Jyväskyläläinen Docendo julkaisi keväällä käännöksen arvostetun
Venäjä-asiantuntija Keir Gilesin ajankohtaisesta ”Moscow Rules: What
Drives Russia to Confront the West” -teoksesta, kirjoituksessani en
kuitenkaan ryhdy arvioimaan käännösteosta ”Moskovan opit: Mikä saa Venäjän
vastustamaan länttä”, koska siitä on kirjoitettu lukuisia arvioita, aivan
kuten teoksen sisältöä on tarkasteltu kattavasti medioiden toimesta. Ilta-Sanomien
toimittaja Arja Paananen laati tiukan ”selviytymispaketin”
teoksen pohjalta Vladimir Putinin ja Venäjän ymmärtämiseen. (1) Tässä
myöhäisessä kirjoituksessa palauttelen lähinnä mieleeni eräitä teoksen
avainkohtia, teemoja, joita meidän ei pidä unohtaman, ja joissa meidän ei pidä
ryhtymän liialliseen nöyristelyyn ja kumarteluun, koska se ei edesauta meitä
eikä liittolaisiammekaan.
Keir Giles "Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä". |
Gilesin teoksen julkaisu osui keväällä hetkeen, jolloin
koronavirusepidemian myötä Suomessakin rajoitettiin kokoontumisia, joten
odottamani julkistustilaisuus jäi tuolloin pitämättä – ja teoksen kirjoittaja
näkemättä ja kuulematta. Kirjan alkuperäiskielinen julkaisu osui merkittävällä
tapaa erilaiseen aikaan, tuolloin elimme aikaa ennen koronavirusta, jolloin Vladimir
Putin vaikutti kokolailla itsevarmemmalta kuin nyt, jolloin olemme päässeet
seuraamaan epävarmaa ja vastuuta pakoilevaa johtajaa, joka on kohdannut
vihollisen, jollaista hän ei väkivaltakoneistonsa turvin kyennyt kukistamaan.
Itse asiassa Putinin Venäjällä taistelu on pahemman kerran kesken verrattuna
Suomeen, jossa yhteiskunta (kansan panosta unohtamatta), on kyennyt
selviytymään ensimmäisestä erästä paremmin kuin moni odotti. Olemme siis
tehneet monta asiaa paremmin kuin hampaisiin asti aseistautunut – yhteiskunnan
kehittämisen laiminlyönyt – Venäjä.
Kirjan kirjoittamisen aikana Putinin Venäjä eli vallan
toisessa maailmassa, vaikka globaali taistelu koronavirusta vastaan on edelleen
kesken – kuten se on kesken Suomessa ja Venäjälläkin, olisi kiinnostavaa tietää
millaisia mahdollisia muutoksia Keir Giles näkee koronaviruksen voivan tuoda
Venäjälle, vai käykö lopulta kuitenkin niin, että hallinto – kenties horjuen –
onnistuu voittamaan taistelun? Tällainen spekulointi on toisaalta ennen
aikaista taistelun keskeneräisyyden tähden, eikä tilastojen perusteella
Venäjällä ole voitto vielä lähelläkään, vaikka yhteiskuntaa ja ihmisten arkea rajoittavia
toimia ollaankin poistamassa.
Koronavirus on vähintäänkin antanut näpäytyksen Venäjän
hallinnon sormille, Putin joutui siirtämään toukokuun 9. päivän voitonpäivän
paraatin kesäkuuhun*, samoin virus on jo nyt luonut varjoa
perustuslakikansanäänestysfarssin ylle, joka sekin on edessä. Sen perusteella
mitä tulevasta äänestyksestä ja siihen johtaneesta tapahtumaketjusta on
kirjoitettu, kyseessä on farssi, jollei sitten suuremman luokan tragedia,
jollaisella venäläisiä koetellaan. Venäjällä vaaleihinkin valmistaudutaan
perinteisellä tavalla, opettajia ja valtion virkamiehiä opastetaan äänestämään
oikein ja toimimaan muutenkin oikein vaalipäivänä – useilla paikkakunnilla
ympäri Venäjää äänestäjien kiristämisen ja uhkailun rinnalla repertuaarissa on
äänestäjien pienimuotoinen lahjonta, kyseessä on siis konkreettinen lahja,
jollaisen äänestäjä saa.
Tämän päivän Venäjää on mahdoton kuvailla demokratiaksi,
siitä huolimatta, että demokratiaan viittaavia elementtejä on jäljellä
vaaleista ja parlamentista alkaen, mutta nämä elementit ovat jäljellä enää
niminä, muuta yhteistä niillä ei enää ole vastaavien demokraattisiin
yhteiskuntiin kuuluvien – samannimisten – elementtien kanssa. Nimet ovat meille
tuttuja, mutta venäläinen todellisuus on muuttunut alkuperäisen tarkoituksen
irvikuvaksi.
Kieleen ja sanojen merkitykseen viitattiin Gilesin kirjassa
useamminkin, aihetta tarkasteltiin laajemmin kirjan osiossa Totuus ja
epätotuus… (alkaen s. 164).
Se on jollain tapaa ymmärrettävää, että Venäjän miehittäessä
Krimin niemimaan ja masinoidessa sodan Itä-Ukrainaan, läntisten demokratioiden
edustajat nielivät koukkuineen ja kohoineen Venäjän välittämän kuvan
tapahtumista – länneltä oli unohtunut se, että Venäjällä (valtaosin
venäläisillekin) totuus on ehdollinen ei absoluuttinen. Mutta, se että
tänään, vuonna 2020, otamme ”venäläisen totuuden” todesta – kuvittelemme
sanoilla olevan saman merkityksen kuin meilläkin, osoittaa vain sen, että
olemme joko tavattoman kovapäisiä tai tavattoman tyhmiä – eikä kumpaakaan voi
pitää tässä kontekstissa kovinkaan positiivisena asiana. Silmissäni ”venäläinen
totuus” on yhtälailla valheellinen kuin ”venäläinen maailma”,
kieroon kasvanut versio alkuperäisestä, sellainen, josta on viety ihmisarvo ja
arvokkuus kunnioituksesta puhumattakaan. Ja tätä voimme käyttää aasinsiltana
siirtyessämme seuraavaan teemaan, kunnioituksesta kirjoittamiseen.
”’Kunnioitatko sinä minua?’ on yksi klassisista
eksistentiaalista kysymyksistä Venäjällä ja yhdistyy perinteisesti votkan
juomisen myöhäisvaiheeseen; mutta kysymystä esitetään paitsi yksittäisille
ryyppykavereille myös lännelle kollektiivisesti”. (s. 46).
Aivan kuten edellä ”totuus”, myös ”kunnioitus”
on venäjän kielessä huomattavasti monisyisempi sana sisällöltään kuin sen käännös antaa
ymmärtää. Me lännessä saatamme pitää Venäjää suuressa arvossa sen
kulttuurisaavutusten ansiosta, mutta tällä on tavattoman vähän yhteistä sen
kanssa, mitä Venäjän valtio ajattelee, sen vaatiessa kunnioitusta. Venäjällä
kunnioitus (tässä kontekstissa) samaistetaan pelkoon, ja muiden maiden
osoittaman kunnioituksen siihen, että Venäjän mielipidettä kysytään
merkittävissä maailmanpoliittisissa kysymyksissä – ja, ettei pelkkä kysyminen
välttämättä edes riitä, vaan Venäjän vaatimukset on vähintäänkin huomioitava,
niihin odotetaan jopa alistuttavan. Mikäli Venäjä ei saa kaipaamaansa
kunnioitusta – kunnioituksen ohella myös huomiota, Venäjä reagoi tässäkin
tapauksessa voimakkaasti kokien minäkuvaansa loukatun.
Asian voinee ilmaista seuraavallakin tapaa, Venäjällä
kunnioituksen ei lasketa tulevan toimivasta terveydenhoitojärjestelmästä,
hyvinvoivasta kansasta, toimivasta infrastruktuurista, yksilön arvostamisesta
ja huomioimisesta; ei – vaan Venäjällä kunnioitus rinnastuu voimaan ja sen
synnyttämään pelkoon, mikä näkyy panostamiseen edellisen sijaan
väkivaltakoneistoon ja niitä tukeviin rakenteisiin. Merkittävä ristiriita
syntyykin siitä, ettei Venäjällä ymmärretä pelon olevan läntisessä ajattelussa
sama asia kuin kunnioitus. Pelko ei siis välttämättä lisää kunnioitusta.
Kansalle sirkushuveja (leipä on jo loppu), Moskova 9. toukokuuta 2019. |
Koska Venäjällä ei ole tarjota kansalaisilleen toimivan
yhteiskunnan elementtejä, korruptoitumatonta oikeuslaitosta, toimivaa
parlamentarismia, tarjoaa se kansalle entistä enemmän näyttäviä paraateja;
tunteita, joilla yhdistää kansa johtajansa taakse; vain sirkushuveja kun sitä
leipääkin alkaa olla aiempaa vähemmän. Tämän näytelmän huipentumana voidaan
pitää toukokuun 9. päivän voitonpäivän juhlintaa – paatoksellista juhlintaa
voitosta natsi-Saksasta, joka – juhlinta – sekin pitää sisällään totuuden
kaapuun puetun valheen, jossa juhlinnassa, Venäjä omalta osaltaan valko-pesee
omaa historiaansa, tehden siitä todellisuuden vääristymän. Venäjällä halutaan
kovin muistella neuvostovaltion – nykyään entistä enemmän Venäjän uhrauksia – suuressa
isänmaallisessa sodassa, joka alkoi akselivaltojen hyökätessä
Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Tämäkin tarina jättää kertomatta sen mitä
tapahtui ennen kyseistä päivämäärää, jolloin akselivallat hyökkäsivät
Neuvostoliittoon, aivan kuin neuvostovaltio ei olisi ollut osallisena missään
merkittävässä syksyn 1939 ja kesän alun 1941 välillä. Oikeastaan suuri
isänmaallinen sota, osa Neuvostoliitossa alkanutta historian vääristelyä ja
uudelleen kirjoittamista, jossa historiasta muistetaan ne tapahtumat, jotka
halutaan ja sellaisina kuin ne halutaan, ei sillä väliä, vaikka muistikuva
eroaisi merkittävästikin todellisuudesta.
Aivan kuten menneisyydessä, nykyisinkin Venäjän johdolla on
valtuudet määritellä menneisyyttä täysin mielivaltaisesti, jonka seurauksena
voidaan myös nähdä seuraava:
”Venäjän
tuoreimmassa kansallisen turvallisuuden strategiassa luetellaan ’kulttuurin
piiriin kuuluvina kansallisen turvallisuuden uhkina’ ’yritykset väärentää
Venäjän historiaa ja maailmanhistoriaa. Venäjän sotilaallisessa doktriinissa
taas mainitaan yhtenä ’suurena sisäisenä sotilaallisena riskinä’
’kumoukselliset informaatiotoimet… jotka tähtäävät kotimaan puolustukseen
liittyvien historiallisten, hengellisten ja patrioottisten perinteiden
horjuttamisen’.” (s. 179).
Venäjän harjoittamalla historian valkopesulla, ei vain voi
olla, vaan on seurauksia, jotka heijastelevat maan rajojen ulkopuolelle.
Edellinen yhdistettynä ”voitonkultin” (eli suuren isänmaallisen sodan
voiton ideologisuskonnollinen hyötykäyttö) rakentamiseen ja propagandistiseen
levittämiseen kolmansiin maihin näkyy informaatiovaikuttamisena ja hyökkäyksinä
naapurimaita vastaan, jossa historiasta on tehty vaikuttamisen väline, eräissä
tapauksissa sitä voi kutsua immateriaaliseksi aseeksi. Suomikin on joutunut
tällaisen toiminnan kohteeksi viimeisen vuoden aikana, mikäli tarkastelemme
matalammalla tasolla tapahtunutta vaikuttamista ja venäläisen historiankuvan levittämistä,
josta eräänä esimerkkinä voidaan mainita ”kuolemattoman rykmentin marssit”
Helsingissä menneinä vuosina. Samaan kategoriaan kuuluvat Johan Bäckmanin
kustantamat teokset, kuin myös hänen muu toimintansa.
"Kuolematon rykmentti" marssi Helsingissä viimeksi toukokuussa 2019. |
Meidän suomalaisten tulee toimia selkeän johdonmukaisella
tavalla, jokaiseen risahdukseen emme valitettavasti kykene puuttumaan, mutta
meidän tulee määrätietoisesti torjua Venäjän jakaman disinformaation ohella
historiallisten tapahtumien valkopesu, jota kautta Venäjän valtiojohto rakentaa
maalleen uutta – narratiiviin sopivaa – kuvaa menneisyydestä, jossa kuvassa
Venäjä näyttäytyy vihollisen ympäröimältä uhrilta; kuin myös maalta, jonka
erityislaatuisuuden muut ovat unohtaneet. Nähdäkseni meidän on myös
tarvittaessa oltava valmiit seisomaan, vapaaehtoisesti, liittolaistemme ja
niiden maiden tukena, joita vastaan Venäjä tänään hyökkää erilaisin asein,
koska huomenna voi olla meidän vuoromme olla hyökkäyksen kohteena.
Marko
Keir Gilesin teoksesta ”Moskovan opit: Mikä saa
Venäjän vastustamaan länttä”, lainaukset sivuilta: 164, 46, 179.