Holodomor – kansanmurha, jonka maailma unohti

 

Holodomor (ukr. Голодомор) tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse – miljoonat ihmiset näännytettiin nälkään. Kokonaiset kylät tyhjenivät väestä: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui väkeä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston aiemmista asukkaista, heidän tavoista ja kulttuurista, yrittäen tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Mikä voi olla enää pahempi tuhoamisen muoto, kuin tappaa ensin ihmiset ja tämän jälkeen pyyhkiä tapettujen kulttuuri olemattomiin – tai jos tähän ei pysty, omia kulttuurin jäänteet ja sulauttaa osaksi omaa kulttuuriperimää?

Se on osa venäläistä imperialismia, venäläistä maailmaa, josta Venäjän rajanaapurit ovat päässeet nauttimaan, ja jonka Venäjä on ”vienyt” Ukrainaan monia kertoja. Aivan kuten se on toimillaan aiheuttanut nälänkin Ukrainaan monen monta kertaa.

Kirjoituksen otsikossa esiintyy termi ”kansanmurha”, on siis syytä antaa määritelmä sille. Tieteen termipankissa kansanmurha määritellään seuraavalla tapaa –

”kansanmurha, joukkotuhonta:

Määritelmä yleiskielinen, myös historiankirjoituksessa käytetty termi, joka vastaa oikeustieteellistä joukkotuhonnan käsitettä; tarkoituksellinen toiminta kokonaisen kansan tai sen osan tuhoamiseksi”. (1)

Luonnollisesti termin määritelmää ja historiallista taustaa avataan artikkelissa tarkemmin. Käsitteen ”kansanmurha” (engl. genocide) kehitti puolanjuutalaista taustaa oleva lakimies Raphael Lemkin, termi esiintyi ensimmäisen kerran hänen vuonna 1944 julkaisemassa kirjassa ”Axis Rule in Occupied Europe”. Aluksi termillä viitattiin armenialaisten kansanmurhaan ensimmäisen maailmansodan aikana sekä 1944 käynnissä olleeseen juutalaisten kansanmurhaan eli holokaustiin. Kansanmurhiksi luokiteltavia joukkotuhontoja tiedetään tapahtuneen useita ihmiskunnan historiassa antiikin ajasta lähtien, niitä on toteutettu myös holokaustin jälkeen Euroopassakin, Bosnian kansanmurha.

Holodomorin muistotilaisuudesta Ukrainan suurlähetystöllä Helsingissä.

Holodomor on seurausta Josif Stalinin ja Neuvostoliiton sekä Ukrainan SNT:n ylimmän johdon määrätietoisista toimista, jotka kohdistuivat Ukrainan talonpoikaisväestön rinnalla ukrainalaisten keskuudessa heräävän kansallisen vapautusliikkeen tukahduttamiseen. (2) Aiemmin Stalinin kaudella toimeenpannun kulakkien tuhonnasta ja pakkosiirroista huolimatta tai kenties juuri heistä johtuen vainoharhainen neuvostovaltion johto näki talonpojat vihollisinaan.

Holodomorissa tapettiin nälkään näännyttämällä miljoonia ihmisiä Ukrainan (SNT:n) alueella vuosina 1932 ja 1933. (3) Toimenpide kohdistui erityisen rajusti maaseutuväestöön ja alueille, joilla asui huomattavia määriä etnisesti ukrainalaisia, kuten Kubanin alueelle, jonka väestöstä yli 65 prosenttia oli tuolloin etnisesti ukrainalaisia. Nälkäkuolemia oli 30-luvun alkupuolella runsaasti myös muualla Neuvostoliitossa. Nämä nälänhädät olivat ennemminkin seurausta epäonnistuneista kollektivisointikokeiluista ja sen seurauksena menetetyistä sadoista, niistä puuttui yhteiskunnan organisoima terrori rangaistuksineen ja järjestelmällisyys, joka oli merkitsevää holodomorissa.

Ukrainalaisille holodomorin tekee vieläkin traagisemmaksi se, että sitä seuranneina vuosina nälän autioittamat ukrainalaiskylät asutettiin uudelleen venäläisillä ja idästä tuoduilla – ukrainalaiset kylät muuttuivat venäläisiksi ja holodomorin orvoiksi jättämät lapset kasvatettiin leireillä venäläisiksi. Valtioterrori murhasi lasten vanhemmat ynnä suvun, kitkien lapsilta heidän juuret ja kulttuurin kasvattaen heistä neuvostovaltion kansalaisia. Mikä ainakin oman aikakauteni kouluopetuksessa jätettiin huomiotta, neuvostovaltio ei ollut mikään kansojen tasa-arvoinen koti vaan lopulta muut olivat alisteisia venäjälle, mikä näkyi esim. juuri kansallisten kulttuurien kukistamisena ja venäläiselle ”kulttuurille” alistamisena.

 

Kansanmurha tänään

Ukrainaa on kohdannut viime vuosisadalla useampi Moskovan tavalla tai toisella aiheuttama joukkotuhonta. Holodomor, jota tämän kirjoituksen alkupuolella käsittelin, on niistä tunnetuin, vaikka sekin on jäänyt Suomessa hyvin vähälle käsittelylle – etenkin aikana ennen vuotta 2014 ja Euromaidania seurannutta vallan vaihtoa Ukrainassa, Venäjän toteuttamaa Krimin niemimaan miehittämistä helmi-maaliskuussa 2014 ja samaisena keväänä Venäjän masinoimaa sotaa Ukrainassa. Edellä kuvailtujen tapahtumien myötä Ukraina on noussut aivan toisella tapaa otsikoihin, ukrainalainen kulttuuri on saanut jalansijaa myös Suomessa ja samalla maan historiasta aletaan löytää muitakin tapahtumia kuin Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus sekä se, että Ukrainan alueilla on sodittu viime vuosisadalla useaan otteeseen, ja että maan ”horisontista horisonttiin” ulottuvien arojen kautta saksalaisen panssarijoukot ovat edenneet.

Silti moni tapahtuma on ohitettu suomalaisessakin peruskoulussa muutaman sanan maininnalla. Kävin peruskouluni 70- ja 80-luvuilla, tuolloin elettiin kylmää sotaa ja naapurissamme oli Neuvostoliitto. Muistan kuinka koulussa käsitellessämme historiantunneilla Neuvostoliiton ensimmäisiä vuosia, esille nousi kulakkeihin kohdistunut vaino ja kuinka retorisesti kikkaillen opettaja sai kulakit näyttäytymään epäedullisessa valossa, nimittäessään heitä ”rikkaiksi maanomistajiksi”, jotka eivät suostuneet neuvostovaltion sanelemiin viljanmyyntiehtoihin, ja jotka täten kurittivat köyhää työväestöä ja uunituoretta – sortoon perustuvaa – neuvostovaltiota. Näin opettajamme (taatusti opetussuunnitelman mukaisesti) vääristi kuvaa ihmisryhmästä värittäen historiaa, retorisen kikkailun avulla murhaaminen yritettiin saada näyttäytymään hyväksyttävänä tai vähintäänkin ymmärrettävänä asiana. Mietinpä vaan, jos samoin retorisin keinoin juutalaisiin kohdistunutta holokaustia olisi selitelty parhain päin.

Meidän aikanamme, reilut kolme vuosikymmentä sitten, holodomor jätettiin oppitunneillamme huomiotta – luonnollisesti, koska Neuvostoliittokaan ei ollut tapahtunutta joukkotuhontaa tunnustanut. Niin julma kuin holodomor onkin ollut, se on kuitenkin vain ja ainoastaan yksi lukuisista neuvostohallinnon Ukrainan alueella toimeenpanemista joukkotuhonnan mitat täyttävistä tapahtumista.

Jo ennen holodomoria suuri joukko ”rikkaita talonpoikia” eli kulakkeja oli murhattu tai siirretty tuhansien kilometrien päähän kotoaan kuolemaan taivasalle Keski-Aasian aroille tai Siperian mittaamattomien havumetsien keskelle. (4) Eivätkä nämä ”rikkaat talonpojat” meidän käsityksen mukaan rikkaita olleet. He olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää. Neuvostovaltio murhautti reilut miljoona kulakkia, satojatuhansia perheenjäseniä ja sukulaisia pakkosiirrettiin kauas kotoa.

Vainoharhaisella 30-luvulla holodomoria seurasi julmuuksia, jotka kukin omalla tapaa vaikuttivat ukrainalaiseen  kulttuuriin ja ukrainalaisten kansalliseen identiteettiin. Vuonna 1932 Josif Stalinin käskystä Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin raa’asti. Myöhemmin Stalinin toimeenpanemien puhdistusten seurauksena tuhansittain ukrainalaisia teloitettiin ja murhattiin, Sandarmoh on ukrainalaisille samalla tapaa tuttu kuin se on suomalaisillekin. Joukkoteloitukset Sandarmohissa alkoivat elokuun 11. 1937 jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7 000 henkeä: työläisiä, talonpoikia, virkailijoita, kulttuurityöntekijöitä, taiteilijoita, pappeja ja sotilaita. Lähteiden mukaan Sandarmohissa teloitettiin 493 ukrainalaista, joukossa kirjailijoita, taiteilijoita, älymystön edustajia. (5) (Karjalan Sivistysseura on julkaissut Sandarmohissa teloitettujen suomalaisten nimilista, listalla on yhteensä 963 nimeä). (6)

40-luvulla Ukrainan aluetta kuritti ensin toinen maailmansota. Venäjä omassa historiankirjoituksessaan korostaa omaa rooliaan natsi-saksan kukistajana muistuttaen neuvostovaltion menettäneen kymmeniä miljoonia miehiä ja naisia sekä lapsia sodassa, samalla he tarkoituksellisesti unohtavat valkovenäläisten ja ukrainalaisten kärsimykset ja maksamat uhrit. Alueiden poikki vyöryneitä taisteluita seurasi rauha, mikä oli korkeintaan vain nimellinen, sillä senkin aikana sortoon ja terroriin perustunut neuvostovaltio karkotti yhteensä miljoonia ihmisiä kodeistaan – näin kävi Ukrainankin alueella, Krimin tataareiden kansa ajettiin käytännössä viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen karkotukseen. Ja viljavaan maahan saapui jälleen nälkä ja kuolema. 1946–1947 nälkä tappoi jälleen Neuvostoliiton länsiosissa, erityisen rajusti se koetteli Ukrainan ja Moldovan sosialistisia neuvostotasavaltoja, joissa nälkään kuoli yhteensä reilun vuoden aikana 400 000–500 000 ihmistä. (7)

Itse pidän kokonaisuutta, joka alkaa oikeastaan jo ajasta ennen kulakkien murhaamista ja karkotuksia, edeten holodomorin miljoonien kuolonuhrien ynnä sen myötä orvoiksi jääneiden lasten uudelleen kasvatuksen (venäläistämisen) kautta kobzareiden murhaamiseen 1932, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja organisoituna kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana. Toimenpiteenä ei vain ollut tarkoitus tuhota kansaa vaan tuhota kokonainen kulttuuri – pyyhkiä merkit siitä olemattomiin ja älymystön tuhonnalla estää kansallisen identiteetin uusi nousu.

Ja kun seuraamme Venäjän johdon ja maan medioiden suoltamaa propagandaa ja ukrainalaisten dehumanisointia, jonka toistoon suuret kansanryhmät vapaaehtoisesti ovat liittyneet, meidän ei pitäisi olla yllättyneitä siitä, millaisiin julmuuksiin Venäjä tänään Ukrainassa syyllistyy. Kun valtion johto kieltää Ukrainan valtion ja kansan olemassa olon, ja kun se samalla tarjoaa välineet tuhonnan toteuttamiseen, niin eikö tämä juuri ole kehotus tappaa ja tuhota kaikki ne ukrainalaiset, jotka eivät nöyrry Kremlin tahtoon? Kyllä, juuri sitä se on, ja niinpä on perusteltua kuvata Venäjän tavoitteita oikein termein. Tavoitteena on ukrainalaisten tuhoaminen, eikä vain ihmisten vaan myös identiteetin ja historian – kokonaisen kansakunnan, mikä käy ilmi Venäjän poliittisen johdon asenteista ja lausunnoista, joissa jopa kiistetään Ukrainan olemassa olo.

Venäjän tuhoamissotaa Ukrainassa,  23. marraskuuta 2022 ohjushyökkäyksen tuhoama kerrostalo Vyšhorodissa. (8)

Marko 

 

Lähteet:

1. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Historia:kansanmurha 

2. The Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932 – 1933, s. 4 – 5.

3. The Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932 – 1933, s. 2.

4. Johannes Remy, Ukrainan historia s. 181.

5. http://monuments.karelia.ru/ob-ekty-kul-turnogo-nasledija/katalog-golubaja-doroga-ot-petrozavodska-do-pudozha/medvezh-egorskij-rajon/zahoronenie-zhertv-massovyh-repressij-1937-1938-gg 

6. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006195728.html 

7. https://cepr.org/voxeu/columns/famines-wwii 

8. Kuva via Anton Gerashchenko.

Kobzarit olivat sokeita runonlaulajia, jotka säestivät lauluaan joko kobzarilla tai banduralla. 

Kuva Ukrainan suurlähetystöltä Marko Enqvist.

Holodomor – kansanmurha

Tänään Ukrainassa muistetaan holodomorin (ukr. Голодомор) miljoonia uhreja, holodomor tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse – miljoonat ihmiset näännytettiin nälkään. Kokonaiset kylät tyhjenivät väestä: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui väkeä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston aiemmista asukkaista, heidän tavoista ja kulttuurista, yrittäen tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Venäläiset – katsapit (Кацапьі) – tulivat.

En nyt kuitenkaan ryhdy kirjoittamaan uudelleen holodomorin historiaa, sen sijaan kirjoitan omista tuntemuksistani ja ajatuksistani mitä sana holodomor ja kyseinen kansanmurhana nostaa mieleeni.

Гірка пам'ять дитинства eli Lapsuuden karvas muisto Holodomor museolla Kiovassa kesäkuussa 2014.

Holodomor – Голодомор

Kiovassa aivan Kiovan luolaluostarin eli Petšerskin lavran (Kiev Pechersk Lavra) tuntumassa sijaitsee Holomodorin uhrien muistomerkki. Itsessään museo on hyvin intiimi ja tiivis, sisätilat eivät ole suuret – ne ovat ennemminkin käsin kosketeltavat, tuntuu, että yhdellä silmäyksellä on mahdollista hahmottaa kokonaisuus. Mutta… kun tähän intiimiin ja hyvin tiivishenkiseen museoon kävelee, hiljenee vääjäämättä – kiireiset ajatukset jäävät taakse ja katon suunnaton paino alkaa tuntua harteilla.

Museoon ei päivä paista, sen sijaan lukuisista kirjoista huokuu kuolema – sivu sivun jälkeen kuolleita ihmisiä, perheitä, kokonaisia sukuja. Kirjat nimilistoineen ovat valokuviakin pysäyttävämpiä, sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kirjoissa, joissa on tuhansien ja tuhansien, ei vaan lopulta miljoonien kuolleiden nimet kertoo enemmän kuin yksikään kuva kuolleesta riutuneesta lapsesta tai kadulle uupuneesta aikuisesta. Nämä kirjat miljoonine tarinoineen kertovat kokonaisen kansan tuskasta.

Vieraillessani museolla viimeksi keväällä 2016 seuralaiselleni nimien lukeminen oli tuskallinen kokemus – raastava henkisesti, sillä hänen äitinsä suku oli kokenut holodomorin kauhut. Niissä kirjoissa oli hänenkin kaukaisia sukulaisia, sukulaisia joita hän ei koskaan saanut nähdä, joita hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Niissä kirjoissa kerrottiin nimien kautta kansakunnan historiaa ja kansallisen itsetunnon heräämisen julmaa tukahduttamista. Ne kirjat kuvastivat omalla julmalla tavallaan neuvostovaltiota, jossa ihmishenki oli arvoton – miljoonat kansalaiset voitiin pyyhkiä olemattomiin. Jäljet kokonaisista suvuista katosivat, niiden historia murskattiin – toivottiin, että ihmiset unohtaisivat historiansa, juurensa kasvaen neuvostokansalaisiksi. Näin ei käynyt – miljoonatkaan murhat eivät pyyhkineet kansankuntia olemattomiin. Liekki jäi kytemään tuoden lopulta valon – vapauden – pimeyteen.

Nykyään kokojoukko valtioita on tunnustanut holodomorin kansanmurhaksi – Suomi ei ole näiden valtioiden joukossa – naapuristamme Viro, Latvia ja Liettua ovat tunnustaneet holodomorin kansanmurhaksi, aivan kuten Itämeren etelärannalla Puola on tehnyt. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että holodomorissa on kyse kansanmurhasta – tarkoitus oli tuhota yksilöiden ohella kansa. Moni väittää vastaan esittämällä perusteen, että tuolloin nuoren neuvostovaltion alueella kuoli muuallakin mahdollisesti jopa miljoonia kansalaisia nälkään ja tauteihin. Niin kuoli, mutta holodomorissa käytännössä kohteena oli koko kansa – holodomor ulottui kaikkialle Ukrainaan. Holodomor oli julmaa jatkumoa ukrainalaisten vainolle.

Jo ennen holodomoria suuri joukko ”rikkaita talonpoikia” eli kulakkeja oli murhattu tai siirretty tuhansien kilometrien päähän kotoaan kuolemaan taivasalle Keski-Aasian aroille tai Siperian mittaamattomien havumetsien keskelle. Eivätkä nämä ”rikkaat talonpojat” meidän käsityksen mukaan rikkaita olleet. He olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää.

Muistan kuinka koulussa käsitellessämme historian tunnilla Neuvostoliiton alkuvuosia, esille nousi kulakkeihin kohdistunut vaino ja kuinka retorisesti kikkaillen opettaja sai kulakit näyttäytymään epäedullisessa valossa, kun heitä nimitettiin ”rikkaiksi maanomistajiksi”, jotka eivät suostuneet neuvostovaltion sanelemiin viljanmyyntiehtoihin, ja jotka täten kurittivat köyhää työväestöä ja uunituoretta – sortoon perustuvaa – neuvostovaltiota. Näin Suomessa muokattiin kuvaa ihmisryhmästä ja väritettiin historiaa, ja yritettiin saada murhaaminen näyttäytymään hyväksyttävänä tai vähintäänkin ymmärrettävänä asiana. Mietinpä vaan jos samoin retorisin keinoin juutalaisiin kohdistunutta holokaustia olisi selitelty parhain päin. Tästä suomalaisessa peruskoulussa suoritetusta neuvostovaltion joukkosurmien valkopesusta on aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Holodomor jätettiin oppitunneillamme huomiotta.

Todennäköisesti yli miljoona kulakkia murhattiin, sadat tuhannet perheenjäsenet ja sukulaiset pakkosiirrettiin kauas kotoa. Ukrainan alueella, jota kulakkien vaino erityisen rajusti kohteli, seurasi holodomor eli ”nälällä tappaminen”. Ajallisesti holodomor kesti vajaan vuoden myöhäissyksystä 1932 vuoden 1933 puolelle, tämä vajaan vuoden mittainen aika oli tuhoisa kokonaisille kylille ja pikkukaupungeille – neuvostovaltion suorittama joukkomittainen nälällä tappaminen vei ihmisiä, kokonaisia perheitä ja sukuja, kokonaisista kylistä ei jäänyt kukaan henkiin.

Kuolleita oli paljon, mittaamattomasti, niitä oli enemmän kuin miljoona, enemmän kuin kaksi miljoonaa, itse asiassa tähän päivään mennessä ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kuinka monta miljoonaa – pääasiassa ukrainalaista – holodomorin aikana kuoli. Virallisestikin puhutaan 4-6 miljoonasta kuolleesta, mutta todennäköisesti kuolleiden lukumäärä on tätäkin korkeampi ja kaikki tämä vajaassa vuodessa.

Holodomorin sekä kulakkien murhaamisten, että pakkosiirtojen vaikutus Ukrainan alueella oli monella tapaa tätä merkittävämpi. Holodomorin seurauksena satoja pieniä kyliä ja kaupunkeja jäi likimain tyhjilleen ja näihin kyliin muutti miljoonittain venäläisiä ja muihin kansallisuuksiin kuuluvia – ei välttämättä vapaaehtoisesti vaan yhteiskunnan käskystä ja näin lukuisat sydän-Ukrainan seudut muuttivat etnisesti luonnettaan ja samalla Moskova saattoi huokaista helpotuksesta. He kuvittelivat tuhonneensa orastavan ukrainalaisten kansallisen itsetunnon lopullisesti, että kymmenistä miljoonista ukrainalaisista ei enää koituisi uhkaa neuvostoyhteiskunnalle. Josif Stalin – kaiken arkkitehti – elätteli näitä uskomuksia, mutta kuinka väärässä hän olikaan.

Holodomorin seurauksena orvoiksi jäi suuri joukko lapsia – pitkälti yli miljoona – tiedä sitten oliko hengissä selviäminen heille suurikin onnenpotku. Suurin osa heistä päätyi leireille, joissa heistä kasvatettiin ”neuvostonuorten” uusi sukupolvi – heidän menneisyys ja historia, heidän suku ja perhe tuhottiin näin lopullisesti yhteiskunnan toimesta. Ja kuin kaiken kruunuksi yhteiskunta päätti pyyhkiä holodomorin pois olemasta, se muuttui tapahtumattomaksi asiaksi, sitä ei ollut enää olemassakaan. Siitä ei mainittu sanaakaan neuvostohistoriankirjoituksessa, kukaan ei kyseenalaistanut tapahtunutta, kukaan ei virallisesti ihmetellyt sitä, mihin 30-luvun alussa miljoonat ukrainalaiset olivat ”kadonneet”. Holodomor lakkasi olemasta olemassa. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua historiaansa, tuolloin he joutuivat kasvokkain tämän todellisuuden kanssa.

Itse pidän kokonaisuutta, joka alkaa oikeastaan jo ajasta ennen kulakkien murhaamista ja karkottamista, ja etenee holodomorin miljoonien kuolleiden ynnä uudelleen leireillä kasvatettujen lasten kautta kobzareiden** murhaamiseen 1932, jolloin Josif Stalinin käskystä Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin raa’asti, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja organisoituna kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana. Toimenpiteenä ei vain ollut tarkoitus tuhota kansaa vaan tuhota kokonainen kulttuuri – pyyhkiä se olemattomiin. 

Marko

*: Katsapit (Кацапьі) venäläisistä käytettävä halventava nimitys.

**: Kobzarit olivat sokeita runonlaulajia, jotka säestivät lauluaan joko kobzarilla tai banduralla.