Luke Harding: Venäjän vakoojaverkosto

 

Luke Hardingin on palkittu Guardianin toimittaja, lehden Venäjä-kirjeenvaihtajana hän toimi neljän vuoden ajan ennen karkotustaan vuonna 2011. Venäjää Harding on käsitellyt aiemmin teoksissaan Mafiavaltio ja Salajuoni – Kuinka Venäjä auttoi Trumpin valkoiseen taloon sekä erinomaisessa – suorastaan trillerimäisessä Aleksandr Litvinenkon murha käsittelevässä teoksessaan, Vaiennettu – agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa (engl. A Very Expensive Poison). Uusimmassa teoksessaan Venäjän vakoojaverkosto (engl. Shadow State: Murder, Mayhem, and Russia’s Remaking of the West) Harding tarkastelee seikkaperäisesti Venäjän valtion vakoojien ja maan laskuun työskentelevien operaattoreiden verkostoa, ja sitä kuinka tämän verkoston avulla Venäjän hallinto maan johtoa myöten käy (salaista) sotaa läntisiä demokratioita vastaan.

Oma pohdintansa on tietenkin se, että onko kyse enää oikeasti ”salaisesta” sodasta länttä vastaan vai onko kyse ennemminkin siitä, että me (täällä lännessä) emme halua tunnustaa sitä, että Venäjä käy samalla ”näkymätöntä sotaa” meitä vastaan. Sen tunnustaminen, kun voisi tarkoittaa sitä, että samalla olisi syytä luopua turhista kuvitelmista Venäjän suhteen – tunnustaminen olisi heräämistä ruususen unesta vallitsevaan todellisuuteen.

Luke Harding: Venäjän vakoojaverkosto.

Mutta alkuun huomautuksena lukijoille. Tätä kirjoitusta ei pidä lukea Hardingin teoksen arvosteluna tai arviona, ei missään nimessä! Kyse on ennemminkin Hardingin teoksen esille nostamien havaintojen ja ajatusten puntarointia – arvioluonteisten kommentointien ollessa sivuroolissa.

Kirjassa kuvatut tapahtumat sijoittuvat karkeasti viimeisen vuosikymmenen ajalle, toki tapahtumia ja henkilöhistoriaa kuvatessa ja kerratessa sukelletaan aiempienkin vuosien ja vuosikymmenten tapahtumiin. Ja kun muistelemme mitä merkittäviä ja huomioitavia tapahtumia olemme kokeneet viimeisen vuosikymmenen kuluessa – tarkoitan nyt sellaisia tapahtumia, joiden syntyyn ja/ tai voimistumiseen Venäjän hallinto on merkittävällä tapaa vaikuttanut, niin ei ihme, että kirja tarjoaa hengästyttävän vyöryn niitä, josta seuraa väistämättä se, että niiden käsittely ei kaikissa tapauksissa ole (mielestäni) riittävän seikkaperäistä. Toisaalta tämä ei nykyään ole ongelma, koska meidän on helppoa täydentää tietojamme luotettavista lähteistä, esim. Bellingcat on julkaissut lukuisia syväluotaavia katsauksia Sergei Skripalin myrkytysoperaatiosta ja siihen nivoutuvista henkilöistä, kuten operaation kenttätyön suorittaneesta kaksikosta, GRU:n eversteistä, Anatoli Tšepiga (käytti Skripalin myrkytysoperaatiossa Ruslan Boshirovin-nimellä olevaa passia) ja Aleksandr Miškin (käyttäen operaatiossa Aleksander Petrovin-nimellä olevaa passia).

Tšepiga ja Miškin RT:n mahalaskun tehneessä haastattelussa, johon kirjassakin viitataan sivuilla 153–155. (1) 

Niin kiinnostava kuin Hardingin teos onkin, niin juuri edellä kuvailemani luonteen vuoksi, sitä on järkevämpi tarkastella koosteena – yhteenvetona – tapahtumista, joka henkilöviittaustensa kautta johdattaa syväluotaavampaan tutkimusmatkaan Venäjän operaatioista, joiden kohteina voivat olla yksilöt – kuten Skripal – tai valtiot, jolloin hyökkäys usein on epäsuorempi mutta samalla moniulotteisempi, jossa turvaudutaan useisiin erilaisiin tekniikoihin ja keinoihin, kuten esim. Yhdysvaltoihin kohdistuneessa vaalivaikuttamisessa tai Ukrainaan kohdistuneissa operaatioissa ennen loppusyksyä 2013 ja Euromaidanin alkua. (Huom. tottahan toki Venäjä on jatkanut Ukrainaan kohdistamiaan operaatioita Euromaidanin alun jälkeen, kuten on jatkanut entisen presidentin Viktor Janukovitšin helmikuussa 2014 tapahtuneen paon jälkeenkin, kuitenkin sillä erotuksella, että mukaan on tullut asevoimien käyttö, joissa on kyse suorista sotatoimista – joiden olemassa olon Kreml yrittää halpamaisesti kiistää, ja toisaalta Ukraina toimi pelinappulana myös Donald Trumpin kautta).

Toisaalta tarkastellessamme toisesta näkövinkkelistä, kirjan luonteen vuoksi se pitää sisällään yksissä kansissa riittävän tarkan koosteen tämänhetkisestä maailmasta, jossa me elämme. Tähän kuvaan sisältyy myös ennusteenomaisia ajatuksia tulevasta. Ikäväkseni on todettava, että nämä näkymät eivät tarjoa kovinkaan auringonpaisteista tulevaisuutta, eivät ainakaan seuraaville vuosille – vuosikymmenelle.

Venäjän johto on ajanut itsensä ohella maansa asemaan, josta on vaikea palata takaisin. Maan valtaeliitin on käytännössä mahdoton luopua vallasta, se on varastanut liian paljon ja aivan liian monelta, jotta se voisi kuvitellakaan voivansa tehdä minkään sortin sopimusta vallansiirrosta ja samalla säilyttää oma koskemattomuutensa, joten – asetelman ollessa tällaisen – tulemme näkemään tulevinakin vuosina operaatioita läntisissä demokratioissa mutta niiden ohella operaatioita entistä enemmän myös kehittyvissä maissa sekä kehitysmaissa. Venäjän tiedusteluaparaatin verkkoon on langennut aivan liian moni poliitikko ja vaikuttaja myös täällä lännessä, jotka omalta osaltaan jatkavat Kremliä hyödyttävää myyräntyötä.

Lontoosta löytyy poliitikkojen ja vaikuttajien ohella armeijallinen lakimiehiä, jotka ovat rahasta valmiit myymään vaikkapa kruununjalokivet! Kreml käyttää heitä (ja heidän persoutta makealle elämälle) surutta hyväksi korruptoiden heidän avulla rakenteita ja samalla ajaen yhteiskunnan tilaan, jossa sen toimintakyky on osin halvautunut. Me näemme tämän siinä, että – Litvinenkon ja Skripalien tapausten jälkeen – Iso-Britannia ei vieläkään riittävällä aktiivisuudella ole halukas tutkimaan Venäjän vaikuttamista, esim. Brexit-äänestyksessä.

Mutta vielä pelottavampi on tie, jolle Yhdysvaltojen edellinen presidentti – Vladimir Putinin puudeli – Donald Trump maansa johdatteli. Emmekä voi huokaista helpotuksesta hänen hävittyä vaalit Joe Bidenille, sillä niin kahtiajakautunut Yhdysvallat on ja niin helposti Trumpin onnistui korruptoida (Venäjän ja sen operaattoreiden myötävaikutuksella) republikaanit, ettei puolueesta löydy vieläkään todellista vastavoimaa Trumpille – trumpismille. Itse asiassa Harding piirtää aika pelottavan kuvan Yhdysvalloista ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta:

”Yhdysvaltojen 2000-luvun haavat olivat suurelta osaltaan itse aiheutettuja. Mutta 2020-luvun kynnyksellä oli mahdollista päätellä, että Venäjä oli tehnyt enemmän kuin vain peukaloinut politiikkaa ja demokratiaa. Se oli onnistunut jossakin määrin muokkaamaan Yhdysvalloista oman varjokuvansa”. (s. 323)

Mielestäni on perusteltua todeta, että täällä lännessä olemme olleet naiiveja sen suhteen mitä tulee Venäjän aikeisiin – kirjoitan tarkoituksellisesti kollektiivisesti, koska tarkkanäköisten havainnoitsijoiden puheista huolimatta aivan liian moni on sulkenut heidän sanoilta ja todisteilta korvansa (ja silmänsä) haluten elää maailmassa, joka on kenties jo lakannut olemasta olemassa. Liian moni meistä etsii mennyttä, kadonnutta aikaa, ymmärtämättä, että edessä on haasteita, joilta emme voi sulkea silmiämme.

”He [venäläiset] käyttävät demokraattisia työkaluja demokraattisia instituutioita vastaan. Emmekä voi vain kääntää niitä pois päältä” (s. 299), Kostiantyn Jelisejiv (Ukrainan silloisen presidentin Petro Porošenkon ulkopoliittinen neuvonantaja ja kabinetin apulaispäällikkö) Luke Hardingille.

Ja poliittiselle kentälle jakamansa tuen myötä Venäjä nousee esille vaikuttamisverkostojensa kautta myös kamppailussa luontokatoa ja ilmastomuutosta vastaan. Sen ohella, että Venäjä hyötyy fossiilisten energiavarojen myynnistä, sen etu on läntisten demokratioiden jakolinjojen syventyminen ja sisäisen koheesion rikkominen, tätä voimistaakseen se voi ujuttaa lonkeronsa hyvää tarkoittaviinkin ryhmiin ja organisaatioihin.

Huomionarvoista teoksessa on sen suomalaisille lukijoille, kirjailijan toimesta laaditut, jälkisanat, joissa Luke Harding viittaa myös pariin entiseen pääministeriimme – Esko Ahoon sekä Paavo Lipposeen, unohtamatta ”pehmeän vaikuttamisen” välineenä toimivaa Jokereita, kuten Harding huomauttaa –

”Urheilu on kuitenkin yksi Kremlin suosikkikortteja, mitä tulee ’pehmeän vaikuttamisen’ ja epämuodollisen vallankäytön rakentamiseen”. (s. 350)

Harding myös muistuttaa meitä suomalaisia siitä, että meidän olisi ehkäpä syytä suhtautua venäläisten jakamiin lahjoihin hieman aiempaa suuremmalla varovaisuudella. Sinne lahjahevosen suuhun olisi syytä katsoa!

Tämä kirjoitus sopii päättää venäläisen tutkivan toimittajan, päätoimittaja Roman Aninin, Yle MOT:in haastattelussa esittämään ajatukseen: ”Globaalissa taloudessa Venäjän korruptio on kaikkien ongelma”. (2)

 

Marko 

 

Lähteet:

1. Kuvakaappaus RT:n Youtube-videolta ”Full Skripal case interview with the UK's suspects”.

2. Yle MOT: Venäläisen rahan varjossa.*

Luke Hardingin ”Venäjän vakoojaverkosto” teoksen lainaukset sivuilta 299, 323, 350.

*:

Kuvakaappaus Yle MOT-ohjelmasta, kuvassa iStoriesin päätoimittaja Roman Anin.

Perussuomalainen turvallisuuspolitiikka – haaveena YYA-Suomi?

Valko-Venäjällä diktaattori Aljaksandr Lukašenka on, vaalit hävittyään, takertunut valtaan koettaen kukistaa kansalaisten rauhanomaisia mielenosoituksia erinäisin laittomin keinoin, turvautuen tehtävässään brutaalia väkivaltaa käyttävien tituškien apuun. Saman aikaisesti Valko-Venäjän itäisessä naapurissa, Venäjällä, Vladimir Putinin hallinnon näkyvin opposition edustaja Aleksei Navalnyi myrkytettiin, toistaiseksi tunnistamattomalla, novitšok-ryhmän hermomyrkyllä.

Samalla Venäjä valmistautuu lähettämään joukkoja Lukašenkan avuksi, mikäli kutsu käy – ollaksemme rehellisiä, Venäjä on jo lähettänyt Valko-Venäjälle kokojoukon erilaisia ”avustajia” alkaen toimittajista ja päätyen edellä mainittuihin tituškoihin, ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä Valko-Venäjälle hallinnon tueksi ilmestyneet tunnuksettomat ”vihreät” mellakkapoliisit ovat niin ikää kotoisin Venäjältä.

Valko-Venäjä ei kuitenkaan ole ainoa ulkomaa, jonka alueella Venäjä operoi – Ukrainassa venäläisjoukot miehittävät Krimiä ja sotivat Ukrainan itäosissa, Georgian ja Moldovan alueella on myös venäläisjoukkoja miehittämässä osia maasta ynnä luomassa yhteiskunnallista jännitettä.

Venäjän toimien seurauksena asetelma Itämerellä on olennaisesti heikompi kuin vuosikymmen sitten, Venäjän lisääntyneen aggressiivisuuden myötä asetelma Pohjoisessa – Arktisella alueella – on olennaisesti jännittyneempi kuin jokunen vuosi sitten.

Euroopassa jännitys on lisääntynyt huomattavasti vuosikymmenen kuluessa, olemme joutuneet kerta kerran jälkeen vastaamaan Venäjän aggressiivisiin toimiin – niin kuvio on sikäli hyvin selkeä, Venäjä on toimija ja muu Eurooppa on joutunut reagoimaan sen toimiin. En nyt ota kantaa eurooppalaisen yhteisön kykyyn ja haluun reagoida riittävällä tehokkuudella ja nopeudella Venäjän toimiin, sen aika koittaa toisella kertaa.

Kun siis huomioimme ympärillämme tapahtuneet turvallisuuspoliittiset muutokset, olemme siirtyneet uudenlaiseen kylmän sodan aikaan; epävakaan tilanteen lähialueillamme; Brexitin, jonka myötä EU:sta eroaa Suomelle tärkeä kumppani, perussuomalaisten toiminta ei herätä luottamusta – heidän viime aikojen puheet ja teot eivät ainakaan vahvista turpo-selkänojaamme, käytännössä perussuomalaiset toiminnallaan edesauttavat Venäjää, sen pyrkiessä heikentämään niin EU:ta kuin myös sen yksittäisiä jäsenmaita.

Jos nyt jätämme huomiotta sen, että europarlamentissa perussuomalaiset kuuluvat ryhmään, joka nöyristelee Venäjän hallinnolle, vaan sen sijaan huomioimme sen, että perussuomalaiset kansanedustajat antavat näkyvän tuen Fixit-mielenosoitukselle. Antaen samalla lisää näkyvyyttä mielenosoitukseen hakeutuneelle, salaliittoteorioihin uskovalle, vaihtoehtoliikehdinnälle ja samasta lähteestä voimaa ammentaville äärioikeistolaisille ryhmille propagandistisine tukijoineen, niin ei tätäkään toimintaa voi maan edun mukaisena pitää. Samalla osa perussuomalaisten eduskuntaryhmään kuuluvista kansanedustajista antaa näkyvän tukensa eduskuntaryhmästä kesäkuussa erotetun Ano Turtiaisen lakialoitteelle kansanäänestyksestä Suomen EU-erosta.

Voimme tässä ohimennen mainita nämä Turtiaisen lakialoitetta tukevat (ja siinä samalla Suomen turpo-selkänojaa heikentävät) perussuomalaiset kansanedustajat –

Juha Mäenpää, Leena Meri, Ritva ”Kike” Elomaa, Jani Mäkelä, Rami Lehto, Sanna Antikainen, Sebastian Tynkkynen, Olli Immonen, Jari Ronkainen ja Jukka Mäkynen sekä Petri Huru. (1) 

Kuvakaappaus Juha Mäenpään Facebook-sivu.

Me kaikki tiedämme, että Euroopan Unioni ei ole puolustusliitto, samalla me kuitenkin ymmärrämme (tai meidän pitäisi ymmärtää), että tänä myrskyisänä aikana Euroopan Unioni vankistaa meidän turvallisuuspoliittista selkänojaamme. Tämä meidän on syytä huomioida niin kauan, kun emme ole puolustusliitto NATO:n jäsenmaa. Jäsenyytemme Euroopan Unionissa asemoi meidät läntiseen (arvo)yhteisöön, mikäli eroaisimme EU:sta, siirtyisimme henkisesti sekä konkreettisesti toiselle vyöhykkeelle. Tätä siirtymistä alleviivaisi se, ettei Suomi kuulu puolustusliitto NATO:on.

Perussuomalaiset puolueena ei ole profiloitunut NATO-jäsenyyden kannattajana, joten, kun huomioidaan heidän pakottava halu korjata jotain, joka ei ole rikki; kun heidän tavoitteena on Suomen EU-ero, niin väkisinkin ryhdyn pohtimaan sitä, että mitä on perussuomalainen turvallisuuspolitiikka? Seuraava kysymys onkin sitten se, että kenen pussiin he pelaavat?

”The most important factor should not be whether these groups are pro-Russian or not. What they oppose is of much greater importance here. The enemy of my enemy is my friend. It is simple and easy to understand. - - -” Alexander Dugin. (2)

Minun silmissä perussuomalaisten viitoittama tie vie meidät takaisin harmaalle vyöhykkeelle, hetteikölle, jossa aggressiivisen Venäjän on nykyistä olennaisesti helpompi painostaa maatamme. Voimmeko jopa sanoa, että perussuomalaisen ratkaisut palauttaisivat Suomen YYA-aikaan. Sekö heidän tavoite on? Jonkin lainen YYA-Suomi Venäjän kainalossa? Vastenmielinen ajatuksenakin!

Tässä kohdin kuulen korpien kuiskivan ”Entäpä vasemmisto…” – niin vasemmistolla on omat syntinsä, mutta tässä kohdin kiinnitän erityislaatuista huomiota juuri perussuomalaisiin, koska puolue selkeällä tapaa haluaa identifioitua isänmaallisena – Suomen etua ajavana – puolueena. Haavekuvien ja todellisuuden välillä on kuitenkin niin suuri ristiriita, etten minä voi pitää perussuomalaista politiikkaa onnistuneena. Puolueen merkittävimpien jäsenten turvallisuuspoliittiset kannanotot ynnä turvallisuuspolitiikkaa sivuavat ulostulot ovat sellaista sekasotkua, ettei Jussi Halla-ahon vuosien takainen protestointi Tehtaankadulla riitä pitämään puoluetta pinnalla. Ei, vaikka puolueen jäsenistö usein sen aivan kuten Halla-ahon NATO-kannan muistaa aina mainita, kun puolueen Venäjää myötäilevä linja nostetaan esiin. Perussuomalaisten kohdalla teot puhuvat puolestaan!

 

Marko

1. https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/b0b3bb1e-d707-42ca-91ff-ee0a38d388db 

2. https://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda