eli havaintoja toimittaja Mika
Mäkeläisen kohutuista Ukrainan asevoimia tarkastelleista raporteista
Yleisradiossa on julkaistu
viime viikkoina pari laajaa, Ukrainan asevoimia ja sen taistelutapaa
kriittisesti tarkastelevaa toimittaja Mika Mäkeläisen raporttia.
Ensimmäisessä, 28. helmikuuta julkaistussa artikkelissa – Suomalaisupseerin mielestä Ukrainalta puuttuu taito hyökätä ja siksi sota päättyy katkeraan yllätykseen – ”Venäjä ei tätä sotaa häviä” – ääneen pääsi joukko Ukrainassa
sotivia tai koulutusapua antavia suomalaisia, ja toisessa Brittiasiantuntija kirjoitti murskaraportin Ukrainan asevoimista – ukrainalaiseversti on samaa mieltä vain yhdestä asiasta. Jälkimmäiseen artikkeliin Yleisradio
haastatteli Ukrainan asevoimien muutostarpeista raportin laatinutta
brittiläistä sotilasasiantuntija Glen Grantia.
Ymmärrän sen, että Ukrainan ja
ukrainalaisten urhean taistelun ollessa käynnissä sodankäyntiä tästä
näkökulmasta tarkastelevien artikkeleiden julkaisu voi tuntua selkään
puukottamiselta. Toisaalta samalla meidän on syytä muistaa se, että myös
Ukrainassa on herätelty keskustelua puolustustaistelusta sekä esitetty vaatimuksia,
joiden mukaan esim. tulevaisuudessa on tarkasteltava kriittisesti sotaan
valmistautumista sekä sitä, mitä virheitä ratkaisevina viikkoina ja kuukausina
ennen Venäjän offensiivia (24. helmikuuta 2022) tehtiin ja missä määrin
puutteellinen valmistautuminen johtui poliittisista päätöksistä ja missä
tapauksissa esim. kollaboraattoreiden tai myyrien toiminnasta. Ehkäpä
ukrainalaisilla itsellään on laajemmat oikeudet käydä keskustelua ja esittää
arvostelua valtiovaltaa kohtaan?
Ajattelin ensin jättää käynnissä
olevan keskustelun omaan arvoonsa. En siksi, että nostaisin itseni sen
yläpuolelle, vaan ettei viestiäni ymmärrettäisi väärin. Lopulta päädyin
ratkaisuun kirjoittaa aiheesta, kuitenkin siten, että tuoda syytösten oheen
yhden tekijän lisää. Muistuttaa meitä siitä, että Ukraina on Krimin niemimaan
miehityksen ja etenkin keväällä 2014 Donbasissa, Venäjän masinoiman sodan
alkamisen jälkeen esittänyt lukuisia kertoja kansainväliselle yhteisölle
huolensa Venäjän siihen kohdistamasta uhasta. Kansainvälisen yhteisön toiminnan
(reagoinnin) perusteella on helposti pääteltävissä, ettei se ottanut
ukrainalaisten puheita riittävällä vakavuudella huomioon – etenkään suuret
läntiseen yhteisöön kuuluvat maat eivät näin tehneet. Baltiassa ja Puolassa
tilanne näytettiin nähdyn aivan toisella tavalla, realistisesti ja
todellisuutta vastaavalla tavalla.
Nähdäkseni tässä on eräs syy
sille, että sotaan valmistautuminen oli puutteellista mutta myös sille, ettei
asevoimia ollut ehditty (kyetty) uudistamaan riittävästi sotavuosien kuluessa
(vuodesta 2015 alkaen, jolloin Ukrainan asevoimille laadittiin uusi doktriini,
jossa Venäjä määriteltiin sotilaalliseksi haastajaksi/ uhaksi). Uusi doktriini
edellytti asevoimiin tehtäviä uudistuksia sekä luopumista neutraaliuspolitiikasta,
jonka jälkeen Ukrainassa aloitettiin asevoimien uudistaminen, johon kuului myös
turvautuminen ulkomaalaisiin kouluttajiin sekä puolustusyhteistyön
syventäminen. Ukrainaan saapui yhteistyönmerkeissä kouluttajia ja ukrainalaisia
on käynyt kouluttautumassa yhteistyökumppanimaissa. Kysymys kuuluukin, että
saiko Ukraina parasta mahdollista koulutusapua tuolloin (kun tiedossa oli, että
sen tosiasiallinen vihollinen on Venäjä).
Mäkeläisen ensimmäisenä
julkaistussa artikkelissa todetaan: ”Yhdestä asiasta kaikki kolme
suomalaista ovat samaa mieltä: suomalainen sotilaskoulutus [sodittaessa
Venäjää vastaan] on maailman parasta ja siksi sitä pitäisi tarjota nyt myös
Ukrainalle.” (1)
Nytpä voimmekin tiedustella, että
mitä Suomi on tehnyt Ukrainan hyväksi tuolloin? (Huom. nyt tarkastelen aikaa
ennen 24. helmikuuta 2022). Ukraina on asevoimien uudistusohjelman puitteissa
joutunut turvautumaan niiden valtioiden apuun, jotka ovat vastanneet
myöntävästi tiedusteluun yhteistyön lisäämisestä. Läheskään kaikki valtiot, joita
Ukraina on lähestynyt viime vuosina, eivät vastanneet esitettyyn avunpyyntöön
myöntävästi.
Tietojeni mukaan Ukrainassakin
oli havaittu jo vuosia sitten tarve ryhtyä kouluttamaan maan suurta (mutta
kehnosti koulutettua) reserviä, jolloin katse kohdistettiin niihin
eurooppalaisiin valtioihin, joilla on suuri reservi ja joilla on kokemusta
reserviläisten kouluttamisesta. Avunpyyntö esitettiin tällaisille maille, valitettavasti
kaikki valtiot eivät tähänkään avunpyyntöön vastanneet myöntävästi. Ukrainan oli
pärjättävä niillä mitä se sai, mikä – aivan varmasti – hidasti asevoimien
uudistusprosessia mutta samalla tarkoitti myös sitä, että moni upseeri saattoi
jatkaa entisessä tehtävässään. Tehtävässä, johon hänellä ei välttämättä ollut
enää edellytyksiä (josko koskaan oli ollutkaan) – seuraus maksetaan nyt verellä
rintamalla.
Itse asiassa, mikäli olen oikein
ymmärtänyt, reservin koulutusta ei kunnolla ehditty aloittaa ennen
koronapandemian alkua, jonka jälkeen kello alkoi käydä itseään vastaan.
Ukrainan asevoimien kehittämisen osalta Petro Porošenkon presidenttiyden
vaihtuminen, kansan tahdon mukaisesti, Volodymyr Zelenskyin kauteen
saattoi myös olla kehitysprosessin kannalta askel taaksepäin, kun tilaa
näytettiin annettavan enemmän neuvotteluille Normandia Formaatin
muodossa, joka – mielestäni – kohteli Ukrainaa epätasa-arvoisesti suhteessa
Venäjään. Asetelmaa tarkastellessani usein tuli mieleen, että kyseessä on yksi
vastaan kolme neuvottelu eli Ukraina neuvotteli Venäjän, jota Ranska ja Saksa
tukivat, kanssa. Minskin sopimukset, Normandia Formaatin neuvottelut
muiden vaatimusten rinnalla paljastivat sen, ettei osa läntisestä yhteisöstä
ymmärtänyt (tai ottanut todesta) Ukrainan turvallisuushuolia. Itä-Ukrainassa
vuosien 2014 ja 2022 alun välillä käyty sota paljasti omalta osaltaan tämän
karun todellisuuden. Donald Trumpin Ukrainan erityislähettilääksi
nimittämä Kurt Volker oli tuolloin erittäin harmistunut Saksan ja
Ranskan toiminnasta:
”Sen jälkeen tapasin
ranskalaisia ja saksalaisia, ja kysyin heidän kantaansa siihen, miksi mikään ei
ollut edennyt. He syyttelivät Ukrainaa siitä, että se ei ollut tehnyt erinäisiä
asioita, eivätkä juurikaan paheksuneet Venäjää siitä, kuinka se oli jättänyt
panematta täytäntöön Minskin sopimukset”. (2)
Olettaen Saksan (etenkin Angela
Merkelin) ja Ranskan suhtautuminen Petro Porošenkoon oli nuivaa osin senkin
tähden, koska tämän linja Venäjään oli tiukka. Ei siis ihme, että ”tyhjyydestä”
esiin nousseeseen Volodymyr Zelenskyihin suhtauduttiin toisella tapaa, etenkin
kun hän oli valmis ryhtymään neuvotteluihin Vladimir Putinin kanssa,
mitä halukkuutta Putin käytti häikäilemättömästi hyväksi. Samalla tavalla Putin
käytti hyväksi suurta joukkoa muitakin eurooppalaisia johtajia, jotka
osoittivat halukkuutta vierailla Moskovassa ja istua samaan neuvottelupöytään.
Donald Trumpin kohtelu Yhdysvaltojen presidenttinä oli kenties omaa luokkaansa
– harvoin on nähty tilannetta, jossa maailman mahtavimman valtion päämies syö
Putinin kädestä kuin koira konsanaan. Tästä voimmekin siirtyä takaisin Mika
Mäkeläisen toimittamiin artikkeleihin.
Todennäköisesti kohtalainen osa artikkeleissa
esitetystä kritiikistä pitää paikkansa, osassa näkemys voi perustua suppeahkoon
näkökulmaan kokonaiskuvasta, osan havainnoista ollessa valitettavan
yleispäteviä mitä tulee hierarkkisesti johdettuihin organisaatioihin – etenkin
jos kulttuureista johtuvia eroavaisuuksia ei riittävästi huomioida. Ukrainan
taakkana tässä kamppailussa on vieläpä neuvostoperintö ja neuvostomentaliteetti,
jota vastaan maassa on vasta ryhdytty toden teolla taistelemaan.
Niin sotilasasiantuntija Glen
Grant kuin myös ensimmäiseen artikkeliin haastatellut suomalaiset kertovat Ukrainan
asevoimien koulutuksessa ja osaamisessa olevan yhä suuria puutteita,
suomalaisupseerin kuvatessa kokemustaan:
”Koulutuksessa upseeri on
tosin törmännyt yllättävän kovaan ongelmaan: Uusien oppien omaksuminen on
Ukrainassa todella vaikeaa.
– Ukrainalaisille jos alkaa
kertoa toista vaihtoehtoa, niin ukrainalaiset pitävät sitä arvosteluna, ja
alkavat heti puolustelemaan. Kritiikin vastaanottokyky on tosi huono, upseeri
kertoo.” (3)
Eikä vain Ukrainassa, tähän
samaan törmää käytännössä kaikissa hierarkkisissa organisaatioissa – toisissa
enemmän, toisissa vähemmän – jos ryhdyt ulkopuolelta arvostelemaan
toimintametodeja jne. ensimmäinen mitä kohtaat, on todennäköisimmin vastarinta
yhdistettynä ajatukseen ”Näin meillä on aina tehty”. Suomessa on vuosien
(vuosikymmenten) ajan käyty keskustelua terveydenhuoltosektorin ongelmista,
joiden korjaamista monin paikoin hierarkkinen rakenne vaikeuttaa – näyttää
tekevän jopa mahdottomaksi. Tästä minulla on riittämiin omakohtaista kokemusta.
Samaa on havaittavissa Suomessa
myös maanpuolustuksesta tai laajemmin turvallisuuspolitiikasta keskusteltaessa.
Ei ole pitkäkään aika siitä, kun Suomessa valtiojohdon taholta ripitettiin
(valtiovallan mielestä) liian innokkaita keskustelijoita (vaikka alansa
ammattilaisia olivatkin). Valitettavaa on, että toimintakulttuurit eivät muutu
nopeasti. Eivät edes kriisien aikana, jolloin silloinkin, oman edun
tavoittelijoita on liikkeellä puhumattakaan henkilöistä, jotka työskentelevät
ulkoisten voimien laskuun.
Muutosprosessit vaativat aikaa,
etenkin rakenteissa, jotka ovat jämähtäneet niille sijoilleen vuosikymmeniksi –
tai joiden alkuperäinen ideologia/ toiminta-ajatus on ollut täysin toinen.
Ukrainassa ”jämähtäneisyyden aikaa” kesti 90-luvun alun
itsenäistymisestä aina vuoteen 2014, jolloin havahduttiin muutosprosessin
tarpeeseen ja jonka jälkeen sitä ryhdyttiin toteuttamaan ensin
doktriinimuutoksella vuoden 2015 puolella. Prosessi lähti tuolloin liikkeelle
mutta kirjoitukseni alkupuolella olen kuvaillut niitä haasteita, joita Ukraina,
Donbasissa käytännössä Venäjää vastaan käydyn sodan, rinnalla kohtasi vuosien
ajan länsimaiden kuin myös kansainvälisten organisaatioiden (kuten ETYJ)
taholta. Ongelmat on tunnustettava. Grant on ehdottomasti oikeassa siinä, että
ongelmista vaikeneminen pelaa Venäjän pussiin. (4) Toisaalta samalla on
pidettävä mielessä se, kuinka asiansa esittää.
Uudistusten tekoa vaadittaessa
törmätään ongelmaan, jonka ukrainalaistutkija Oleksi Melnyk nostaa
esille Mäkeläisen toisessa artikkelissa:
”Hän on täysin oikeassa
[viitatessaan Grantiin], ja hänen suosituksensa ovat järkeviä. Useimmat
asioista eivät ole asiantuntijoille tai sotilaille uusia. Suurin haaste on
käydä sotaa ja tehdä tarpeelliset muutokset samaan aikaan”. (5)
Kuinka tehdä samalla tarpeellisia
muutoksia romahduttamatta koko organisaatiota ja sen myötä kykyä puolustaa
maataan? Voi olla, että Ukrainassa on havahduttu siihen tosiasiaan, ettei sillä
ole toistaiseksi kykyä liikkuvaan moderniin sodankäyntiin, joten aikaa on
ostettava verellä ts. kuluttavalla puolustussodalla ja sen rinnalla
toteutettava vastahyökkäykset omia (ja käytettävissä olevan aseistuksen)
vahvuuksia hyödyntäen.* Ei kaunista, mutta vallitsevassa tilanteessa riittävän
tehokasta Venäjää vastaan!
Eniten minua Mäkeläisen
toimittamissa artikkeleissa häiritsi kuitenkin ukrainalaisia kouluttavan suomalaisupseerin
asenne. Artikkelin perusteella hän on yllättävän heppoisin perustein valmis ehdottamaan
antautumista, sillä siitähän alueluovutuksista ja Venäjän voitosta olisi kyse:
”Ei tämä Ukrainan loppu ole, mutta raja muuttuu. Se täytyy hyväksyä, kuten
meilläkin talvisodassa. Sille ei voi mitään, upseeri ennustaa”. (6)
Toteamuksessa hän jättää
huomiotta sen, ettei Venäjä ole valloittamassa vain osaa Ukrainasta. Venäjän
tavoite on koko Ukraina sekä Ukrainan kansallisen ja kulttuurisen identiteetin
tuhoaminen. Venäjä on osoittautunut hyvin epäluotettavaksi sopimuskumppaniksi, se
ei etsi ratkaisua, jossa kumpikin (tai kaikki osapuolet) saavat jotain –
haastateltu suomalaisupseeri näyttää unohtaneen tyystin sen, ettei Venäjään ole
luottaminen. Venäjälle kyse on nollasummapelistä: joko me voitamme tai he
voittavat. Tässä pelissä ”he” on Ukraina ja Ukrainaa tukeva yhteisö.
Vallitsevassa tilanteessa ei myöskään voida ajatella, että Venäjä saisi
hyökkäyssodalla jotain itselleen. Rauha
nyt tarkoittaa uutta sotaa tuonnempana. Siksi on tärkeää viestiä selkeästi ja
suoraan Venäjän suuntaan – Venäjä on nujerrettava Ukrainassa!
Kyseenalaista on myös se, kuinka
suomalaisupseeri viestii ydinaseiden käytöstä: ”Venäjä ei tätä sotaa häviä,
koska Venäjä on ydinasevaltio. Jos Ukraina aloittaisi suurhyökkäyksen Krimiä
vastaan, niin Venäjä todennäköisesti käyttäisi taktista ydinasetta, upseeri
sanoo”. (7) Eivätkä hänen väitteensä venäläisten oppimisesta viimeaikaisten
näyttöjen perusteella pidä paikkaansa. (8) Mikäli Venäjä olisi ottanut opiksi,
he tuskin olisivat toistaneet Vuhledarissa Butšan taisteluiden virhettä.
Luonnollisesti erilaisissa
sotapeleissä on otettava huomioon taktisen ydinaseen käyttö mutta
lähtöolettamus ei voi olla se, että ydinaseet takaavat a) voiton b) että niitä
käytetään, vaikka sellainen löytyy arsenaalista. Tärkeintä on kuitenkin se,
ettei ydinasekiristyksen edessä pidä taipua. Mikäli näin tehdään, luo se
ennakkotapauksen, jota mahdollisesti jokin toinen valtio koettaa seuraavaksi
hyödyntää tavoitteidensa saavuttamiseksi. Mutta asiaan liittyy toinenkin
huomioitava asia. Taipuminen ydinasekiristyksen edessä voi johtaa siihen, että
useampikin valtio näkee ydinaseen kehittämisen ja hankinnan
turvallisuuspoliittisena ratkaisuna itselleen. Ukrainassakin on käynnissä
keskustelu siitä, oliko ydinaseista luopuminen vastineena Budapestin sopimuksessa
luvatusta alueellisen koskemattomuuden takaamisesta järkevää.
Allekirjoittajavaltioista Venäjä
rikkoi sopimusta v. 2014 miehittäessään Krimin niemimaan, muiden valtioiden
reagoimattomuus – kyvyttömyys riittäviin vastatoimiin – johti sotaan Ukrainan
itäosassa ja myöhemmin (24. helmikuuta 2022) Venäjän laajaan hyökkäyssotaan
koko Ukrainan valtiota vastaan. Tällaisen eksistentiaalisen uhan olemassaolosta
ukrainalaiset olivat muistuttaneet lukuisia kertoja Krimin niemimaan miehitystä
ja Ukrainan itäosissa alkanutta sotaa seuranneina vuosina. Josta päästäänkin
kirjoitukseni alkupuolen ajatukseen, miksi läntinen yhteisö – Yhdysvallat ja Barack
Obaman hallinto etunenässä – ei suhtautunut riittävällä vakavuudella
ukrainalaisten viesteihin? Totuus Venäjän osallisuudesta sotaan Donbasissa oli
tiedossa jo kesän 2014 koittaessa:
”Saksan lähetystön
sotilasattasea, joka oli huippuammattilainen, oli käynyt avustajineen Venäjän
ja Ukrainan rajalla. Hän oli nähnyt siellä kokonaisen kolonnan tunnuksettomia
panssarivaunuja ja panssariajoneuvoja. Ne ajoivat Venäjälle Ukrainan alueelta,
jonka Venäjä oli käytännössä miehittänyt”. Ote Saksan Venäjän-suurlähettilään
Rüdiger von Fritschin haastattelusta ranskalaisdokumentista ”Putinin
pitkä tie sotaan”. (9) Haastattelussa Fritsch kuvaa tapahtumaa touko-kesäkuulta
2014.
Ukrainan asevoimien osaamisen
(kykyjen) tasoon kohdistuva kritiikki on varmasti monelta osin perusteltua,
toisaalta kritiikki tulisi myös suhteuttaa tilanteeseen ja huomioida kokonaiskuva
kaikilta osin. Samalla olisi ehkäpä syytä myös katsoa peiliin ja pohtia
vakavasti edellä viittaamaani, suhtauduimmeko riittävällä vakavuudella Ukrainan
turvallisuushuoliin? Mielestäni emme, mikä näkyi myös toistuvana siiman antamisena
Venäjälle ja sen toimien katsomista läpi sormien, eikä vain Ukrainassa vaan
monella muullakin kriisi ja sotatoimialueella.
Olen seurannut Ukrainan
yhteiskunnallista tilannetta jo ajalta ennen Euromaidania, sen jälkeen
erityisen tarkkaan aikaa Krimin niemimaan miehityksestä keväällä 2014
alkaneeseen sotaan Ukrainassa, jota Venäjä laajensi koko Ukrainaan
kohdistuneeksi hyökkäyssodaksi reilu vuosi sitten helmikuussa. Kaikkina näinä
vuosina olen pannut merkille, kuinka etenkin Saksa ja Ranska pyrkivät
väheksymään Ukrainan turvallisuushuolia. Ja vaikka Ukraina oli käytännössä sodassa
Venäjää vastaan v. 2014 eteenpäin, usein näytti siltä, että monet valtiot
olivat valmiit kävelemään ukrainalaisten huolien yli – Viktor Medvedtšukille
tuntui löytyvän puolustajia lännestä aina niin kauan, kunnes hänen nimensä
pomppi esiin liian usein veroparatiisitutkimusten yhteydessä jne. Sama
puolueellisuus oli havaittavissa ETYJ:n toiminnassa, jossa länsi alistui
pelaamaan Venäjän ehdoilla. ETYJ:n Ukrainan monitorointimission toimintaan
liittyvistä ongelmista olen kirjoittanut lukuisia lähteistettyjä blogeja.
ETYJ:n toiminnan tarkoitus Ukrainassa varmasti oli hyvä, mutta lopulta Venäjä
käytti sitäkin oman pelinsä välineenä romuttaen samalla organisaation
arvovallan.
Ukrainan asevoimia ja sen
koulutuksen tasoa arvostelleen Glen Grantin sanoissa on varmasti perää, mutta
tästä kritiikistä ehkäpä useammankin eurooppalaisen – ruususen unta nukkuneen
ja edelleen nukkuvan – valtion olisi syytä ottaa opiksi. Venäjän laaja ja
brutaali hyökkäyssota koko Ukrainaa vastaan on kestänyt jo yli vuoden, mutta
yhä edelleen moni eurooppalainen valtio painiskelee samojen
puolustuspoliittisten ongelmien kanssa – paljon sanoja olemattoman vähän tekoja.
Suomessa tilanne on hyvä, mutta aina se voisi olla parempi, mutta meidänkään ei
pidä tuudittautua tähän vallitsevaan hyvänolontunteeseen. Läntisen yhteisön etu
on se, että Venäjä nujerretaan Ukrainassa, että sen sodankäyntikyky lamautetaan
vuosiksi, ja tämä aika meidän tulisi käyttää hyväksi. Valmistautua riittävän
hyvin siihen mahdollisuuteen, että Venäjällä on jossain vaiheessa haluja ja
kykyjä ryhtyä uuteen hyökkäyssotaan.
Marko
Lähteet:
1. https://yle.fi/a/74-20019659
2. https://areena.yle.fi/1-63493765 (Kurt Volkerin kommentti ajassa 32:50 eteenpäin).
3. https://yle.fi/a/74-20019659
4. https://yle.fi/a/74-20021385
5. https://yle.fi/a/74-20021385
6. https://yle.fi/a/74-20019659
7. https://yle.fi/a/74-20019659
9. https://areena.yle.fi/1-63493765 (Rüdiger von Fritschin kommentti ajassa 19:18 eteenpäin).
*: Rehellisyyden nimissä on myös
tunnustettava, että Harkovan rintamalohkon vastahyökkäyksessä Ukrainan onnistui
mielestäni hyödyntää Venäjän heikkouksia ja puutteita erinomaisesti, ja
saavuttaa merkittäviä voittoja hyvin lyhyessä ajassa. Kyseisessä hyökkäyksessä
Ukraina, kritiikistä huolimatta, nähdäkseni onnistui hyökkäyssodassa varsin
hyvin. Samalla sen yhteydessä toteutettiin pitkäkestoisia harhautusoperaatioita
jne., jotka ovat olennainen osa onnistunutta hyökkäyssotaa, ja joihin Venäjä
myös lankesi.
#StandWithUkraine
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toistaiseksi ei kommentointia.
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.