sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Puna-armeija toi vuosikymmenten miehityksen vapauden sijaan


Viime syksynä Venäjän valtiolliset toimijat – suurlähetystöt etunenässä – häpeilemättä kirjoittivat historiaa uusiksi pyyhkien olemasta Neuvostoliiton ja Saksan välisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja etenkin sen salaisen – raskauttavan – lisäpöytäkirjan. Nyt vuoden vaihduttua näemme samalla tapaa häpeilemätöntä toimintaa Venäjän valtiollisten edustajien ja heidän operaattoreidensa, joiden joukosta löytyy myös suomalaisia, kuten Johan Bäckman, tarmokkaasti nostavan esille sen, kuinka puna-armeija vapautti Puolan saksalaismiehityksestä, tuoden samalla vapauden keskitysleirille toisensa perään päättäen näin juutalaisten kärsimykset.

Tarinassa on totta toinen puoli, puna-armeija todellakin päätti saksalaismiehityksen Puolassa, kuten laajoilla alueilla entistä neuvostovaltiota ennen puna-armeijan hyökkäyskärkien etenemistä Puolaan ja lännemmäs, mutta tarinasta unohtuu mainita se, että puna-armeijan saapuminen alueelle ei tuonut vapautta, siinä vain vaihtui miehittäjän saapas toiseen. On syytä muistaa, että neuvostoretoriikassa (ja samalla propagandassa) mielikuvilla oli suuri merkitys, sanoilla oli – asiayhteydestä riippuen – eri merkitys, ”vapauttamisen” tarkoittaessa lähinnä sitä, että tämä ”vapautettu” alue, joko liitettiin neuvostovaltioon tai päätyi, muodossa tai toisessa, Moskovan tiukkaan ohjaukseen.

Johan Bäckman laskemassa seppelettä miehittäjän muistomerkille Puolassa. (1)
















Edellinen huomioiden, meidän pitäisi olla sen verran valistuneita, että ymmärtäisimme sen, ettei natsi-Saksan miehityksen päättyminen puna-armeijan saapuessa suinkaan tuonut vapautta, siten kuten me sanan vapauden ymmärrämme, vaan se toi Moskovan tiukan ohjauksen ja kontrollin – vuosikymmeniä kestäneen miehityksen, johon liittyi valtionvihollisiksi julistettujen vainoamista. Käytännössä tämä valtionvihollinen (toisinaan turvauduttiin vielä brutaalimpaan termiin – fasisti) tarkoitti henkilöä, joka ei hyväksynyt miehitysarmeijaa ja sen valtaan nostamaa nukkehallintoa. Jälleen on ymmärrettävä se, että neuvostoretoriikassa itsenäisyyttä haluavat nähtiin vihollisina – kansallisuusaate oli aina ekstremististä toimintaa. Mitä se on edelleenkin Venäjällä, silloin kun se kohdistuu Venäjään (separatismi on lailla kiellettyä), maan kuitenkin tukiessa järjestelmällisesti sellaisia ja liikkeitä, jotka hajottavat (sisäisesti) maan vihollisia.

Jos nyt jätämme huomioimatta sodankäyntiin sidoksissa olevat julmuudet ja miehitysjoukkojen ensihetkien siviileihin kohdistamat raakuudet, joista erityisesti ”vapautetut” saksalaiset pääsivät osallisiksi, vaan tarkastelemme tätä ”vapautusta” Puolassa ja neuvostovaltioon liitetyillä alueilla, niin on joltisenkin absurdia käyttää termiä vapautus, vaan kyseessä on ”rautasaappaan” vaihtuminen yhdestä toiseen.

Tätä ”vapautusta” seurasi aiemmin kuvailemani toiminta, joko alueet liitettiin neuvostovaltioon tai ne joutuivat Moskovan kontrolliin, ja tällöin miehittäjä näki kaikki kansalliset ajatukset ja toimet valtion vastaisena toimintana, jotka tukahdutettiin rajuin ottein seuranneiden vuosien ja vuosikymmenten kuluessa. Baltiassa metsäveljet taistelivat miehittäjää vastaa aktiivisesti 50-luvulle saakka, yksittäiset taistelijat aina neuvostovaltion loppuhetkiin asti. Viimeisiä virolaisia vapaustaistelijoita oli 69-vuotias August Sabbe, joka hukuttautui Võhandu-jokeen 28. syyskuuta 1978 KGB:n agenttien ollessa saamassa hänet kiinni. (2)

Ukrainassa UPA (ukr. Українська повстанська армія) taisteli eri miehittäjäarmeijoita vastaan Ukrainan läntisissä osissa vuosien 1942 ja 1956 välillä, joskin vuosien 1949-1956 välillä taistelu Neuvostoliiton turvallisuuselimiä vastaan oli enää hyvin paikallista erillisten ryhmien käydessä alivoimaista taistelua runsaslukuista miehittäjää vastaan. UPA otti yhteen, ainakin paikallisesti, myös saksalaisjoukkojen kanssa helmikuusta 1943 lukien. Toisen maailmansodan päätyttyä UPA taisteli miehittäjäjoukkoja vastaan Ukrainan alueiden länsiosissa historiallisten Volynian, Polesian ja Galitsian sekä Podolian ja Karpaattien alueilla – viimeisimmät vastarintaryhmät nujerrettiin joskus 1956.

Toisen maailmansodan aikaiset joukkosurmat ja puhdistukset, joihin myös UPA:n yksiköitä osallistui Saksalaisten miehittämässä Ukrainassa, luovat edelleen jännitettä Ukrainan ja Puolan väleihin – jännitettä ruokitaan myös ulkovaltojen (etenkin Venäjä) ja sen operaattoreiden toimesta.

Ikäluokalleni peruskoulussa opetettiin puna-armeijan vapauttaneen itäisen Keski-Euroopan natsien miehityksestä, aktiivinen koululainen saattoi ymmärtää, muun lukemansa valistamana, miehittäjän vain vaihtuneen toiseen. Todennäköisesti osa opettajista kertoi totuuden koululaisille jo koulun seinien sisäpuolella, siitä huolimatta, että se oli vastoin ”virallista totuutta”. Kasvoin siis aikakaudella, jolloin lapset ja nuoret Suomessakin näkivät, kuinka puna-armeija nosti punalipun Berliinin ytimeen, ja lukivat kuinka puna-armeija uhrauksista (ts. ihmishengistä) piittaamatta marssi voittoon. Ja jos joku uskottelee itselleen minun ryhtyvän panettelemaan niitä sotilaita, jotka puna-armeijaan olivat värväytyneet tai jotka siihen oli enemmän tai vähemmän pakolla värvätty, niin julmuuksista huolimatta minun on mahdotonta syyllistää heitä kollektiivina, ja vielä vähemmän he ovat syyllisiä neuvostovaltion palvontaan puhumattakaan nyky-Venäjän toimista, jossa heidät on kollektiivina nostettu jalustalle. Tai oikeastaan vieläkin enemmän, Venäjän nykyjohto ei vain tyydy nostamaan puna-armeijaa jalustalle vaan samalla puna-armeijasta ja Suuren Isänmaallisen sodan voittamisesta on muokattu pyhä kertomus, jota ei pidä häpäistävän (ja johon tätä kirjoittaessani syyllistynen, koska olen esittänyt paikkansa pitäviä syytöksiä julmuuksista ja muusta kataluudesta). Ja puna-armeijan sekä voitetun sodan ohella jalustalle on nostettu ”Isä aurinkoinen” – Josif Stalin, mikä sekin palvelee Venäjän nykyjohtoa – etenkin Vladimir Putinia.

Stalinin muistomerkin paljastus miehitetyssä Luhanskissa joulukuussa 2015. (3)


















Kun katsomme mitä Venäjällä tapahtuu tänään, historian uudelleen kirjoittamista, oman menneisyyden valkopesua, häikäilemätöntä ja häpeilemätöntä valehtelua historiallisten tapahtumien yhteydessä, yhteiskunnan militarisointia ja julkeaa – naapureihin kohdistettua – propagandaa ynnä disinformaatiota, niin enpä lainkaan ihmettele sitä, että monessa maassa Venäjää ei nähdä yhteistyökumppanina vaan vainoajana, joka on jälleen ottanut sotaretoriikan käyttöönsä. Ja kun Venäjä on omilla teoillaan ja julkeudellaan luonut jännitettä, tulehduttanut valtioiden välisiä suhteita, en lainkaan ihmettele, ettei maan kanssa haluta olla tekemisissä tilanteissa, joissa muistetaan toisen maailmansodan päättymistä, natsimiehityksen loppua jne. Suhtautuminen olisi epäilemättä toinen, jos Venäjä olisi tehnyt tiliä menneensä kanssa, olisi sinut historian kanssa kyeten tarkastelemaan myös niitä synkeitä kohtia ja tuomitsemaan omat tekonsa, mutta tällaisessa täydellisessä maailmassa emme elä, vaan olemme ja elämme maailmassa, jossa Vladimir Putin politisoi holokaustin muistojuhlan uudelleen kirjoittaen historiaa. Surullisinta tässä on se, että tämän despootin edessä merkittävät läntiset johtajat ovat kuin hiiriä…

Puolalla on montakin syytä katsoa karsaasti nyky-Venäjän toimia, ne kun väistämättä muistuttavat tapahtumista sukupolvia sitten. Oikeastaan meidän pitäisi luoda katse aikaan ennen toista maailmansotaa, esimerkiksi vuoden 1920 elokuuhun, jolloin Mihail Tuhatševskin johtamat Neuvosto-Venäjän joukot lyötiin Varsovan porteilla Józef Piłsudskin johtamien puolalaisten toimesta, mutta en nyt tämän suurempaa huomiota tälle tapahtumalle anna. Elokuun 23. 1939 allekirjoitettu Molotov-Ribbentrop-sopimus salaisine lisäpöytäkirjoineen kuitenkin oli sellainen ”tikarin pisto” kylkiluiden väliin, joka omalta osaltaan oli sinetöimässä puolalaisten kohtaloa.

Saksalaiset von Wiktorin ja Guderian sekä puna-armeijan Krivoshein Brest-Litovskissa. (4)

























Saksan hyökkäys Puolaan alkoi syyskuun 1. päivä 1939, puna-armeija hyökkäsi idästä Puolaan 17. syyskuuta 1939 miehittäen maan itäosat. Puolan jakaneet miehittäjät järjestivät yhteisen voitonparaatin Brest-Litovskissa 22. syyskuuta Puolan valtaamisen kunniaksi. Miehitettyään osan maasta neuvostojohto murhautti vuonna 1940 tuhansia puolalaisia upseereja ja älymystöä, Katynista muodostui vuotava haava, josta vieläpä vuosikymmenten ajan syytettiin neuvostopropagandassa saksalaisia – ja saamme ”kiittää” Venäjän johtoa siitä, että tämä haava on jälleen auki.

Kesällä 1944 puna-armeija eteni Puolan rajalle. Varsovan kansannousu saksalaisia vastaan alkoi 1. elokuuta 1944, syyskuussa Veiksel-joen saavuttanut puna-armeija pysähtyi Stalinin käskystä. Stalin ei luottanut Puolan pakolaishallituksen ja kansanarmeijan liittoutumattomuuteen, ennemminkin hän piti Varsovan kansannousua ”Neuvostovastaisen politiikan rikollisena toimena”. Lokakuun 2. päivä puolalaiset antautuivat saksalaisille, Varsovan kansannousu oli nujerrettu.

Sodan päätyttyä miehityksen ensimmäisinä vuosina Puolan kommunistihallinto yhdessä Neuvostoliiton miehittäjäjoukkojen kanssa pani täytäntöön lukuisia operaatioita, joissa satoja tuhansia ihmisiä siirrettiin pakolla kotiseuduiltaan. Puolan itäosista siirrettiin yhteensä yli satatuhatta ukrainalaistaustaista rajan toiselle puolen Neuvostoliittoon – siirrettyjen kohtalo ei välttämättä ollut kehuttava. Näitä pakkosiirtoja on, oikeutetusti, kutsuttu etniseksi puhdistukseksi, merkittävin niistä oli Puolan kaakkoisosissa vuonna 1947 toteutettu Operaatio Vistula (Akcja ”Wisła”), jossa yli 140 000 ukrainalaistaustaista asukasta pakkosiirrettiin itään. Tämä kolmikuukautinen operaatio alkoi 28. huhtikuuta 1947. Vastaavasti nykyisen Ukrainan alueelta neuvostohallinto siirsi puolalaisia ja puolan-juutalaisia länteen.

Sodan kuluessa ja etenkin sotaa seuranneina vuosina yhteensä noin puolimiljoonaa etnisesti ukrainalaista siirrettiin Puolan itä- ja kaakkoisosista itään – Neuvostoliittoon, vastaavasti nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueilta reilut miljoona puolalaistaustaista sekä Puolan juutalaista pakkosiirrettiin länteen. Nämä pakkosiirrot ajoittuivat vuosille 1944-1946 eli ajalle ennen Operaatio Vistulaa.

Olen keskustellut Operaatio Vistulan sukuun jättämistä jäljistä ukrainalaisen L:n kanssa, hänen isänsä suku pakkosiirrettiin Puolan kaakkoisosista 40-luvun toisella puoliskolla puolalaisten turvallisuusjoukkojen ja NKVD:n toimesta itään – hänen ja sukunsa kohdalla tragedia tavallaan toistui, sillä syyskesästä 2014 L. joutui itse poistumaan miehitetystä Donetskista muutamaa kapsäkkiä kantaen, samalla tapaa kuin isänsä oli joutunut oman kotiseutunsa nuorukaisena jättämään. Isänsä, kuten muutkin pakkosiirrettävät, saivat tunnin aikaa lähtöön ja ottaa matkaansa yhden laukun – määränpäätä heille ei kerrottu samaan tapaan kuten ei kerrottu juutalaisillekaan natsi-Saksassa. Mutta kerron nyt hiukan tarkemmin synkeistä hetkistä miehitetyssä Puolassa, jolloin ihmiset elivät pelossa ja punaisen terrorin alla.

L:n isän suku on lähtöisin nykyisen Puolan itäosista, Lublinin alueelta, jossa he olivat asuttaneet suurta taloa kasvattaen hevosia. Eivät he rikkaita olleet, mutta varakkaita kuitenkin – varakkuudesta ei kuitenkaan ollut hyötyä väestösiirtojen alettua. Vaino kohdistui ensin henkilöihin ja sukuihin, joiden tiedettiin tukeneen aktiivista vastarintatoimintaa – heitä kyyditettiin kauas itään, osan päätyessä hyytäviin oloihin taivasalle Kazakstaniin ja joidenkin Siperiaan taigan keskelle jätettynä niine hyvineen. Myöhemmin alkoivat laajamittaiset väestövaihdot – etniset puhdistukset Puolan itä- ja kaakkoisosissa sekä Neuvostoliitossa Ukrainan länsiosissa. Puolan alueilta siirrettiin itään ukrainalaisia sekä boikosien (ukr. Бойки) ja lemkosien (ukr. Лемки) vähemmistöihin kuuluneita, vastaavasti Ukrainan SNT:n alueelta siirrettiin länteen puolalaisia ja Puolan juutalaisia.

Väestöä siirrettiin kylittäin, tavallisesti varhain aamulla kommunistien turvallisuusjoukot yhdessä NKVD:n joukkojen kanssa saartoivat kylät estäen asukkaiden pakenemisen. Tavallisesti ukrainalaisille annettiin pieni hetki aikaa pakata mukaansa henkilökohtaista omaisuutta, sen verran mitä jaksoivat kantaa, sillä usein heidät marssitettiin kylistä ja kaupungeista vähintäänkin kilometrien matkan rautatieasemille, joissa heidät lastattiin juniin. Junia tavallisempaa oli kuitenkin marssittaa ihmisiä jalkapatikassa kymmenien tai jopa satojen kilometrien matkan, näin kävi L:n isän suvulle, jotka Lublinin alueelta marssitettiin jalkapatikassa reilun parinsadan kilometrin matkan itään.

Taakse oli jätettävä iso talo, hevoslauma – perillä odotti pieni maalattiainen mökki, jonne suku ahtautui asumaan, L:n isovanhemmat lapsineen ja sisaruksineen. Sinne L:n isäkin asettui teini-ikäisenä useammaksi vuodeksi, kunnes muutti itään Donbasin alueelle, jossa oli teollisuuden myötä työtä tarjolla kaivoksissa, terästehtaissa, koneistamoissa jne.

Josef Stalinin väitetään sanoneen ”Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa tilastotieto”* – kenties sadat tuhannet kotiseuduiltaan siirretyt ja tuhannet siirroissa kuolleet ovat tilastotietoa, yksittäisen ihmisen kuoleman ollessa tragedian, joten jos näin on, on tämä kirjoitus syytä päättää tragediaan –


Kapteeni (pl. rotmistrz) Witold Pileckin patsas Gdanskissa, kuva M. Enqvist.

























Kapteeni Witold Pilecki oli puolalainen vastarintataistelija ja sotilas. Vastarintaliikkeen saadessa tietää saksalaisten rakentavan uutta leiriä Puolaan, Pilecki ehdotti, että hän soluttautuisi rakenteilla olevalle leirille keräämään tietoja ja järjestämään vastarintaa. Pilecki pidätettiin syyskuussa 1940 ja päätyi vankileirille, joka nykyään tunnetaan nimellä Auschwitz. Leirillä Pileckin perustaman armeijan nimeksi tuli Zwiazek organizacji wojskowych eli sotilaallisten organisaatioiden liitto, ZOW.

Auschwitzista Pilecki pakeni kahden muun vangin kanssa huhtikuussa 1943, tämän jälkeen hän toimi Puolan Kotiarmeijan tiedustelijana osallistuen myös Varsovan kansannousuun 1944.

Puolan kommunistihallinnon agenttien onnistui vangita Pileckin 8. toukokuuta 1947. Vangittua Pileckiä kidutettiin toistuvasti ennen näytösoikeudenkäyntiä, joka järjestettiin 3. maaliskuuta 1948. Kapteeni Witold Pilecki teloitettiin yhdessä kolmen toverinsa kanssa ampumalla 25. toukokuuta 1948 pahamaineisessa Mokotów’n vankilassa Varsovassa. Witold Pilecki ei tunnustanut syyllistyneensä yhteenkään rikokseen, josta Puolan hallinto häntä syytti.

Puna-armeijan tuoma ”vapautus” oli miehitystä, sortoa, pakkosiirtoja, vainoa – kauniit sanat tahi propaganda ei totuutta muuksi muuta.


Marko


2. Mart Laar: Unohdettu sota.

*: Arkistotietoa lausahduksesta ei kuitenkaan ole tietääkseni jäänyt, samankaltainen sitaatti asetettiin ranskalaisen diplomaatin sanomaksi parikymmentä vuotta aikaisemmin.

Wiltold Pileckin elämätarina ”Vapaaehtoisena Auschwitziin: vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina” on suomennettu Minerva Kustannuksen toimesta 2016.




tiistai 21. tammikuuta 2020

Pelotellaan ”ne” hiljaisiksi viranomaisilmoituksilla…


Eräitä keskustelufoorumeita, kuten hommaforumia (hommaforum.org), ylilautaa (ylilauta.org) ja murhainfoa (murha.info) hyödynnetään erilaisissa kampanjoissa muun muassa toimittajia ja viranomaisia vastaan, samoin niitä käytetään disinformatiivisen ja propagandistisen viestinnän jakoalustoin sekä alustoina, joita voi käyttää hyödyksi maalittamisessa esim. kehottaa käyttäjiä tekemään ilmoituksia kohteesta (ts. henkilöstä, jota vastaan toimitaan) viranomaisille, työnantajalle jne. Toisinaan viranomaisten ja toimittajien vastainen kampanjointi voi pitää sisällään maalittamista, kiusaamistarkoituksessa tehtyjä viranomaisilmoituksia jne.

Keskustelufoorumeiden lisäksi erilaisissa Facebook-ryhmissä on harrastettu vastaavaa toimintaa, jossa ryhmän jäseniä kehotetaan – suorastaan kannustetaan – aiheettomiin ilmiantoihin, viranomaisilmoituksiin jne.

Tällaisesta toiminnasta saimme tällä kertaa esimerkin murha.info-keskustelufoorumilla tammikuun 10. päivä, jolloin käyttäjä ”Alex Smith” julkaisi foorumilla seuraavan viestin:

Siitä miesoletetusta Johannes Koskesta myös lasuja (feministimies, vihapuhuu, rasistireppana). Lasuja voi tehdä nimettömänä. Kaikki mukaan.
SilakkaFB sivusta myös vihapuheilmiantoja. Kun niitä on tarpeeksi niin sivusto suljetaan. NYT kaikki ilmiantamaan.
Sitähän nuo reppanat itsekin harrastavat, jos ajattelee "väärin’.”

Viestissä mainittu ”lasu” tarkoittaa lastensuojeluilmoitusta.

Kuvakaappaus murha.info. (1)








Tämä vastenmielinen sekä viranomaisresursseja kuluttava toiminta kohdistuu Silakka-liikkeen perustajajäseniin kuuluvaa Johannes Koskea vastaan. Toiminnasta tulee mieleeni viime syksyinen, suomalaisen laitaoikeiston masinoima Jessikka Aron ja hänen teoksensa Putinin Trollit: tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta vastainen kampanja, jossa tämä ”kansallismielinen” laitaoikeisto ruokki toisiaan tekemään Jessikka Arosta tutkintapyyntöjä ts. rikosilmoituksia, ja vaatipa Soldiers of Odinin perustaja, äärioikeistolaisen Vastarintaliikkeen aktiivina toiminut, Mika Ranta teokselle julkaisukieltoa – sellaista se tuon porukan sananvapaus on. Eipä se heidän ”kansallismielisyyskään” kovinkaan rakentavaa ja yhteiskuntarakenteita tukevaa ole, ennemminkin päinvastoin.

Kuvakaappaus Mika Rannan VK-tili.


























Kuvakollaasi viesteistä, joissa kehuskellaan tehdyn rikosilmoitus Jessikka Arosta.



















Tällainen viranomaisille kohdistettujen ilmoitusten teko, onpa kyse poliisille tehdyistä tutkintapyynnöistä ts. rikosilmoituksista tai sosiaaliviranomaisille jätetyistä lastensuojeluilmoituksista, on yksi niistä keinoista, joilla kohteeseen, ja hänen läheisiin pyritään vaikuttamaan. Yksittäinen ilmoitus ei välttämättä elämää merkittävästi haittaa, riippuen toki ilmoituksen luonteesta sekä kohteen elämäntilanteesta, mutta jokainen voi pohtia miltä siinä vaiheessa tuntuu, kun ilmoituksia on tehty useita, jotka ovat johtaneet jonkin tason yhteydenottoon viranomaisten taholta. Tai kun elämäntilanne on jo valmiiksi ahdistava esim. pitkään jatkuneen ahdistelun (vainoamisen) jälkeen.

Näyttää siltä, että Johannes Koski ei jää tämän tapahtuman ainoaksi kohteeksi, nimittäin oululainen kunnallisvaltuutettu Junes Lokka (ASYL-yhteislista) ottaa vastaavassa tarkoituksessa kohteekseen Vasemmistoliiton puoluevaltuutetun Tiia Lehtosen, kuvaillen julkaisemallaan videolla, kuinka hän sen lastensuojeluilmoituksen laatisi, jotta siitä saisi mahdollisimman raflaavan ja jossa häirinnän kohde näyttäytyisi mahdollisimman epäedullisessa valossa. (2)

Mikäli toiminta kohdistuu yhteiskunnallisesti merkittävämpiin toimijoihin tai ammatillisesti huomioitaviin  henkilöihin, kuten viranomaisiin, median edustajiin jne. on huomioitava tarkoituksellisuus ja halu/ pyrkimys välillisesti vaikuttaa muihin samaan viiteryhmään kuuluviin henkilöihin. Toimittaja Jessikka Aroon kohdistunut vainoaminen ja pitkään jatkunut häirintä on esimerkki edellä kuvailemastani toiminnasta, jossa kohteen lisäksi pyritään vaikuttamaan laajempaan yhteisöön, mutta etenkin viime vuoden lopulla vastaavan kaltaisia esimerkkejä löytyy muistakin ammattiryhmistä, kuten tieteen tekijöistä, jolloin yksittäiset alan edustajat nostetaan ”tikunnokkaan” riepoteltavaksi – historiantutkija Oula Silvennoisen kohtelua voi pitää tällaisena ”riepotteluna”, johon osallistui myös suomalaisen poliittisen eliitin jäseniä.

Tutkintapyyntöjen tekoa on käyttänyt hyväksi muun muassa Johan Bäckman, johon toimintaan välillisenä vaikuttamisen keinona hän on turvautunut kenties reilun vuosikymmenen ajan. Jessikka Aro kuvailikin kirjassaan, kuinka Bäckmanin harjoittama – useimmiten aiheettomien – rikosilmoitusten tekeminen, oikaisupyyntöjen jättäminen ja potentiaalinen mustamaalaaminen sai aikanaan aikaan sen, että useat eri mediayhtiöiden edustajat lopettivat hänestä kirjoittamisen (uutisoinnin). On ymmärrettävää, että toimittajat päätyvät tällaiseen ratkaisuun, etenkin tilanteessa, jossa toimittaja(t) ei(vät) saa riittävästi tukea työnantajaltaan, tai työnantajan edustajalta – viime kädessä päätoimittajalta, mutta samalla tällainen ratkaisu kaventaa mediakentän työalaa yllyttäen erilaisia tahoja toimimaan vastaavalla tavalla. Näen tässä tämän ajan viranomaisilmoitusten teossa vähintäänkin kaikuja Johan Bäckmanin toiminnasta, siihen en ota kantaa, missä määrin toiminta on johdettua ja missä määrin vain kopioitua. Tähän asiayhteyteen liittyen, aiheettomiin, kiusaamistarkoituksessa tehtyihin, viranomaisilmoituksiin ovat syyllistyneet muutkin kuin ”kansallismieliset” laitaoikeistoon kuuluvat tahot. Kaikissa tapauksissa aiheettomat ilmoitukset ovat yhtä tuomittavia, ja vastenmielisiä, onpa kohde kuka tahansa.

Myös yritykset, halutessaan toimia moraalisesti kestävällä tavalla, voivat joutua häirinnän ja kiusanteon kohteeksi. Maaseudun tulevaisuudessa 27. syyskuuta 2019 julkaistussa artikkelissa ”’Yritykset, seuratkaa verkkomainontaanne!” – vainotuksi joutunut toimittaja Jessikka Aro kannustaa” mainitut yritykset joutuivat niin ikään pienimuotoisen kiusanteon kohteeksi niiden reagoitua siihen, millaisessa yhteydessä niiden verkkomainontaa esiintyy, sitä esiintyessä Reformi-Studion aiemmin julkaisemalla YouTube-videolla. (3)

Itse näen Reformi-Studion taustalla olevien henkilöiden reagoinnin merkittävimpänä tarkoitusperänä oman edun ajamisen ohella pyrkimyksenä yrittää muokata käytäntöjä siten, että yritykset eivät reagoisi, jos heidän edustajille ilmoitetaan mainontaa esiintyvän videoilla, joiden sisältö on kiistanlainen, disinformatiivinen, valheellinen, rasistinen jne. Yksittäisellä tällaisella palautteella ei tietenkään pitäisi olla suurta merkitystä, mutta joukkoistettuna toiminnalla voi olla negatiivisia seuraamuksia. Huomioitavaa on myös se, että tällaisella toiminnalla esimerkin kaltaiset tahot pyrkivät saamaan omaa asiaansa esille, ja lisää huomiota itselleen (ja ajamalleen ”asialle”) sekä kaventamaan muiden oikeutta käyttää sananvapauttaan haluamallaan tavalla.

Valitettavasti tällainen toiminta hyödyttää erityisesti niitä tahoja, joiden tavoitteena on rapauttaa yhteiskuntarauhaa; heikentää luottamuksen ilmapiiriä; nakertaa luottamusta viranomaisiin ja mediaan; hitaalla ja pitkäjänteisellä työllä heikentää Suomen asemaa. Joukossa on todennäköisesti naiiveja typeryksiä – hyödyllisiä idiootteja, jotka aidosti kuvittelevat olevansa isänmaan tai jonkin muun (suuremman) asialla, mutta joukossa on myös heitä, jotka tarkoituksellisesti ja pahaa tarkoittaen, toimivat juuri näin. Ihmisiä, joille elävät ja kuolleet ovat vain pelinappuloita, joita hyödyntää ”pelissä”, jota kuvittelevat käyvänsä Suomea, tai mitä tahansa, vastaan.

Helsingin Sanomat kirjoitti Johannes Koskeen ja hänen perheeseensä kohdistetusta häirinnästä, uutiskatsauksen mukaan tähän asti lastensuojeluilmoitus pelkästään kiusaamistarkoituksissa on ollut erittäin harvinainen ilmiö. Helsingin lastensuojelun sosiaalityön päällikkö Jonna Vanhasen mukaan: ”Selkeästi kiusantekotarkoituksessa tehdyt ilmoitukset ovat erittäin marginaalinen osa tehdyistä ilmoituksista. Puhutaan aivan yksittäisistä tapauksista verrattuna ilmoitusten suureen määrään Helsingissä”. (4)

En tunne prosessia riittävän hyvin, mutta mikäli henkilölle, josta ilmoitus on tehty, annetaan tieto, uskoisin sellaisen jokaisessa perheellisessä aiheuttavan vähintään ikäviä tuntemuksia. Vähäisimmilläänkin ilmoitus kuluttaa resursseja, perättömältäkin vaikuttava ilmianto on selvitettävä ja tämä työ voi viedä hyvinkin useamman tunnin.

Havaintojeni mukaan tähän mennessä esim. laitaoikeisto on tehnyt haitantekomielessä rikosilmoituksia, murha.infon kehotus lastensuojeluilmoitusten tekoon on myös kohdennettu ”kansallismieliselle” laitaoikeistolle – toivoa sopii, että ihmiset ymmärtävät jättää tällaiset kehotukset huomiotta, ymmärtävät, että silloin mennään liian pitkälle, kun kiusaamistarkoituksessa mukaan vedetään perhe lapsineen. Johannes Koski ja Tiia Lehtonen tuskin ovat ainoita, joista on kiusaamistarkoituksessa tehty aiheettomia lastensuojeluilmoituksia. Suomen Kansa Ensin puolueen perustajasta ja entisestä – nyt jo erotetusta – puheenjohtajasta Marco de Wit’istä kerrotaan myös tehnyt aiheettomia lastensuojeluilmoituksia. Niin vastenmielinen kuin de Wit henkilönä onkin, niin en voi muuta kuin todeta aiheettomien ilmoitusten olevan halveksuttavia, eivätkä ne todellakaan aja kenkään asiaa vaan ne palvelevat – kuten aiemmin kirjoitin – sellaisia voimia, jotka haluavat rapauttaa luottamustamme viranomaisiin ja instituutioihin täällä Suomessa.


Marko




lauantai 18. tammikuuta 2020

Tammikuussa Ukraina muistaa kyborgeja


Tammikuussa 2015 Donetskissa, Sergei Prokofjevin mukaan nimetty, kansainvälinen lentokenttä päätyi venäläisjohtoisten miehitysjoukkojen haltuun. Lentokenttää ja sen rakennuksia puolusti loppuun saakka joukko Ukrainan asevoimien sotilaita ja Pravyi Sektorin vapaaehtoisia, joita ryhdyttiin kutsumaan kyborgeiksi (Кіборги). Nimensä he saivat siitä, että he olivat kuolemattomia kuin kyborgit, jotka taistelevat loppuun saakka, viimeiseen patruunaan asti jatkaen taistelua vielä tämänkin jälkeen –

Yksittäisen separatistitaistelijan sosiaalisessa mediassa käyttämästä termistä syntyi jo syyskuun alkupuolella käsite ”kyborgit”, jolla viitattiin ylivoimaista vihollista vastaan menestyksekkäästi taisteleviin lentoaseman puolustajiin” (1)

– legenda kyborgeista sai alkunsa, ja tällä kertaa sankarillisessa legendassa on totta enemmän kuin ”toinen puoli”.

Kyborgit - he antoivat kaikkensa.



























Tällä viikolla, tammikuun 16. päivä, Ukrainassa muistettiin Donetskin kansainvälistä lentokenttää 242 päivän ajan puolustaneita kyborgeja – tämän päivän spartalaisia, jotka Thermopylaissa 480 eaa. käydyn taistelun henkeä vaalien puolustivat omaansa peräytymättä askeltakaan.

Taistelu Donetskin kansainvälisestälentokentästä kesti yhteensä 242 päivän ajan, taisteluiden merkittävämpi toinen vaihe alkoi 28. syyskuuta 2014 päättyen 21. tammikuuta 2015, jonka jälkeen Ukrainan asevoimat yritti vielä vastahyökkäyksellä saada kentän kokonaisuudessa haltuunsa. Ukrainan vastahyökkäyksen tultua torjutuksi ukrainalaisjoukot vetäytyivät lentokentältä sen läntiselle puolelle Piskyn kylään, joka on edelleen ukrainalaisjoukkojen hallinnassa.

Mutta hahmottaaksemme kokonaisuuden paremmin, on syytä palata toukokuun 2014 loppupuolelle:

Aamuyöllä 26.5.2014, Ukrainan presidentinvaaleja seuranneena maanantaina, useita kymmeniä ”Donetskin kansantasavallan” taistelijoita ilmestyi lentoaseman terminaaliin vaatien aluetta valvovien ukrainalaisjoukkojen poistumista.” (2)

Samana päivänä (26. toukokuuta 2014) Ukrainan maavoimien taisteluhelikopterit (Mil Mi-24) iskivät lentokenttäalueella olevia vihollisen joukkoja vastaan, iskua seurasi vahvistuksia lentokenttää puolustaneille erikoisjoukkojen sotilaille Mil Mi-8 kuljetushelikoptereiden tuomina. Varsinainen taistelu alkoi.

Kenttää miehittänyt noin 120 taistelijan vahvuinen ”Vostok” pataljoonasta koottu osasto irtautui taistelusta hallitsemattomasti, menettäen kaatuneina kymmeniä taistelijoita. Taisteluiden ensimmäiseen vaiheeseen osallistui venäläisjohtoisten joukkojen riveissä myös Tšetšeniasta saapunut, Ramzan Kadyrovin alaisuuteen kuulunut 26 taistelijan suuruinen erikoisryhmä, ja niin ikään Venäjältä saapunut A. Gorshkovin komennossa ollut 45 taistelijan vahvuinen erikoisjoukoista koottu ”Iskra”-iskuryhmä. Sotilaista suurin osa kuului (tai oli kuulunut) Venäjän maahanlaskujoukkoihin (VDV). (3)

Lisäksi Oplot-pataljoona lähetti taisteluihin 30 militanttia. Oplotin taisteluun lähettämä yksikkö koostui tuolloin pääosin Donbasissa asuvista ukrainalaisista ja venäläisistä, sekä miehitetyltä Krimiltä sekä Venäjältä saapuneista vapaaehtoisista.

Lentokenttää puolustaneet ukrainalaisjoukot, kuten eivät ilmarynnäkköönkään osallistuneet erikoisjoukot kärsineet tappioita. Lentokentän haltuunoton jälkeen asetelma lentokentällä ja sen lähialueilla pysyi ”jäätyneenä” pitkälle elokuun loppupuolelle saakka Ukrainan asevoimien ja vapaaehtoisjoukkojen vallatessa takaisin miehitettyjä alueita Donetskin ja Luhanskin oblasteissa. Heinäkuun alkupuolella käytiin lentokentän alueella ja sen ympäristössä muutamia lyhyehköjä taisteluita Ukrainan kiristäessä otetta Donetskin ympäristössä ja lähestyessä kaupunkia etelästä.

Donetskin kansainvälisen lentokentän ensimmäisestä taistelusta laajemmin blogissa ”Viisi vuotta Donetskin kansainvälisen lentokentän ensimmäisestä taistelusta”.


Tie ”toiseen taisteluun” ja toinen taistelu lentokentästä

Elokuun lopulla taistelut lentokentän alueella alkoivat uudelleen, nämä yhteenotot liittyivät miehitetyillä alueilla järjestettyyn laajempaan operaatioon, jossa Venäjän proxy-joukot yhdessä Venäjän asevoimien taisteluosastojen kanssa iskivät ukrainalaisjoukkoja vastaan Ilovaiskin alueella, valtasivat Luhanskin lentoaseman sekä yrittivät saada haltuunsa Mariupolin rannikkokaupungin. Donetskin kentän puolustajien onnistui torjua kentän valtausyritykset, ja niin kenttä pysyi Ukrainan hallinnassa.

Valko-Venäjän Minskissä neuvoteltu tulitauko astui voimaan 5. syyskuuta 2014. Sopimusasiakirja ei määritellyt lentokentän ”omistajaa”, mikä kiihdytti taisteluita kentällä Venäjän tukemien joukkojen ryhtyessä valtaamaan kenttää takaisin.

Syyskuun lopulla Donetskin kansainvälinen lentokenttä oli Itä-Ukrainassa käytävien taisteluiden keskipiste. Lokakuun alkupuolella Venäjän proxy-joukot tekivät useita valtausyrityksiä Venäjän asevoimien yksiköiden tukemina. Valtausyrityksiä tuettiin panssarivaunujen ja tavanomaisen epäsuoran tulen ohella järeillä 240 mm kranaatinheittimillä (2S4 Tyulpan). Säännöllisen epäsäännölliset hyökkäykset jatkuivat marraskuun alkupuolelle saakka, jonka jälkeen taisteluiden intensiteetti laski muutaman viikon ajaksi. Tuolloin ukrainalaisjoukkojen onnistui jopa toimittaa täydennyksiä puolustajille ja viemään haavoittuneita selustaan. Huomattava osa huollosta järjestettiin ilta- ja yöaikaan Piskystä lähtevää ”elämäntietä” myöten.

Joulukuussa kentän puolustajat joutuivat luopumaan vanhasta terminaalista uuden, Euro 2012 jalkapalloturnaukseen valmistuneen, terminaalin itäpuolella, sen kärsittyä mittavia vaurioita hyökkäyksissä ja raskaassa tulituksessa.

Asetelma Donetskin kansainvälisellä lentokentällä tammikuussa 2015.

















Tammikuun puolella alkoi Venäjän tuella mittava ”talvioffensiivi” Ukrainan itäosissa, osana tätä offensiivia lentokenttää vastaan kohdistettiin nyt enemmän voimaa kuin kertaakaan aiemmin. Tammikuun 11. lentokentän uutta terminaalia ryhdyttiin tulittamaan raskaasti panssarivaunuilla sekä epäsuoralla tulella. Useiden tahojen tekemien havaintojen mukaan lentokenttäaluetta tulitettiin myös TOS-1A ”Buratino” raketinheittimillä. Osa hyökkäyksestä kohdistui myös Piskyn kylään kentän länsilaidalla, kylä oli tuolloin ja on edelleen Ukrainan hallinnassa.

Tammikuun 13. päivä Donetskin lentokentän lennonjohtotorni, uudesta terminaalista länteen, sortui raskaan tulituksen seurauksena.


Tammikuun 15. päivä – useiden päivien yhtämittaisten taisteluiden jälkeen – pääosin venäläisistä koostuvat joukot onnistuivat valtaamaan uuden terminaalirakennuksen ylimmän kerroksen. Alimmat kerrokset pysyivät kyborgien hallussa. Yön huoltoiskulla puolustaja sai kaipaamiaan varusteita ja ammuksia, myös yksittäisiä haavoittuneita onnistuttiin siirtämään selustaan.

Ukrainan maavoimien panssarikalustoa (T-64BV) lentokenttäalueella tammikuussa 2015.















Tammikuun 16. päivä kenttää tulitettiin pääasiassa epäsuoralla tulella, seuraavana päivänä alkoi venäläisjoukkojen uusi hyökkäys uuden terminaalirakennuksen valtaamiseksi puolustajilta. Kyborgit torjuivat tämänkin hyökkäyksen pyytämällä keskityksen epäsuoraa tulta terminaalirakennuksen ylempiin kerroksiin.

Ukrainalaisten vastahyökkäyksen valmistelu ja vastahyökkäys panssarikalustolla ja maahanlaskujoukoilla tammikuun 18. – 20. päivä. Hyökkäyksen tavoitteena oli saada yhteys lentokenttäalueelle saarrettuihin joukkoihin sekä lyödä lentokenttää piirittävät vihollisen joukot. Tammikuun 18. päivän Spartakin kylän kautta edenneen maahanlaskupataljoonan osaston hyökkäyksen kärkijoukot saavuttivat Putilovin sillan, kunnes ne torjuttiin ja lyötiin takaisin. Operaatiota tuettiin epäsuoralla tulella, huonon lentosään tähden rynnäkkökoneet eivätkä helikopterit voineet tukea hyökkäystä. Näkyvyys oli huonoimmillaan alle 100 metriä.

Samana päivänä Venäjän varustamien joukkojen onnistui torjua lännestä Piskyn kylästä käynnistynyt Ukrainan maavoimien mekanisoidun osaston hyökkäys. Samaisen vuorokauden aikana taistelut uudessa terminaalissa kävivät raskaina Venäjän proxy-joukkojen hyökätessä terminaaliin. Hyökkääjät räjäyttivät terminaalirakennuksen kattorakenteita maatasossa olleiden puolustajien päälle kyborgien kärsiessä huomattavia tappioita.

Tammikuun 20. päivänä ukrainalaisjoukot aloittivat raivauspanssarivaunun tuella uuden vastahyökkäyksen lentokentälle saadakseen yhteyden uuteen terminaaliin eristettyihin ”kyborgeihin”. Aamuhämärissä aloitettu hyökkäys kentän itäpuolella Putilovin kaivoksen täyttömäen ja sillan suunnalla tuli torjutuksi, ukrainalaisten menettäessä raivauskaluston taistelun alkupuolella. Myös kentän länsi- ja luoteispuolelta edenneet ukrainalaisosastot torjuttiin, osa maahanlaskujoukoista eteni sankassa sumussa harhaan, ajaen keskelle Venäjän proxy-joukkojen ryhmitystä. Ukrainalaisjoukkojen onnistui lopulta irrottautua taistelusta kärsittyään raskaita tappioita kaatuneina ja vankeina.

Tammikuun 21. aamupäivällä viimeiset kyborgit, joiden oli mahdollista irtautua kentältä, vetäytyivät alueelta – viimeisten motissa olleiden jatkaessa taisteluaan. Terminaali päätyi lopulta venäläisjoukkojen haltuun.

Taistelut lentokenttäalueella eivät kuitenkaan päättyneet vielä tähän. Tammikuun 22. päivä Venäjän proxy-joukot aloittivat oman hyökkäyksensä Opytne – Spartak – Avdiivka -alueella. Ukrainan asevoimien ja vapaaehtoisten onnistui torjua hyökkäykset Opytnen ja Avdiivkan suunnalla. Tammikuun 24. päivä Venäjän proxy-joukot panssarivaunujen tuella hyökkäsivät kiitotien pohjoispuolella sijainneelle, yhä ukrainalaisjoukkojen hallinnoimalle sääasemalle, onnistumatta valtaamaan sitä.

Kolmen ukrainalaisen maahanlaskupataljoonan miehistöstä koottu osasto teki vielä 26. tammikuuta yhden hyökkäyksen Avdiivkasta kohti Putilovin täyttömäkeä ja kaivosta*, onnistuen valloittamaan täyttömäen sekä Avdiivkan rautatiesillan. Tämä jäi viimeiseksi merkittäväksi ukrainalaisjoukkojen hyökkäykseksi alueella talvella 2015 – katse oli jo kääntynyt Debaltseven suuntaan, jonne Venäjä alkoi keskittää joukkojaan.

Ukrainan menetykset Donetskin lentokenttäalueella käydyissä taisteluissa nousivat yli sataan kuolleeseen, 24 kyborgia vangittiin ja myöhemmin häpäistiin vangitsijoidensa toimesta marssittamalla heidät Donetskissa ”kansanjoukon” keskelle ivattavaksi ja pilkattavaksi – ivan, pilkan ja häpäisyn ohella vangittuja kyborgeja pahoinpideltiin ja kidutettiin vangitsijoidensa toimesta. Venäjän varustamien joukkojen tappiot nousevat lentokentästä käytyjen taisteluiden osalta satoihin kuolleisiin.


Donetskin lentokenttäalue nyt

Nykyään ukrainalaisten asemat ovat lähimmillään reilun sadan metrin päässä lentokentän kiitotien pohjoispuolella, (4) asemista on näköyhteys lentokenttäalueelle sekä tuhoutuneisiin terminaalirakennuksiin (vanhaan ja uuteen), joiden ympäristössä venäläisjoukoilla on asemia. Asetelma lentokenttäalueella on tällä hetkellä se, että kentän itäosaa lukuun ottamatta kiitotie ja rullaustiet ovat ”ei-kenenkään-maata”. Kentän lounais-länsipuolella sijaitseva Piskyn kylä sijaitsee tänään aivan etulinjassa, kylä on ukrainalaisjoukkojen hallinnassa.


Venäjän varustamilla joukoilla on asemia myös tuhoutuneissa tai osin tuhoutuneissa rakennuksissa lentokentän eteläsivustalla sekä uudessa ja vanhassa terminaalissa. Lentokentän suuntaisen vul. Zlitnan itäosan korkean asuinrakennuksen ylimmissä kerroksissa on Venäjän proxy-joukkojen tulenjohtoasemia, samaisessa rakennuksessa asuu edelleen siviilejä (satelliittikuvassa, ympyrä, jossa nro. 1).

















Kentän eteläpuolella, miehitetyn Donetskin pohjoisilla asuinalueilla asuu edelleen siviilejä, aivan kuten Ukrainan hallinnassa olevissa Piskyn ja Opytnen kylissä Donetskin lentokentän lähistöllä, sekä kentän koillisnurkkaan rajoittuvassa Spartakin kylässä. Moni jäi alueen kyliin, koska heillä ei ole paikkaa mihin mennä, tai he eivät halua jättää kotiaan miehitetyssä Donetskissa.

Oliko kyborgien uhraus tarpeellinen, oliko lentokentästä käyty tarpeellinen? Vastaus riippuu paljolti siitä miltä kantilta tarkastelemme uhrausta. Sotilaallisesti uhraus ei välttämättä ollut perusteltu, mutta kansakunnan itsetunnon tai taisteluhalun kannalta se todennäköisesti oli juuri sitä. Ukraina tarvitsi tuolloin ”pienen voiton”, joka kasvoi legendaksi kyborgeista – sotilaista, jotka eivät murtuneet, vaikka teräs ja betoni jo murtui.


Слава Україні!


Marko


1. Havaintoja Ukrainan sodasta – Donetskin lentoasema s. 6
2. Havaintoja Ukrainan sodasta – Donetskin lentoasema s. 3

Taisteluiden yhteenvedossa hyödynnetty Havaintoja Ukrainan sodasta – Donetskin lentoasema, Maavoimien tutkimuskeskus (laadittu joulukuussa 2016) sekä Google Earth -palvelua.

*: Putilovin kaivos = Butovka.

Kyborgeihin lasketaan kuuluvaksi sotilaita ja vapaaehtoisia seuraavista joukko-osastoista, Ukrainan maavoimien 3. Spetsnaz rykmentistä, 93. mekanisoidusta prikaatista, 17. panssariprikaatista ja 79. ilmakuljetteisesta prikaatista sekä Pravyi Sektorin vapaaehtoispataljoonasta.

Kyborgeista ja Donetskin lentokenttätaistelusta Akhtem Seitablaev on ohjannut elokuvan, Cyborgs: Heroes Never Die/Кіборги


tiistai 14. tammikuuta 2020

Sotavuosi 2019 Ukrainassa, paljon puhetta vähän villoja


Herran vuotta 2020 on edetty jo hyvänmatkaa, edellinen – päättynyt sotavuosi 2019 – ei kuitenkaan ole vielä haihtunut mielestä, ja ennen kuin näin käy, on suotavaa luoda lyhyt katsaus koko sotavuoteen unohtamatta katseen kiinnittämistä vuoden viimeiseen kuuhun ja sen tapahtumiin. Mutta, toisin kuin aiemmin menneenä vuonna, en nyt uhraa tilaa kohtuuttoman paljon joulukuun tapahtumille – tässä tapauksessa riittää muutama havainto päättyneestä joulukuusta.

Ukrainan asevoimien ja sitä tukevien joukko-osastojen, kuten Ukrainan kansalliskaartin sekä Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n erikoisosastojen, tappiot nousivat joulukuussa 10 kaatuneeseen ja – ainakin – 19 haavoittuneeseen. Tässä kohdin on kuitenkin syytä muistaa se, että kaatuneista kirjoittaessani, tarkoitan heitä, jotka menehtyivät joulukuussa rintamalla tai joulukuussa sotatoimissa saamiinsa vammoihin, heidän lisäksi joulukuun kuluessa menehtyi yksittäisiä sotasairaaloissa pidemmän aikaa hoidettavina olleita.

Viime vuoden joulukuu alkoi surullisissa merkeissä, tuolloin kaksi Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n Alfa-erikoisyksikköön kuulunutta upseeria menehtyi astuessaan miinaan tai räjähdeansaan ollessaan suorittamassa operaatiota, jonka tarkoituksena oli estää Venäjän asevoimien tiedustelu- ja sabotööriosastoa palaamasta miehitetyille alueille.

Ukrainan julkaisemat viralliset tappiolukemat eivät välttämättä pidä sisällään Oikean Sektorin (Pravyi Sektor) vapaaehtoisjoukkojen (5. ja 8. pataljoona sekä lääkintäpataljoona) kaatuneita ja haavoittuneita, tai muita vapaaehtoisia koskettaneita tappioita – tässä kohdin vapaaehtoisilla tarkoitetaan henkilöitä, jotka toimittavat vapaaehtoisesti erilaista apua rintamajoukoille tai toimivat vapaaehtoisissa lääkintäyksiköissä rintama-alueella, toimittamassa apua siviileille ja sotilaille.

Viime vuonna Itä-Ukrainan sotatoimialueella menehtyi 97 Ukrainan asevoimien sotilasta ja upseeria sekä 13 sotilasta ja upseeria sekä muuta henkilöä muista sotatoimialueella operoivista valtiollisista (ja virallisista) joukko-osastoista. (1) Näitä muita virallisia joukko-osastoja ovat edellä mainittujen Ukrainan kansalliskaartin ja Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n ohella Ukrainan rajajoukot ja Ukrainan kansallinen poliisi, jonka yksiköt vastaavat turvallisuudesta rintamalohkoilla niillä alueilla, joilta Ukrainan asevoimat ja niitä tukevat joukko-osastot ovat vetäytyneet – kuten Zolote-4:n ja Petrivske-Bohdanivkan-alueella.

Sotatoimista johtuvat kokonaistappiot kaatuneina nousevat 110 sotilaaseen ja upseeriin sekä muihin viranomaisiin, heidän lisäksi Ukrainan asevoimat on menettänyt viime vuonna ei-taistelu-tehtävissä 77 sotilasta ja upseeria. Tämä ei-taistelu-tehtävissä menehtyneet lukema pitää sisällään muun muassa harjoituksissa ja onnettomuuksissa sekä sairauskohtauksissa ja pitkäaikaissairauksiin menehtyneet.

Vuonna 2019 sotatoimissa menehtyneitä ukrainalaisia.























Kuukausista neljä erottuu lukemien perusteella muista, huhtikuussa 15 ukrainalaissotilasta menehtyi sotatoimissa, heinäkuussa 14 ja syyskuussa 13, neljäs on tammikuu, jolloin sitä menehtyi vain kolme ukrainalaissotilasta. Muiden kuukausien kohdalla kokonaistappiot menehtyneinä asettuivat 6 ja 10 kaatuneen välille, joulukuun lukemat käsittävät kuun 23. päivä menehtyneen Herman Soloviovin, mutta eivät enää 25. joulukuuta sotatoimissa menehtynyttä Serhiy Puhach’ia.

Ukrainalaiskaatuneet kuukausittain 23.12. mennessä, kuva: novynarnia.com.





















Ukrainan sotilastiedustelun mukaan Venäjän ja sen proxy-joukkojen tappiot viime vuonna nousevat 619 sotatoimissa menehtyneeseen ja lähes tuhanteen – 939 – haavoittuneeseen taistelijaan. Vihollisen arvioidaan menettäneen viime vuonna sotatoimissa yli sata (110) kappaletta erilaisia sotilasajoneuvoja ja muuta raskasta kalustoa sekä muita asejärjestelmiä, kuten tykistöä ja raketinheittimiä. (2)

Viime vuonna Ukrainan asevoimiin ja kansalliskaartiin kuuluvat yksiköt onnistuivat tuhoamaan epäsuoralla tulella tai erikoisoperaatioissa, joita tuettiin epäsuoralla tulella, merkittäviä määriä vihollisen kalustoa. Operaatioista merkittävin ja onnistunein suoritettiin varhain 20. heinäkuuta miehitetyn Pervomaisken alueella, 4-5 kilometriä rintamasta. Kohteen lähelle soluttautui 35 ukrainalaissotilasta K-2 tiedusteluyksiköstä, jota tuki 54. mekanisoitu prikaati. Kohdetta tulitettiin 120 mm kranaatinheittimillä Ukrainan hallitsemilta alueilta käsin ja 82 mm kranaatinheittimillä miehitetyiltä alueilta käsin.

Tuolloin operaation intensiivisin vaihe kohteessa kesti 12 minuuttia, siinä ajassa alueella tuhottiin yksi 9K35 Strela-10 lähi-ilmatorjuntaohjusvaunu, yksi KShM komentoajoneuvo, kaksi BMP-rynnäkkövaunua, Ural ja Kamaz kuorma-autoja sekä yksi nosturiajoneuvo ja maastoauto.

Tiedustelutietojen ja eri lähteiden mukaan vihollinen menetti kuolleina noin 20 taistelijaa ja haavoittuneina kymmenkunta taistelijaa.

Operaatiota seuranneina päivinä, etenkin 20. ja 21. heinäkuuta, Venäjän proxy-joukot jahtasivat (jo alueelta vetäytyneitä) ukrainalaisjoukkoja tehden satunnaisia pidätyksiä, ja tulittaen kontrolloimillaan alueilla sijainneita siviilikohteita. ETYJ Ukrainan monitorointimission tarkkailijoiden ei kuitenkaan ollut tuolloin mahdollista haastatella mahdollisia siviiliuhreja sekä heitä hoitaneita lääkäreitä ilman valvontaa ja miehittäjäviranomaisilta saamaansa lupaa. Viime vuoden aikana ETYJ:n Ukrainan monitorointimission tarkkailijoiden toimintaa rajoitettiin tai estettiin miehitetyillä alueilla esim. sairaaloissa tai terveyskeskuksissa toistuvasti. Mahdollisia siviiliuhreja oli hyvin vaikea päästä haastattelemaan ilman valvontaa, tai yllättäen.

ETYJ:n mukaan sotatoimista johtuvat siviilitappiot nousivat Itä-Ukrainassa 1. tammikuuta – 8. joulukuuta 2019 välisenä aikana 18 kuolleeseen ja 127 vammautuneeseen, joulukuun viimeisimpien viikkojen kuluessa siviiliuhreja on tullut lisää, mutta ETYJ:n heikentyneen (muuttuneen) raportoinnin tähden tarkat tiedot päivittyvät aiempaa hitaammin. Esim. joulukuun 19. päivä Donetskista lounaaseen sijaitsevan, Ukrainan kontrolloiman Mar’inkan alueella, siviileitä tulitettiin miehitetyiltä alueilta käsin pienikaliiperisilla aseilla, tulituksessa menehtyi yksi miespuolinen siviili. ETYJ sai vahvistettua siviiliuhrin vasta tämän vuoden tammikuun toisella viikolla. (3)

ETYJ:n Ukrainan operaation johdon vaihtuminen näkyy selkeällä tavalla raportoinnissa ja sosiaalisen median viestinnässä – mielestäni Alexander Hugh’in aikana informointi sosiaalisessa mediassa oli nopeampaa ja nykyistä aktiivisempaa. ETYJ:n päiväraportit ovat edelleen tarkkoja, mutta sosiaaliseen (esim. Twitter) mediaan niitä ei kommentoida juurikaan. Tarkkailijoiden tekemistä havainnoista on löydettävissä kuvatietoja ja videoita muun muassa muiden ETYJ:n jäsenmaiden sosiaalisen median tileiltä, mutta aiempaan verrattuna, jälleen työtä ja varmistuksia joutuu tekemään enemmän.


Ukrainassa on esiintynyt viime aikoina voimistuvaa kritiikkiä ETYJ:n toimintaa kohtaan, tässä tapauksessa kritiikki on aivan aiheellista, sillä – ymmärrettävästi – ETYJ ei näyttäydy ukrainalaisten silmissä tarpeeksi luotettavalta organisaatiolta, eikä luottamusta ainakaan lisää se, että viime vuoden loppupuolella ETYJ:n Ukrainan monitorointimission henkilökunnassa venäläisten tarkkailijoiden lukumäärä nousi nousemistaan, syyskuun 30. päivä julkaistussa raportissa heidän lukumääränsä oli 35 tarkkailijaa, marraskuun 25. päivä raportissa venäläisten osuus oli noussut 39 tarkkailijaan ja joulukuun 9. päivä julkaistun raportin mukaan venäläistarkkailijoita on jo 41 (kuva alla), ja kun tiedetään aiempina vuosina ilmenneet – huomattavat ongelmat – ei lainkaan ihme, että ukrainalaiset näkevät ETYJ:n entistä puolueellisempana organisaationa.

























ETYJ:n Ukrainan monitorointimission tarkkailijoiden asema on varsin epäkiitollinen, nähdäkseni osaltaan tämä johtuu järjestön venäläisten tarkkailijoiden sekä venäläisten yhteysupseereiden toiminnasta. Venäläiset tarkkailijat eivät suinkaan ole ainoa ongelmaryhmä, tähän mennessä muutamien muidenkin maiden tarkkailijoita on jäänyt kiinni tietojen luovuttamisesta venäläisille tai avoimesta ”kansantasavaltojen” tai Venäjän miehitystoimien tukemisesta – heidän joukossa on tarkkailijoita muun muassa Serbiasta ja Moldovasta.


Näistä muista ongelmista voimme poimia esimerkin sodan ensimmäiseltä vuodelta (v. 2014/2015) jolloin Venäjän Maavoimien silloinen apulaiskomentaja, kenraaliluutnantti Aleksandr Lentsov, liikkui hyvin vapaasti alueella – käytännössä hänen oli mahdollista liikkua ETYJ:n tarkkailijoita hyödyntäen demarkaatiolinjan molemmin puolin. (4) Robert McDermottin mukaan on mahdollista, että sotilasoperaatiot Itä-Ukrainassa talvella 2015 toteutettiin Venäjän Maavoimien silloisen apulaiskomentajan, kenraaliluutnantti Aleksandr Lentsovin ohjauksessa ja hänen käytössä olevia tietoja hyödyntäen. Debaltsevossa käytiin tuolloin ratkaisutaisteluita, Ukrainan lopulta menettäessä kaupungin helmikuussa 2015 venäläisjoukoille, voimme aivan avoimesti todeta kaupungin menetetyn venäläisjoukoille, sillä niin merkittävässä roolissa Venäjän asevoimien yksiköt kyseisessä taistelussa olivat – heidän roolinsa oli ratkaiseva.
















Venäjän maavoimien kenraaliluutnantti Aleksandr Lentsov (yllä) Itä-Ukrainassa keväällä 2015, vierellä venäläinen ETYJ:n Ukrainan monitorointimission tarkkailija.

Propagandisti Graham W. Phillips, ja taustalla venäläinen T-72B3 taistelupanssarivaunu.*


















Julkaisin viime vuoden kesäkuun 21. päivä blogin ”ETYJ puun ja kuoren välissä Itä-Ukrainassa”. Kyseisessä blogissa tarkastelin esimerkein sitä haasteellista toimintaympäristöä, jossa ETYJ:n tarkkailijat joutuvat työskentelemään Itä-Ukrainassa. Toisaalta, vaikka toimintaympäristö onkin haasteellinen, ETYJ:iä kohtaan esitetty kritiikki on aiheellista, mutta kritiikin kärkeä tulisi kohdistaa myös niihin ulkovaltoihin, jotka antoivat Venäjän määrätä – näiltä osin – tahdin keväällä ja kesällä 2014 kieltäessään osallisuutensa sotaan, vielä siinäkin vaiheessa, jolloin todisteiden pino oli mittava. Käytännössä kevät ja kesä 2014 määrittelivät ETYJ:n toiminnan suunnan, sen seurauksena Venäjällä on näkyvä rooli tarkkailijoiden joukossa, samalla kun maa miehittää Ukrainaa ja sotii Ukrainassa. Tämä sitten on johtanut absurdeihin tilanteisiin, joissa ETYJ:n tarkkailijat koettavat löytää kiertoilmauksia välttääkseen kertomasta suoraan heidän havainneensa Venäjän asevoimien yksiköitä Itä-Ukrainassa, tai niiden ylittävän rajan Venäjän miehittämältä osuudelta.

Viime ja sitä edellisen (v. 2018) aikana ETYJ:n Ukrainan monitorointimission tarkkailijat havaitsivat sotilasajoneuvojen lukuisia rajanylityksiä Venäjältä Ukrainaan tai miehitetystä Itä-Ukrainasta Venäjälle. (5) Näinäkään kertoina tarkkailijat eivät suoraan ilmaisseet keistä oli kyse, tyydyttiin kiertoilmauksiin, kuten ”sotilasajoneuvot” jne.


Viimeisin Ukrainassa kummeksuntaa aiheuttanut episodi nähtiin joulukuussa, kun Stanytsia-Luhanskassa demarkaatiolinjan ylittävä uusi kävelysilta otettiin käyttöön, jolloin paikalla oli ”tunnistamattomia” sotilaita, jotka eivät suostuneet kertomaan keitä olivat ja miksi olivat paikalla sitä tiedustelleille median edustajille, mutta paikalla olleilla ETYJ:n tarkkailijoillakaan ei tuolloin ollut sen tarkempaa tietoa, keitä nämä JCCC:n tunnuksiin sonnustautuneet sotilaat olivat. He eivät olleet JCCC:n edustajiakaan. JCCC eli Joint Control and Coordination Center on Ukrainan ja Venäjän yhteinen valvonta- ja koordinointikeskus sotatoimialueella.

Kuvakaappaus TCH:n julkaisemalta videolta.


















Huomioitavaa viime vuodelta on Ukrainassa tapahtunut vallan vaihtuminen rehellisissä vaaleissa, joissa Ukrainan uudeksi presidentiksi ja Petro Poroshenkon seuraajaksi valittiin Volodymyr Zelenskyi. Hetken aikaa Ukrainassa oli havaittavissa jonkin asteinen Zelenskyi euforia, jonka hiipuessa on ryhdytty entistä enemmän pohtimaan sitä, kuka tämä Zelenskyi todellisuudessa on ja kenen asialla hän on – Ukrainan vaiko jonkun yksittäisen tahon tahi operaattorin.

Volodymyr Zelenskyin kaudella Ukrainan ja Venäjä, ja sen rinnalla nämä ns. kansantasavallat, ovat vaihtaneet pariin otteeseen vankeja. Vapautettujen joukossa on myös ukrainalainen elokuvaohjaaja ja Saharov palkinnon saanut Oleg Sentsov. Vankienvaihtoa on, aivan oikeutetusti, kritisoitu, koska siinä on nähtävissä hyvin ikäviä elementtejä, kuten Venäjän taholta tarkoituksellista vangeilla kiristämistä, ja toisaalta Venäjä on vaatinut vaihdoissa Ukrainassa rikoksissa tuomittuja henkilöitä, kuten Euromaidanin aikana talvella 2014 vul. Institutskajan verilöylyyn syyllistyneitä Berkut-upseereita, tai Itä-Ukrainan sotatoimiin liittyen vangittuja henkilöitä, kuten Volodymyr Tsemakhin, joka toimi Snižnen alueen ilmatorjunnassa myös Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudotuksen aikana 17. heinäkuuta 2014. (6)

Lännessä joulukuista Normandia formaatin tapaamista Pariisissa pidetään ainakin jonkinasteisena voittona, sotaa käyvässä Ukrainassa moni näkee sen kirvelevänä tappiona, jossa Ukraina, jälleen kerran, joutui luopumaan paljosta saamatta vastineeksi juuri mitään. Ikävä kyllä näen Ranskan presidentin Emmanuel Macronin ja Saksan liittokanslerin Angela Merkelin toimien heikentävän entisestään – ei vain Ukrainan – vaan myös presidentti Volodymyr Zelenskyin huteraa asemaa.

Vuodesta 2019 on siirrytty vuoteen 2020, toivottavasti se tuo Ukrainalle ja ukrainalaisille muutakin kuin tyhjiä puheita, puoleenväliin ehtinyt tammikuu ei kuitenkaan lupaa hyvää – kolmen ukrainalaissotilaan elämä on jo päättynyt rintamalla näennäisestä tulitauosta huolimatta neljäntoista haavoittuessa. (7)



Marko



*: Venäläisjoukot ovat käyttäneet T-72B3 taistelupanssarivaunuja taistelutehtävissä Itä-Ukrainassa muun muassa Luhanskin, Ilovaiskin sekä Debaltseven alueella. Kyseinen kuva on kuvakaappaus Graham W. Phillipsin helmikuussa 2015 Debaltseven alueella kuvaamalta videolta.

Venäjä ei ole myynyt T-72B3 taistelupanssarivaunuja Ukrainalle koskaan, T-72-kaluston päivitys T-72B3 versioon alkoi 2010-luvulla.