuuli ujelsi korvissa – jossain raakkui varis.

Ei enää koskaan ei valitettavasti toteutunut, vaikka samassa laajuudessa emme sotaa olekaan nähneet.

Muistamisesta, kunnioittamisesta ja sovittamisesta unohtamiseen ja uhoon

Torstai 9. toukokuuta venäläisten voitonpäivä, päivä, jona kuolematon rykmentti marssi Helsingissä. Venäläisillä, kuten kenellä tahansa, on oikeus muistaa toisen maailmansodan uhreja, valitettavaa on se, että tänään Venäjällä toukokuun 9. voitonpäivä on valjastettu osaksi valtiojohtoista propagandaa ja menneisyyden palvontaa, josta nöyryys ja uhrien kunnioittaminen on kaukana. Paljon siis erosivat nämä kaksi muistotilaisuutta toisistaan, toisen ollessa aidosti ja oikeasti hetki, jolloin muistettiin ja kunnioitettiin ja pyydettiin anteeksi, toisen ollessa paluu menneisyyteen, uhoon ja palvontaan, jossa samalla ne historian opetukset on unohdettu.

Kuolemattoman rykmentin marssin järjesti Helsingissä RuFi – suomalais-venäläinen yhdistys, joka markkinoi itseään Suomen ja Venäjän välisenä ystävyysseurana. RuFilla on hyvin läheiset suhteet Venäjän Suomen suurlähetystöön ja eräisiin venäläisoperaattoreihin (kuten Johan Bäckman), eivätkä sen puheenjohtajan Daria Skippari-Smirnovinkaan jauhot aivan puhtaat ole, mutta tässä kirjoituksessa ei ole tarkoitus perata RuFia vaan itse tilaisuutta, kuolemattoman rykmentin marssia, joka toi punaliput ynnä sirpit ja vasarat Helsingin kaduille.

Kuolematon rykmentti Helsingissä toukokuussa 2019.

Kuten jo alussa viittasin, aivan kuten meillä suomalaisilla yhtälailla venäläisillä on oikeus muistaa ja kunnioittaa sodan uhreja, mutta niin kauas muistamisesta, kunnioittamisesta ja sovittamisesta kuolemattoman rykmentin marssi on päätynyt, että sitä on likimain mahdoton pitää tilaisuutena, jossa muistetaan ja kunnioitetaan miljoonia ja taas miljoonia uhreja, jotka monivuotisen sodan aikana menettivät henkensä maansa, aatteensa tahi jonkin muun puolesta – puhumattakaan, että marssilla muistettaisi niiden miljoonien siviilien kärsimyksiä. Siviileiden, jotka monesti maksoivat äärimmäisen kallista hintaa sodan aikana tahi taisteluiden jo päätyttyä.

Tässä kohdin voin lainata kirjoitustani helmikuulta: ”Se, että nyky-Venäjällä historiaa kirjoitetaan uudestaan valkopesten menneisyyttä ei tietenkään ole niiden kymmenien miljoonien puna-armeijassa palvelleiden sotilaiden ja upseereiden vika, sekään ei ole heidän vika, että nyky-Venäjä pyyhkii olemasta näiden sotilaiden tekemiä rikoksia, puhumattakaan, että on pyyhkimässä pois totalitaarisen neuvostovaltion tekemiä rikoksia. Irvokasta tässä onkin, että nyky-Venäjä käyttää surutta hyväksi historiaa ja sen tapahtumia oikeuttaakseen tekojaan ollen samalla haluton puhumaan valloittaja-armeijan, joka puna-armeija oli, rikoksista ihmisyyttä vastaan valloittamillaan ja miehittämillään alueilla.” (1)

Helsingissä järjestetty kuolemattoman rykmentin marssi oli juuri tätä – uhoa, jossa menneisyys nähdään haluamassa valossa, unohtaen ne miljoonat siviilit, jotka joutuivat kärsimään miehittäjän (mikä puna-armeija tosiasiassa oli) rautasaappaan alla. Unohtaen sen, että totalitaarinen valtio uhrasi piittaamatta omia sotilaitaan, siviileistä puhumatta, että tämä samainen valtio kollektiivisesti rankaisi lukuisia kansoja kuvitteellisista rikoksista sodan aikana ja sen jälkeisinä vuosina. Tämä on unohtamista, ja tämä jos mikä tekee kuolemattoman rykmentin marssista vapaan Helsingin kaduilla perin irvokkaan näytelmän. Mutta ehkäpä me olemme oppineet jotain menneisyydestä, toisin kuin marssille osallistuneet suomalaiset ja venäläiset ja tämän opin myötä siedämme kaduillamme tämän imperialistispatrioottisen nyky-Venäjää ihannoivan uhon.

RuFin puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov kuolemattoman rykmentin marssilla.

Kunpa Daria Skippari-Smirnovin johdolla marssille osallistuneet edes hetkeksi pysähtyisivät muistamaan sodan uhreja ja käsittelemään menneisyyttään unohtamisen ja valkopesun sijaan. Ennen kuin on liian myöhäistä ja eurooppalainen sota Ukrainassa laajenee entisestään – vai onko tämä liikaa pyydetty?

Marko

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/02/irvokkaan-naytelman-kolmas-osa.html 

Kuvat Marko Enqvist.