Yleisradion Kylmän sodan Suomi – askel pimeydestä kohti valoa

 

Vuoden vaihtuessa Yleisradio tarjosi kansalle Jari Tervon vetämää dokumenttisarjaa kylmän sodan Suomesta, dokumenttisarjassa pureudutaan aikakauteen, jolloin Suomi oppi valehtelemaan itselleen. Ja, ollakseni rehellinen, ei pelkästään virallinen Suomi liturgioiden tasolla – kovin monen suomalaisen maailmankuvassa musta muuttui valkoiseksi ja правда totuudeksi.

Niin hyvin toteutettu kuin sarja onkin, niin on se myös nostattanut soraääniä, jotka (mielestäni) omalla tapaa alleviivaavat sarjan tarpeen. Eräiden kommentointi sarjan tiimoilta tuntuu jopa hiukan surkuhupaisalta – lapselliselta etten sanoisi. Nimittäin onhan siinä jotain perin lapsellista, että ryhdytään kritisoimaan sarjaa katsomatta sitä ja siinä sivussa potkaistaan pallo kokolailla maalin ohi, kuten tekee Erkki Tuomioja –

”En ole nähnyt Ylen suomettumissarjaa tv:stä ja mitä olen siitä lukenut ei houkuttele katsomaan. Se että ohjelman yhtenä aikalaistodistajana on käytetty Ben Zyskowiczia on ihan ok, mutta pelkästään hänen varassaan ei tasapainoista kuvaa ajasta synny.” (1)

Aikakauden eläneenä ja tarkkasilmäisenä havainnoitsijana hänellä olisi epäilemättä runsaasti havaintoja suomettuneesta Suomesta, enemmän kuin minulla, joka synnyin Suomeen helmikuisena iltana 1970 ja jonka lapsuutta värittivät pihaleikit, rakentuva lähiö pölyävine hiekkakenttineen, mustavalkolähetykset televisiossa, peruskoulun aloittaminen elokuisena päivänä 1977, mutta, että ryhtyä vähättelemään sarjaa katsomatta sitä – tätä minun on vaikea ymmärtää, etenkään kun kyse ei ole mistään nelosella esitettävästä tusinadokumentista.

Edellisen rinnalla kulkee sitten toinen kritiikki, jossa muistutetaan meitä suomalaisia siitä, että aihetta (suomettumisen aikakautta) on jo käsitelty vaikka kuinka, että vuodesta toiseen samaa aihetta jaksetaan vatvoa. Tässä kritiikissä olisi terää, jos Suomessa olisi aivan aidosti käyty yhteiskunnallista keskustelua suomettuneen Suomen aikakaudesta, jos kyseiset vuosikymmenet toisen maailmansodan lopusta 1990-luvun alkupuolelle ja Neuvostoliiton hajoamiseen olisi käyty läpi, ja olisi tarkasteltu mitä Suomessa noina vuosikymmeninä tapahtui, sen sijaan, että olisi piilotettu luurangot kaappiin Tiitisen listan lailla. Ehkäpä tänään emme olisi niin herkkiä Venäjän painostukselle, jos Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maassamme olisi pantu pystyyn totuuskomissio ja sovittelevassa hengessä perattu itse kunkin tekemiset läpi. Herramme pääsivät tuolloin helpolla, mutta sanonpa, että olisi ollut kansallekin hyvää tehdä tiliä menneen kanssa – itsepä olimme herramme valtaan äänestäneet, osan meistä syyllistyessä enempäänkin kuin äänensä antamiseen vaaleissa.

Perhetaustasta huolimatta – isäni isoisä oli Jaakko Enqvist, Tyrnävältä Kemiin muuttanut matkapuhuja, jonka puhelahjat veivät eduskuntaan saakka ja lopulta maanpetoksellisesta toiminnasta Tammisaaren pakkotyölaitokseen 1920-luvulla – olimme varsin epäpoliittinen perhe. Muistan isäni käyneen 70- ja 80-luvuilla jonkun kerran äänestämässä, mitään draamaa niihin ei kuitenkaan liittynyt; äitini sitä vastoin äänesti ensimmäisen kerran elämässään vasta vuoden 1982 presidentinvaaleissa, Helvi Sipilää. Äitiäni ei ohjannut poliittinen kanta vaan sukupuoli.

Poliittisia puheita minun ei tarvinnut lapsena kuunnella; postiluukusta kolahti jok’ikinen aamu Etelä-Saimaa, keskustapuolueeseen kallellaan ollut paikallislehti, josta luin sarjakuvien ja urheilu-uutisten ohella hyvin tarkkaan ulkomaan uutiset ja hiukan vanhempana, kotimaan uutisten ohella politiikkaa käsittelevät kirjoitukset. Olin kuitenkin tuolloin sen verran nuori, ettei kiinnostuksessani ollut kyse itselleen mieluisan poliittisen aatesuunnan etsinnästä. Kyse oli ennemminkin historian ja sotahistorian sivutuotteena heränneestä kiinnostuksesta, joka kasvoi 80-luvulla, johdattaen minut hetkittäin törmäyskurssille läheisteni kuin myös opettajieni kanssa peruskoulussa.

80-luvulla kotipaikkakunnallani Lappeenrannassa järjestettiin useampia rauhanmarsseja. Nämä parin-kolmen vuoden ajan 80-luvulla kautta Suomen järjestetyt marssit saivat, ansaitusti, huomiota myös Yleisradion esittämässä sarjassa. Niinä vuosina, jolloin marsseja järjestettiin, äitini osoitti ehkäpä niitä ainoita kertoja eläessään jonkin sortin aktivismia osallistuessaan pariin rauhanmarssiin. Mielestäni hänen kohdalla kyse ei ollut ideologisesta toiminnasta vaan häneen uutisointi ja kirjoitukset koittavasta ydintuhosta vaikuttivat niin voimakkaasti, että hänen oli suoranainen pakko osallistua marsseille. En myöskään usko, että hän ymmärsi marssien ideologista ulottuvuutta. Toisaalta enpä muista, että hän olisi kummeksunut niitä punalippujenkaan määrää, joita marssijoilla lehtikuvien mukaan oli matkassa.

Idän aseet olivat rauhanaseita – ideologinen totuus tuntui olleen tuolloin tämä, Neuvostoliiton käydessä puolustustaistelua imperialistista länttä vastaan. Mikä oli myös väitteenä outo, jollei asiantola sitten ollut se, että neuvostoimperialismi oli kokijan kannalta jollain tapaa parempaa imperialismia kuin läntinen vastineensa.

Marsseille osallistuminen oli mielestäni täysin absurdia, otinkin tästä yhteen äitini kanssa, jonka mielestä minunkin olisi hyvä osallistua marssille. Miksi? Mielestäni ihmiset olivat sokeita, he eivät ymmärtäneet sitä paradoksia, joka marssien taustalla piili. Marssittiin punalippuja kantaen euro-ohjuksia eli käytännössä yhdysvaltalaisia ohjuksia vastaan mutta samalla ei kannettu huolta Neuvostoliiton ohjuksista. Kukaan ei kuitenkaan voinut olla tietämättä niistä, sillä siinä missä lehdistössä nostettiin esille Yhdysvaltojen keskimatkojen ballistiset ohjukset, eivät ne jättäneet mainitsematta Neuvostoliiton vastaavia ohjuksia, joista ehkäpä tunnetuin ja vaarallisin oli RT-21M Pioneer eli SS-20 Saber, liikkuvalle laukaisualustalle sijoitettu, jopa kolmella 150 kilotonnin taistelukärjellä varustettava, keskimatkojen ballistinen ohjus.

Toki nykyään tiedostan rauhanliikehdinnän taustalla vaikuttavat voimat, joten ymmärrän myös, miksi näiden rauhanmarssien järjestäjät olivat vaiti neuvosto-ohjuksista ja niiden aiheuttamasta vaarasta, kohdistaen kritiikkinsä vain ja ainoastaan yhdysvaltalaisiin ohjuksiin. Edellinen ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että moni äitini kaltainen osallistui näille marsseille ymmärtämättä kokonaisuutta – tai jos he ymmärsivätkin sen, sulkivat he silmänsä totuudelta, kuten äitinikin teki osallistuessaan marsseille, siitä huolimatta, että toin ilmi niiden absurdiuden. Hän ei voinut sanoa, ettei hänelle sanottu, koska hänelle vähintäänkin sanottiin se, että marsseilla ei huomioida kokonaisuutta – vain läntiset ohjukset ja ydinaseet.

Vaikka näinkin paikoin sumuverhon läpi, en voi sanoa poikenneeni merkittävästi aikakauteni nuorista. Itse asiassa kiinnostukseni historiaan, sodankäyntiin ja sen semmoisiin asioihin saattoi tehdä minut omalla tapaa sokeaksi 80-luvun tapahtumille. En ehkäpä kyennyt hahmottamaan vapaudenkaipuuta, joka ajoi kansalaisia ensin Neuvostoliiton miehittämässä itäisessä Keski-Euroopassa eteenpäin ja myöhemmin neuvostovaltion rajojen sisällä, kansalaisten ja kansojen tavoitellessa itsenäisyyttä.

Mutta jo ennen tätä, keväällä 1986 neuvostovaltio heitti vielä synkeän varjonsa Suomen ylle. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 26. huhtikuuta 1986. Muistan kuinka paria päivää myöhemmin (28. huhtikuuta) kuulin radiouutisissa mainittavan poikkeustilanteesta, että radioaktiivisuutta oli havaittu ja se oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta, myöhemmin samana päivänä – olisiko ollut puoliyhdeksän uutiset – saimme tietää mitä oli tapahtunut. Seuraavina päivinä ja viikkoina aihe oli esillä koulussa, mutta vieläkin yllättävämpää oli se, että myös isäni kommentoi tapahtunutta – eikä välttämättä positiiviseen sävyyn.

Havainnoin aikakauden hidasta muuttumista 80-luvulla ennen kaikkea ulkomaiden tapahtumien kautta. Olin jo ala-asteikäisestä lukien ollut enemmän kiinnostunut ulkomaan uutisista. Opittuani kunnolla lukemaan, luin ulkomaan uutiset ensinnä aamun lehdestä, vasta niiden jälkeen sarjakuvat ja urheilu-uutiset. Tämä kiinnostus ajoi minut kirjastossa vieraskielisten lehtien pariin, joiden kautta suomalainen puolueettomuusliturgia, jota myöhemmin yläasteella historian ja yhteiskuntaopin tunneilla toistettiin lukuisia kertoja, alkoi näyttäytyä kovin pinkiltä. Pinkiltä siksi, koska etenkin 80-luvun alkupuolella lukuisissa englanninkielisissä lehdissä Suomen puolueettomuus näyttäytyi kartoissa harmaa-vaaleanpuna-raidallisena, vastaavasti Ruotsin puolueettomuus oli vaaleansinistä. Ymmärsin, että lukuisissa, arvostetuissakin lehdissä, nähtiin maamme olleen vain näennäisesti puolueeton, että se oli lieassa, jonka toisessa päässä oli Kreml. Kontrasti millaisena Suomi ulkoa nähtiin verrattuna siihen, millainen sen kuviteltiin (ja koulussa opetettiin) olevan oli suuri.

Ymmärsin, ettei meille kerrottu aivan kaikkea, toisaalta se, että tämä ymmärrys ei kuitenkaan musertanut minua, kertoo ehkäpä sen, että jollain tasolla olin sisäistänyt itse sen, että Suomi kuuluu Moskovan etupiiriin, että emme ole aivan niin puolueeton kuin toivoimme olevamme. Sen ymmärrys ei kuitenkaan herättänyt minussa nähtyä suurempaa vastarintaa kamppailla pysähtyneeltä vaikuttanutta tilaa vastaan, muutoksen puolesta, vaikka tuolloin muutoksen ratas oli jo pyörähtänyt ensimmäisen kierroksensa kiihdyttäen vauhtiaan.

Monilla on värisyttäviä muistoja 80-luvulta, kuinka ymmärrys maailman muutoksesta tunkeutui heidän tajuntaansa. Itseäni en laske tähän joukkoon, pikkukaupungin teininä tapahtumat 80-luvulla tuntuivat kuitenkin etenevän kuin itsestään vauhtiin päästyään. Kun Puolassa solidaarisuusliikettä ei kyetty täysin kukistamaan edes kenraali Wojciech Jaruzelskin toimesta, ja kun Neuvostoliitto ei lähettänyt joukkojaan kukistamaan sitä, niin miehitetyn itäisen Keski-Euroopan hidas avautuminen ja vapautuminen siinä rinnalla näyttäytyi nähdyssä valossa luonnolliselta kehityskululta. Minulle ehkäpä Berliinin muurin murtumista hätkähdyttävämpi tapahtumaketju nähtiin joitain kuukausia aiemmin Itävallan ja Unkarin rajalla maiden välisen raja-aidan kaaduttua ja itäsaksalaisten rynnättyä länteen Itävallan puolelle. Muistan ne hetket uutisissa tapahtumana, jolloin ymmärsin jotain todella peruuttamatonta tapahtuvan.

Tuolloin syyskesällä 1989 emme nähneet tulevaan, tuskin kukaan arvasi, kuinka nopeasti maailma muuttui rattaan lähdettyä pyörimään täydellä vauhdilla. Marraskuun 9. päivä Berliinin muuri murtui, reilua paria vuotta eteenpäin kuolin korinoissaan oleva Neuvostoliitto yritti pitää suuren valtakunnan koossa asevoimin – Baltiassa kuoli kymmeniä puna-armeijan ja turvallisuusorganisaatioiden erikoisjoukkojen yrittäessä kukistaa itsenäisyysliikehdintää. Vapaus voitti, olin ehkäpä hämmentynyt mutta samalla myös pettynyt siihen, kuinka nuivasti virallinen Suomi tapahtumien kulkuun suhtautui. Puna-armeijan panssarivaunujen ajaessa Vilnassa kansalaisten päälle, Suomessa tehtiin moraalinen valinta olla hiljaa ja täten antaa tuki totalitaariselle valtiolle sen tappaessa vapautta ja itsenäisyyttä kaipaavia, alistettuja, baltteja.

Baltia vapautui miehityksestä, neuvostovaltio hajosi, Suomen liittyessä Euroopan Unioniin (tuolloin puhuttiin yleisesti Euroopan Yhteisöstä) näytti siltä, että Suomi astuu samaa tahtia vapauteen, että Neuvostoliiton kuoppaamisen myötä suomettuminen on historiaa, vai kävikö sittenkään näin? Olimme naiiveja ja hyväuskoisia kuvitellessamme, että ”pois silmistä, pois mielestä” riittää, että se minkä piilotimme kaappiin pysyy myös siellä.

Ei mennyt montaakaan vuosikymmentä, jolloin meiltä löytyy halua kumartaa Kremlin suuntaan, tehdä totalitaarisia valtioita hyödyttäviä arvovalintoja, toimien taustalta löytyy verkostoja, joihin on kasvanut uusia sukupolvia, mutta joista osa on luotu jo KGB-yhteyksien aikakaudella. Kylmän sodan Suomi – ehkäpä naiivi toiveeni on se, että sarja vihdoin ja viimein käynnistää keskustelun, jossa ryhdymme aidosti käymään läpi kylmän sodan vuosikymmeniä täällä Suomessa ja otamme ensimmäiset askeleet pimeydestä valoon, karistaen viimein Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän yllemme heittämän varjon, uskaltaen kohdata sen menneisyyden, jolloin opimme kansakuntana valehtelemaan itsellemme, puhumaan mustan valkoiseksi ja kuvittelemaan olleemme puolueeton valtio neuvostovaltion kupeessa.

Maailman rauha.*

Maailman rauha on Moskovan lahja Helsingin kaupungille. Tätä Oleg Kirjuhinin veistämää patsasta voidaan pitää eräänlaisena suomettumisen aikakauden myöhäisenä symbolina. Paljastettiinhan patsas pari kuukautta Berliinin muurin murtumisen jälkeen, 14. tammikuuta 1990, josta lähtien tämä kammottava veistos on uhmannut tuivertavaa tuulta Hakaniemenrannassa, ilman, että kenenkään on onnistunut ”kolhia” sitä jalustaltaan.

Minun olisi helppoa lainata dokumentista tai lukemattomista kirjoistani tähän lausahdus kuvaamaan suomettuneen Suomen henkistä ilmapiiriä, mutta en tee niin. Sen sijaan lainaan Jari Kurrin (Jokerit) toteamuksen viime joulukuulta, osoittamaan, että joukossamme on edelleen heitä, jotka ovat valmiit puhumaan mustan valkoiseksi –

”Ei ole mitään sellaista, mikä estäisi meitä tällä hetkellä menemästä Minskiin. Jos tarvitsee tehdä jotain muutoksia, totta kai toimitaan sen mukaan”. (2)

Jokereiden matkatessa pelaamaan kiekkoa Minskiin, maassa oli satoja poliittisia vankeja vaalit varastaneen Aleksandr Lukašenkan hallinnon sortaessa kansaa. Kansaa vainottiin, vangittuja kidutettiin ja murhattiin, samaan aikaan KHL-joukkue Jokereiden omistaja Jari Kurri valehteli miellyttääkseen ”isäntiään” KHL:ssä.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://www.facebook.com/erkki.tuomioja 

2. https://www.hs.fi/urheilu/art-2000008458178.html 

Taustoitukseen käytetty myös Jari Tervon twitter-tiliä.

Kylmän sodan Suomi Yle Areenassa. 

*: Alkuperäinen kuva Maailman rauha-veistoksesta otettu helmikuussa 2018, © Marko Enqvist.

Rauhanpuolustajat – ”turvallisuuspoliittista” rähmällään oloa

Tiistaina (1. joulukuuta) Rauhanpuolustajat julkaisi tiedotteen eduskunnalle luovutettavasta vetoomuksesta, jossa vaaditaan aikalisää ja uutta harkintaa hävittäjähankkeelle (HX-hanke). Vetoomuksen on allekirjoittanut 200 tutkijaa, taiteilijaa ja kansalaistoimijaa, jotka vetosivat valtioneuvostoon ja eduskuntaan HX-hankkeen uudelleenarvioimiseksi. Huomioitavaa on kuitenkin se, että turvallisuuspolitiikan asiantuntijat loistavat poissaolollaan allekirjoittajien joukosta, pois lukien Markku Kangaspuro, Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja sekä Rauhanpuolustajien johtokunnan puheenjohtaja (v. 2020-2021), ja jonka luulisi ainakin jollain tasolla tiedostavan Suomen turvallisuuspoliittisen aseman Venäjän naapurissa ja kykenevän hahmottamaan kokonaisuuksia riittävän hyvin, jolloin allekirjoittaminen ei olisi tullut kyseeseen. Arvelen, että hänen kohdalla ideologia ajoi – jälleen kerran – järjen ohi.

Se ei ole lainkaan yllättävää, että poliittiseen johtoon, joka on omalta osaltaan vastuussa HX-hankkeen läpiviennistä, koetetaan vaikuttaa vetoomuksin. Sekään ei ole yllättävää, että vetoomuksen taustalla on joukko taitelijoita, tutkijoita ja kansalaisvaikuttajia, joita näyttää yhdistävän vasemmistolainen ajattelutapa – ideologia. Se, että Rauhanpuolustajat ajaa tällaista asiaa ei liene yllätys kenellekään, joka on perehtynyt liikkeen punertavaan historiaan.

Rauhanpuolustajien mukaan järjestön tarkoituksena on toimia ”rauhan, aseistariisunnan, suvaitsevaisuuden, ihmisoikeuksien ja maailmanlaajuisen tasa-arvon puolesta” – joten ei ihme, että Rauhanpuolustajien hallituksen puheenjohtajakin tällaisen vetoomuksen allekirjoittaa. Toiminnan aatteellisina lähtökohtina pidetään humanismia, sodan- ja rasisminvastaisuutta sekä kansainvälistä yhteisvastuuta, organisaatiosta on kuitenkin hyvä muistaa sen punainen historia – toukokuussa 1949 perustettu Suomen Rauhanpuolustajat – Fredskämparna i Finland ry on kuulunut Neuvostoliitto-johtoiseen Maailman rauhanneuvostoon, jonka päämaja sijaitsi Helsingissä. SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto) oli puolestaan Rauhanpuolustajien jäsenjärjestö ennen äärivasemmistolaisen puolueen lakkauttamista. 1960-luvulla Rauhanpuolustajat tuki sissiliikkeiden aseellista itsenäisyystaistelua monissa maissa katsoen näiden toiminnan olevan leniniläisen imperialismiteorian oikeuttamaa. On myös hyvä muistaa, että Suomen kommunistisen puolueen oppositiolla, jota 1970-luvun alussa alettiin kutsua taistolaisiksi, oli vankka asema Rauhanpuolustajissa – taistolaisilla ja heidän perillisillä näyttää olevan vankka asema yhdistyksessä edelleenkin.

Omaa kirjoitustani ei pidä ymmärtää haluna sulkea suut – vaientaa keskustelua. Mikäli eilen jätetty vetoomus olisi pitänyt lihaa luiden ympärillä, tuskin kirjoittaisin tätä blogia, mutta tällä kertaa vetoomus oli varsin köykäisesti laadittu –

”Suomi on perinteisesti korostanut yhteistyöhön, sopimiseen ja diplomatiaan perustuvaa yhteisen turvallisuuden rakentamista. Asevaraisen turvallisuusajattelun voimistuminen ei ole etenkään pienten maiden etu.

Koronapandemia, ilmastonmuutos ja talouskriisit kertovat siitä, miten tiiviisti hyvinvointimme ja turvallisuutemme kietoutuvat yhteen muiden maiden ja kansainvälisen kehityksen kanssa. Asevarustelun sijasta on tarpeen ohjata voimavaroja ilmastotekoihin, terveydenhuoltoon, koulutukseen, sosiaaliseen turvallisuuteen ja maailmanlaajuisen eriarvoisuuden vähentämiseen.” (Lainaus vetoomuksesta)

joten mielestäni on enemmän kuin aiheellista kommentoida vetoomusta muutamalla sanalla.

Vetoomuksessa todetaan, aivan aiheellisesti, että Suomi on perinteisesti korostanut yhteistyöhön, sopimiseen ja diplomatiaan perustuvaa yhteisen turvallisuuden rakentamista – vetoomusta lukiessa syntyy kuitenkin sellainen vaikutelma, että vetoomuksen laatijat eivät ole olleet hereillä viimeisinä vuosina, että he eivät huomioi lainkaan sitä, ettei pieni maa voi ripustautua pelkästään yhteistyöhön, sopimiseen ja diplomatiaan kun samalla naapurissamme on aggressiivisesti käyttäytyvä totalitaarinen Venäjä, joka rikkoo järjestelmällisesti sopimuksia, joka pyrkii hajottamaan yhteistyötä tekeviä järjestöjä ja organisaatioita, ja joka operoi aggressiivisesti länsimaiden alueella (esim. Litvinenko ja Skripal). Samalla Venäjä vahvistaa joukkojaan myös Suomen rajoilla.

Kun Venäjä vähät välittää allekirjoittamistaan kansainvälisistä sopimuksista, Euroopassa tämä nähtiin merkittävässä määrin vuonna 2014, jolloin Venäjä miehitti Krimin niemimaan ja myöhemmin saman vuoden puolella masinoi sodan Ukrainaan – osallistuen sotaan kaiken aikaa joukoillaan, on kummallista, että Rauhanpuolustajat korostaa vetoomuksessaan yhteistyötä, sopimuksia sekä diplomatiaa. Asioita, joilla Venäjä on pyyhkinyt persettä reilun vuosikymmenen ajan – oikeastaan jo pidemmänkin aikaa, jos tarkkoja olemme.

Sekin on totta, että koronapandemia, ilmastonmuutos ja erilaiset talouskriisit kertovat siitä, kuinka yksi osa turvallisuudestamme kietoutuu yhteen muiden maiden kanssa, mutta samalla vetoomuksen laatijat jättävät (tietoisesti) huomiotta sen, että edellisten hoitaminen ei suinkaan merkitse sitä, että turvallisuuspoliittinen asemamme lainkaan kohenisi. En halua muistuttaa Venäjän roolista, mutta muistutan kuitenkin siitä, että Venäjä on merkittävin turvallisuusuhkamme, ja niin kauan kuin Venäjä toimii ja käyttäytyy aggressiivisen piittaamattomasti, on todella piittaamatonta olla huomioimatta tätä.

Vetoomuksessa tätä ei käytännössä lainkaan huomioitu, artikkelissa mainitut Pertti Haaparannan tai tietokirjailija Risto Isomäen kömpelöt selittelyt eivät sitä olleet. Vielä vähemmän sitä oli Ydin-lehden päätoimittajan Arja Alhon toteamus:

”Tänään jaksan nousta seisomaan. Tänään jaksan itseäni katsoa’ siksi, että turvallisuus meillä ja muualla syntyy epävarmuuden ja pelkojen vähentämisestä. Aseilla ei vaikuteta pandemioihin tai ilmastonmuutokseen eikä liioin luoda sosiaalista turvaa. Asiat on pantava nyt tärkeysjärjestykseen”.

Emme liioin voi heittäytyä kuvitelmien varaan, toivoa parasta mahdollista ja toivoa, että maailma palaisi aikaan ennen helmikuuta 2014 (tai ennen elokuuta 2008), niin kauan kuin tällaisen kuvitelman toteuttaminen on mahdotonta, on meidän elettävä tässä reaalimaailmassa ja huomioitava ympäristömme synnyttämät turvallisuuspoliittiset uhat, ikä tarkoittaa sitä, että meidän (suomalaisten ja laajemmin läntisiin demokratioihin kuuluvien) on oltava valmiit sijoittamaan rahaa myös puolustukseemme, ja toki oltava valmiit käymään avointa keskustelua eri vaihtoehdoista kuin myös siitä, että millaisiin turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin pyrimme oman kokonaisturvallisuutemme parantamiseksi. Keväästä 2014 on kulunut jo aivan liian monta vuotta, mutta edelleen asiallinen ja järkevä NATO-keskustelu loistaa poissaolollaan – puhumattakaan prosessista, jonka tavoitteena on NATO-jäsenyys. Tulevia asehankkeita voisi myös peilata sotilaallisen liittoutumisen kautta, olisiko sitä kautta mahdollista saavuttaa jotain sellaisia hyötyjä ja etuja, joiden myötä olisi mahdollista tarkastella hankittavia asejärjestelmiä ja niiden hankinnasta syntyviä kustannuksia (lukumäärät, huolto- ja elinkaarikustannukset jne.)

Rauhanpuolustajien historia tiedostaen, onkin varsin ymmärrettävää (ja loogista), etteivät he nosta vetoomuksessaan esille mitään turvallisuuspoliittisia ratkaisuja kohentamaan Suomen asemaa ja samalla mahdollistamaan laaja-alaisen keskustelun, jonka kautta peilata Suomen asemaa ja tarpeita. Tällaisen ehdotuksen poissaolo on toki ymmärrettävää, kun muistamme, että allekirjoittajien joukossa on aggressiivisia NATO-vastustajia, kuten Pirkko Turpeinen-Saari, joka pitää Srebrenican joukkomurhaa myyttinä; (1) tai patapunainen, entinen kansanedustaja, Jyrki Yrttiaho, jonka poika – kansanedustaja – Johannes Yrttiaho (vas.) heittää eduskunnassa kapuloita HX-hankkeen rattaisiin; NATO:a jyrkästi vastustava, radion kulttuuriohjelmista tuttu, Hannu Taanila; tietokirjailija Pentti Sainio, salaliittoteorioita hipovine ajatusrakennelmineen; unohtamatta uudenpolven laitavasemmistoon kuuluvia poliitikonalkuja ja aktivisteja tahi taiteilijoita, kuten rap-artisti Karri ”Paleface” Miettistä tai SKP:n pää-äänenkannattajan Tiedonantajan päätoimittaja Petra Packalénia, joista osaa todennäköisesti ajaa eteenpäin – silmät sokaissut – amerikkalaisvastaisuus, jolloin mikä tahansa Yhdysvaltojen valta-asemaa vastustava maa nähdään positiivisessa valossa, myös totalitaarinen, kansalaisiaan sortava, nyky-Venäjä. Sillä, niin outoa kuin se onkin, aivan liian moni Rauhanpuolustajien jäsen suhtautuu suurella naiiviudella Venäjän toimiin, toisinaan ryhtyen, muodossa tai toisessa, Venäjän asiamieheksi, joista löytyy esimerkkejä viime vuosilta Itä-Ukrainasta, Venäjän miehittämältä Krimiltä kuin myös kotomaamme kamaralta.*

Rauhanpuolustajat ei ole muuttunut nimeksikään vuosikymmenissä, niinpä oheinen kuvakollaasi kuvaa sitä vallan erinomaisesti.

Tarkastellessamme kokonaiskuvaa ja eri ryhmien vaikuttamista ynnä tavoitteita, tämä jätetty vetoomus on ymmärrettävä juuri päinvastoin. Tällaisten ryhmien aktivoituminen alleviivaa HX-hankkeen maaliin viennin tärkeyttä.

 

Marko 

1. https://www.turpeinen-saari.net/blogi/2020/07/17/34904 

*: Blogissani ”Kenen joukoissa seisot Rauhanpuolustajat?” lyhyelti näistä havainnoista.

Aidalla taiteilua suomalaiskansalliseen tyyliin – luurangot kaapissa kolisee

Venäjällä, maan todellisen opposition näkyvin edustaja Aleksei Navalnyi myrkytettiin kuukaudenpäivät sitten, elokuussa, toistaiseksi tunnistamattomalla, Novitšok-ryhmän hermomyrkyllä. Diplomaattisten ponnisteluiden jälkeen hänet siirrettiin hoitoon Saksaan, Charitén yliopistolliseen sairaalaan Berliiniin. Suomen roolia ei ole kuvattu aivan vähäiseksi kamppailussa, jotta Navalnyi saatiin saamaan hoitoa (turvallisessa ympäristössä) Saksassa – myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli yhteydessä Venäjän johtoon asian tiimoilta, asia, josta Navalnyin lähipiiri on lehtiuutisten mukaan kiitollinen.

Niinistö oli todennäköisesti ensimmäinen EU-johtaja, joka reagoi myrkytysuutiseen. (1) Ehkäpä Niinistön nopeaan reagointiin vaikutti edellisten presidentinvaalien alla käyty keskustelu, jossa esille nousi turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston esittämät arviot Suomen vaaleihin kohdistuvista uhkakuvista ja näiden uhkakuvien ympärillä käyty keskustelu. Turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston esittämien uhkakuvien joukossa eräänä äärimmäisenä vaikuttamisen keinona mainittiin salamurha. Niinistö kuvaili asiantuntija-arvioita trollaukseksi. (2)

Tuolloin keskusteltiin tietenkin Suomen presidentinvaaleihin kohdistuvista uhkakuvista, mutta en voi olla muistelematta vellonutta keskustelua ja tuohtumuksen ilmapiiriä Suomessa – suurin osa keskustelijoista kuin myös sen seuraajista ymmärsi (tiedosti) sen, että näihin äärimmäisiin keinoihin turvautuisi todennäköisimmin valtiotason toimija joko suoraan tai välikäsien kautta. Tässä yhteydessä lienee turha mainita Suomen suurinta turvallisuuspoliittista uhkaa, valtiota, joka on suorittanut salamurhia ja myrkytyksiä maansa rajojen ulkopuolellakin.

Привет, это Навальный,… (kuvakaappaus Instagramista).

Navalnyin murhayritys ja siihen liittyvä keskustelu (ja toiminta) Suomessa paljastaa jälleen kerran tiettyjä rakenteita ja tapoja, jotka ovat juurtuneet maahamme – joita voidaan pitää kylmän sodan ja YYA-aikakauden perintönä, ja ne ovat osa yhteiskuntaamme syystä, että emme ole omalta osaltamme käyneet läpi kyseistä aikakautta ja siihen liittyviä, yhteisöä korruptoivia, tapahtumia. Lukitsimme Neuvostoliiton hajottua luurankomme kaappiin, kuvitellen sen olevan toimenpiteenä riittävän. Luulottelimme itsellemme luurankojen pysyvän siellä kaapissa, näin ei kuitenkaan käynyt koska todellisuus erosi ennusteista – olimmeko naiiveja kuvitellessamme ”historian päättyneen” Neuvostoliiton hajoamiseen? Että, se mitä tapahtui YYA-aikakaudella myöskin jäi sinne? Olimme naiiveja, hyväuskoisia kuin myös ymmärtämättömiä, mutta olimme myös typeriä arvostellessamme naapureitamme, jotka tekivät jyrkän pesäeron menneisyyteen.

Mikäli Venäjä olisi oikeusvaltio (jota se ei ole), eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Mika Niikon (ps.) vaade olisi ymmärrettävä, mutta koska Venäjä ei ole oikeusvaltio, Niikon toteamus on vallan absurdi:

”Ennen syyllisen nimeämistä on tapaus oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti tutkittava perin pohjin. Koska rikos tapahtui Venäjän maaperällä, on yhteistyö Venäjän kanssa välttämätöntä syyllisten vastuuseen saattamiseksi.” (3)

Miksi Niikon vaatimus yhteistyöstä Venäjän kanssa on absurdi? Yksinkertaisimmillaan asian voi ilmaista siten, että Venäjä ei ole luotettava kumppani. Me emme voi luottaa siihen, että Venäjän pyrkimys on sama kuin meidän – syyllisen selvittäminen (ja mahdollisesti rankaiseminen). Itse asiassa on todennäköisempää, että Venäjän pyrkimyksenä on haitata tutkintaa, mikäli pääsee osalliseksi siihen. Meillä on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka Venäjä valtiona, ei vain yksittäisten viranomaisten toimesta, on haitannut sellaisia tutkimuksia ja oikeuskäsittelyjä, joissa syytetty on suhteessa Venäjän valtioon tai kuuluu valtion hallintoon. Venäjä on toiminut näin muun muassa entisen KGB-agentti ja FSB-eversti Aleksander Litvinenkon myrkytystutkinnassa; juristi ja tilintarkastaja Sergei Magnitskin kuolemansyytutkinnassa; Sergei Skripalin myrkytyksessä – operaatiossa uhriksi joutui myös Skripalin tytär Julia sekä poliiseja ja hoitohenkilökuntaa, kuukausia myöhemmin myrkylle altistui pariskunta kolmen lapsen äidin menehtyessä myrkkyyn; oma lukunsa on Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottaminen Itä-Ukrainan sotatoimialueen yllä heinäkuussa 2014 – kyseinen kone pudotettiin Venäjän maavoimien 53. ilmatorjuntaohjusprikaatin kalustolla (Novator 9K37 M1 Buk TELAR, nro. 332), komentoketjun johtaessa Venäjän hallintoon, ja jota tutkintaa Venäjä on haitannut lukuisin eri keinoin, alkaen laajamittaisesta disinformaation ja propagandan levittämisestä ja päätyen väärennettyjen todisteiden esittämiseen.

Uskoisin, näiden muutamien esimerkkien riittävän todistamaan sen, että Venäjä ei ole luotettava kumppani, joten yhteistyövaatimusten esittäminen on naiivia. Oikeastaan voimme vain toivoa, että Venäjä ei haittaa tutkimuksia, mihin se todennäköisesti pyrkii, jos ei muuta niin synnyttämään dis-informatiivisella viestinnällä kuvan siitä, että kukaan ei ole luotettava toimija. Tästä saimme jo esimakua parlamentaarikko Andrei Lugovoin syytettyä berliiniläistä klinikkaa Navalnyin myrkyttämisestä.

Andrei Lugovoi on siitäkin mielenkiintoinen nimi, että hän tapasi yhdessä Dimitri Kovtunin kanssa Aleksander Litvinenkon 1. marraskuuta 2006 Millenium-hotellissa, Lontoossa – myöhemmin samana iltana Litvinenko alkoi voida pahoin, sairaalaan Litvinenko toimitettiin marraskuun 3. päivä. Toimittaja Luke Harding käy kirjassaan ”Vaiennettu – Agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa” Litvinenkon myrkyttämisen polonium-210:llä, kuin myös Lugovoin ja Kovtunin roolin tässä operaatiossa. (4) Iso-Britannian syyttäjäviranomaiset nostivat toukokuussa 2007 syytteen murhasta entistä KGB-agenttia Andrei Lugovoita vastaan. Lugovoi oleskelee edelleen Venäjällä, Venäjän valtio kieltäytyy luovuttamasta häntä oikeudenkäyntiin kolmansiin maihin.

Lugovoi valittiin Venäjän duumaan joulukuussa 2007 Vladimir Žirinovskin johtaman Venäjän liberaalidemokraattinen puolueen listoilta. Venäjällä parlamentaarikoilla on parlamentaarinen koskemattomuus, eikä heitä voida asettaa rikossyytteeseen. Vladimir Putin luovutti vuonna 2015 Lugovoille kunniamerkin kiitokseksi isänmaan hyväksi tehdyistä palveluksista.

Jos Niikon ajatus Venäjän kanssa tehtävästä yhteistyöstä Navalnyin myrkytystapauksen tutkinnassa onkin lapsenmielinen, lapsenmielisenä toimintana ei voida pitää niiden kolmen suomalaismepin tyhjää äänestämistä Europarlamentin tuomitessa jyrkästi Aleksei Navalnyin myrkyttämisen ja äänestäessä kansainvälisen tutkinnan käynnistämisestä Navalnyin myrkytystapauksesta sekä siitä, onko Venäjän kemiallisia aseita koskevia kansainvälisiä sitoumuksia rikottu. (5) Mietin, että millaiset motiivit ovat ohjanneet Eero Heinäluomaa (sd), Kumpula-Natria (sd) ja Mauri Pekkarista (keskusta) äänestämään tyhjää? Navalnyin myrkyttämisessä ei ole kyse mistään yksittäistapauksesta – aiemmin mainitsin muutamia murhia tai murhayrityksiä, joissa jäljet johtavat Venäjän valtioon (tai valtion organisaatioon). Heinäluoma avaa kotisivullaan äänestyskäyttäytymistään, (6) mutta Venäjän toimia vuosien ajan seuranneena, Heinäluoman selittelyt ovat – no – selittelyitä ja vieläpä kehnoja sellaisia. Ehkäpä toisessa vaakakupissa painoi Ystävyyden kunniamerkki, jonka Vladimir Putin myönsi Heinäluomalle ja Paula Lehtomäelle (keskusta) lokakuussa 2017. Prenikalla on kääntöpuolensa, tavataan sanoa.

Aivan kuten äänestystä käsittelevässä Europarlamentin lehdistötiedotteessa mainitaan:

”Aleksei Navalnyin tapaus on vain yksi esimerkki Venäjän harjoittamasta laajemmasta sisäpoliittisesta painostuksesta ja sen harjoittamista maailmanlaajuisista aggressiivisista toimista, päätöslauselmassa todetaan”. (7)

Kyse ei ole yksittäistapauksesta vaan toistuvasta (järjestelmällisestä) toiminnasta, jossa kohteeksi on viime vuosina valittu Venäjän todelliseen oppositioon kuuluvia poliitikkoja ynnä aktivisteja, Venäjän hallinnon vastustajia tai länteen loikanneita henkilöitä, joten jo tyhjää äänestäminen on melkoista vastuunpakoilua (pelkuruutta).

Äänestyksestä tulee mieleeni kesällä 2019 Euroopan neuvostossa järjestetty äänestys, jonka seurauksena Euroopan neuvosto toivotti Venäjän tervetulleeksi takaisin täysivaltaiseksi jäseneksi, ilman, että Venäjä olisi täyttänyt paluulle asetettuja ehtoja. Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja Kimmo Kiljunen (sd) satuili tuolloin:

”Euroopan neuvosto on koko Euroopan ja ehkä koko maailman johtava ihmisoikeusjärjestö. Jos haluamme suojella ihmisoikeuksia kaikissa järjestön jäsenmaissa, mukaan lukien Venäjällä, on yksiselitteisesti parempi, että Venäjä on järjestön jäsen kuin sen ulkopuolella”. (8)

Naiiviudella ja hyväuskoisuudella ei näytä olevan rajaa. Olen odottanut vuosia hetkeä, jolloin poliitikkomme heräävät ruususenunesta todellisuuteen ja ymmärtävät sen, että naapurimme Venäjä ei pelaa tätä peliä samoilla säännöillä, että pelkät puheet eivät pitkälle kanna – eivät etenkään, jos sanoilla ei ole riittävästi katetta.

* * *

Aiemmin saksalainen laboratorio vahvisti Navalnyin myrkytetyn Novitšok-ryhmän hermomyrkyllä, sittemmin erikoislaboratoriot Ruotsissa ja Ranskassa ovat vahvistaneet löydöksen. Saksan liittokansleri Angela Merkelin hallituksen tiedottaja Steffen Seibertin mukaan näytteet on lähetetty tutkittavaksi myös Kemiallisten aseiden kieltojärjestölle OPCW:lle Hollantiin. (9)

Analyysien mukaan Navalnyi myrkytettiin toistaiseksi tunnistamattomalla Novitšok-ryhmän hermomyrkyllä, jonka arvioidaan olevan vaarallisemman ja kuolettavamman kuin Novitšok-hermomyrkky, jolla Sergei Skripal ja hänen tyttärensä Julia myrkytettiin Salisburyssa, Iso-Britanniassa, 4. maaliskuuta 2018. On myös arvioitu, ettei Venäjälläkään turvallisuusorganisaatiot, kuten Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB, voi itsenäisesti suorittaa operaatioita sotilaskäyttöön tarkoitetuilla hermomyrkyillä, että ennen tällaisilla aineilla suoritettua operaatiota, käytäisi vähintäänkin jonkin asteinen neuvonpito sen ja presidentinhallinnon välillä. Mikä, pitäessään paikkansa, nostattaa pintaan pohdintoja siitä, mihin saakka komentoketjussa jäljet johtavat.

Meidän on syytä tunnustaa se tosiasia, että Kremlin käyttämiä taktiikoita on poistaa päiviltä (ts. murhauttaa) vastustajiaan tai kohdistaa heihin väkivaltaa, muita hybridisodankäynnissä käytettyjä keinoja, ennen varsinaisia sotatoimia, ovat muun muassa kyberhyökkäykset, vaaleihin vaikuttaminen, disinformaatio ja suoranainen propaganda sekä erilaiset vaikuttamisen ja pelottelun keinot.

Venäjän valtion turvallisuuselimet, FSB ja GU (eli GRU), toteuttavat paljolti samoja metodeja kuin edeltäjänsä Neuvostoliitossa taistellessaan läntisiä demokratioita ja sananvapautta vastaan. Uskoakseni, mikäli tunnustaisimme tämän itsellemme, meidän olisi helpompi ponnistella (taistella) yhdessä Venäjän toimia vastaan – painotan sitä, että meidän on taisteltava yhdessä Venäjän hallinnon tavoitteita vastaan, näin toimien läntisillä demokratioilla on parhaat edellytykset suojella itseään sekä torjua vihamielisiä pyrkimyksiä. Huomioidessamme edellä kirjoittamani, euroedustajiemme tyhjää-äänestäminen näyttäytyy entistä huonommassa valossa. Se muodostaa yhden särön yhteiseen rintamaan.

 

Marko

1. https://twitter.com/carlbildt/status/1301194347778576385?s=20 

2. https://yle.fi/uutiset/3-9908533 

3. https://twitter.com/mikaniikko/status/1301840089228759040?s=20 

4. Luke Harding ”Vaiennettu – Agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa” s. 107–144.

5. https://www.europarl.europa.eu/news/fi/press-room/20200910IPR86829/mepit-pakotteita-valko-venajan-presidentille-ja-navalnyin-myrkyttajille 

6. https://eeroheinaluoma.fi/viikon-kuulumiset-38-2020/ 

7. https://www.europarl.europa.eu/news/fi/press-room/20200910IPR86829/mepit-pakotteita-valko-venajan-presidentille-ja-navalnyin-myrkyttajille

8. https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Kiljunen_ja_Honkonen_Venajasta_24062019.aspx 

9. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/eea20f26-f57a-483e-ae8f-76b58b0e098b 

Tyhjää-äänestäneet mepit.

Tuula Malin: Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

Venäjän kiinteistö- ja tonttikaupat Suomessa ovat nousseet suuriin otsikoihin viime vuosina, syyskuun 22. päivä 2018 venäläisten omistamat kiinteistöt nousivat kaikkien huulille, viranomaisten suoritettua laajan ratsian Saaristomeren syväväylien äärellä sijainneen, ”matkailu- ja majoituspalveluja” tarjonneen, Airiston Helmen tiloihin.

Mutta jo ennen Airiston Helmen ratsiaa yksittäiset toimittajat ja mediat olivat kiinnittäneet huomiota venäläisten, sangen outoihin, tontti- ja kiinteistökauppoihin Suomessa, vielä tuolloin kyseessä oli tavattoman usein taistelu tuulimyllyjä vastaan – huomion ollessa kaikkea muuta kuin kannustavan, ennemminkin päinvastoin leimakirveiden heiluessa ja syyttävän sormen osoittaessa työtään tekeviin toimittajiin (ja kansalaisaktivisteihin). Toimittaja Tuula Malinin voi sanoa kuuluvan aiheen käsittelyn pioneereihin Suomessa, todennäköisesti hän on ensimmäinen (tai ainakin ensimmäisiä) toimittajia, jotka kirjoittivat aiheesta – Malin aloitti aiheen tutkimisen vuonna 2007 ja lokakuussa 2008 MTV:n 45 minuuttia -ohjelmassa hän uutisoi sisämaan tonttikaupoista ensimmäisen kerran. (s. 279)

Noista vuosista on vierähtänyt aikaa reilu vuosikymmen, lukemattomien juttujen ja katsausten myötä on luonnollista, että toimitustyö kaikkine havaintoineen kootaan yksiin kansiin, näin lukijoidenkin on helpompi ymmärtää ja havainnoida kokonaisuutta. Docendon kustantama, Tuula Malinin kirjoittama ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” herätti ilmestyessään kohua, teosta kritisoitiin erityisesti Georgij Alafuzoffiin liittyvien vihjailujen tähden, lähteistämättöminä vihjeinä ne jäivät ikävällä tapaa riippumaan ilmaan, mutta kriitikoiden taholta liiallisen huomion kiinnittäminen Alafuzoffiin, siirtää samalla keskustelua syrjään itse asiasta – Venäjän kiinteistö- ja tonttikaupoista Suomessa ja tähän toimintaan liittyvistä havainnoista ja kokonaisuudesta.

Tuula Malin: Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa.

Ennen uppoutumista Malinin teoksen havainnointiin, muutama sana omasta aihepiiriin liittyvästä kiinnostuksesta. Reilu vuosikymmen sitten, aikana, jolloin venäläisten tonttikaupat nousivat ensimmäistä kertaa otsikoihin, itse suhtauduin aiheeseen varsin neutraalisti – aihe herätti kiinnostusta mutta koskapa oma tietämykseni oli perin vajaata, olin ennemminkin utelias ilmiöstä. Etelä-Karjalasta kotoisin olevana asia herätti luonnollisesti kiinnostusta, alueella moni tontti ja mökki vaihtoi omistajaa, halutessaan jonkin tontin, kiinteistön tai tilan, venäläiset lähes poikkeuksetta tekivät tarjouksen, jolla voittivat suomalaiset – hinnat nousivat, elettiin hulluja vuosia.

Kiinnostusta seurasi aiheeseen tarkempi tutustuminen, suhtauduin vielä kauppoihin neutraalisti mutta kaipasin avoimempaa keskustelua hyödyistä ja haitoista – keskustelu kun paikallisella tasolla tuppasi olemaan keskustelua hyödyistä. Neutraalia vaihetta seurasi kriittisempi suhtautuminen, muistan kirjoittaneeni 2010-luvun alkupuolella ensimmäiset kriittiset kirjoitukseni aiheesta keskustelufoorumeille, lopulta kriittinen suhtautuminen muuttui vieläkin varautuneemmaksi suhtautumiseksi venäläisten toimintaan Suomessa – kaipasin rajoituksia vähintäänkin alueille, jotka rajoittuivat maanpuolustuksellisesti tai turvallisuuspoliittisesti tärkeisiin kohteisiin.

Muistan keskusteluista vähättelyä venäläisten ostokäyttäytymistä ja sen muodostamaa mahdollista turvallisuusuhkaa kohtaan, keskustelijoita, jotka halusivat rajoittaa venäläisten toimia, katsottiin pitkin nenänvartta vielä niinkin myöhään kuin vuoden 2015 puolella.

”Minusta vaan tuntuu hyvin erikoiselta, että nämä tontit hankitaan venäläiseen omistukseen eikä suomalaisille bulvaaneille. Miksi heilutetaan punaista lippua ja huudetaan, Hei me ollaan täällä!? - - -

Minua vaan hymyilyttää se että ihmiset luulevat keksineensä jotain salaista tässä asiassa. Aika vähäinen on usko suomalaisiin viranomaisiin”.

Tuolloin venäläiset käyttivät bulvaaneja vähemmän, ilmeisesti syystä, koska eivät nähneet sille tarvetta, koska viranomaisillamme ei ollut täyttä selkoa siitä kuka omisti ja missä, kuten ei siitäkään kuka oli todellinen omistaja, ja on myös syytä muistaa, että pitkälle 2010-luvulle Suomessa toivotettiin venäläisomistajat tervetulleiksi, mikä todennäköisesti vaikutti siihen, etteivät he nähneet kaikissa tapauksissa tarvetta bulvaanien hyödyntämiselle.

Niin ikävä kuin se on todeta, Malinin teoksen perusteella tilanne oli muutama vuosi sitten se, ettei viranomaisillamme ollut selkoa siitä kuka omistaa ja missä, ongelmia oli jopa tietää, kuka osti maata, kiinteistöä jne. puolustusvoimien alueiden tuntumasta – tai kuka oli lopullinen omistaja myyjien ja ostajien ketjussa. Airiston Helmen paljastumisen jälkeen alkoi omistusten kierrätys, omistusjärjestelyjen muuttuessa aiempaa monimutkaisemmiksi. (s. 277) Tästä on luontevaa siirtyä tarkastelemaan Tuula Malinin teosta ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” – kiinnitän huomioni pääasiassa kiinteistö- ja tontti- sekä erilaisiin yrityskauppoihin, vaikka Malin teoksessa käy kertauksenomaisesti läpi omaa uraansa toimittajana ja kirjailijana sekä kirjoittajana, huomioiden venäläisten tekemien tontti- ja kiinteistökauppojen ohella myös muita hybridi- ja vaikuttamisoperaatioita, viitaten myös ”Tapaus Antoniin” ja sen myötä hybridisotaan kuuluvaa informaatio-psykologista vaikuttamista huoltajuuskiistojen näkökulmasta.

Osana laajempaa kokonaisuutta teoksessa käydään myös läpi hybridisotaan ja vaikuttamiseen liittyviä toimia, kuten vastakkainasettelun lisääminen kohdevaltiossa (jota Suomessakin tapahtuu) ja ulkovenäläisten hyötykäyttö, joita teemoja en kuitenkaan katso tarpeelliseksi kommentoida tässä laajalti. Eteläkarjalaistaustaisena törmäsin itsekin jo vuosia sitten Venäjän pyrkimyksiin vaikuttaa kieliopintojen kautta Etelä-Karjalan alueella, kuinka Lappeenrannassakin venäjän kielinen koulu oli tehnyt yhteistyötä ”Russkij Mir” -säätiön kanssa, saaden myös tukea säätiöltä. ”Russkij Mir” (eli venäläinen maailma) on Venäjän valtion ja Venäjän ortodoksisen kirkon yhteishanke, jonka päämääränä on venäläisten arvojen, kielen ja kulttuurin vahvistaminen – poliittisia ulottuvuuksia unohtamatta. Säätiö pyrkii vahvistamaan venäläistä identiteettiä ensisijaisesti ulkovenäläisten keskuudessa, mutta kohderyhmänä on myös vastaanottajavaltioiden kantaväestö. Suomessa Russkij Mir on kampanjoinut myös pakkoruotsia vastaan, ja Suomessa säätiön painopistealueena on ollut Kaakkois- ja Itä-Suomi, jossa on myös esitetty voimakkaita pakkoruotsinvastaisia kannanottoja, perusteena on juuri käytetty Venäjän läheisyyttä.

Aiheen ollessa jokunen vuosi sitten pinnalla Lappeenrannassa, kävi ilmi, ettei läheskään kaikilla päättäjillä ollut tietoa ja ymmärrystä siitä, millaisesta organisaatiosta oli kyse – kenen kanssa tehtiin yhteistyötä, osalla oli, mutta siitä huolimatta he olivat valmiit yhteistyöhön:

”Russkij Mir on kustantanut Itä-Suomen koulun yksiköiden opetustiloihin tieto- ja viestintäteknistä varustelua yli 26 000 eurolla, tukenut oppikirjojen laatimista ja opettajien seminaaria sekä toteuttanut sen oppilaille opetusta Venäjällä.” (1 – IS:n uutinen 28.3.2015).

Tuolloin, maaliskuussa 2015, Yleisradiolle antamassaan haastattelussa Itä-Suomen koulun johtava rehtori Petri Kyyrä ei pitänyt yhteistyötä ongelmallisena (2) – melkoista sinisilmäisyyttä ja naiiviutta aikana, jolloin toiminnan tarkoitusperät olivat käyneet selville maallikollekin.

Sinisilmäisyyttä ja naiiviutta voimme käyttää aasinsiltana siirtääksemme katseemme Tuula Malinin teoksen merkittävimpään antiin – venäläisten kiinteistö- ja tonttikauppoihin Suomessa:

”Vuokratkaa te meiltä, me ostamme teiltä”, Dmitri Medvedev Venäjän presidentin ominaisuudessa huhtikuussa 2009; ”Iloitkaa maakaupoista!” Vladimir Putinin Venäjän pääministerinä toukokuussa 2010 (s. 279 ja 280) –

ja me suomalaiset myimme ja iloitsimme maakaupoista unohtaen vastavuoroisuuden periaatteen, ja sulkien silmämme mahdollisilta riskeiltä vielä silloinkin, kun olisi ollut aika herätä todellisuuteen. Suojelupoliisi otti kantaa maa- ja kiinteistökauppoihin marraskuussa 2016, Supon mukaan niiden merkitys Suomen vastaisessa hybridisodassa oli jopa suurempi kuin julkisuudessa runsaasti esillä olleiden trollien ja informaatiovaikuttamisen. (s. 271) Toki on huomioitava, että harmaassa vaiheessa ja jo ennen sitä kokonaisuuden osat tukevat ja täydentävät toinen toisiaan, jotta operaattori (tässä asiayhteydessä Venäjä) saa niistä parhaan mahdollisen hyödyn irti.

Suojelupoliisin voimakkaasta kannanotosta kului aikaa vajaat kaksi vuotta Airiston Helmen kiinteistöihin tehtyyn ratsiaan. Se, että Airiston Helmen tutkinnassa oli virallisesti kyse talousrikostutkinnasta, näyttää – keskusteluissa – olleen monelle oivallinen syy unohtaa mahdolliset turvallisuuspoliittiset riskit, joita Airiston Helmeen ja muihin vastaaviin – outoihin – maakauppoihin kytkeytyi. En nyt ryhdy ottamaan kantaa siihen, piilikö laajan ratsian taustalla muitakin syötä kuin epäilys mittavista talousrikoksista, Malinin teoksen lukemalla tulee väistämättä siihen johtopäätökseen, että viranomaisemme ovat kertoneet meille vain osatotuuden.

Ja kun teoksen lukemalla muodostuu kuva ”osatotuudesta”, samalla tavalla herää kysymyksiä siitä, että miksi ilmeisten laittomuuksien on annettu jatkua niinkin monta vuotta, niiden yksistään Airiston Helmen kohdalla pitäessä sisällään laitonta rakentamista ja ruoppaamista ynnä vedenalaista toimintaa kuin myös luvatonta (rajat ylittävää) lentotoimintaa helikoptereilla.

Suurista otsikoista huolimatta Airiston Helmi on vain yksi osa kokonaisuutta, vastaavia – kooltaan pienempiä – airistonhelmiä löytyy myös Suomenlahden rantamilta, Porkkalasta Hankoon kuin myös Kotkan ja Haminan seuduilta, jossa KGB-taustainen kiinteistösijoittaja Dmitry Gorelov oli hankkinut maa-alueita, jossa kiinteistöjen ranta-alueita on ruopattu samaan tapaan kuin Airiston Helmen saaristokohteissa, ja jonne niin ikää oli rakennettu laitureita sekä tehty tilaa helikopteriliikenteelle. (s. 162) Gorelovin kohdalla todennäköisesti pätee myös sanonta kerran KGB:n mies, aina KGB:n mies.

Kotka-Hamina-seudun tekee mielenkiintoiseksi myös Venäjän toimet Suursaarella, jossa Venäjä on ryhtynyt vahvistamaan sotilaallista läsnäoloaan viime vuoden puolelta lukien. Saarelle on rakennettu uusia helikopterikenttiä (vähintään 5 kpl), eikä sieltä ole kuin reilun 50 kilometrin lentomatka Haminan seudulle, ja reilut 35 km Kotkan edustalle.

Suomenlahti ja Suursaari, upotuskuvan lähde 3.

Maa- ja kiinteistökaupoista saaristo- ja rannikkokohteet ovat vain yksi osa laajasta kokonaisuudesta. On todennäköistä, että osassa tapauksia venäläiset ovat sattumalta ostaneet kiinteistön tahi tontin sotilaskohteen tuntumasta, mutta on enemmän kuin todennäköistä, että suomalaisten sinisilmäisyyttä kuin myös sitä, ettei kokonaisuudesta ole ollut riittävää tietoa, on hyödynnetty ja näin ollen Suomen puolustuksen kannalta tärkeiden kohteiden läheltä on päätynyt kohteita sellaisten venäläisten omistukseen, joille ei missään nimessä olisi pitänyt myydä mitään kiinteää omaisuutta Suomesta.

Turvallisuuteen liittyvät riskit ovat yksi puoli, joukossa on sitten kokonaisuuksia, joihin on liittynyt hyvin merkittävää taloudellista väärinkäyttöä. Merkittävää rahanpesua (ja samalla suomalaista piittaamattomuutta) Tuula Malinin kuvaa teoksessa aihetta käsittelevä osuudessa alkaen sivulta 219, tarkempaan tarkasteluun päätyivät Case Bizkon ja Case Bankirsky Dom, jälkimmäistä lukiessani en voinut kuin ihmetellä suomalaispankkien (Nordea) puutteellista valvontaa ja kumppanin tuntemusta. Mutta samaa heikkoa venäläiskumppanin tuntemista esiintyi suurella joukolla suomalaisia kuntapäättäjiä ja päätöksenteossa mukana olleita.

Kun venäläisosapuoli ryhtyi puhumaan miljoonista, harkinta näyttää pettäneen aivan liian monella kuntapäättäjällä – kriisikunnissa se on pettänyt vieläkin helpommin. Onko puheiden ja pienten ”tuliaisten” lisäksi mikään muu vaihtanut omistajaa näissä neuvotteluissa?

Tiedämme maailmalta, kuinka venäläisoligarkkien miljoonat ja miljardit ovat samalla korruptoineet järjestelmiä, ja kuinka he ovat palkanneet avukseen lakimiesten armeijan käydessään oikeutta levittäen samalla lonkeroitaan eliittiin ostaen heitä tukijoikseen. Näyttää myös siltä, että Suomesta on löytynyt lakimiehiä ja asianajajia, joiden selkäranka kumartaa rahalle, jotka ovat (lyhytnäköisiä voittoja tavoitellessaan) valmiit ummistamaan silmänsä asiakkaansa harmaalla alueella liikkumiselta – onneksi päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy.

Suomen Sotilas -lehden numerossa 2/2015 ”Hämärän rajalla” -kirjoituksessa, HL (todennäköisesti prikaatikenraali [evp] Hannu Luotola) kirjoittaa muun muassa seuraavaa:

”Venäjä ei ole demokratia, eikä siellä vallitse EU:n kaltainen oikeusjärjestys. Venäläiset toimivat maansa ulkopuolella tottumansa yhteiskuntaelämän ”lakien” tai ”lainalaisuuksien” mukaisesti. Tämä aiheuttaa vastakkainasetteluja ja ongelmia.

Suomeen on syntynyt puutteellisen lainsäädännön myötä moraalin suuruinen aukko. Suomeen on tuotu sen yhteiskunnalle vieraita toimintaperiaatteita, jotka liittyvät omistuksen hämärtämiseen ja rahanpesuun. Ongelmana on myös rahanpesulaki, joka estää rikollisten itse pesemän rahan takavarikoinnin Suomessa”. (4)

Kyseisessä lehden numerossa on prikaatikenraali (evp) Hannu Luotolan laajempi maa- ja kiinteistökauppoja käsittelevä kirjoitus ”Kaikki kaupan” (alk. s. 6) sekä Jaakko Puuperän kommentti ”Konstit on monet” s. 12-13. Väistämättä herää myös kysymys siitä, että onko Suomessa kiinnitetty turvallisuusriskien ohella liian vähän huomiota myös rahan korruptoivaan vaikutukseen? Olemme myös olleet sen suhteen liian sinisilmäisiä ja naiiveja? Kun huomioi eräiden päättäjiemme toiminnan, väistämättä mieleen nousee myös ajatus eräiden kohdalla toiminnan olleen ja olevan – syystä tai toisesta johtuen – tietoista ja tarkoituksellista.

* * *

Kun tarkastelemme kokonaisuutta, teos on huomionarvoinen, muutamat mutkien oikomiset ja suomalaisittain liian suorat vihjaukset, ovat kiinnittäneet lukijoiden huomion – liiaksikin. Viime vuosina olemme nähneet kuinka Venäjä pyrkii hyötymään kaksoiskansalaisista, pyrkien värväämään riveihinsä myös korkeassa asemassa olevien kaksoiskansalaisten ohella heitä, joilla on venäläiset juuret, ja näin on todennäköisesti käynyt Suomessakin, mutta oliko silti riittävästi perusteita mainita Georgij Alafuzoffin nimi tässä yhteydessä? Parempi olla ottamatta kantaa, mutta ymmärrettävää, että aihe herätti kirjan julkaisun aikaan keskustelua, aivan kuten eräät muutkin tulkinnat – kuten arvio venäläisuusrikkaiden Suomessa säilytettävien muskeliveneiden käytöstä Ahvenanmaan valtauksessa. Itse näkisin kyseisten veneiden säilytykselle Suomessa muita – tärkeämpiä – funktioita. Perusteluna joukkojen siirto Ahvenanmaalle ei ole uskottavin mahdollinen, jos jätetään huomiotta se, että syy Suomessa säilyttämiselle voi olla se, että täällä omaisuuden turva on parempi kuin Venäjällä, niin tällaisia muskeliveneitä voi käyttää yksittäisten henkilöiden tai tavaroiden kuljettamiseen nopeasti merellä kohteesta A, kohteeseen B (esim. laivasta mantereelle) tai saaristossa eri paikkojen välillä.

Vaikka teos pohjautui Tuula Malinin vuosien työhön, olisin kaivannut teokseen jonkin sortin lähdeluetteloa tai luetteloa televisio-ohjelmista ja artikkeleista, joissa ilmiötä on Malinin toimesta laajemmin käsitelty. Henkilöluettelon puute harmitti myös hiukan, kuin myös luettelon, jossa kirjassa mainittujen oligarkkien ja heidän kirjassa mainitut Suomen-omistukset olisi lyhyelti taulukoitu – mutta jo ensin mainittu eli henkilöluettelo olisi ollut suuri plussa.

Vuosien soutamisen ja huopaamisen jälkeen, tammikuun 1. 2020, ulkomaalaisten tekemiä maakauppoja rajoittava laki astui voimaan. (s. 284) Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Marko

1. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000900312.html 

2. https://yle.fi/uutiset/3-7890885 

3. https://twitter.com/ElDomaine/status/1169584941786652673?s=20 

4. Suomen Sotilas 2/2015.

Lainaukset ja viittaukset Tuula Malinin teokseen ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” sivuilta: 279; 277; 279; 280; 271; 162; 219; 284. 

Kommentti: Vladimir Putinin etu ei ole Venäjän etu

Tähän lyhyeseen kommenttiin inspiraation antoi Helena Petäistön naiivi kolumni ”Vihdoin liennytystä Euroopan ja Venäjän välillä” (1) – hienotunteisuuttani tyydyn kutsumaan kolumnia naiiviksi, vaikka mielessäni on par’ aikaa tylympiäkin laatusanoja kuvaamaan kyseistä kirjoitelmaa.

Kolumnissaan Petäistö pukee sanoiksi viime aikojen tapahtumia Euroopassa, se, että hän kritiikittä käsittelee teemaa, osoittaa suuren suurta ymmärtämättömyyttä ja täydellistä kyvyttömyyttä hahmottaa tilannetta, jota toki on ehdotusten tekijöilläkin – kuten Ranskan presidentti Emmanuel Macronilla, jolla toki ehdotusta tehdessään saattaa olla ketun häntä kainalossa.

Lainaan seuraavaksi otteen Petäistön kolumnista, jotta pääsemme paremmin pureutumaan itse teemaan:

”G7:ää isännöivä presidentti Emmanuel Macron kaavailee uutta turvallisuuspoliittista arkkitehtuuria, jossa otettaisiin huomioon sekä Euroopan että Venäjän edut. Mutta ehtona niin Venäjän pääsylle G7:ään että Euroopan uudelle arkkitehtuurille on Ukrainan kriisin ratkaisu. Siinä kylmän sodan aikainen puolueeton Suomi voisi olla mallina.”

Nykyisessä tilanteessa puhuminen "Venäjän edusta" on totaalisen harkitsematonta ja absurdia niin kauan kuin Venäjä jatkaa naapurimaidensa miehitystä – käytännössä Venäjä miehittää muitakin maita kuin Ukrainaa, ja samalla Venäjä venyttää sallittavuuden rajoja minkä ehtii, mikä on nähty esim. Mustallamerellä viime ja tämän vuoden puolella. Rajojen venyttämisestä voimme mainita esimerkkeinä Venäjän viimeisimmän, elokuun 19. päättyneen NOTAM eli Notices to Seamen-ilmoituksen, jonka mukaan maa sulki laivaliikenteeltä noin 25 prosenttia yhteensä 118 570 neliökilometriä Mustanmeren alueesta sotaharjoitustensa vuoksi. (2) Sulku häiritsi ja vaikeutti merenkulkua satamiin Ukrainassa, Georgiassa, Bulgariassa ja Romaniassa kuin myös Venäjällä. Etenkin Mustanmeren länsiosissa alukset joutuivat käyttämään tavanomaisista huomattavasti poikkeavia reittejä.

Tilanteen poikkeuksellisuutta kuvaa se, että kylmän sodan aikana Neuvostoliitto ei kertaakaan rajoittanut vastaavalla tavalla laivaliikennettä Mustallamerellä.

Edellä kuvattu NOTAM-ilmoitus ei ole suinkaan ainoa kerta, jolloin Venäjä on ”venyttänyt rajoja” tai toiminut hyökkäävästi Mustallamerellä.

Muistamme kuinka viime vuoden marraskuussa Kertšinsalmessa ja Mustallamerellä FSB:n alainen Venäjän rannikkovartiosto yhdessä Mustanmeren laivaston yksiköiden kanssa hyökkäsi ukrainalaisen laivaston osaston kimppuun, ottaen haltuunsa Ukrainan laivaston alukset ja vangiten ukrainalaiset merisotilaat, joita se ei ole suostunut vapauttamaan kansainvälisestä painostuksesta tai kansainvälisen merioikeuden päätöksestä huolimatta.

Emme myöskään voi unohtaa Kertšinsalmen ylittävän sillan rakennustyöstä aiheutunutta haittaa, sitä, että sillan rakentamisen aikana ja sen jälkeen Venäjä on häirinnyt laivaliikennettä ukrainalaisiin Asovanmeren satamakaupunkeihin – Mariupoliin ja Berdjanskiin aiheuttaen kaupungeille ja alueille mittavat tulonmenetykset.

Kuviossa on myös puolia, joita Petäistö ei lainkaan intomielisessä kolumnissaan lainkaan käsitellyt. Kuten sitä, että ”Venäjän edun” nimissä ryhtyisimme tekemään päätöksiä kolmannen valtion puolesta. Ukrainan, valtion, joka käy sotaa Venäjää vastaan, maata, joka on räikeästi rikkonut Budapestin sopimusta, jossa se (Venäjä yhdessä Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kanssa) lupasi taata myös Ukrainan rajojen koskemattomuuden vastineeksi siitä, että Ukraina luopui Neuvostoliiton hajoamisen myötä alueille jääneistä ydinaseistaan. Miksi Ukraina suostuisi vallitsevassa tilanteessa mihinkään mikä rajoittaisi sen liikkumatilaa? Ja, mikä tärkeämpää, miksi kukaan ryhtyy 2000-luvulla ehdottelemaan tällaisia ja miksi suomalainen (eläkkeelle jäänyt) kirjeenvaihtaja ryhtyy moista intomielisesti puolustamaan? Ehkäpä puoltaminen johtuu ymmärtämättömyyden ohella siitä, että Petäistö on MTV:n entinen Ranskan kirjeenvaihtaja…

Pohditaanpa seuraavaksi hiukan.

Entäpä, jos Venäjä katsoisi, että sen ”etu” on ottaa haltuun Ahvenanmaa, tulisiko siihen suostua, koska se on ”Venäjän etu”? Ajatuksen ei pitäisi enää tänään olla lainkaan älytön, kun huomioidaan, että Venäjä on toteuttanut ”etuaan” miehittämällään Krimin niemimaalla ja Itä-Ukrainassa, toteuttaen sitä myös Georgian sekä Moldovan alueilla.

Onko Petäistö (tai kukaan vastaavia ajatusrakennelmia kehittelevä) ajatellut niitä seuraavia siirtoja, sitä millaiseen tilanteeseen voidaan ajautua, jos ryhdymme rakentamaan Eurooppaa huomioiden ”Venäjän edun”? Individuaalisesti toimivan Ranskan etu voi olla ottaa huomioon Venäjän etu – Ranskan ja Venäjän välillä on monta maata ja lukuisia prikaateja. Suomelle tällainen ”Venäjän edun” huomioiminen ei välttämättä olekaan enää järkevää politiikkaa, koska se voi johtaa siihen, että Venäjän edun nimissä oma liikkumatilamme kaventuu, josta päästään siihen, että voimme päätyä tilanteeseen, jossa kolmannet osapuolet ryhtyvät tekemään puolestamme päätöksiä, kuten Ukrainan kohdalla tapahtuu, mikäli tällaiset haihattelut menevät läpi.

Lainataanpa vielä lyhyt kohta Petäistön kolumnista:

”Se, mitä Ranskan ”Kultarannasta” Bregançonista tihkui, oli että Ukrainan ratkaisun vastapainona Eurooppa voisi tarjota Venäjälle pitkän tähtäyksen talousyhteistyötä, esimerkiksi vapaakauppasopimusta, energiaunionia ja yhteistyötä arktisten alueiden hyödyntämisessä.”

Mitä tämä ”Ukrainan ratkaisu” pitäisi sisällään? Miehitettyjen alueiden ts. Krimin ja Donbasin alueiden palauttamisen Ukrainalle, jos jotain vähempää, Ukraina menettää alueitaan, sen ylitse kävellään jälleen kerran ja sen lisäksi Venäjä on selkeä voittaja. Se saavuttaa tavoitteitaan ja sen lisäksi se saisi mahdollisen vapaakauppasopimuksen; energiaunionin – josta tulee väistämättä mieleen ajatus Venäjästä energiasupervaltana (3), Euroopan energian tuottajana, jolloin olisimme entistä tiukemmin Venäjän pihdeissä. Tuskin Putinkaan voisi enempää vallitsevassa tilanteessa toivoa, jossa lopulta ”taloudellinen kääpiö” kyykyttäisi taloudellisesti huomattavasti vahvempaa – mutta taistelua pelkäävää – EU:ta saavuttaen rutkasti enemmän mitä ansaitsisi. Epäilen, että tällaisten sopimusten jälkeen olisi turha toivoa kenenkään joutuvan vastuuseen Krimin miehityksestä, sodasta Itä-Ukrainassa, Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottamisesta, sotarikoksista jne.

***

Palataanpa lopuksi tämän kommentin otsikkoon – Vladimir Putinin etu ei ole Venäjän etu, jolla viittaan puhumiseen ja kirjoittamiseen ”Venäjän edusta”, vaikka väitän, että todellisuudessa emme tarkoita Venäjän – maa ja kansa – etua vaan maan nimeltä Venäjä kleptokraattisen johdon etua. Sen – Putinin hallinnon – etu on kyllä vallassa pysyminen, mikä taasen ei todellakaan ole maan eikä kansan etu, vaikka joku voikin niin kuvitella.

Haluaisin muistuttaa siitä mihin tyrannian liian heppoinen vastustaminen voi johtaa, ja teenkin sen, joten lainaan Garri Kasparovia, tähdentäen samalla sitä, että Vladimir Putin ei ole Adolf Hitler (kuten Kasparovkin kirjassaan toteaa):

”Adolf Hitler ei hyökännyt Puolaan vuonna 1939 siksi, että liittoutuneet olisivat puolustaneet Tsekkoslovakiaa vuonna 1938, sillä sitähän ne eivät tehneet. Hitler ei valloittanut sudeettialueita siksi, että maailma olisi vastustanut ankarasti Itävallan miehitystä, vaan siksi, että vastustus oli niin heikkoa. Nimenomaan vastustuksen puuttuessa Hitler saavutti alkuvaiheen voittonsa niin pienellä vaivalla ja uskalsi lopulta mennä liian pitkälle”. (Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset s. 27-28).

En ole kovinkaan luottavainen sen suhteen, että myönnytyspolitiikalla saavutamme mitään kestävää ja pitävää. Venäjän hallinto on osoittanut olevansa epäluotettava kumppani, ei ole mitään takeita siitä, että se noudattaa solmimiaan sopimuksia. Todennäköisemmin se rikkoo ne hetkenä, jonka se katsoo itselleen edulliseksi. Ei, nöyrtymällä voimme onnistua ostamaan lisäaikaa, vuoden tai kaksi, mutta epäilen, että lopulta seisomme reunalla – jäljellä ei ole enää mistä luopua, jos aiomme säilyttää itsekunnioituksemme. Mitä sitten? Ehkäpä siinä vaiheessa on Ahvenanmaan vuoro, tai jokin muu saari Itämereltä, koska se on ”Venäjän etu”.

Venäjän etu – vangitkaa Putin!

Marko

1. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/helena-petaiston-kolumni-vihdoin-liennytysta-euroopan-ja-venajan-valilla/7521938#gs.yp9ks7 

2. https://www.blackseanews.net/en/read/153503 

3. Mihail Zygar: Putinin sisäpiiri – Nyky-Venäjän lyhyt historia s. 163

Suomi on hiljaa – hiljaisuuskin on kannanotto (vol. 2)

Kirjoitin vuosi sitten elokuussa blogin ”Suomi on hiljaa – hiljaisuuskin on kannanotto”, jonka kirjoittamiseen minut innoitti kokojoukko lehtiotsikoita maailmalta, kuten –

”Sweden to Russia: Release hunger-striking Ukraine filmmaker”; ”France's Macron to raise hunger striker Oleg Sentsov in call with Putin: Elysee”; “Urgence pour le cinéaste ukrainien Oleg Sentsov” –

tänään huomaan Suomen olevan jälleen hiljaa Venäjän tyrannihallinnon turvautuessa brutaaliin väkivaltaan hajottaessaan Venäjän todellisen opposition järjestämiä rauhanomaisia mielenosoituksia, joissa vaaditaan Venäjällekin vapaita ja oikeudenmukaisia vaaleja näytösten sijaan.

Jos maamme valtiojohdon ja poliitikkojen hiljaa oleminen, mitä tulee Venäjän hallinnon mittaviin ihmisoikeusloukkauksiin, herätti jo aiemmin myötähäpeää, tuntuu tämänhetkinen kusi sukassa oleminen absurdilta, kun pidämme mielessämme kansanedustaja Kimmo Kiljusen lausunnon Euroopan neuvoston Venäjä-äänestysten aikaan:

”Meidän kaikkien etu on integroida Venäjä osaksi yhteistä normijärjestelmää. Venäjän jäsenyys Euroopan neuvostossa ja sen parlamenttivaltuuskunnan täysivaltainen toiminta yleiskokouksessa antavat moniarvoisuudelle enemmän tilaa venäläisessä yhteiskunnassa”. (1)

Venäjällä maan hallintokoneisto on murskaamassa kansalaistensa rauhanomaiset mielenosoitukset. Mielenosoitukset, joissa kansalaiset vaativat sellaista perusasiaa kuin demokraattiset vaalit, on poliittinen johtomme hissun-kissun kuin mitään ei tapahtuisi. Se sama johto, joka muistaa korostaa Suomen roolia ihmisoikeustyössä, joten haluan muistuttaa tätä samaista valtiojohtoa kannanottamisen tärkeydestä, se mitä Venäjän vangitseman ja näytösoikeudenkäynnissä tuomitseman Oleg Sentsovin serkku Natalia Kaplan viime kesänä puhumisen ja tuen osoittamisen tärkeydestä sanoi pitää paikkansa edelleenkin – EI PIDÄ OLLA HILJAA.

Siinä missä Venäjän laittomasti vangitsemat ja näytösoikeudenkäynneissä tuomitsemat ukrainalaiset tarvitset tukea, aivan samalla tavalla kaduilla oleva Venäjän todellinen oppositio tarvitsee tukea. Myös poliitikkojen ja valtioiden johtajien on reagoitava julkisesti eikä tyydyttävä pelkkiin poliitikkojen kahdenkeskisiin kannanottoihin, jotka eivät koskaan kantaudu tukea tarvitsevien korviin.

Olen kesäkuun loppupuolelta lähtien kohdentanut lukuisia viestejä ja kirjoituksia maamme poliittiselle johdolle, toki jo ennalta tiedostaen sen, että reagointi on laimeaa, mutta tähän mennessä ainoastaan Tarja Filatov (demarit) on reagoinut ja osoittanut ymmärrystä. Alla olevaan kuvakollaasiin olen koonnut osan näistä viesteistä kuvakaappauksia – vain yksi reagointi.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö loihti lausumaan Financial Timesin haastattelussa seuraavaa:

suomalaiset eivät tue (Nato-jäsenyyttä) ja minä olen suomalainen (2)

joten muistutan tasavallan presidenttiä seuraavasta:

53% suomalaisista haluaa, että valtionjohto nostaa ihmisoikeuskysymykset esiin senkin uhalla, että se vaarantaa maiden väliset suhteet (3)

Alkaa tuntua siltä, että tasavallan presidentille tämä (myyttinen) suomalaisuus on valikoivaa tyyliä, aivan kuin poimittaisi rusinoita pullasta uskovaisten tapaan, onko se samaa koko poliittiselle johdolle?

Toki ymmärrän sen, että valtioiden on toisinaan huomioitava se, että teoilla voi olla kauaskantoisia seuraamuksia, sellaisia, jotka voivat vaikuttaa esim. ulkomaankauppaan ja maiden välisiin suhteisiin, mutta olen huomannut Suomessa olevan käynnissä perin ikävän kehityskulun, joka alkoi jo Tarja Halosen kaudella, ja jossa entistä useammin ihmisoikeudet saavat väistyä kaupallisten ja muiden tekijöiden tieltä, eikä tämä näy pelkästään Suomen ja Venäjän välisessä kanssakäynnissä vaan samaa kaksinaismoralistista politikointia on havaittavissa Suomen ja Kiinan välisessä kaupankäynnissä ja yhteistyössä – panda-politiikka ajaa ihmisoikeuksien edelle. Kärjistäen, mitä uiguureista tahi tiibetiläisistä kunhan vaan Ähtäriin päästään katsomaan mustavalkoisia karvapalloja. Onneksi kuluttajana voin tehdä valintoja ja olla menemättä Ähtäriin, olla matkustamatta Venäjälle jne.

Mutta muistutukseksi siitä mihin tyrannian liian heppoinen vastustaminen voi johtaa lainaan Garri Kasparovia, tähdentäen samalla sitä, että Vladimir Putin ei ole Adolf Hitler (kuten Kasparovkin kirjassaan toteaa):

”Adolf Hitler ei hyökännyt Puolaan vuonna 1939 siksi, että liittoutuneet olisivat puolustaneet Tsekkoslovakiaa vuonna 1938, sillä sitähän ne eivät tehneet. Hitler ei valloittanut sudeettialueita siksi, että maailma olisi vastustanut ankarasti Itävallan miehitystä, vaan siksi, että vastustus oli niin heikkoa. Nimenomaan vastustuksen puuttuessa Hitler saavutti alkuvaiheen voittonsa niin pienellä vaivalla ja uskalsi lopulta mennä liian pitkälle”. (Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset s. 27-28).

Hiljaisuuskin on kannanotto, hiljaa oleminen on juuri sitä mitä tyrannia toivoo (ja haluaa), hiljaa oleminen on tuen osoitus tyrannialle ja – anteeksi brutaali ilmaukseni – perseen näyttö ihmisoikeuksille ja demokratialle.

Marko

1. https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Venaja_palaa_Euroopan_neuvostoon_26062019.aspx 

2. https://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/presidentti-niinisto-ftlle-suomalaiset-eivat-tue-nato-jasenyytta-ja-mina-olen-suomalainen/795574/ 

3. https://issuu.com/amnestyfinland/docs/amnesty-lehti-4-2013