Viime syksynä Venäjän valtiolliset toimijat – suurlähetystöt
etunenässä – häpeilemättä kirjoittivat historiaa uusiksi pyyhkien olemasta
Neuvostoliiton ja Saksan välisen Molotov-Ribbentrop-sopimuksen ja etenkin sen
salaisen – raskauttavan – lisäpöytäkirjan. Nyt vuoden vaihduttua näemme samalla
tapaa häpeilemätöntä toimintaa Venäjän valtiollisten edustajien ja heidän
operaattoreidensa, joiden joukosta löytyy myös suomalaisia, kuten Johan
Bäckman, tarmokkaasti nostavan esille sen, kuinka puna-armeija vapautti Puolan
saksalaismiehityksestä, tuoden samalla vapauden keskitysleirille toisensa
perään päättäen näin juutalaisten kärsimykset.
Tarinassa on totta toinen puoli, puna-armeija todellakin
päätti saksalaismiehityksen Puolassa, kuten laajoilla alueilla entistä
neuvostovaltiota ennen puna-armeijan hyökkäyskärkien etenemistä Puolaan ja
lännemmäs, mutta tarinasta unohtuu mainita se, että puna-armeijan saapuminen
alueelle ei tuonut vapautta, siinä vain vaihtui miehittäjän saapas toiseen. On
syytä muistaa, että neuvostoretoriikassa (ja samalla propagandassa)
mielikuvilla oli suuri merkitys, sanoilla oli – asiayhteydestä riippuen – eri
merkitys, ”vapauttamisen” tarkoittaessa lähinnä sitä, että tämä ”vapautettu”
alue, joko liitettiin neuvostovaltioon tai päätyi, muodossa tai toisessa,
Moskovan tiukkaan ohjaukseen.
Johan Bäckman laskemassa seppelettä miehittäjän muistomerkille Puolassa. (1) |
Edellinen huomioiden, meidän pitäisi olla sen verran
valistuneita, että ymmärtäisimme sen, ettei natsi-Saksan miehityksen päättyminen
puna-armeijan saapuessa suinkaan tuonut vapautta, siten kuten me sanan vapauden
ymmärrämme, vaan se toi Moskovan tiukan ohjauksen ja kontrollin – vuosikymmeniä
kestäneen miehityksen, johon liittyi valtionvihollisiksi julistettujen
vainoamista. Käytännössä tämä valtionvihollinen (toisinaan turvauduttiin vielä
brutaalimpaan termiin – fasisti) tarkoitti henkilöä, joka ei hyväksynyt
miehitysarmeijaa ja sen valtaan nostamaa nukkehallintoa. Jälleen on
ymmärrettävä se, että neuvostoretoriikassa itsenäisyyttä haluavat nähtiin
vihollisina – kansallisuusaate oli aina ekstremististä toimintaa. Mitä se on
edelleenkin Venäjällä, silloin kun se kohdistuu Venäjään (separatismi on lailla
kiellettyä), maan kuitenkin tukiessa järjestelmällisesti sellaisia ja
liikkeitä, jotka hajottavat (sisäisesti) maan vihollisia.
Jos nyt jätämme huomioimatta sodankäyntiin sidoksissa olevat
julmuudet ja miehitysjoukkojen ensihetkien siviileihin kohdistamat raakuudet,
joista erityisesti ”vapautetut” saksalaiset pääsivät osallisiksi, vaan
tarkastelemme tätä ”vapautusta” Puolassa ja neuvostovaltioon liitetyillä
alueilla, niin on joltisenkin absurdia käyttää termiä vapautus, vaan kyseessä
on ”rautasaappaan” vaihtuminen yhdestä toiseen.
Tätä ”vapautusta” seurasi aiemmin kuvailemani toiminta, joko
alueet liitettiin neuvostovaltioon tai ne joutuivat Moskovan kontrolliin, ja
tällöin miehittäjä näki kaikki kansalliset ajatukset ja toimet valtion
vastaisena toimintana, jotka tukahdutettiin rajuin ottein seuranneiden vuosien
ja vuosikymmenten kuluessa. Baltiassa metsäveljet taistelivat miehittäjää
vastaa aktiivisesti 50-luvulle saakka, yksittäiset taistelijat aina
neuvostovaltion loppuhetkiin asti. Viimeisiä virolaisia vapaustaistelijoita oli
69-vuotias August Sabbe, joka hukuttautui Võhandu-jokeen 28.
syyskuuta 1978 KGB:n agenttien ollessa saamassa hänet kiinni. (2)
Ukrainassa UPA (ukr. Українська повстанська армія)
taisteli eri miehittäjäarmeijoita vastaan Ukrainan läntisissä osissa vuosien 1942
ja 1956 välillä, joskin vuosien 1949-1956 välillä taistelu Neuvostoliiton
turvallisuuselimiä vastaan oli enää hyvin paikallista erillisten ryhmien
käydessä alivoimaista taistelua runsaslukuista miehittäjää vastaan. UPA otti
yhteen, ainakin paikallisesti, myös saksalaisjoukkojen kanssa helmikuusta 1943
lukien. Toisen maailmansodan päätyttyä UPA taisteli miehittäjäjoukkoja vastaan
Ukrainan alueiden länsiosissa historiallisten Volynian, Polesian ja Galitsian
sekä Podolian ja Karpaattien alueilla – viimeisimmät vastarintaryhmät
nujerrettiin joskus 1956.
Toisen maailmansodan aikaiset joukkosurmat ja puhdistukset,
joihin myös UPA:n yksiköitä osallistui Saksalaisten miehittämässä Ukrainassa,
luovat edelleen jännitettä Ukrainan ja Puolan väleihin – jännitettä ruokitaan
myös ulkovaltojen (etenkin Venäjä) ja sen operaattoreiden toimesta.
Ikäluokalleni peruskoulussa opetettiin puna-armeijan
vapauttaneen itäisen Keski-Euroopan natsien miehityksestä, aktiivinen
koululainen saattoi ymmärtää, muun lukemansa valistamana, miehittäjän vain
vaihtuneen toiseen. Todennäköisesti osa opettajista kertoi totuuden
koululaisille jo koulun seinien sisäpuolella, siitä huolimatta, että se oli
vastoin ”virallista totuutta”. Kasvoin siis aikakaudella, jolloin lapset
ja nuoret Suomessakin näkivät, kuinka puna-armeija nosti punalipun Berliinin
ytimeen, ja lukivat kuinka puna-armeija uhrauksista (ts. ihmishengistä)
piittaamatta marssi voittoon. Ja jos joku uskottelee itselleen minun ryhtyvän
panettelemaan niitä sotilaita, jotka puna-armeijaan olivat värväytyneet tai
jotka siihen oli enemmän tai vähemmän pakolla värvätty, niin julmuuksista
huolimatta minun on mahdotonta syyllistää heitä kollektiivina, ja vielä
vähemmän he ovat syyllisiä neuvostovaltion palvontaan puhumattakaan nyky-Venäjän
toimista, jossa heidät on kollektiivina nostettu jalustalle. Tai oikeastaan
vieläkin enemmän, Venäjän nykyjohto ei vain tyydy nostamaan puna-armeijaa
jalustalle vaan samalla puna-armeijasta ja Suuren Isänmaallisen sodan
voittamisesta on muokattu pyhä kertomus, jota ei pidä häpäistävän (ja johon
tätä kirjoittaessani syyllistynen, koska olen esittänyt paikkansa pitäviä
syytöksiä julmuuksista ja muusta kataluudesta). Ja puna-armeijan sekä voitetun
sodan ohella jalustalle on nostettu ”Isä aurinkoinen” – Josif Stalin,
mikä sekin palvelee Venäjän nykyjohtoa – etenkin Vladimir Putinia.
Stalinin muistomerkin paljastus miehitetyssä Luhanskissa
joulukuussa 2015. (3)
|
Kun katsomme mitä Venäjällä tapahtuu tänään, historian
uudelleen kirjoittamista, oman menneisyyden valkopesua, häikäilemätöntä ja
häpeilemätöntä valehtelua historiallisten tapahtumien yhteydessä, yhteiskunnan
militarisointia ja julkeaa – naapureihin kohdistettua – propagandaa ynnä
disinformaatiota, niin enpä lainkaan ihmettele sitä, että monessa maassa
Venäjää ei nähdä yhteistyökumppanina vaan vainoajana, joka on jälleen ottanut
sotaretoriikan käyttöönsä. Ja kun Venäjä on omilla teoillaan ja julkeudellaan luonut
jännitettä, tulehduttanut valtioiden välisiä suhteita, en lainkaan ihmettele,
ettei maan kanssa haluta olla tekemisissä tilanteissa, joissa muistetaan toisen
maailmansodan päättymistä, natsimiehityksen loppua jne. Suhtautuminen olisi
epäilemättä toinen, jos Venäjä olisi tehnyt tiliä menneensä kanssa, olisi sinut
historian kanssa kyeten tarkastelemaan myös niitä synkeitä kohtia ja
tuomitsemaan omat tekonsa, mutta tällaisessa täydellisessä maailmassa emme elä,
vaan olemme ja elämme maailmassa, jossa Vladimir Putin politisoi holokaustin
muistojuhlan uudelleen kirjoittaen historiaa. Surullisinta tässä on se, että
tämän despootin edessä merkittävät läntiset johtajat ovat kuin hiiriä…
Puolalla on montakin syytä katsoa karsaasti nyky-Venäjän
toimia, ne kun väistämättä muistuttavat tapahtumista sukupolvia sitten.
Oikeastaan meidän pitäisi luoda katse aikaan ennen toista maailmansotaa, esimerkiksi
vuoden 1920 elokuuhun, jolloin Mihail Tuhatševskin johtamat
Neuvosto-Venäjän joukot lyötiin Varsovan porteilla Józef Piłsudskin
johtamien puolalaisten toimesta, mutta en nyt tämän suurempaa huomiota tälle
tapahtumalle anna. Elokuun 23. 1939 allekirjoitettu Molotov-Ribbentrop-sopimus
salaisine lisäpöytäkirjoineen kuitenkin oli sellainen ”tikarin pisto”
kylkiluiden väliin, joka omalta osaltaan oli sinetöimässä puolalaisten
kohtaloa.
Saksalaiset von Wiktorin ja Guderian sekä puna-armeijan
Krivoshein Brest-Litovskissa. (4)
|
Saksan hyökkäys Puolaan alkoi syyskuun 1. päivä 1939, puna-armeija
hyökkäsi idästä Puolaan 17. syyskuuta 1939 miehittäen maan itäosat. Puolan
jakaneet miehittäjät järjestivät yhteisen voitonparaatin Brest-Litovskissa 22.
syyskuuta Puolan valtaamisen kunniaksi. Miehitettyään osan maasta neuvostojohto
murhautti vuonna 1940 tuhansia puolalaisia upseereja ja älymystöä, Katynista
muodostui vuotava haava, josta vieläpä vuosikymmenten ajan syytettiin
neuvostopropagandassa saksalaisia – ja saamme ”kiittää” Venäjän johtoa
siitä, että tämä haava on jälleen auki.
Kesällä 1944 puna-armeija eteni Puolan rajalle. Varsovan
kansannousu saksalaisia vastaan alkoi 1. elokuuta 1944, syyskuussa Veiksel-joen
saavuttanut puna-armeija pysähtyi Stalinin käskystä. Stalin ei luottanut Puolan
pakolaishallituksen ja kansanarmeijan liittoutumattomuuteen, ennemminkin hän
piti Varsovan kansannousua ”Neuvostovastaisen politiikan rikollisena toimena”.
Lokakuun 2. päivä puolalaiset antautuivat saksalaisille, Varsovan kansannousu
oli nujerrettu.
Sodan päätyttyä miehityksen ensimmäisinä vuosina Puolan kommunistihallinto
yhdessä Neuvostoliiton miehittäjäjoukkojen kanssa pani täytäntöön lukuisia
operaatioita, joissa satoja tuhansia ihmisiä siirrettiin pakolla kotiseuduiltaan.
Puolan itäosista siirrettiin yhteensä yli satatuhatta ukrainalaistaustaista
rajan toiselle puolen Neuvostoliittoon – siirrettyjen kohtalo ei välttämättä
ollut kehuttava. Näitä pakkosiirtoja on, oikeutetusti, kutsuttu etniseksi
puhdistukseksi, merkittävin niistä oli Puolan kaakkoisosissa vuonna 1947
toteutettu Operaatio Vistula (Akcja ”Wisła”),
jossa yli 140 000 ukrainalaistaustaista asukasta pakkosiirrettiin
itään. Tämä kolmikuukautinen operaatio alkoi 28. huhtikuuta 1947. Vastaavasti
nykyisen Ukrainan alueelta neuvostohallinto siirsi puolalaisia ja
puolan-juutalaisia länteen.
Sodan kuluessa ja etenkin sotaa seuranneina vuosina yhteensä
noin puolimiljoonaa etnisesti ukrainalaista siirrettiin Puolan itä- ja
kaakkoisosista itään – Neuvostoliittoon, vastaavasti nykyisen Ukrainan ja
Valko-Venäjän alueilta reilut miljoona puolalaistaustaista sekä Puolan juutalaista
pakkosiirrettiin länteen. Nämä pakkosiirrot ajoittuivat vuosille 1944-1946 eli
ajalle ennen Operaatio Vistulaa.
Olen keskustellut Operaatio Vistulan sukuun jättämistä
jäljistä ukrainalaisen L:n kanssa, hänen isänsä suku pakkosiirrettiin Puolan
kaakkoisosista 40-luvun toisella puoliskolla puolalaisten turvallisuusjoukkojen
ja NKVD:n toimesta itään – hänen ja sukunsa kohdalla tragedia tavallaan
toistui, sillä syyskesästä 2014 L. joutui itse poistumaan miehitetystä
Donetskista muutamaa kapsäkkiä kantaen, samalla tapaa kuin isänsä oli joutunut
oman kotiseutunsa nuorukaisena jättämään. Isänsä, kuten muutkin
pakkosiirrettävät, saivat tunnin aikaa lähtöön ja ottaa matkaansa yhden laukun
– määränpäätä heille ei kerrottu samaan tapaan kuten ei kerrottu juutalaisillekaan
natsi-Saksassa. Mutta kerron nyt hiukan tarkemmin synkeistä hetkistä
miehitetyssä Puolassa, jolloin ihmiset elivät pelossa ja punaisen terrorin
alla.
L:n isän suku on lähtöisin nykyisen Puolan itäosista,
Lublinin alueelta, jossa he olivat asuttaneet suurta taloa kasvattaen hevosia.
Eivät he rikkaita olleet, mutta varakkaita kuitenkin – varakkuudesta ei
kuitenkaan ollut hyötyä väestösiirtojen alettua. Vaino kohdistui ensin
henkilöihin ja sukuihin, joiden tiedettiin tukeneen aktiivista vastarintatoimintaa
– heitä kyyditettiin kauas itään, osan päätyessä hyytäviin oloihin taivasalle
Kazakstaniin ja joidenkin Siperiaan taigan keskelle jätettynä niine hyvineen.
Myöhemmin alkoivat laajamittaiset väestövaihdot – etniset puhdistukset Puolan
itä- ja kaakkoisosissa sekä Neuvostoliitossa Ukrainan länsiosissa. Puolan
alueilta siirrettiin itään ukrainalaisia sekä boikosien (ukr. Бойки) ja
lemkosien (ukr. Лемки) vähemmistöihin kuuluneita, vastaavasti Ukrainan
SNT:n alueelta siirrettiin länteen puolalaisia ja Puolan juutalaisia.
Väestöä siirrettiin kylittäin, tavallisesti varhain aamulla
kommunistien turvallisuusjoukot yhdessä NKVD:n joukkojen kanssa saartoivat
kylät estäen asukkaiden pakenemisen. Tavallisesti ukrainalaisille annettiin
pieni hetki aikaa pakata mukaansa henkilökohtaista omaisuutta, sen verran mitä
jaksoivat kantaa, sillä usein heidät marssitettiin kylistä ja kaupungeista
vähintäänkin kilometrien matkan rautatieasemille, joissa heidät lastattiin
juniin. Junia tavallisempaa oli kuitenkin marssittaa ihmisiä jalkapatikassa
kymmenien tai jopa satojen kilometrien matkan, näin kävi L:n isän suvulle,
jotka Lublinin alueelta marssitettiin jalkapatikassa reilun parinsadan
kilometrin matkan itään.
Taakse oli jätettävä iso talo, hevoslauma – perillä odotti pieni
maalattiainen mökki, jonne suku ahtautui asumaan, L:n isovanhemmat lapsineen ja
sisaruksineen. Sinne L:n isäkin asettui teini-ikäisenä useammaksi vuodeksi,
kunnes muutti itään Donbasin alueelle, jossa oli teollisuuden myötä työtä
tarjolla kaivoksissa, terästehtaissa, koneistamoissa jne.
Josef Stalinin väitetään sanoneen ”Yksi kuolema on
tragedia, miljoona kuolemaa tilastotieto”* – kenties sadat tuhannet
kotiseuduiltaan siirretyt ja tuhannet siirroissa kuolleet ovat tilastotietoa,
yksittäisen ihmisen kuoleman ollessa tragedian, joten jos näin on, on tämä
kirjoitus syytä päättää tragediaan –
Kapteeni (pl. rotmistrz) Witold Pileckin patsas
Gdanskissa, kuva M. Enqvist.
|
Kapteeni Witold Pilecki oli puolalainen
vastarintataistelija ja sotilas. Vastarintaliikkeen saadessa tietää
saksalaisten rakentavan uutta leiriä Puolaan, Pilecki ehdotti, että hän
soluttautuisi rakenteilla olevalle leirille keräämään tietoja ja järjestämään
vastarintaa. Pilecki pidätettiin syyskuussa 1940 ja päätyi vankileirille, joka
nykyään tunnetaan nimellä Auschwitz. Leirillä Pileckin perustaman
armeijan nimeksi tuli Zwiazek organizacji wojskowych eli sotilaallisten
organisaatioiden liitto, ZOW.
Auschwitzista Pilecki pakeni kahden muun vangin kanssa
huhtikuussa 1943, tämän jälkeen hän toimi Puolan Kotiarmeijan
tiedustelijana osallistuen myös Varsovan kansannousuun 1944.
Puolan kommunistihallinnon agenttien onnistui vangita
Pileckin 8. toukokuuta 1947. Vangittua Pileckiä kidutettiin toistuvasti ennen
näytösoikeudenkäyntiä, joka järjestettiin 3. maaliskuuta 1948. Kapteeni Witold
Pilecki teloitettiin yhdessä kolmen toverinsa kanssa ampumalla 25. toukokuuta
1948 pahamaineisessa Mokotów’n vankilassa Varsovassa. Witold Pilecki ei
tunnustanut syyllistyneensä yhteenkään rikokseen, josta Puolan hallinto häntä
syytti.
Puna-armeijan tuoma ”vapautus” oli miehitystä, sortoa,
pakkosiirtoja, vainoa – kauniit sanat tahi propaganda ei totuutta muuksi muuta.
Marko
2. Mart
Laar: Unohdettu sota.
*: Arkistotietoa lausahduksesta ei kuitenkaan ole
tietääkseni jäänyt, samankaltainen sitaatti asetettiin ranskalaisen diplomaatin
sanomaksi parikymmentä vuotta aikaisemmin.
Wiltold Pileckin elämätarina ”Vapaaehtoisena
Auschwitziin: vastarintaliikkeen soluttautujan uskomaton tarina” on
suomennettu Minerva Kustannuksen toimesta 2016.