Viisi vuotta Donetskin kansainvälisen lentokentän ensimmäisestä taistelusta

Palaan muistoihin, viisi vuotta sitten toukokuun 2014 lopulla minun piti olla Donetskissa – tunnetuista ja tiedetyistä syistä johtuen tuolloin ei ollut järkevää matkustaa Donetskiin, joten vietin kesän koittaessa pari kiintoisaa viikkoa Kiovassa seuraten samalla hyvin intensiivisesti sotatoimien eskaloitumista Itä-Ukrainassa. Lomani aikana, kesäkuun alussa, Venäjän puolelta Ukrainan itäosiin toimitettiin ensimmäisen kerran raskasta kalustoa taistelupanssarivaunujen ja rynnäkkövaunujen muodossa.

Vain muutamaa päivää ennen matkani alkua, toukokuun 26. päivä alkoi kamppailu Sergei Prokofjevin mukaan nimetystä Donetskin kansainvälisestä lentokentästä. Taisteluiden ensimmäinen vaihe oli lyhyt, jo seuraavana päivänä kenttä oli jälleen ukrainalaisjoukkojen hallinnassa, mutta hajanaista ammuntaa kuului edelleen lentokentälle johtavan ul. Zlitnan suunnalta sekä kentän eteläpuolisilta ja lounaisilta alueilta Veselen suunnalta. Myöhemmin Donetskissa operoivat Venäjän proxy-joukot rakensivat barrikadeja ul. Zlitnalle estääkseen sitä myöten etenemisen Donetskin keskustan suuntaan.

Mutta palataan nyt aikaan ennen toukokuun 26. päivää, aikaan ennen taisteluiden leviämistä lentokenttäalueelle.

Venäläinen ”Iskra”-iskuryhmä siirtymässä Donetskin lentokenttäalueelle, kuva via censor.net.ua.

Donetskiin alkoi siirtyä joukkoja Venäjältä toukokuun 2014 puolella kaupunkia hallitsevien militanttien ja Venäjältä saapuneiden komentajien pyynnöstä, pääosin tšetšeeneistä ja venäläisistä koostuva Vostok-pataljoona oli tuolloin miesvahvuudeltaan suurin kaupunkiin saapuneista yksiköistä. Sen riveistä koottiin 120 taistelijan vahvuinen osasto Donetskin kansainvälisen lentokentän ensimmäiseen taisteluun, osasto alistettiin taistelussa entisen SBU:n upseerin Aleksandr Khodakovskin komentoon. Tšetšeniasta saapui Ramzan Kadyrovin alaisuuteen kuulunut 26 taistelijan suuruinen erikoisryhmä, niin ikään Venäjältä saapui A. Gorshkovin komennossa oli 45 taistelijan vahvuinen erikoisjoukoista koottu ”Iskra”-iskuryhmä lentokenttätaistelun ensimmäiseen vaiheeseen. Sotilaista suurin osa kuului (tai oli kuulunut) Venäjän maahanlaskujoukkoihin (VDV). (1)

Silloinen Oplot-pataljoona lähetti taisteluihin 30 militanttia. Oplotin taisteluun lähettämä yksikkö koostui tuolloin pääosin Donbasissa asuvista ukrainalaisista ja venäläisistä, sekä miehitetyltä Krimiltä sekä Venäjältä saapuneista vapaaehtoisista. (1)

Lentokenttätaisteluun valmistuvista venäläisjoukoista osalla oli taistelukokemusta varsin paljon Tšetšeniasta ja Georgiasta, osa oli osallistunut helmi-maaliskuussa 2014 Krimin niemimaan valtaukseen ja miehitykseen. (1)

Donetskin kansainvälistä lentokenttää puolusti joukkoja Kirovogradiin sijoitetusta erikoisjoukkojen rykmentistä (reilut 60 sotilasta) sekä viisitoista 25. maahanlaskuprikaatin sotilasta. Ukrainalaisjoukkojen asema oli hankala, koska heitä ei ollut riittävästi turvaamaan koko lentokenttäaluetta, joukot oli sijoitettu lentokentän vanhan terminaalin alueelle, jotta uusi terminaali pystyisi toimimaan mahdollisimman vähäisin häiriöin.

Donetskin kansainvälisen lentokentän alue (satelliittikuva 28.4.2014).

Yllä on satelliittikuva Donetskin kansainvälisen lentokentän alueesta, kuvaan on merkitty numeroin eräitä avainkohteita lentokentän alueella. Satelliittikuvan vasempaan alanurkkaan on sijoitettu ilmakuva terminaalista tammikuussa 2015 päättyneiden raskaiden taisteluiden jälkeen.

Avainkohteet lentokentän alueella ja ympäristössä:

1. uusi terminaali, valmistui Euro-2012 jalkapallon EM-turnaukseen.

2. vanha terminaali.

3. lennonjohtotorni.

4. sääasema.

5. Venäjän proxy-joukkojen vahvistuksia ul. Zlitnaa myöten.

6. lentokenttähotelli ”Polet” (”Полет”).

Puolueista riippumaton ehdokas Petro Porošenko voitti 25. toukokuuta 2014 pidetyt Ukrainan presidentinvaalit, samana päivänä Donetskissa järjestettiin sotilasparaati voimainosoituksena. Sunnuntaita seuranneen yön aikana Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:sta loikannut upseeri Alexander Golovura päästi uuden terminaalin tiloihin ensimmäiset ”Iskra”-iskuryhmän taistelijat. Yön kuluessa terminaaliin saapui arvioiden mukaan 70 Iskraan ja Vostok-pataljoonaan kuulunutta taistelijaa, aamulla alueelle saapui 50 taistelijan lisävahvistus. (2) Hyökkääjä käytti lentokenttähotelli ”Poletia” väliaikaisena tukikohtanaan ennen siirtymistä terminaaliin, myöhemmin taisteluiden päätyttyä ukrainalaisjoukot löysivät hotellin alueelta kolmen kuolleen vihollisen ruumiit.

Golovuran vastuulla oli tuolloin uuden terminaalin turvallisuus, todennäköisesti ukrainalaisjoukoilla ei ollut ennalta tietoa siitä, että SBU:sta aiemmin loikannut Aleksandr Khodakovski oli värvännyt Golovuran edellä kuvattuun tehtävään. Donetskin alueella oli toukokuussa 2014 enää hyvin rajallisesti Ukrainan uudelle hallinnolle lojaaleja joukkoja. Olen keskustellut paikallisten kanssa, jotka kertoivat, kuinka kevään ja kesän vaihteessa osa poliiseista ja turvallisuuspalvelun työntekijöistä vaihtoi avoimesti puolta, huomattava osa yksinkertaisesti jätti tehtävänsä pienen vähemmistön pysytellessä uudelle – Viktor Janukovytšia seuranneelle – hallinnolle uskollisena. Samaan aikaan kaupunkiin saapui ”Putinin turistien” ohella taistelukokemusta omaavia joukkoja Venäjältä.

Toukokuun 26. aamuna vanhan terminaalin katolle sijoittuneet ukrainalaisjoukot havaitsivat lentokentän alueelle saapuvan neljä kuorma-autollista vahvistuksia ja aseita, joukossa oli kranaatinheittimien ohella olkapäältä laukaistavia ilmatorjuntaohjuksia. Ukrainan asevoimien osastoa komentanut upseeri ohjeisti miehiään tarkkailemaan vihollisen toimintaa, vastatoimiin ei voinut ryhtyä, koska uuden terminaalissa oli siviilejä odottamassa aamun lentoja. Viimeinen lento Donetskista lähti samaisena aamuna kello 07:10.

 Aamun kuluessa ukrainalaisjoukot havaitsivat uuden terminaalin katolle ilmaantuneen taistelijoita, osaston vahvuudeksi arvioitiin 25 henkilöä. Venäjän proxy-joukkojen aseistus käsitti pienikaliiperisten aseiden ohella kranaattikonekiväärejä. Tuossa vaiheessa joukot olivat lähimmillään noin sadan metrin päässä toisistaan, ukrainalaisosasto siirtyi suojatumpaan asemaan – etäisyys viholliseen kasvoi 213 metriin. Katolle sijoitettujen joukkojen tulivoimaa lisättiin PKM:illä (kevyt konekivääri).

Puolenpäivän aikaan (26.toukokuuta) Ukrainan maavoimien taisteluhelikopterit (Mi-24) iskivät lentokenttäalueella olevia vihollisen joukkoja vastaan, iskua seurasi vahvistuksia Mi-8 kuljetushelikoptereiden tuomina. Varsinainen taistelu alkoi.

Vanhan terminaalin katolta ukrainalaisjoukot keskittivät tulta korkeamman uuden terminaalin kattorakenteisiin sekä läheisen lentokenttähotellin alueelle, jossa oli voimakkaita, kranaatinheittimillä varustettuja, vihollisyksiköitä. Ukrainan ilmavoimien rynnäkköhävittäjät tukivat yhdessä maavoimien taisteluhelikoptereiden kanssa ukrainalaisjoukkoja keskittäen tulta uuden terminaalin katolle sekä terminaalirakennuksen alueelle. Silminnäkijähavaintojen mukaan Ukrainan ilmavoimien rynnäkkökoneet lensivät tuolloin matalalta kaupungin keskustan yli.

Ilmaiskujen jälkeen militanttijoukkojen taholta osoitettiin neuvotteluhalukkuutta, heidän joukossa Punaisen ristin edustajaksi esittäytynyt henkilö pyysi lupaa haavoittuneiden evakuointiin uudesta terminaalista. Lupa evakuointiin annettiin, jonkin ajan kuluttua ambulanssi saapui uuden terminaalin luo. Ambulanssin pysähdyttyä, naamioituneet taistelijat ryhtyivät purkamaan siitä välittömästi aseita ja ammuksia terminaaliin – ukrainalaiset avasivat katolta tulen konekiväärillä ambulanssin suuntaan.

Toukokuun 26. ja 27. päivän taisteluissa vihollisen vahvistukset lyötiin takaisin, kaksi Vostok-pataljoonan Kamaz kuorma-autoa tuhottiin lentokentälle johtaville teille. Paniikissa alueelta vetäytyvät militantit tulittivat myös siviilejä, tässä summittaisessa tulituksessa kaksi siviiliä menehtyi.

Toukokuun 27. päivä ukrainalaisjoukot puhdistivat uuden terminaalin ja lentokenttähotelli ”Polet'in” alueita. Vähälukuiset ukrainalaisjoukot eivät kuitenkaan saaneet lupaa jatkaa hyökkäystä syvemmälle Donetskin kaupunkialueelle, josta oli edeltävän yön kuluessa, kuului runsaasti laukaustenvaihtoa. Paikallisten mukaan taisteluihin osallistuneet venäläisjoukot ottivat kaupunkialueella yhteen erilaisten jengien ja asemiesten kanssa.

Tuolloin Donetskin ”kansantasavallan” johtoon kuuluneet Denis Pushilin (joka on jälleen nostettu alueella johtotehtäviin Aleksandr Zahartšenkon tappaneen pommiattentaatin jälkeen) ja Alexander Borodai ilmoittivat yhteenotossa menehtyneen yhteensä sadan militantin ja siviilin, viralliset lukemat jäivät reilusti tämän alle 35-50 kuolleeseen militanttiin, joiden joukossa oli ainakin 35 Venäjän kansalaista.

Taisteluiden jälkeen militanttien hallitseman Donetskin sairaaloihin tuotiin kymmeniä kuolleita, Kalininin sairaalaan toimitettiin venäläisen Iskra-erikoisosaston taistelijoiden ruumiita, joista suurin osa siirrettiin Груз 200 eli Cargo 200 -kuljetuksilla* Venäjälle seuranneiden päivien aikana. Venäjältä löytyy edelleen lentokenttätaisteluissa menehtyneiden sotilaiden ja militanttien omaisia, jotka eivät tiedä missä läheisensä menehtyivät tai minne heidät on haudattu. Osa on merkitty menehtyneeksi ”tilapäisessä sijoituspaikassa” Rostovin alueella, Venäjällä.

Kalininin sairaalan ruumishuone lentokenttätaitelun jälkeen (toukokuu 2014). (3)

Donetskin silloisen, myöhemmin Kiovaan siirtyneen, pormestari Oleksandr Lukyanchenkon ilmoituksen mukaan kaksi siviiliä menehtyi lentokentällä käydyissä taisteluissa.

Ukrainan asevoimien tappiot Donetskin kansainvälisen lentokentän ensimmäisessä taistelussa jäivät yhteen haavoittuneeseen sotilaaseen.

Myöhemmin Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n erikoisosasto pidätti Donetskin alueella petturimaisen Alexander Golovuran toimittaen hänet Kiovaan. Sodan kuluessa Golovura on vaihdettu ukrainalaisiin sotavankeihin.

Raskas, yhteensä satoja kuolonuhreja vaatinut, ns. toinen taistelu Donetskin kansainvälisestä lentokentästä alkoi kesän käännyttyä syksyyn – 28. syyskuuta 2014, päättyen ukrainalaisjoukkojen vetäytymiseen lentokentältä 21. tammikuuta 2015. Tämä taistelu synnytti legendan kentän urheista puolustajista – kyborgeista.

Marko

1. https://censor.net.ua/resonance/390681/26_maya_2014_goda_pervyyi_boyi_v_donetskom_aeroportu_i_razgrom_rossiyiskogo_otryada_iskra_rasskaz_spetsnazovtsa 

2. https://censor.net.ua/resonance/311155/arestovan_predatel_sdavshiyi_rossiyiskomu_spetsnazu_aeroport_donetska_25_maya 

3. Kuva: https://ura.news/news/1052181782 

Lähteenä myös muistiinpanot sekä silminnäkijähavainnot Donetskista.

*: Груз 200 eli Cargo 200 on Venäjän asevoimien koodi ruumiskuljetuksille.

Suomalaisdelegaatio propagandamatkalla Itä-Ukrainan miehitetyllä alueella

Suomalaisen, tällä hetkellä miehitetyssä Luhanskissa asuvan propagandisti ja uuden MV-lehden ”päätoimittajan” Janus Putkosen (Ivan Putkov) Facebook-päivityksen mukaan Itä-Ukrainan miehitetyille alueille, Luhanskiin, saapui viisihenkinen suomalaisdelegaatio 8. toukokuuta 2019 osallistuakseen ”Donbasin kevään” juhlintaan miehitetyssä Donetskissa ja Luhanskissa.

Suomalaisdelegaation jäsenistä neljä, jos laskemme Putkosen mukaan delegaatioon, toimii ja työskentelee aktiivisesti Venäjän eduksi, Johan Bäckman on toiminut Pohjois-Euroopan edustajana Venäjän presidentinhallinnon alaisessa RISI:ssä (RISS). Kaksi muuta tiedettyä delegaation aktiivista jäsentä ovat, kevään eduskuntavaaleissakin ehdokkaana ollut Jarmo Ekman – joka on aiemmin työskennellyt Donetskissa venäläisrahoitteisessa propagandistisessa ja disinformatiivisessa DONi-Newsissä Janus Putkosen alaisuudessa kuin myös toiminut alueella järjestetyissä laittomissa ”vaaleissa” ”vaalitarkkailijan” roolissa useammankin kerran. Ekmanin kanssa Suomesta alueelle matkusti myös Noora Salmio, Donetskin ”kansantasavallan” ystäviin kuuluva aktivisti. Delegaation kaikkien jäsenien nimiä ei ole julkaistu.

Suomalaisdelegaation jäseniä miehitetyssä Itä-Ukrainassa.

Delegaation jäsenistä Johan Bäckman ja Jarmo Ekman yhdessä Janus Putkosen kanssa ovat aiempien toimiensa tähden päätyneet listalle, jolla oleviin henkilöihin Ukrainan valtio on kohdistanut sanktioita. (1) Edellä mainitun kolmikon ohella Ukraina on kohdistanut sanktiot myös Jon Hellevigiin, RUFI:n puheenjohtajaan – miehitetyllä Krimillä propagandamatkalla olleeseen – Daria Skippari-Smirnoviin sekä liikemies Kai Paanaseen ja hänen omistamansa yrityksen prokuristi venäläiseen Oleg Usatšoviin, joka on Yhdysvaltojen mukaan auttanut suomalais-venäläisiä liikemiehiä Gennadi Timtšenkoa ja Boris Rotenbergia kiertämään pakotteita. (2)

Suomalaisdelegaation ”aktivismia” Donbasin miehitetyillä alueilla

Suomalaisdelegaatio otti osaa muutamiin näkyviin, ilmeisen tarkoituksellisiin – propagandaluonteisiin – tilaisuuksiin, joihin osallistui edustajia myös muista maista. ”Voitonpäivän” paraatin ja muiden juhlallisuuksien eräänä tarkoituksena näen halun synnyttää mielikuvaa siitä, että nämä Itä-Ukrainan miehitetyille alueille Venäjän asevoimalla ja rahoituksella luodut ”kansantasavallat” olisivat toimiva ja todellinen ”valtiollinen” kokonaisuus, jota ne eivät kuitenkaan ole. Ne eivät selviä ilman Venäjän mittavaa sotilaallista voimaa ja rahoitusta. Venäjä rahoittaa alueita tällä hetkellä, todennäköisesti, yli miljardia dollaria vastaavalla summalla vuodessa (kulu ei pidä sisällään sodankäynnin kuluja).

Samaa mielikuvaa pyrkivät pitämään yllä Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavaltojen” nimissä avatut lähetystöt eri valtioissa. Bäckmanin Facebook-päivityksen mukaan Donetskin ”kansantasavallan” ulkoministerinä esiintynyt Natalia Nikonorova kertoi Donetskissa järjestetyssä kansainvälisessä tapaamisessa maailmalla olevan jo kuusi Donetskin ”kansantasavallan” edustustoa, ja että seitsemäs avataan Turkissa. Eräs sen tavoitteista on mm. turismin edistäminen.

Tässä kohdin on syytä huomauttaa lukijoita siitä, että vaikka Bäckman mainostaa näiden edustustojen olevan virallisia, todellisuudessa niillä ei ole edustuston statusta. Suomi, eikä yksikään läntinen valtio, ole tunnustanut näitä ”kansantasavaltoja” – edes Venäjä ei ole tunnustanut niitä. Suomen Venäjän suurlähetystön lausunto aiheesta elokuulta 2015:

”Donetskin kansantasavallan edustustosta

Suomalainen taho ilmoittaa toimivansa ”Donetskin kansantasavallan edustustona” tai ”Donetskin kansantasavallan suurlähetystönä” Helsingissä. Mainittua "Donetskin kansantasavaltaa" ei ole Suomen tunnustamana valtiona olemassa, eikä sillä voi olla suurlähetystöä tai muuta virallista edustustoa Suomessa. Myöskään YK, EU tai ETYJ eivät tunnusta Itä-Ukrainan separatistisia ryhmiä valtioksi.

Diplomaattinen edustusto voidaan perustaa vain diplomaattisuhteet solmineiden valtioiden välillä ja näiden molemminpuolisella suostumuksella.”

Matkalle osallistuneet suomalaisdelegaation jäsenet rikkoivat myös Ukrainan lakia, sillä Itä-Ukrainan miehitetyille alueille ei ole luvallista saapua Ukrainan ja Venäjän vastaisen, Venäjän miehittämän rajan, ei-toiminnassa olevien rajanylityspaikkojen kautta.

”Voitonpäivän” paraati miehitetyssä Donetskissa 9. toukokuuta 2019.

Suomalaisaktivisti Noora Salmio ja unkarilainen dokumenttielokuvien ohjaaja Maya Nogradi juhlimassa ”voitonpäivää” miehitetyssä Donetskissa. Nogradille tämä ei ollut ensimmäinen vierailu Itä-Ukrainan miehitetyille alueille.

Kansainvälinen tapaaminen Donetskissa.

Toukokuun 10. Donetskissa järjestettiin tapaaminen, ja mikäli Bäckmanin julkaisemat tiedot pitävät paikkansa, tilaisuus oli luonteeltaan kansainvälinen, sillä osallistuihan sille edustajia Suomen lisäksi muun muassa Italiasta, Ranskasta, Saksasta ja Norjasta sekä San Marinosta. Suomesta Bäckmanin ohella paikalla olivat Jarmo Ekman, joka myös esiintyi tilaisuudessa, sekä Noora Salmio.

Johan Bäckman kaulailemassa Venäjän hallinnon työkalun, Yön susien, johtaja Alexander ”Kirurgi” Zaldostanovin kanssa. Yön sudet on levinnyt nimellä Russian Motorcyclists International (RMI) -nimellä myös Suomeen. Ensimmäiset liivit luovutettiin suomalaisjäsenille tämän vuoden tammikuussa Venäjällä.

Suomalaisdelegaation matka on saanut runsasta huomiota ymmärrettävästi Johan Bäckmanin ja Janus Putkosen eri sosiaalisen median alustoilla, kuin myös Venäjän Trolliarmeija (sensuroimaton) ryhmässä, joka moderaattoreihin kuuluu RUFI:n puheenjohtaja Skippari-Smirnov. Myös Janus Putkosen päätoimitteleman uuden MV-lehden verkkosivulla ”Donbasin kevät” on saanut runsasta huomiota, saman nimisessä raportissa Putkonen kirjoittaa myös seuraavaa:

”Toivottavasti tulevaisuudessa kymmenet ja sadat, miksei myös tuhannet suomalaiset, vaikkapa sitten UMV:n lukijamatkoilla, tulisivat kohtaamaan valtamediassa vaietun ja ankarasti vääristellyn totuuden Donbassista.” (3)

Ennakoiko tämä sitä, että Putkosella on – jälleen – suunnitelmissa ”turistimatkat” Suomesta miehitettyyn Itä-Ukrainaan? Mikäli on, aiemmat muistutukseni Venäjältä Itä-Ukrainan miehitetyille alueille matkustamisen rikollisuudesta ovat enemmän kuin aiheellisia.

* * *

Näin loppuun on syytä mainita vielä se, että osallistuessaan ”Donbasin kevään” juhlintaan ja muuhun aktivismiin alueella, suomalaisdelegaatio muiden ohella tulee samalla tukeneeksi Venäjän valtion rikollisia toimia alueella. Sen ohella delegaation jäsenet ja heidän vaikutuspiirissä olevat ihmiset (ja tahot) jakavat disinformaatiota ja propagandaa levittäessään tietoa ”lähetystöistä” ja esiintyessään virallisluonteisissa tilaisuuksissa Suomen edustajina. Käynnissä olevan sodan aikana Johan Bäckman on esiintynyt Donetskin ”kansantasavallan” (ja sitä ennen Novorossijan) virallisena edustajana Suomessa ja maailmalla, esittäen samalla paikkansapitämättömiä väitteitä, joita Suomen edustajat ovat joutuneet korjaamaan. Esim. http://dnrhelsinki.com/matkustusohje -sivulla jaetaan disinformatiivista sisältöä. Toivoakseni vielä näen päivän, jolloin tämä sekalainen seurakunta joutuu vastuuseen teoistaan.

Haaveena vapaa Donbas ja Ukraina!

Marko

1. https://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/4526864/Johan+Backman+ja+kolme+muuta+suomalaista+Ukrainan+pakotelistalle++toimivat+ItaUkrainan+sotatasavaltojen+marraskuisissa+vaaleissa+vaalitarkkailijoina 

2. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/04/ukraina-langetti-taannoin-sanktioita.html 

3. 

Kuvat Johan Bäckmanin ja Janus Putkosen Facebook-tileiltä. 

”Emme anna uudelleenkirjoittaa historiaa!” – RUFI:n puheenjohtaja Skippari-Smirnov

Toukokuun 9. näimme pääkaupunkimme kaduilla marssittavan punalippujen alla ”kuolemattoman rykmentin” marssiessa poikki Helsingin. Kuolemattoman rykmentin marssin oli organisoinut Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI ja marssia johti asepukuun ja kunniamerkkeihin sonnustautunut RUFI:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov.

Todettakoon tässä vaiheessa, että Skippari-Smirnoville ei ole osoitettu kunniamerkkejä rohkeudesta taistelussa natsi-Saksaa vastaan vaan ne on ojennettu hänelle provokatiivisesta ja propagandistisesta toiminnasta Venäjän despoottisen johdon hyväksi, nämä kunniamerkit, kun ovat tyyliä ”Donbassin puolustajan mitali”.

Tässä kirjoituksessani minun ei kuitenkaan ole tarkoitus ruotia tätä marssia vaan palata historian uudelleenkirjoittamiseen ja kimmokkeen palata tähän aiheeseen antoi päivitys, joka on jaettu RUFI:n Facebook-seinällä (ks. kuva alla).

Kuvakaappaus Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI:n FB-sivulta.

Totean jo alkuun, että tämä kirjoitus ei ole hyökkäys venäläisiä kohtaan, tarkoituksenani ei ole halveksua talonpojan ja tehdastyöläisen kärsimyksiä tahi uhrauksia, jotka totisesti olivat mittaamattoman suuret. Tämä ei myöskään ole hyökkäys ketään neuvostovaltion rajojen sisäpuolella asunutta tavankansalaista vastaan, jotka vapaaehtoisesti tahi pakotettuna päätyivät sotimaan neuvostovaltion todellisia ja kuviteltuja vihollisia vastaan.

Tätä kirjoitusta voivat pitää hyökkäyksenä ja provokaationa puna-armeijaa ja neuvostovaltiota vastaan korkeintaan ne, jotka ovat sokeita historialle, jotka eivät halua tarkastella historian tapahtumia kriittisesti, jotka eivät kykene hyväksymään sitä, että voitto ”ostettiin” myös viattomien kansojen verellä. Mutta erityisesti provokaationa ja hyökkäyksenä tätä kirjoitusta pitävät he, jotka kritiikittä toistavat Kremlin maalaamaa tarinaa voittamattomasta puna-armeijasta, jonka saavutusten harteilla nyky-Venäjä ratsastaa (kohti auringonlaskua). Tämä on hyökkäys ja provokaatio korkeintaan sellaisten ihmisten toimesta, joiden mielestä menneisyydestä on välitettävä vain yksi kuva, se, mikä pönkittää Venäjän valtiojohtoa ja mahdollistaa omalta osaltaan heidän haluamansa narratiivin toistamisen propagandan oloisesti kansalle. Miljoonilla venäläisillä on oikeus tutustua historiaan, tarkastella sitä eri näkökulmista ja sen perusteella – vapaasti – muodostaa oma kuva puna-armeijasta ynnä ”koneistosta”, joka johdatti miljoonia ihmisiä turhaan kuolemaan.

Sen sijaan, että Daria Skippari-Smirnov kirjoitti ”Emme anna uudelleen kirjoittaa historiaa”, hänen olisi tullut kirjoittaa ”uudelleen kirjoitamme historian” sillä juuri sitä nyky-Venäjällä tehdään ja tähän tehtävään Skippari-Smirnov ilmeisen intomielisesti osallistuu. He kirjoittavat valtionsa historiaa uudelleen, he pyyhkivät tietoisuudesta miljoonat uhrit, häpeän hetket ja tapahtumat, kokonaisten kansojen tuhoamiset tahi rankaisutoimet – itse asiassa samalla kun he pyyhkivät historiankirjoituksesta pois tällaisia tapahtumia, he pienessä mittakaavassa toistavat uudelleen juuri näitä rikollisia tekoja kautta laajan Venäjänmaan mutta myös suuren valtakunnan rajojen ulkopuolella viedessään maailmalle ”venäläistä maailmaa”.

Erään tällaisen absurdin toimen kohteeksi joutuivat Krimin tataarit 1944 kun toukokuun 18. alkoi Krimin tataarien karkottaminen (krimintataariksi: Qırımtatar halqınıñ sürgünligi). Kolmen päivän aikana Krimin tataarit pakkosiirrettiin NKVD:n toimesta karjajunilla Uzbekistanin alueelle. Pakkosiirron kohteena olivat kaikki Krimin tataarit taustaan katsomatta, sen kohteeksi joutuivat niin puna-armeijassa taistelleet kuin myös sitä vastaan kapinoineet ynnä saksalaisten kanssa yhteistyötä mahdollisesti tehneet Krimin tataarit. Aivan kaikki sylilapsista vaareihin, ja tänään Venäjä toimii pienessä mittakaavassa samoin miehittämällään Krimin niemimaalla.

Historialliset tapahtumat, joihin usein kiinnitämme huomiota, näyttäytyvät meille usein yksinkertaisempina kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Moni tapahtumasarja, jolla on vaikutusta kyseiseen huomioimaamme tapahtumaan (esim. 23. elokuuta 1939 solmittu Molotov-Ribbentrop-sopimus ja sen – salainen – lisäpöytäkirja) jää lopulta mielissämme huomiotta tai se jää maininnaksi sivulauseeseen, jolloin näemme tapahtuman todellisuutta yksinkertaisempana – enkä tällä todellakaan tarkoita sitä, että edellä mainittu tapahtuma – Molotov-Ribbentrop-sopimus – muuttuisi millään muotoa hyväksyttävämmäksi vaikka huomioisimme kaikki sen hetken nyanssit eri valtioiden välisine lähentymisyrityksineen ja kuinka lopulta kaksi totalitaarisen valtion edustajaa päätyi allekirjoittamaan tämän sopimuksen salaisine lisäpöytäkirjoineen. Me kuitenkin voimme tästä tapahtumasta keskustella vapaasti ymmärtäen sopimuksen seuraukset monille kansoille, joita koitti sopimusta seuranneina vuosina moninkertainen miehitys ja osalla kansoista (valtioista) tämä miehitys päättyi vasta 90-luvulla neuvostovaltion – viimein – romahdettua omaan mahdottomuuteensa.

Erinomaisessa holokaustia käsittelevässä teoksessa Musta maa historioitsija Timothy Snyder käy myös läpi useampaan kertaan miehitettyjen valtioiden ja alueiden haavoittuvuutta, kuinka miehitykset lisäävät alttiutta yhteiskunnallisten instituutioiden romahtamiselle, joiden seurauksia nähtiin alueilla, jotka päätyivät Molotov-Ribbentrop-sopimuksen myötä allekirjoittajavaltioiden miehittämiksi ja sopimuksen käytännössä rauettua Operaatio Barbarossan alkamisen myötä kesäkuun 22. 1941.

Valtioiden loppu merkitsi valtion suojeluksen loppua* – Itä-Euroopan miehityksen kokeneista valtioista monen kohdalla miehitys merkitsi samalla muodossa tai toisessa valtion loppua, tai valtiollisten instituutioiden loppua.

Saksalaisupseeri kättelee puna-armeijan upseeria miehitetyn Puolan alueella v. 1939.

Molotov-Ribbentrop-sopimus on historiallinen tapahtuma, jota Venäjällä ei tänään haluta muistella, osa venäläisistä jopa kiistää Neuvostoliiton koskaan toimineen liittolaissuhteen kaltaisessa suhteessa natsi-Saksan kanssa. Venäjän valtiollisen propagandan levittäjänä ja likaisen työntekijänä toimivan Yön susien presidentti Aleksandr Zaldostanov on kiistänyt moisen liiton olemassa olon.

Sopimus ja sen seuraukset koskettivat kokonaisia kansoja, myös meitä suomalaisia, joten sopimuksen (seurauksista puhumattakaan) kiistäminen on samalla meitä kohdanneen historian kiistämistä – historian valkopesua. Juuri sitä historian uudelleen kirjoittamista, jota vastaan Skippari-Smirnov kirjoittaa kamppailevansa. Tällaisten asioiden edessä pohdin sitä, että kuinka ihminen selittää itselleen todellisuuden ja propagandan vahvistaman mielikuvan eron, kyse on uskosta, johon liittyy vahva todellisuuden kieltäminen. Ihminen on uskossaan vahva, sanotaan, mutta silti näissä tilanteissa eteen tulee tavattoman usein tilanteita, joissa ristiriitojen selittäminen on likimain mahdotonta, jolloin (inhimillisesti katsoen) helpointa on uskoa auktoriteettiin, onpa hän millainen despootti tahansa ja kieltää todellisuus.

Molotov-Ribbentrop-sopimus on kuitenkin vain yksi toisen maailmansodan aikaa koskettava asia, johon nyky-Venäjällä suhtaudutaan kieltäen tai joka vähintäänkin lakaistaan maton alle piiloon.

On varsin todennäköistä, että tänään Venäjältä löytyy runsaasti ihmisiä, joiden mielestä natsi-Saksa kukistettiin neuvostovaltion mittaamattomilla voimavaroilla, samalla he kuitenkin unohtavat sen huomattavan avun, jota Yhdysvalloista kuin myös Iso-Britanniasta ja Kanadasta virtasi maahan vuoden 1942 alusta lukien (huom. Pre Lend-Lease maksettiin Neuvostoliitolle kullassa kesäkuun lopun ja syyskuun lopun 1941 välillä).

Tässä kohdin ei ole relevanttia tuoda esille kaikkia numeroita, tai spekuloida sillä, kuinka merkittävässä roolissa Lend-Lease-apu Neuvostoliitolle oli, voidaan kuitenkin todeta, että apu oli mittavaa ja auttoi omalta osaltaan Neuvostoliittoa selviämään sodan ensimmäisistä vuosista. Kun muistetaan, että Yhdysvaltojen toimittama apu käsitti noin 43 prosenttia kaikista Neuvostoliiton autonrenkaista, tai, että Yhdysvalloista toimitettiin Neuvostoliittoon yli 375 000 kuorma-autoa unohtamatta kymmeniä tuhansia muita ajoneuvoja, panssarivaunuja, lentokoneita tahi vetureita, ei apua sovi väheksyä. Kyse on paljon muustakin kuin Neuvostoliiton taistelemisesta yksin, kyse on yhteisestä voimainponnistuksesta liittoutuneiden välillä. Eikä tämän avun huomioiminen millään muotoa vähennä puna-armeijan riveissä taistelleen sotilaan ja upseerin uhrausten mittaamatonta inhimillistä arvoa – sitä vähentää verrattomasti enemmän historian vääristely ja historiallisten tapahtumien valkopesu, johon Venäjällä tänään syyllistytään.

Lopultakin venäläisessä nykyhistoriankirjoituksessa, ennemmin kuitenkin propagandassa, Lend-Leasen merkityksen unohtaminen tai häivyttäminen taustalle on kuitenkin sivujuonne, inhimillisesti tarkasteltuna merkittävämpää on se, että puna-armeijan ja neuvostovaltion toimien kriittinen tarkastelu on käytännön toimin tehty hyvin vaikeaksi.

Kuolemattoman rykmentin marssien luonne on hyvin propagandistinen, ne on valjastettu palvelemaan maan hallinnon tarkoitusperiä, jossa puna-armeija esiintyy kiiltokuvamaisena tahrattomana voittajana, jonka uhrauksia kenenkään ei sovi unohtaa. Helsingissäkin marssin henki on tämä – isoäiti lausui lapsenlapselleen, viitaten omaan isäänsä kantaessaan tämän kuvaa – isä marssii nyt fasismista vapautetun Helsingin katuja.

Marssien henki on se, mikä ne omineen valtiojohdon moraalinen tila tänään on, menneisyydestä kirjoitetaan halutunlainen, koska nykyisyys on toivoton eikä tulevaisuuden kuva ole sen parempi. Tätä kuvitelmaa menneisyyden kulta-ajoista pönkittää ajatus voittamattomasta puna-armeijasta sen erehtymättömine komentajineen. Menneisyys ei kuitenkaan lakkaa olemasta, vaikka mitä satuilisi – se tulee vääjäämättä jossain vaiheessa vastaan.

Totuus Mainilan laukauksista paljastui, Katynin joukkomurhista ei loputtomiin voinut syyttää natseja, eikä puna-armeija ollut kunniakas puhtoinen ”pioneeripataljoona” vaan se riveissä taisteli ja soti erilaisia ihmisiä, joista verrattoman moni osallistui – ymmärrettävien syitten takia – julmuuksiin sodan kuluessa ja etenkin sen viimeisinä aikoina ynnä Saksan antautumisen jälkeen.

”Koska kaikki ikkunat oli räjäytetty, berliiniläiset muistavat huutojen kuuluneen joka yö. Berliinin kahden pääsairaalan arviot raiskauksen uhreista vaihtelivat 95 000:sta 130 000:een. Eräs lääkäri päätteli, että Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta noin 10 000 kuoli, useimmat tekivät itsemurhan. Kuolleisuuden arveltiin olleen paljon korkeampi 1,4 miljoonan naisen keskuudessa, jotka raiskattiin Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa. Kaikkiaan vähintään 2 miljoonan saksalaisnaisen arvellaan joutuneen raiskatuksi, ja huomattava vähemmistö, ellei peräti enemmistö, oli raiskattu moneen kertaan”. (Antony Beevor, Berliini 1945 s. 460)

Mitä voi odottaa sotilailta, joista monet oli revitty juuriltaan, jotka olivat paatuneet mieleltään näkemistään julmuuksista, joita oli ruokittu propagandalla ja joita paikoin yllytettiin kostamaan saksalaisille kansansa kärsimykset? Ihminen on inhimillinen olento, itärintaman sota oli sen alkuhetkistä lukien ollut julmaa ja brutaalia – armotonta ideologioiden välistä sotaa loppuun saakka (jatkuen kostoretkenä sodan päättymisen jälkeenkin).

Ja kuten jokunen kappale taaksepäin kirjoitin isän marssivan fasismista vapautetun Helsingin katuja, surullista tässä valkopesun ja valehtelun saagassa on se, että lukuisille kansoille uskoteltiin puna-armeijan ja neuvostovaltion olleen vapauttajan. Käytännössä tämä vapauttaja vain alisti ”vapauttamansa” maat rautasaappaan ja miehityksen alle vuosikymmeniksi, orjuuttaen samalla kokonaisia kansoja pyrkien tuhoamaan niiden kunniakkaan historian. Todellisuudessa miehittäjä vaihtui toiseksi, kuten ystävämme Karpaattien kupeessa Tšernivtsissä meille kuvaili – puna-armeija yhdessä terrorikoneiston kanssa jatkoi siitä mihin Saksa oli lopettanut, juutalaisten rinnalla ukrainalaiset ja romanialaiset joutuivat vainon kohteeksi.

Se, että Venäjän kokoinen maa jättää käsittelemättä historiansa, ryhtyen kirjoittamaan uudelleen sitä, nostaen samalla Josif Stalinin takaisin jalustalle, häpäisten näin miljoonat Stalinin kauden viattomat uhrit, on enemmän kuin huolestuttavaa.

Se, joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, George Santayana kirjoitti. En nyt kuitenkaan usko, että historia kirjaimellisesti toistaisi itseään, mutta, kuten yllä kirjoitin, Venäjä on tänään huolestuttavalla tiellä, jossa historiaa vääristellään, lapsia militarisoidaan, itsenäisten valtioiden alueita miehitetään ja kansoja vainotaan.

Останови красный фашизм!

Marko

*: Lainaus Timothy Snyderin teoksesta Musta maa (s. 271) asiayhteydestä erotettuna, soveltuen kuitenkin kuvaamaan tapahtumien henkeä tässä yhteydessä.

RUFI:sta enemmän kirjoituksessa ”Suomalais-venäläisen RUFI-yhdistyksen aktivismia”. 

Suomalais-venäläisen RUFI-yhdistyksen aktivismia

Kirjoitin edellisen presidentinvaalikampanjan jälkimainingeissa katsauksen Suomen ja Venäjän välisestä ystävyysseurasta RUFI yhdistyksestä nimellä ”Mikä se RuFi oikein on?”. (1) Kimmokkeen kirjoitukselle antoi RUFI:n aktiivinen kampanjointi Paavo Väyrysen presidenttiyden puolesta yhdistettynä tietoon siitä, että RUFI yhdistystoiminnassaan tukee Venäjän hallinnon poliittisia (ja muita) tavoitteita ja, että yhdistyksen jäsenistä eräillä – kuten sen puheenjohtajalla Daria Skippari-Smirnovilla – on tiiviit yhteydet Venäjä-operaattoreihin, kuten Johan Bäckmaniin. Tämä suhde Bäckmaniin juontaa jo aikaan ennen RUFI:a, jolloin Skippari-Smirnov avusti Bäckmania Donbass – lapset sodan jaloissa -näyttelyn järjestämisessä. Samaan aikaan Hotelli Kämpin Kansallissalissa järjestettiin Johan Bäckmanin johtamana venäläisen ideologin, ultranationalisti, Aleksander Duginin luento.

Millaisena yhdistyksenä RUFI itse itseään markkinoi (lainaus kotisivulta):

”Olemme perustaneet uuden yhdistyksen, joka auttaa parantamaan ja paikkaamaan nykyisiä kylmänkiskoisia, negatiivisia suhteita Venäjään, kulttuurisella ja informatiivisella vaikuttamisella. Tarkoitus on luoda myötämielinen linjaus, lämmin, toverillinen lähestyminen Venäjää kohti. Yhdistys toimii liioittelun ja paniikin lietsonnan vasta-aineena, joten kyseeseen tulee kaikenlainen oikaisu. Yhdistys on täysin riippumaton poliittisesta valtalinjauksesta. - -” (2)

Kuulostaa hienolta, lupaus on suorastaan positiivinen, mutta onko se lainkaan totuudenmukainen? Kaikessa lyhykäisyydessään vastaus on, että EI OLE – tämä toki on täysin subjektiivinen mielipide, mutta koetan saada hiukan lihaa mielipiteeni ympärille, osoittaakseni, että toiminnallaan RUFI tuskin parantaa ja paikkaa nykyisiä – heidän mukaansa kylmänkiskoisia ja negatiivisia – suhteita Venäjään. Samalla purin osoittamaan vääräksi väitteen siitäkin, että yhdistys olisi täysin riippumaton poliittisesta valtalinjauksesta.

Suomalais-venäläinen RUFI on järjestänyt tai sen edustajia on ollut mukana viime vuosina lukuisissa tilaisuuksissa, joista osa on hyvin konkreettinen tuenosoitus Venäjän nykyhallinnon toimille sekä sen harjoittamalle imperialistiselle politiikalle. Eräs merkittävä ja kovin kyseenalainen tapahtuma on Daria Skippari-Smirnovin ja RUFI:n organisoima ”kuolemattoman rykmentin” -marssi, jollainen on järjestetty Helsingissä jo kolmena perättäisenä voitonpäivänä (eli toukokuun 9). Viime viikolla yhdistys järjesti kolmannen kerran kuolemattoman rykmentin marssin, marssin lähtö oli Hakaniemen torilla ja marssi suuntautui sieltä Pitkänsillan yli Helsingin keskustaan.

Daria Skippari-Smirnov "kuolemattoman rykmentin" kärjessä.

Lainaan seuraavaksi kirjoitustani tämän vuoden helmikuulta, jossa pohdiskelin nyky-Venäjän halua ja pyrkimystä unohtaa historiansa ja kuinka Helsingissäkin viime vuosina nähdyt – Venäjän hallinnon omimat – kuolemattoman rykmentin marssit omalta osaltaan tukevat näitä pyrkimyksiä.

”Se, että nyky-Venäjällä historiaa kirjoitetaan uudestaan valkopesten menneisyyttä ei tietenkään ole niiden kymmenien miljoonien puna-armeijassa palvelleiden sotilaiden ja upseereiden vika, sekään ei ole heidän vika, että nyky-Venäjä pyyhkii olemasta näiden sotilaiden tekemiä rikoksia, puhumattakaan, että on pyyhkimässä pois totalitaarisen neuvostovaltion tekemiä rikoksia. Irvokasta tässä onkin, että nyky-Venäjä käyttää surutta hyväksi historiaa ja sen tapahtumia oikeuttaakseen tekojaan ollen samalla haluton puhumaan valloittaja-armeijan, joka puna-armeija oli, rikoksista ihmisyyttä vastaan valloittamillaan ja miehittämillään alueilla.” (3)

Helsingissä nähty kuolemattoman rykmentin marssi oli tällainen propagandistinen ja hurmoshenkinen marssi, jossa puna-armeija nähtiin sankarina ja Euroopan vapauttajana, jolloin sen arvosteleminen ja kriittinen arviointi nähdään samalla hyökkäyksenä instituutiota kohtaan (ja epäilemättä myös Venäjällä myös valtaapitäviä kohtaan, jotka ovat valjastaneet tämän osan historiaa osaksi omaa propagandaansa). On kuitenkin syytä huomioida, että kuolemattoman rykmentin marssin järjestäminen on vain yksi, joskin näkyvä osa, RUFI:n toimintaa Suomessa.

Sen ja etenkin sen näkyvien operaattoreiden toiminta pitää sisällään runsaasti muutakin aktivismia, josta seuraavaksi lisää.

Verkkosivujen ohella RUFI:lla on toimintaa eri sosiaalisen median alustoilla, kuten Facebookissa, VK:ssa (ennen VKontakte – venäläinen vastine Facebookille) ja Twitterissä. Eri alustoilla jaetaan tiedotteiden ohella ja rinnalla erilaisia uutisia ja venäläismedioissa julkaistuja haastatteluja, osa julkaistusta aineistosta on hyvin propagandistista ja Venäjän hallinnon linjoja myötäilevää – sille alisteista. RUFI:n puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov on antanut lukuisia haastatteluja venäläismedioille, toisinaan hän esiintyy puhujana/ esitelmöitsijänä erilaisissa tilaisuuksissa, kuten tämän vuoden maaliskuussa Helsingissä järjestetyssä Hybridisodat ja Suomi -keskustelutilaisuudessa, jonka järjestäjänä ja keskustelun vetäjänä toimi Johan Bäckman, tilaisuuden toimiessa samalla venäläisen Igor Panarinin teoksen ”Hybridisodat” julkistustilaisuutena. Skippari-Smirnovin esitelmä käsitteli venäläisten oikeuksia ja informaatiosotaa – sikäli kiinnostava aihe, sillä venäläisten oikeuksia poljetaan, jos missä, niin juuri nyky-Venäjällä.

Helsingin keskustelutilaisuuden ohjelmaan kuului Igor Panarinin esiintymisen ohella ”Seitsemän tähden liikkeen”  ehdokkaana toimineen, tämän vuoden kuolemattoman rykmentin marssillekin osallistuneen, Pirkko Turpeinen-Saaren esitys ”Miten NATO on muuttanut ja muuttaa Suomea”, eduskuntavaaleissa ehdolla olleen Jarmo Ekmanin esitys ”Vaalivaikuttaminen - suomalaisen syvän valtion sota äänestäjiä vastaan” – pyydän kiinnittämään huomiota termiin ”syvän valtion”, mikä on suora käännös ”deep statesta”, johon salaliittoteoreetikot usein viittaavat – ”valtio valtiossa” -toimija. Helsingissä esityksen piti myös Juha Korhonen, aiheena oli ”Valtamedian valheet ja vapaiden medioiden mustamaalaaminen”.

(Huom. vastaava tilaisuus järjestettiin myös Tampereella, johon Skippari-Smirnov ei kuitenkaan osallistunut).

Johan Bäckman ja RUFI:n Daria Skippari-Smirnov Krimillä (kuvakaappaus crimea.ria.ru).

Maaliskuussa 2018 suomalaisdelegaatio matkusti Venäjän Ukrainalta miehittämälle Krimin niemimaalle, matkaseurueeseen kuului Johan Bäckmanin ohella myös Daria Skippari-Smirnov muutaman muun suomalaisen rinnalla. Skippari-Smirnovin ja Bäckmanin ohella näkyvästi julkisiin esiintymisiin otti osaa vantaalainen perussuomalaisten kuntavaaliehdokkaanakin ollut Eero Hult, helsinkiläinen Svetlana Mustonen sekä Ludmila Odintsova. Myös propagandaluonteiselle matkalle osallistunut Rauhanpuolustajien aktiivi Marjaliisa Siira kirjoitti runsaasti vierailustaan miehitetyllä Krimillä. Delegaation näkyvimpiin ehdotuksiin kuului muun muassa suoran lentoyhteyden avaaminen Helsingin ja Simferopolin välille suomalais-venäläisen bisnes- ja kulttuurikeskuksen perustamisen ohella. Nämä, kuten muutkin, ehdotukset ovat lähinnä osa teatteria ja propagandaa, joten tässä yhteydessä niille ei ole syytä antaa mainintaa enempää tilaa.

Kyseisen vierailun jälkeen RUFI:n kotisivuilla on ryhdytty markkinoimaan näennäisen omatoimisia matkoja Venäjän miehittämälle Krimille. Toiminta on avointa, eikä toimintaa millään muotoa pyritä peittelemään yhdistyksen kotisivuilla, matkoista kiinnostuneet ohjataan hakemaan lisätietoa joko kriminmatkat.com -verkkosivulta tai sähköpostitse/puhelimitse RUFI:n edustajalta – puhelinnumero näyttää olevan RUFI:n puheenjohtajan nimissä. (4)

RUFI edustajineen osallistui Helsinkiin perustetun Donetskin ”kansantasavallan” ”edustuston” avajaistilaisuuteen yhdessä Suomi-Novorossija-Seuran jäsenten kanssa loppuvuodesta 2017. (Huom. tätä ennen Suomessa toimi ”Novorossijan Suomen ’suurlähetystö’.”) Lukijoiden on kuitenkin hyvä tietään, että kyseisellä ”edustustolla” – kuten sen edeltäjälläkään – ei ole virallisen edustuston statusta. Suomi ei ole tunnustanut Donetskin eikä Luhanskin ”kansantasavaltoja”, eikä ole antanut niiden edustustoille minkään valtakunnan virallista asemaa, vaikka Bäckman ja ”edustuston” puhehenkilöt asian toisin esittävätkin. Kyseisen ”edustuston” luonne on selkeän propagandistinen ja disinformatiivinen. Huomioitavaa on, että Daria Skippari-Smirnov allekirjoitti RUFI ry:n nimissä Donetskin ”kansantasavallalle” osoitetun virallisen julistuksen. Julkilausuman allekirjoittajien joukossa on RUFI:sta myös yhdistyksen rahastonhoitajana toiminut Marina Muhonen.

Donetskin "kansantasavallan" ystävien julistus, RUFIsta Daria Skippari-Smirnov ja Marina Muhonen.

RUFI:n edustajat tekevät myös yhteistyötä suomalaisten muukalaisvihamielisten organisaatioiden ja ryhmien kanssa, kuten aikanaan Suomi Ensin! liikkeen edustajien kanssa, etenkin Marco de Witin, joka osallistui aikanaan samalle propagandistiselle matkalle Itä-Ukrainaan, jolle otti osaa myös Marina Muhonen – nykyinen RUFI-aktiivi. Viime kesäisen Putinin ja Trumpin Helsingin-tapaamisen yhteydessä järjestetyissä mielenosoituksissa näkyi myös merkkejä tästä yhteistyöstä.

Janus Putkosen ohjauksessa olevaan uuteen-MV-lehteen RUFI:n aktiiveilla, kuten Skippari-Smirnovilla, näyttää olevan läheiset välit. Facebook-ryhmä Venäjän Trolliarmeija (sensuroimaton) jaetaan hyvin aktiivisesti MV-lehdessä julkaistua aineistoa, aivan kuten tehdään Suomalais-venäläinenyhdistys RUFI:n Facebook-sivullakin. Putkosen ohjauksessa MV-lehti näyttää muuttuneen entistä selkeämmin Venäjän disinformaatiokanavaksi, vaikka merkkejä Ilja Janitskinin aikakaudesta on edelleen havaittavissa. Kehityksen myötä MV-lehti näyttää jakavan aiempaa enemmän Vastavalkeassa tuotettua (ja julkaistua) aineistoa tai niiden pohjalta laadittua materiaalia, jota Skippari-Smirnov moderoimissa ryhmissään jakaa eteenpäin.

Johdantona seuraavaan muutama numerotieto ja havainto RUFIsta. RUFI ry on kooltaan varsin pieni, Helsingin Sanomien mukaan rekisteröityneitä jäseniä on 50 (tieto tammikuulta 2018), joskin yhdistyksen puheenjohtajan Skippari-Smirnovin mukaan yhdistyksen kannattajien lukumäärä on olennaisesti suurempi, hänen mukaansa yhdistyksen Facebook-sivuilla on tuhansia lukijoita. Yhdistyksen Facebook-sivuilla on 729 seuraajaa (16.5.2019).

Koostaan huolimatta yhdistyksen toiminta on aggressiivista, sen puheenjohtajan kommentit ovat paikoin hyvin kärkkäitä ja hyökkääviä, kuten hänen toteamuksensa Polina Kopylovalle, tämän kirjoitettua kriittisen blogin ”Sattuiko STEA tietämättä tukemaan Venäjän vaikuttamistoimintaa?” (5) Helsingin Sanomissa, arvostettu, Jarmo Mäkelä kolumnissaan lainaa Skippari-Smirnovia – hänen kysymystä Kopylovalle:

 ”mistä päin länttä blogin kirjoittaja, venäläinen nainen, saakaan palkkionsa näiden likaisten tekstiensä kirjoitteluun”. (6)

Tällainen toiminta on tuttua myös muista maista. Ukrainassa näimme kuinka Krimillä ja etenkin Itä-Ukrainassa kaoottisessa vaiheessa keväällä 2014, ennen varsinaisia sotatoimia, erilaiset pienet, Venäjän tuella perustetut, ryhmittymät toimivat hyvin aggressiivisesti pyrkien valtaamaan informaatiotilan maltillisilta tahoilta. Ukrainassa nämä kollaboraattorien ryhmät onnistuivat toiminnassaan hyvin, niin hyvin, että ne onnistuivat harhauttamaan Venäjän voimakkaan propagandan tuella läntisiä toimittajia ynnä kokonaisia mediataloja näkemään tapahtumat täysin väärässä valossa. Useilla tällaisilla ryhmillä oli kuitenkin vuosien historia takanaan, blogissaan ”How Alexander Dugin's Neo-Eurasianists geared up for the Russian-Ukrainian war in 2005-2013” Anton Shekhovtsov kuvailee tällaisten pienryhmien historiaa, leviämistä ja toimintaa etenkin Itä-Ukrainassa. (7)

Ja vaikka Venäjän suurlähetystö Tehtaankadulla pyrkii pitämään pientä etäisyyttä (julkisesti) RUFI:in, on se kaikesta huolimatta huomioinut ”tunnustuksella” RUFI:n aktivismia esim. kuolemattoman rykmentin marssin järjestämisessä.

Venäjän suurlähetystön kiitos RUFI:lle ja Daria Skippari-Smirnoville.

Tässä kirjoituksessa on mahdotonta avata kaikkia puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnovin ja RUFIn kontakteja venäläisiin tahoihin, joista osa on valtiollisia organisaatioita, joiden avulla Venäjä pyrkii vaikuttamaan ulkovenäläisiin tai heidän muodostamiin järjestöihin ja yhteisöihin. Väitteistään huolimatta RUFI ei ole irrallinen ja riippumaton toimija, yhdistyksen piirissä harjoitetun aktivismin ja monimuotoisen viestinnän perusteella voi yhdistystä, koostaan huolimatta, kutsua yhdeksi Venäjän informaatiovaikuttamisen väyläksi.

Minun nähdäkseni yhdistyksen tarkoitus ei edes ole toimia ”sillanrakentajana” vaan agitaattorina, jonka toiminnan tuloksia Venäjän valtio voi hyödyntää omassa toiminnassaan ja propagandassaan pitäessään yllä (haluamaansa) Suomi-kuvaa. RUFI:n toiminta kokonaisuudessaan asettuu hyvin selkeästi yksiin Venäjän valtion toiminnan kanssa, yhdistyksen linja asettuu rintamaan Venäjän valtion Ukraina-politiikan kanssa, ja samalla tapaa yhdistys nostaa esille säännöllisesti russofobian, jossa se on toisinaan käyttänyt esimerkkeinä jännitteitä, joita se on itse ollut luomassa, tai joiden syntymisessä sen edustajat ovat olleet osallisina.

Marko

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2018/01/mika-se-rufi-oikein-on.html 

2. https://rufi.fi/ 

3. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/02/irvokkaan-naytelman-kolmas-osa.html 

4. https://rufi.fi/Venaejaen-matkat,-mm-Krim/ 

5. http://polinakopylova.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246965-sattuiko-stea-tietamatta-tukea-venajan-vaikuttamistoimintaa 

6. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005516748.html 

7. http://anton-shekhovtsov.blogspot.fi/2016/01/how-alexander-dugins-neo-eurasianists.html

Marssin lähtöpaikka korjattu oikeaksi, ajatuksissani rustannut väärän torin nimen lähtöpaikaksi.

Sotatoimet Ukrainassa huhtikuussa 2019

Toukokuu on jo pitkällä, joten nyt on hyvä luoda katsaus huhtikuun sotatoimiin ja muihin merkittäviin tapahtumiin Itä-Ukrainan sotatoimialueella.

Huhtikuussa neljätoista Ukrainan asevoimien sotilasta menehtyi puolustaessaan maataan, menehtyneistä nuorin oli parikymppinen nuoruudesta aikuisuuteen astunut, lääkintämiehenä palvellut, mariupolilainen Mykola “Smurfik” Volkov. Volkov menehtyi Mechnikovin sairaalassa Dniprossa huhtikuun 15. viisi päivää haavoittumisensa jälkeen. Volkovin kotikaupunki Mariupol ajautui kaaokseen keväällä 2014, jolloin Venäjän tukemat militantit koettivat ottaa kaupungin haltuunsa – reilun kuukauden kestänyt kaoottinen tilanne päättyi kesäkuussa 2014, jolloin Ukraina vapaaehtoisjoukkojen voimin otti kaupungin lopulta haltuunsa. Sen jälkeen kaupunki on ollut Ukrainan etuvartioasema Asovanmeren pohjoisella rannikolla. Nuoren Volkovin haaveena oli sairaanhoitajan ammatti, maataan hän palveli lääkintämiehenä, tehtävässä, jonka hän parhaiten osasi.

Sota koskettaa perheitä ja yhteisöjä, huhtikuussa moni lapsi menetti vanhempansa tässä mielipuolisessa ja täysin turhassa Venäjän masinoimassa sodassa. Menehtyneiden joukossa on myös kahden lapsen äiti, aktiivisesti mukana toiminnassa Euromaidanin ajoista lähtien ollut, Jana Tšervona, joka sodan alkaessa liittyi vapaaehtoisjoukkoihin värväytyen myöhemmin Ukrainan asevoimiin. (1) Tšervona menehtyi yhdessä taistelutoverinsa Oleksandr Milyutinin kanssa venäläisjoukkojen raskaassa tulituksessa. Venäläisjoukot tulittivat heidän asemaansa panssarintorjuntaohjuksella sekä kranaatinheittimillä ynnä muilla aseilla. Ukrainalaisen pelastus- ja ensiapuryhmän päästessä paikalle tuntien kuluttua mitään ei ollut enää tehtävissä.

Huhtikuun aikana sotatoimissa haavoittui vähintään 39 Ukrainan asevoimien sotilasta.

Ja he antoivat henkensä Ukrainan puolesta.


 

ETYJ:n Ukrainan monitorointimission raportointitavasta johtuen huhtikuun siviiliuhrien kokonaismäärä on vaikea selvittää, mutta huhtikuun 8. – 21. välillä ETYJ vahvisti kahden siviilin menehtyneen ja yhdeksän vammautuneen sotatoimien seurauksena, vuoden alusta viisi siviiliä on kuollut ja 26 vammautunut sotatoimien seurauksena. Seuraava raportointijakso käsitti 22. huhtikuuta ja 5. toukokuuta välin, jona jaksona ETYJ vahvisti kahden siviilin vammautuneen sotatoimien seurauksena, jolloin sodan seurauksena vammautuneiden siviileiden kokonaismäärä nousi 28 mieheen, naiseen ja lapseen.

ETYJ:n tarkkailijoiden raporttien mukaan siviilikohteita on tulitettu erilaisilla asejärjestelmillä useilla paikkakunnilla demarkaatiolinjan tuntumassa, kuten Ukrainan hallinnassa olevan Zoloten alueella, jossa ETYJ:n tarkkailijat havaitsivat lukuisia uusia ammusten ja kranaattien aiheuttamia vaurioita ja osumia siviiliasutuksen lähistöllä sekä vaurioita koulurakennuksessa. Huhtikuussa Zoloten aluetta tulitettiin useita kertoja, tulituksessa vammautui myös yksi kouluikäinen tyttö. Demarkaatiolinja halkoo Zoloten aluetta, alueen kylistä Zolote-5 (entinen Maryvka) sijaitsee miehitetyillä alueilla.

Ukrainan presidentinvaalien aikana alueen kyliä ja taajamia, kuten Hirskeä, tulitettiin myös raskailla asejärjestelmillä miehitetyiltä alueilta käsin.

Huhtikuun aikana ETYJ:n tarkkailijat tekivät lukuisia havaintoja merkittävistä kalustosiirroista Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, julkaistuista raporteista voidaan poimia muun muassa seuraavia lukemia 18. ja 24. sekä 25. huhtikuuta:

- Shymshynivkan alueella 13 taistelupanssarivaunua (mallia ei eritelty).

- Kruhlykin alueella 23 taistelupanssarivaunua (mallia ei eritelty).

- Myrnen alueella 21 taistelupanssarivaunua, 15 erilaista kenttätykkiä ja 6 panssarihaupitsia.

- Novoselivkassa Luhanskin länsipuolella havaittiin 4 taistelupanssarivaunua, joista yksi oli T-64.

Huhtikuun 27. päivä ETYJ:n tarkkailijat havaitsivat Luhanskin tuhoutuneen kansainvälisen lentokentän alueella 6 kpl 9K35 Strela-10 lähi-ilmatorjuntaohjusjärjestelmiä, 7 kpl T-72 taistelupanssarivaunua, 7 kpl 2S1 Gvozdika 122 mm panssarihaupitsia, 7 kpl BM-21 122 mm raketinheitintä ja 10 kenttätykkiä, mallia 2A65 (152 mm) ja D-30 Ljaguška (122 mm).

Kuten tavallista, myös sosiaaliseen mediaan jaettiin videoita joukkojen ja kalustonsiirroista Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, näin tehtiin myös lauantaina 27. huhtikuuta, jolloin sosiaaliseen mediaan jaettiin video, jossa Donetskissa Prospekt Mira’a myöten kaupungin keskustan alueelle saapuu idästä kolonna sotilasajoneuvoja. Videolla on nähtävillä yksi BM-21 Grad raketinheitin ajoneuvo, jota seuraa kymmenkunta kuorma-autoa, jotka vetävät kranaatinheittimiä ja tykistöä, joukossa näyttää olevan myös 100 mm T-12 panssarintorjuntatykkejä. (2)

Kalustoa Donetskissa Prospekt Mira'lla 27.huhtikuuta 2019.

Sotavuosien aikana Venäjän toimesta Itä-Ukrainan miehitetyille alueille on toimitettu huhtikuun lopulla ja toukokuun alkupuolella voitonpäivän paraatin varjolla kalustoa, siitä huolimatta, että samalla rikotaan Minsk II -sopimusta ilman konkreettisia seuraamuksia – absurdeinta tässä kuviossa on se, että samalla media kirjoittaa Ukrainan ”sisällissodasta” ja ”separatisteista”, (3 ja 4) kun näemme päivittäin sosiaalisessa mediassa jaettavan kuvia ja videoita kaluston liikkeistä Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla ja ETYJ:n uutisoivan toistuvista rajanylityksistä ja kalustohavainnoista.

Tämäkin Donetskin keskustan tuntumassa, kohti keskustaa liikkeellä oleva kolonna, oli sosiaaliseen mediaan jaettujen tietojen mukaan osallistumassa ”paraatiin”. Aiempina vuosina ikääntyneempi kalusto on pääsääntöisesti varastoitu paraatin jälkeen miehitetyille alueille, niin käy todennäköisesti tähänkin kolonnaan, kuten muihinkin vastaaviin kolonniin, kuuluneelle kalustolle.

Itä-Ukrainan miehitetyille alueille sijoitettujen 1. ja 2. armeijakunnan yhteisvahvuus on 34760 sotilasta, armeijakuntien varustus pitää sisällään muun muassa (tiedot maaliskuu/2019):

kalusto	lukumäärä
taistelupanssarivaunut	480
miehistönkuljetusajoneuvot ja rynnäkkövaunut	850
tykistö ja kranaatinheittimet	760
raketinheittimet	210
ilmatorjunta-aseistus/ -järjestelmät	680+

Tarkemmin Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden 1. ja 2. armeijakunnan kalustosta ja varustuksesta blogissani ”Venäjän miehitysjoukkojen kokoonpano Itä-Ukrainassa” (28. huhtikuuta 2019). Blogissa tarkasteltu myös hiukan miehitysalueiden joukkojen huoltoa Venäjältä käsin, esim. ukrainalaislähteiden mukaan 10. – 16. huhtikuuta välillä Itä-Ukrainan miehitetyille alueille toimitettiin Venäjältä neljällä junalla ainakin 40 säiliövaunullista polttoaineita – määrä on arvioiden mukaan noin 2300 tonnia. Ukrainan viranomaiset kuten eivät ETYJ:n Ukrainan monitorointimission tarkkailijatkaan pääse suorittamaan valvontaa Venäjän miehittämällä reilun 400 km rajaosuudella. Minsk II -sopimuksen vastaisesti Venäjä ei ole luovuttanut rajaa Ukrainan hallintaan.

On ymmärrettävää, että Ukrainan on varauduttava näihin kalustosiirtoihin ja varustautumiseen, niinpä ETYJ:n tarkkailijat havaitsivat 25. huhtikuuta 25 taistelupanssarivaunua ukrainalaisen Zachativkan kylän rautatieaseman alueella 50 km demarkaatiolinjalta länteen. Tiedossa ei ole, mihin panssarikalusto alueelta siirrettiin.

Siviiliuutisia miehitetystä Itä-Ukrainasta

Itä-Ukrainassa Ukrainan hallinnoimilla alueilla mutta etenkin miehitetyillä alueilla on lukuisia kopankoja eli luvattomia kaivoksia, huhtikuun 25. Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla sijaitsevan Yur’ivkan kylän kaakkoispuolella ShidKarbonin luvattomassa hiilikaivoksessa tapahtui räjähdys, jossa kuoli ainakin 17 kaivosmiestä useiden vammautuessa. Paikallisten, miehitysalueen, ”viranomaiset” pyynnöstä Venäjä lähetti ShidKarbonin hiilikaivokseen EMERCOM pelastusryhmän.

Kopankoissa eli luvattomissa kaivoksissa työturvallisuus on olematonta, eikä niihin kohdistu mitään valvontaa, niin erilaiset onnettomuudet ovat niissä yleisiä. ShidKarbonin hiilikaivoksessa on aiemmin toiminut luvallinen kaivos.

Huhtikuussa myös Donetskin tuntumassa sijainneessa – luvallisessa – hiilikaivoksessa kaivosmiehiä jäi loukkuun syvälle maanalle. Sodan myötä moni luvallinenkin miehitettyjen alueiden hiilikaivos on muuttunut entistä vaarallisemmaksi työntekijöille valvonnan puutteellisuuden sekä huollon vaillinaisuuden tähden. Sodan ja miehityksen eräs seuraus on se, että myös kaivosinfrastruktuuri on päässyt rapistumaan useimmissa kaivoksissa ja ne ovat muuttuneet tai muuttumassa työntekijöille vaarillisiksi.

Ukrainan kuin myös Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden kannalta merkittävänä ja mahdollisesti hyvin kauaskantoisena uutisena voidaan pitää Venäjän presidentin Vladimir Putinin allekirjoittamaa asetusta, jolla yksinkertaistetaan Venäjän kansalaisuuden myöntämistä Venäjän miehittämässä osassa Itä-Ukrainaa asuville Ukrainan kansalaisille. (ks. lähteet 3 ja 4) Uudistuksen myötä alueiden asukkailla on oikeus saada Venäjän passi kolmen kuukauden sisällä hakemuksen jättämisestä.

Sain ensimmäiset ”passiuudistukseen” viittaavat viestit miehitetystä Donetskista viime vuoden loppupuolella/ tämän vuoden alkupuolella, jolloin ensimmäisiä – vahvistamattomia tietoja – tulevasta ”uudistuksesta” alkoi kantautua korviini. Tämän jälkeen suunnitelmaa on hitaasti ajettu ”sisään” miehitettyjen alueiden ”viranomaiskoneistoon”, josta tietoja ynnä huhuja on kantautunut hiljalleen asukkaiden tietoisuuteen.

Vielä on vaikea arvioida sitä, kuinka merkittävästi ”passiuudistus” vaikuttaa alueen asukkaiden päivittäiseen elämään, Venäjän Georgiassa sijaitsevien Etelä-Ossetian ja Abhasian toimien perusteella voidaan kuitenkin päätellä, tällaisella uudistuksella olevan todennäköisiä negatiivisia vaikutuksia Ukrainaan. Passista voi myös muodostua ansa paikallisille, jotka sen hankkivat – toisaalta on mahdollista, että Venäjä pyrkii painostamaan ihmisiä ottamaan Venäjän passin, muodostaakseen näin passilla varustetuista alueen asukkaista uuden painostusvälineen.

Saamieni tietojen mukaan toistaiseksi vasta paikallisviranomaisia on vihjauksenomaisesti muistutettu Venäjän passin tarpeellisuudesta, en kuitenkaan yllättyisi, vaikka tulevaisuudessa ”kohdeyleisöä” laajennettaisi, mikäli vapaaehtoisuutta ei ilmene tarpeeksi. Eräillä Donetskin rekisteröintitoimistoista eli ЗАГС on toistaiseksi havaittu vain vähäisiä määriä passinanojia – kyse on yksittäisistä henkilöitä päivittäin, merkittäviä jonomuodostelmia ei ole havaittu.

Vangitut ukrainalaiset merisotilaat

Viime vuoden marraskuun 25. päivä Venäjän federaation turvallisuuspalvelun FSB:n alaisen rannikkovartioston erikoisjoukot valtasi kolme Ukrainan laivaston alusta Venäjän Mustanmeren laivaston tuella Krimin niemimaan edustalla kansainvälisillä merialueilla. Siitä hetkestä lähtien 24 Ukrainan laivaston merisotilasta ja upseeria on ollut vangittuna Venäjällä. Huhtikuun 17. päivä Moskovassa järjestetyssä näytösoikeudenkäynnissä jatkettiin näiden vangittujen Ukrainan laivaston merisotilaiden ja päällystöön kuuluvien upseereiden vangitsemista tämän vuoden heinäkuun 24. päivään saakka. 

Ukrainalaisia merisotilaita "oikeudessa" Moskovassa, kuva via @GlasnostGone.

Moskovassa ”oikeutta” käytiin Lefortovon alueen käräjäoikeudessa, jossa kolmessa tuomaria (Galimova A.G., Kaneva E.V. ja Ryabtseva S.A) jatkoi FSB:n esityksestä ukrainalaisten merimiesten vangitsemista.

Oikeudenkäynnin aikana omaisten oli mahdollista nähdä vangittuja viiden minuutin ajan.

Venäjä ei tunnusta vangittujen olevan sotavankeja, eikä se ole tunnustanut toimineensa tuolloin kansainvälisten sekä maiden välisten sopimusten vastaisesti.

Vangittujen ukrainalaisten merisotilaiden puolesta kampanjoitiin sosiaalisessa mediassa, etenkin Twitterissä, hästageilla #FreeAzovSeaSailors ja #FreeUkrainianPOWs. Tuolloin koko kampanja kyseisillä hästageilla keräsi tuhansia re-twiittauksia sekä lukuisia yhteenottoja Venäjän suurlähetystöihin kautta maapallon.

* * *

Tämä oli valitettavan pikainen katsaus huhtikuun osalta Ukrainan sodan ynnä Ukrainalta miehitettyjen Donbasin alueiden tapahtumiin. Uutisissa Ukraina on saanut hiukan tavanomaista enemmän huomiota maassa järjestettyjen presidentinvaalien myötä, joissa Volodymyr Zelenskyi voitti toisella kierroksella istuvan presidentin Petro Poroshenkon, mutta silti Euroopassa käynnissä oleva sota saa aivan liian vähän huomiota unohtamatta Ukrainalta miehitetyn Krimin niemimaan surkeaa ihmisoikeustilannetta, jossa miehitystä vastustavia tahoja – etenkin Krimin tataareja – vainotaan kaiken aikaa, vainon kohdistuessa ihmisten ohella yhteisöön ja kulttuuriin.

Marko

1. http://kharkivobserver.com/legendary-volunteer-and-fighter-killed-in-donbas/ 

2. https://twitter.com/Liveuamap/status/1122094182728966144 

3. https://yle.fi/uutiset/3-10753856 

4. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006082750.html