Ei ammuta viestintuojaa –

 

eli havaintoja toimittaja Mika Mäkeläisen kohutuista Ukrainan asevoimia tarkastelleista raporteista

Yleisradiossa on julkaistu viime viikkoina pari laajaa, Ukrainan asevoimia ja sen taistelutapaa kriittisesti tarkastelevaa toimittaja Mika Mäkeläisen raporttia. Ensimmäisessä, 28. helmikuuta julkaistussa artikkelissa – Suomalaisupseerin mielestä Ukrainalta puuttuu taito hyökätä ja siksi sota päättyy katkeraan yllätykseen – ”Venäjä ei tätä sotaa häviä” – ääneen pääsi joukko Ukrainassa sotivia tai koulutusapua antavia suomalaisia, ja toisessa Brittiasiantuntija kirjoitti murskaraportin Ukrainan asevoimista – ukrainalaiseversti on samaa mieltä vain yhdestä asiasta. Jälkimmäiseen artikkeliin Yleisradio haastatteli Ukrainan asevoimien muutostarpeista raportin laatinutta brittiläistä sotilasasiantuntija Glen Grantia.

Ymmärrän sen, että Ukrainan ja ukrainalaisten urhean taistelun ollessa käynnissä sodankäyntiä tästä näkökulmasta tarkastelevien artikkeleiden julkaisu voi tuntua selkään puukottamiselta. Toisaalta samalla meidän on syytä muistaa se, että myös Ukrainassa on herätelty keskustelua puolustustaistelusta sekä esitetty vaatimuksia, joiden mukaan esim. tulevaisuudessa on tarkasteltava kriittisesti sotaan valmistautumista sekä sitä, mitä virheitä ratkaisevina viikkoina ja kuukausina ennen Venäjän offensiivia (24. helmikuuta 2022) tehtiin ja missä määrin puutteellinen valmistautuminen johtui poliittisista päätöksistä ja missä tapauksissa esim. kollaboraattoreiden tai myyrien toiminnasta. Ehkäpä ukrainalaisilla itsellään on laajemmat oikeudet käydä keskustelua ja esittää arvostelua valtiovaltaa kohtaan?

Ajattelin ensin jättää käynnissä olevan keskustelun omaan arvoonsa. En siksi, että nostaisin itseni sen yläpuolelle, vaan ettei viestiäni ymmärrettäisi väärin. Lopulta päädyin ratkaisuun kirjoittaa aiheesta, kuitenkin siten, että tuoda syytösten oheen yhden tekijän lisää. Muistuttaa meitä siitä, että Ukraina on Krimin niemimaan miehityksen ja etenkin keväällä 2014 Donbasissa, Venäjän masinoiman sodan alkamisen jälkeen esittänyt lukuisia kertoja kansainväliselle yhteisölle huolensa Venäjän siihen kohdistamasta uhasta. Kansainvälisen yhteisön toiminnan (reagoinnin) perusteella on helposti pääteltävissä, ettei se ottanut ukrainalaisten puheita riittävällä vakavuudella huomioon – etenkään suuret läntiseen yhteisöön kuuluvat maat eivät näin tehneet. Baltiassa ja Puolassa tilanne näytettiin nähdyn aivan toisella tavalla, realistisesti ja todellisuutta vastaavalla tavalla.

Nähdäkseni tässä on eräs syy sille, että sotaan valmistautuminen oli puutteellista mutta myös sille, ettei asevoimia ollut ehditty (kyetty) uudistamaan riittävästi sotavuosien kuluessa (vuodesta 2015 alkaen, jolloin Ukrainan asevoimille laadittiin uusi doktriini, jossa Venäjä määriteltiin sotilaalliseksi haastajaksi/ uhaksi). Uusi doktriini edellytti asevoimiin tehtäviä uudistuksia sekä luopumista neutraaliuspolitiikasta, jonka jälkeen Ukrainassa aloitettiin asevoimien uudistaminen, johon kuului myös turvautuminen ulkomaalaisiin kouluttajiin sekä puolustusyhteistyön syventäminen. Ukrainaan saapui yhteistyönmerkeissä kouluttajia ja ukrainalaisia on käynyt kouluttautumassa yhteistyökumppanimaissa. Kysymys kuuluukin, että saiko Ukraina parasta mahdollista koulutusapua tuolloin (kun tiedossa oli, että sen tosiasiallinen vihollinen on Venäjä).

Mäkeläisen ensimmäisenä julkaistussa artikkelissa todetaan: ”Yhdestä asiasta kaikki kolme suomalaista ovat samaa mieltä: suomalainen sotilaskoulutus [sodittaessa Venäjää vastaan] on maailman parasta ja siksi sitä pitäisi tarjota nyt myös Ukrainalle.” (1)

Nytpä voimmekin tiedustella, että mitä Suomi on tehnyt Ukrainan hyväksi tuolloin? (Huom. nyt tarkastelen aikaa ennen 24. helmikuuta 2022). Ukraina on asevoimien uudistusohjelman puitteissa joutunut turvautumaan niiden valtioiden apuun, jotka ovat vastanneet myöntävästi tiedusteluun yhteistyön lisäämisestä. Läheskään kaikki valtiot, joita Ukraina on lähestynyt viime vuosina, eivät vastanneet esitettyyn avunpyyntöön myöntävästi.

Tietojeni mukaan Ukrainassakin oli havaittu jo vuosia sitten tarve ryhtyä kouluttamaan maan suurta (mutta kehnosti koulutettua) reserviä, jolloin katse kohdistettiin niihin eurooppalaisiin valtioihin, joilla on suuri reservi ja joilla on kokemusta reserviläisten kouluttamisesta. Avunpyyntö esitettiin tällaisille maille, valitettavasti kaikki valtiot eivät tähänkään avunpyyntöön vastanneet myöntävästi. Ukrainan oli pärjättävä niillä mitä se sai, mikä – aivan varmasti – hidasti asevoimien uudistusprosessia mutta samalla tarkoitti myös sitä, että moni upseeri saattoi jatkaa entisessä tehtävässään. Tehtävässä, johon hänellä ei välttämättä ollut enää edellytyksiä (josko koskaan oli ollutkaan) – seuraus maksetaan nyt verellä rintamalla.

Itse asiassa, mikäli olen oikein ymmärtänyt, reservin koulutusta ei kunnolla ehditty aloittaa ennen koronapandemian alkua, jonka jälkeen kello alkoi käydä itseään vastaan. Ukrainan asevoimien kehittämisen osalta Petro Porošenkon presidenttiyden vaihtuminen, kansan tahdon mukaisesti, Volodymyr Zelenskyin kauteen saattoi myös olla kehitysprosessin kannalta askel taaksepäin, kun tilaa näytettiin annettavan enemmän neuvotteluille Normandia Formaatin muodossa, joka – mielestäni – kohteli Ukrainaa epätasa-arvoisesti suhteessa Venäjään. Asetelmaa tarkastellessani usein tuli mieleen, että kyseessä on yksi vastaan kolme neuvottelu eli Ukraina neuvotteli Venäjän, jota Ranska ja Saksa tukivat, kanssa. Minskin sopimukset, Normandia Formaatin neuvottelut muiden vaatimusten rinnalla paljastivat sen, ettei osa läntisestä yhteisöstä ymmärtänyt (tai ottanut todesta) Ukrainan turvallisuushuolia. Itä-Ukrainassa vuosien 2014 ja 2022 alun välillä käyty sota paljasti omalta osaltaan tämän karun todellisuuden. Donald Trumpin Ukrainan erityislähettilääksi nimittämä Kurt Volker oli tuolloin erittäin harmistunut Saksan ja Ranskan toiminnasta:

”Sen jälkeen tapasin ranskalaisia ja saksalaisia, ja kysyin heidän kantaansa siihen, miksi mikään ei ollut edennyt. He syyttelivät Ukrainaa siitä, että se ei ollut tehnyt erinäisiä asioita, eivätkä juurikaan paheksuneet Venäjää siitä, kuinka se oli jättänyt panematta täytäntöön Minskin sopimukset”. (2)

Olettaen Saksan (etenkin Angela Merkelin) ja Ranskan suhtautuminen Petro Porošenkoon oli nuivaa osin senkin tähden, koska tämän linja Venäjään oli tiukka. Ei siis ihme, että ”tyhjyydestä” esiin nousseeseen Volodymyr Zelenskyihin suhtauduttiin toisella tapaa, etenkin kun hän oli valmis ryhtymään neuvotteluihin Vladimir Putinin kanssa, mitä halukkuutta Putin käytti häikäilemättömästi hyväksi. Samalla tavalla Putin käytti hyväksi suurta joukkoa muitakin eurooppalaisia johtajia, jotka osoittivat halukkuutta vierailla Moskovassa ja istua samaan neuvottelupöytään. Donald Trumpin kohtelu Yhdysvaltojen presidenttinä oli kenties omaa luokkaansa – harvoin on nähty tilannetta, jossa maailman mahtavimman valtion päämies syö Putinin kädestä kuin koira konsanaan. Tästä voimmekin siirtyä takaisin Mika Mäkeläisen toimittamiin artikkeleihin.

Todennäköisesti kohtalainen osa artikkeleissa esitetystä kritiikistä pitää paikkansa, osassa näkemys voi perustua suppeahkoon näkökulmaan kokonaiskuvasta, osan havainnoista ollessa valitettavan yleispäteviä mitä tulee hierarkkisesti johdettuihin organisaatioihin – etenkin jos kulttuureista johtuvia eroavaisuuksia ei riittävästi huomioida. Ukrainan taakkana tässä kamppailussa on vieläpä neuvostoperintö ja neuvostomentaliteetti, jota vastaan maassa on vasta ryhdytty toden teolla taistelemaan.

Niin sotilasasiantuntija Glen Grant kuin myös ensimmäiseen artikkeliin haastatellut suomalaiset kertovat Ukrainan asevoimien koulutuksessa ja osaamisessa olevan yhä suuria puutteita, suomalaisupseerin kuvatessa kokemustaan:

”Koulutuksessa upseeri on tosin törmännyt yllättävän kovaan ongelmaan: Uusien oppien omaksuminen on Ukrainassa todella vaikeaa.

– Ukrainalaisille jos alkaa kertoa toista vaihtoehtoa, niin ukrainalaiset pitävät sitä arvosteluna, ja alkavat heti puolustelemaan. Kritiikin vastaanottokyky on tosi huono, upseeri kertoo.” (3)

Eikä vain Ukrainassa, tähän samaan törmää käytännössä kaikissa hierarkkisissa organisaatioissa – toisissa enemmän, toisissa vähemmän – jos ryhdyt ulkopuolelta arvostelemaan toimintametodeja jne. ensimmäinen mitä kohtaat, on todennäköisimmin vastarinta yhdistettynä ajatukseen ”Näin meillä on aina tehty”. Suomessa on vuosien (vuosikymmenten) ajan käyty keskustelua terveydenhuoltosektorin ongelmista, joiden korjaamista monin paikoin hierarkkinen rakenne vaikeuttaa – näyttää tekevän jopa mahdottomaksi. Tästä minulla on riittämiin omakohtaista kokemusta.

Samaa on havaittavissa Suomessa myös maanpuolustuksesta tai laajemmin turvallisuuspolitiikasta keskusteltaessa. Ei ole pitkäkään aika siitä, kun Suomessa valtiojohdon taholta ripitettiin (valtiovallan mielestä) liian innokkaita keskustelijoita (vaikka alansa ammattilaisia olivatkin). Valitettavaa on, että toimintakulttuurit eivät muutu nopeasti. Eivät edes kriisien aikana, jolloin silloinkin, oman edun tavoittelijoita on liikkeellä puhumattakaan henkilöistä, jotka työskentelevät ulkoisten voimien laskuun.

Muutosprosessit vaativat aikaa, etenkin rakenteissa, jotka ovat jämähtäneet niille sijoilleen vuosikymmeniksi – tai joiden alkuperäinen ideologia/ toiminta-ajatus on ollut täysin toinen. Ukrainassa ”jämähtäneisyyden aikaa” kesti 90-luvun alun itsenäistymisestä aina vuoteen 2014, jolloin havahduttiin muutosprosessin tarpeeseen ja jonka jälkeen sitä ryhdyttiin toteuttamaan ensin doktriinimuutoksella vuoden 2015 puolella. Prosessi lähti tuolloin liikkeelle mutta kirjoitukseni alkupuolella olen kuvaillut niitä haasteita, joita Ukraina, Donbasissa käytännössä Venäjää vastaan käydyn sodan, rinnalla kohtasi vuosien ajan länsimaiden kuin myös kansainvälisten organisaatioiden (kuten ETYJ) taholta. Ongelmat on tunnustettava. Grant on ehdottomasti oikeassa siinä, että ongelmista vaikeneminen pelaa Venäjän pussiin. (4) Toisaalta samalla on pidettävä mielessä se, kuinka asiansa esittää.

Uudistusten tekoa vaadittaessa törmätään ongelmaan, jonka ukrainalaistutkija Oleksi Melnyk nostaa esille Mäkeläisen toisessa artikkelissa:

”Hän on täysin oikeassa [viitatessaan Grantiin], ja hänen suosituksensa ovat järkeviä. Useimmat asioista eivät ole asiantuntijoille tai sotilaille uusia. Suurin haaste on käydä sotaa ja tehdä tarpeelliset muutokset samaan aikaan”. (5)

Kuinka tehdä samalla tarpeellisia muutoksia romahduttamatta koko organisaatiota ja sen myötä kykyä puolustaa maataan? Voi olla, että Ukrainassa on havahduttu siihen tosiasiaan, ettei sillä ole toistaiseksi kykyä liikkuvaan moderniin sodankäyntiin, joten aikaa on ostettava verellä ts. kuluttavalla puolustussodalla ja sen rinnalla toteutettava vastahyökkäykset omia (ja käytettävissä olevan aseistuksen) vahvuuksia hyödyntäen.* Ei kaunista, mutta vallitsevassa tilanteessa riittävän tehokasta Venäjää vastaan!

Eniten minua Mäkeläisen toimittamissa artikkeleissa häiritsi kuitenkin ukrainalaisia kouluttavan suomalaisupseerin asenne. Artikkelin perusteella hän on yllättävän heppoisin perustein valmis ehdottamaan antautumista, sillä siitähän alueluovutuksista ja Venäjän voitosta olisi kyse: ”Ei tämä Ukrainan loppu ole, mutta raja muuttuu. Se täytyy hyväksyä, kuten meilläkin talvisodassa. Sille ei voi mitään, upseeri ennustaa”. (6)

Toteamuksessa hän jättää huomiotta sen, ettei Venäjä ole valloittamassa vain osaa Ukrainasta. Venäjän tavoite on koko Ukraina sekä Ukrainan kansallisen ja kulttuurisen identiteetin tuhoaminen. Venäjä on osoittautunut hyvin epäluotettavaksi sopimuskumppaniksi, se ei etsi ratkaisua, jossa kumpikin (tai kaikki osapuolet) saavat jotain – haastateltu suomalaisupseeri näyttää unohtaneen tyystin sen, ettei Venäjään ole luottaminen. Venäjälle kyse on nollasummapelistä: joko me voitamme tai he voittavat. Tässä pelissä ”he” on Ukraina ja Ukrainaa tukeva yhteisö. Vallitsevassa tilanteessa ei myöskään voida ajatella, että Venäjä saisi hyökkäyssodalla jotain itselleen.  Rauha nyt tarkoittaa uutta sotaa tuonnempana. Siksi on tärkeää viestiä selkeästi ja suoraan Venäjän suuntaan – Venäjä on nujerrettava Ukrainassa!

Kyseenalaista on myös se, kuinka suomalaisupseeri viestii ydinaseiden käytöstä: ”Venäjä ei tätä sotaa häviä, koska Venäjä on ydinasevaltio. Jos Ukraina aloittaisi suurhyökkäyksen Krimiä vastaan, niin Venäjä todennäköisesti käyttäisi taktista ydinasetta, upseeri sanoo”. (7) Eivätkä hänen väitteensä venäläisten oppimisesta viimeaikaisten näyttöjen perusteella pidä paikkaansa. (8) Mikäli Venäjä olisi ottanut opiksi, he tuskin olisivat toistaneet Vuhledarissa Butšan taisteluiden virhettä.

Luonnollisesti erilaisissa sotapeleissä on otettava huomioon taktisen ydinaseen käyttö mutta lähtöolettamus ei voi olla se, että ydinaseet takaavat a) voiton b) että niitä käytetään, vaikka sellainen löytyy arsenaalista. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei ydinasekiristyksen edessä pidä taipua. Mikäli näin tehdään, luo se ennakkotapauksen, jota mahdollisesti jokin toinen valtio koettaa seuraavaksi hyödyntää tavoitteidensa saavuttamiseksi. Mutta asiaan liittyy toinenkin huomioitava asia. Taipuminen ydinasekiristyksen edessä voi johtaa siihen, että useampikin valtio näkee ydinaseen kehittämisen ja hankinnan turvallisuuspoliittisena ratkaisuna itselleen. Ukrainassakin on käynnissä keskustelu siitä, oliko ydinaseista luopuminen vastineena Budapestin sopimuksessa luvatusta alueellisen koskemattomuuden takaamisesta järkevää.

Allekirjoittajavaltioista Venäjä rikkoi sopimusta v. 2014 miehittäessään Krimin niemimaan, muiden valtioiden reagoimattomuus – kyvyttömyys riittäviin vastatoimiin – johti sotaan Ukrainan itäosassa ja myöhemmin (24. helmikuuta 2022) Venäjän laajaan hyökkäyssotaan koko Ukrainan valtiota vastaan. Tällaisen eksistentiaalisen uhan olemassaolosta ukrainalaiset olivat muistuttaneet lukuisia kertoja Krimin niemimaan miehitystä ja Ukrainan itäosissa alkanutta sotaa seuranneina vuosina. Josta päästäänkin kirjoitukseni alkupuolen ajatukseen, miksi läntinen yhteisö – Yhdysvallat ja Barack Obaman hallinto etunenässä – ei suhtautunut riittävällä vakavuudella ukrainalaisten viesteihin? Totuus Venäjän osallisuudesta sotaan Donbasissa oli tiedossa jo kesän 2014 koittaessa:

”Saksan lähetystön sotilasattasea, joka oli huippuammattilainen, oli käynyt avustajineen Venäjän ja Ukrainan rajalla. Hän oli nähnyt siellä kokonaisen kolonnan tunnuksettomia panssarivaunuja ja panssariajoneuvoja. Ne ajoivat Venäjälle Ukrainan alueelta, jonka Venäjä oli käytännössä miehittänyt”. Ote Saksan Venäjän-suurlähettilään Rüdiger von Fritschin haastattelusta ranskalaisdokumentista ”Putinin pitkä tie sotaan”. (9) Haastattelussa Fritsch kuvaa tapahtumaa touko-kesäkuulta 2014.

Ukrainan asevoimien osaamisen (kykyjen) tasoon kohdistuva kritiikki on varmasti monelta osin perusteltua, toisaalta kritiikki tulisi myös suhteuttaa tilanteeseen ja huomioida kokonaiskuva kaikilta osin. Samalla olisi ehkäpä syytä myös katsoa peiliin ja pohtia vakavasti edellä viittaamaani, suhtauduimmeko riittävällä vakavuudella Ukrainan turvallisuushuoliin? Mielestäni emme, mikä näkyi myös toistuvana siiman antamisena Venäjälle ja sen toimien katsomista läpi sormien, eikä vain Ukrainassa vaan monella muullakin kriisi ja sotatoimialueella.

Olen seurannut Ukrainan yhteiskunnallista tilannetta jo ajalta ennen Euromaidania, sen jälkeen erityisen tarkkaan aikaa Krimin niemimaan miehityksestä keväällä 2014 alkaneeseen sotaan Ukrainassa, jota Venäjä laajensi koko Ukrainaan kohdistuneeksi hyökkäyssodaksi reilu vuosi sitten helmikuussa. Kaikkina näinä vuosina olen pannut merkille, kuinka etenkin Saksa ja Ranska pyrkivät väheksymään Ukrainan turvallisuushuolia. Ja vaikka Ukraina oli käytännössä sodassa Venäjää vastaan v. 2014 eteenpäin, usein näytti siltä, että monet valtiot olivat valmiit kävelemään ukrainalaisten huolien yli – Viktor Medvedtšukille tuntui löytyvän puolustajia lännestä aina niin kauan, kunnes hänen nimensä pomppi esiin liian usein veroparatiisitutkimusten yhteydessä jne. Sama puolueellisuus oli havaittavissa ETYJ:n toiminnassa, jossa länsi alistui pelaamaan Venäjän ehdoilla. ETYJ:n Ukrainan monitorointimission toimintaan liittyvistä ongelmista olen kirjoittanut lukuisia lähteistettyjä blogeja. ETYJ:n toiminnan tarkoitus Ukrainassa varmasti oli hyvä, mutta lopulta Venäjä käytti sitäkin oman pelinsä välineenä romuttaen samalla organisaation arvovallan.

Ukrainan asevoimia ja sen koulutuksen tasoa arvostelleen Glen Grantin sanoissa on varmasti perää, mutta tästä kritiikistä ehkäpä useammankin eurooppalaisen – ruususen unta nukkuneen ja edelleen nukkuvan – valtion olisi syytä ottaa opiksi. Venäjän laaja ja brutaali hyökkäyssota koko Ukrainaa vastaan on kestänyt jo yli vuoden, mutta yhä edelleen moni eurooppalainen valtio painiskelee samojen puolustuspoliittisten ongelmien kanssa – paljon sanoja olemattoman vähän tekoja. Suomessa tilanne on hyvä, mutta aina se voisi olla parempi, mutta meidänkään ei pidä tuudittautua tähän vallitsevaan hyvänolontunteeseen. Läntisen yhteisön etu on se, että Venäjä nujerretaan Ukrainassa, että sen sodankäyntikyky lamautetaan vuosiksi, ja tämä aika meidän tulisi käyttää hyväksi. Valmistautua riittävän hyvin siihen mahdollisuuteen, että Venäjällä on jossain vaiheessa haluja ja kykyjä ryhtyä uuteen hyökkäyssotaan.

Marko 

Lähteet:

1. https://yle.fi/a/74-20019659 

2. https://areena.yle.fi/1-63493765  (Kurt Volkerin kommentti ajassa 32:50 eteenpäin).

3. https://yle.fi/a/74-20019659 

4. https://yle.fi/a/74-20021385 

5. https://yle.fi/a/74-20021385 

6. https://yle.fi/a/74-20019659 

7. https://yle.fi/a/74-20019659 

8. https://www.suomenmaa.fi/uutiset/venaja-toisti-aarimmaisen-tuskallisen-virheen-ja-menetti-130-tankkia/ 

9. https://areena.yle.fi/1-63493765  (Rüdiger von Fritschin kommentti ajassa 19:18 eteenpäin).

*: Rehellisyyden nimissä on myös tunnustettava, että Harkovan rintamalohkon vastahyökkäyksessä Ukrainan onnistui mielestäni hyödyntää Venäjän heikkouksia ja puutteita erinomaisesti, ja saavuttaa merkittäviä voittoja hyvin lyhyessä ajassa. Kyseisessä hyökkäyksessä Ukraina, kritiikistä huolimatta, nähdäkseni onnistui hyökkäyssodassa varsin hyvin. Samalla sen yhteydessä toteutettiin pitkäkestoisia harhautusoperaatioita jne., jotka ovat olennainen osa onnistunutta hyökkäyssotaa, ja joihin Venäjä myös lankesi.

#StandWithUkraine