Valoa Ukrainaan – me emme unohda

 

”У житті людини може бути багато різних подій, які поділяють життя на дві частини, до та після. Але, війна це та подія, яка не ділить життя, а розриває його, залишає на межі розриву відкриту рану, до болю  якої людина звикає, але ніколи не може звикнути  до кінця свого життя” –

Nämä sanat sodasta elämän avohaavaksi repivänä tapahtumana olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa ukrainalainen muutama vuosi sitten, 24. helmikuuta 2022 Venäjän suurhyökkäyksen alettua ja ohjusten sekä pommien sataessa Ukrainaan. Sanat on kuitenkin kirjoitettu jo reilu vuosikymmen sitten. Ne ovat donetskilaisen tunteita keväältä ja kesältä 2014, jolloin Venäjän kylvämä sota ja väkivalta rikkoi miljoonien ukrainalaisten arjen ja terrorin ensimmäiset aallot pyyhkivät yli Ukrainan itäisten osien.

Venäjän suurhyökkäyksen ensimmäisenä päivänä kirjoitin seuraavaa –

”Heräsin varhain aamulla uutiseen – Kiovaa pommitetaan – uutisista sain kuulla Venäjän hyökänneen Ukrainaan. Väärin – Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2014, se jatkoi operaatioitaan Ukrainassa saman vuoden kevään ja kesän ajan, vaikka uutistoimituksemme ja poliitikkomme kielsivätkin tämän kirjoittamalla ”separatismista”, ”sisällissodasta”, ”kriisistä”. Ehkäpä he eivät vaan halunneet tunnustaa tosiasiaa, avata silmiä todellisuudelle; ehkäpä oli mukavampaa tuudittautua hyvänolontunteeseen ja toivoa, että sota pysyy Ukrainassa. Ei pysynyt, ei!”

Valoa Ukrainaan – me emme unohda.

Ollessani tiistaina 24. helmikuuta 2025 Venäjän Ukrainaan kohdistaman suurhyökkäyksen ja tuhoamissodan alun vuosipäivänä Senaatintorilla Valoa Ukrainaan -tapahtumassa, mieleni valtasi suru ja haikeus. Jälleen kerran muistutin itseäni kevättalven, kevään ja kesän 2014 tapahtumista ja loputtomasta typeryydestämme ja sokeudestamme: Miksi me emme Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan kokoontunut kymmenin tuhansin kautta Suomenniemen protestoimaan Venäjän rikollista miehitystä ja niemimaan anastusta vastaan?

Kyllä! Venäjään kohdistettiin Krimin niemimaan miehityksen jälkeen pakotteita (mutta aivan liian lieviä) mutta yleinen ilmapiiri ei missään nimessä kannustanut ankarampiin toimiin Venäjää vastaan. Ei Krimin niemimaan miehitystä seuranneina viikkoina, eikä keväällä väkivallan käännyttyä Donbasissa sodaksi ja vaikka meidän täytyi ymmärtää, mikä voima tämän väkivallan taustalla piili. Sama sokeus piinasi meitä kesällä, vaikka yksi jos toinenkin tapahtuma Donbasissa vähintäänkin epäsuoraan todisti sen puolesta, että Venäjä oli osallisena sodassa ”kyynärpäitä” myöten. Se, että Venäjän asevoimien loppukesästä 2014 toteuttaman suoran sotaan osallistumisenkin jälkeen kielsimme todellisuuden, (1) ei ole enää naiiviutta vaan ihan jotain muuta. Kansalaisille valehdeltiin tuolloin – totuus jätettiin kertomatta, kenties syynä oli se, että (joidenkin mielestä) isommat asiat ajoivat edelle, kuten Euroopan riippuvuus venäläisestä energiasta, johon riippuvuusansaan Suomikin astui.

Se, että Suomessa astuttiin tähän ansaan ei lopultakaan ole mikään ihme. Voimme kärjistämättä lainkaan todeta, että Suomen suhde Venäjään muuttui vasta sen myötä, kun ukrainalaiset eivät antautuneet helmi-maaliskuussa 2022 vaan taistelivat ja pysäyttivät venäläiset Kiovan porteille – lyöden heidät lopulta. Kansanedustaja ja keskustapoliitikko Matti Vanhasen ’Ulkopolitiikkaa’ teoksen julkistamishetkellä vuonna 2016 olin hämmentynyt (ja vihainenkin) hänen käyttämistänsä termeistä kuin myös siitä, että Ukrainan tapahtumien kuvaus ei edes aikajänteen osalta pitänyt paikkaansa:

”Ukraina hoiti omat asiansa huonosti, ja ulkopuoliset pääsivät sekaantumaan sen asioihin. Se, että suuressa eurooppalaisessa valtiossa sisäiset asiat menevät niin solmuun, että lopputuloksena on vallankaappaus torilla ja väestön jakautuminen sisällissotaan, antoi osalle väestöä ja Venäjälle mahdollisuuden kaapata Krim.” (2)

Kirjoitin tuolloin Vanhaselle korjatakseni hänen käsitystänsä tapahtumien kulusta, huomautin häntä myös käyttämistään termeistä. Kiitokset Vanhaselle siitä, että vastasi (asialliseen) sähköpostiini. Hän ei kuitenkaan jakanut käsitystäni siitä, että tapahtumien kuvauksessa ja aikajänteessä olisi mitään ongelmia. Näin jälkikäteen olen ymmärtänyt, että teos oli kirjoitettu vastaamaan Juha Sipilän (kesk.) hallituksen (29. toukokuuta 2015–6. kesäkuuta 2019) ulkopoliittista linjaa, kenties omaehtoisesti, koska kyseessä ei suinkaan ollut ainoa kerta, jolloin Vanhasen kannanotoissansa oli aistittavissa voimakkaan suomettunut leima. (3)

Vaikka edellä korostetusti nousevat esille keskustalaiset poliitikot, vastaava toiminta oli leimallista kautta puoluekentän. Jokaisesta suuremmasta puolueesta löytyi henkilöitä, jotka joko myötäilivät Venäjää tai jopa lobbasivat sen hankkeiden puolesta. Paavo Lipponen möi konsulttipalveluja venäläiselle Gazpromille Cosmopolis-konsulttiyhtiönsä kautta. (4) Lipponen ei suinkaan jäänyt ainoaksi demariksi, joka hyötyi taloudellisesti Nord Stream-kaasuputkista. Lipposen ja kumppaneiden toiminta ei ollut laitonta, kuten ei ollut entisen pääministeri Esko Ahonkaan toiminta venäläisen Sberbankin hallintoneuvostossa, sen sijaan toiminta oli moraalisesti kyseenalaista. Samaan sarjaan voidaan laskea Juha Sipilän hallituksen toiminta. Se ei päätöksenteossaan huomioinut lainkaan Nord Stream 2 -kaasuputken turvallisuuspoliittista ulottuvuutta. Sipilän hallitukselle kyse oli ainoastaan taloudesta, vähäisemmässä määrin myös ympäristöstä. Muistutan lukijoita siitä, että keskustalaisen Sipilän hallituksessa oli mukana myös kokoomus sekä perussuomalaiset (perussuomalaisten hajottua, siniset 13. kesäkuuta 2017 eteenpäin).

Kyse ei ollut ainoastaan Suomen ongelma. Krimin niemimaan miehityksen jälkeenkin aivan liian moni eurooppalainen valtio katsoi vuosien ajan läpisormiensa Venäjän rikollisia tekoja, harjoittaen tämän toiminnan rinnalla Venäjää taloudellisesti ja tätä kautta myös sotilaallisesti hyödyttävää politiikkaa. Kyllä – sormi on kohdistettava Saksaan mutta myös suureen joukkoon läntisiä liittolaisiamme. Suomi sitoi oman kohtalonsa Saksan päätöksentekoon, jonka kautta Venäjä sai lisää vipuvartta vaikuttaa päätöksentekoomme. Sauli Niinistö sanoi seuraavaa, kuin tulevaisuutta enteillen, avatessaan 211. valtakunnallisen maanpuolustuskurssin Säätytalolla marraskuussa 2014:

”Eräs opettavainen venäläinen sananlasku kuuluu: ”kazak berjot što ploha ležit” eli ”kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni”. Tätä epäilemättä kokemukseen perustuvaa huushollinpito-oppia kannattaa kuunnella. On pidettävä huolta asioistaan, pidettävä kiinni. Ellei pidä, voi alkaa tapahtua. Tämä koskee kaikkea, turvallisuudesta talouteen.” (5) Emmepä mekään toimineen, kuten Niinistö tuolloin ohjeisti.

”Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee” mutta Niinistö nimenomaa kuului tuolloin siihen joukkoon päättäjiämme, jotka koettivat viimeiseen asti ylläpitää kulissia Venäjästä rationaalisena toimijana, jonka kanssa on mahdollista sopia asioista. Päättäjillämme (ja huomattavalla osalla kansaa) suomukset putosivat silmistä vasta 24. helmikuuta 2022 mutta päättäjiemme takit kääntyivät lopullisesti päiviä ja viikkoja myöhemmin, nähtyämme, ettei Venäjän ”erikoisoperaatiosta” tullutkaan paraatimarssia Kiovaan. On valitettavaa, ettei ääretön typerys ole syy haastaa oikeuteen! Nimittäin sinne moni todellisuuden vuosia kieltänyt päättäjämme kuuluisi typerien tekojensa tähden.

 

Valoa Ukrainaan – me emme unohda

Toivon, että tällä kertaa me emme unohda Ukrainaa, että sanat muuttuvat konkreettisiksi teoiksi, etenkin nyt kun Donald Trumpin hallinto kääntää selkänsä pitkäaikaisille liittolaisilleen hakeutuessaan totalitaaristen valtioiden seuraan. Yhdysvaltojen kohdalla pahimmat pelot näyttävät toteutuvan ja paljon ennakoitua nopeammassa tahdissa. Toisaalta me (eurooppalaiset) olemme nukkunut ruususen unta jo reilun vuosikymmenen. Meille annettiin aikaa kevättalvesta 2014 riittämiin, mutta me luotimme liikaa Yhdysvaltoihin ja suuren kansakunnan äänestäjien kaukokatseisuuteen. Asiantuntijamme eivät nähneet, kuinka rikki Yhdysvallat oli ja, että se väistämättä näkyisi monessa asiassa – myös äänestettäessä presidentistä. Mutta eivät päättäjämme, kuten ei merkittävä osa kansalaisistakaan, ottanut vakavasti Vladimir Putinin Venäjän imperialistisia tavoitteita. Kielsimme todellisuuden, koska se ei sopinut maailmankuvaamme. Todellisuus on ollut läsnä jo reilun vuosikymmenen, itse asiassa meidän olisi pitänyt herätä jo lähes pari vuosikymmentä sitten Putinin puhuttua Münchenissä 2007 ja hänen ”sijaishallitsijansa” käydessä sodan Georgiassa puoltatoista vuotta myöhemmin. 

Minä en unohda, samalla kysyn itseltäni: ”Mitä voisin tehdä enemmän”.

Слава Україні! 

 

Marko

 

Lähteet:

1. Havaintoja Ukrainan sodasta – Ilovaiskin kattila:

https://puolustusvoimat.fi/documents/1951253/4047542/MAAVTKESK_Katsaus_Ilovaisk_2016.pdf/a0c74a16-90de-44d8-8a38-f33c903a8def/MAAVTKESK_Katsaus_Ilovaisk_2016.pdf.pdf 

2. Matti Vanhanen, Ulkopolitiikkaa s. 41.

3. ”Jos ja kun Itämerellä etsitään pieniäkin luottamusta lisääviä toimia, on Suomenkin, irrallaan Moskovan mahdollisista neuvotteluista, harkittava ensi vuoden sotilasteknisiä harjoituksia suunnitellessaan niiden näyttävyyden supistamista verrattuna kuluvaan kesään.” Matti Vanhanen, Suomenmaa-verkkolehti.

https://www.suomenmaa.fi/uutiset/vanhanen-suomen-kannattaa-suhtautua-myonteisesti-venajan-neuvotteluhaluihin/ 

4. https://yle.fi/a/3-12346989

5. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000833490.html 

*: Venäjän sotilasoperaatioista Ukrainassa elokuussa 2014 myös blogissa ”Krasnodonin piiri, Ukraina – 21. elokuuta 2014”. 

Blogin kuvat Marko Enqvist.

Venäjälle energia on muutakin kuin bisnestä

Suomessa Venäjän kanssa tehtävä ”energiayhteistyö” ja kauppa pitävät sisällään ”institutionaalisia totuuksia”, joilla ei ole juuri mitään tekemistä todellisuuden kanssa – tällaisena valtiollisena totuutena voidaan pitää pääministeri Juha Sipilän hokemaa siitä, että Nord Stream 2 on vain ja ainoastaan ympäristökysymys – ja vähäisessä määrin talouskysymys. Turvallisuuspoliittiseen keskusteluun Nord Streamin kohdalla on suhtauduttu torjuvan vihamielisesti, monelta osin sama pätee myös Pyhäjoen Hanhikivi 1 -ydinvoimalahankkeeseen, jossa RosAtom ja sen myötä Venäjän valtio on voimakkaasti mukana.

Lukiessa uutisia Venäjän harjoittelusta Itämeren eteläosissa Ruotsin ja Latvian rannikoiden tuntumassa ja samalla Nord Stream -kaasuputkien reitteillä, samoin kuin lukiessa mitä Angela Merkel on viime aikoina todennut Nord Stream 2 -kaasuputkesta, en voi välttyä ajatukselta, että joku valehtelee meille suomalaisille väistäessään kysymyksen Nord Stream 2 -putken turvallisuuspoliittisesta puolesta.

Saksan liittokansleri Angela Merkel Nord Stream 2 -kaasuputkesta:

“I made very clear that a Nord Stream 2 project is not possible without clarity on the future transit role of Ukraine,” she told a joint news conference in Berlin with Ukrainian President Petro Poroshenko…

“So you can see that it is not just an economic issue but there are also political considerations, …”. (1)

Kuin eräänlaisena nuijan kopautuksena ”umpisokeiden” poliitikkojemme päähän, Nord Stream 2 -yhtiön saatua kaasuputkelleen toisenkin Suomesta tarvitsemansa luvan Etelä-Suomen aluehallintoviraston myöntäessä hankkeelle vesilain mukaisen luvan, Venäjällä on kohdistettu Fortumiin – ja samalla Suomeen – erittäin aggressiivista viestintää. (2) Itse tulkitsen tällaisen viestinnän Venäjän taholta muistutukseksi siitä, että ”köysi on kaulalla”. Se, että valtiojohto ei sitä suoraan ole sanonut, on tässä eräällä tapaa sivuseikka, viestiä on toistettu riittävän monta kertaa ja riittävän vaikutusvaltaisten henkilöiden taholta, jotta ei voi välttyä ajatukselta, että sillä on valtiollinen hyväksyntä.

Yllä olevaa on toistettu toistamistaan eri tahojen toimesta, on varoitettu poliittista johtoa liiallisesta sinisilmäisyydestä ja herkkäuskoisuudesta, itse palaan teemaan vaihteeksi kerran Ukrainasta kantautuneiden uutisten myötä.

Ukrainassa syyttäjäviranomainen Ruslan Kravchenko toimitti Obolonskyin käräjäoikeudelle Kiovassa tiedot kahdesta Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n Ukrainan edelliselle presidentille Viktor Janukovitšille toimittamasta tiedonannosta, joissa varoitettiin Venäjän uhasta Ukrainan kansalliselle turvallisuudelle.

Tiedonannoista viimeisin toimitettiin Ukrainan silloiselle presidentille Viktor Janukovitšille vain muutamaa päivää ennen tämän pakoa Kiovasta helmikuun 17. 2014. Tuolloin SBU:n johtaja Jakimenko varoitti tätä ”ulkovallan synnyttämän separatismin” vaarasta.

Tiedonannoista ensimmäinen on kuitenkin se, mikä meidän suomalaistenkin olisi syytä huomioida, se toimitettiin Viktor Janukovitšille 15. tammikuuta 2013, siinä Ukrainan turvallisuuspalvelu SBU:n johtaja Igor Kalinin informoi Janukovitšia Venäjälle perustetusta virastojen välisestä komissiosta, jonka tarkoituksena oli ”luoda poliittisia, humanitaarisia ja taloudellisia edellytyksiä, jotka olisivat suotuisia Ukrainan interventioon”, tiedonannossa todettiin Venäjän presidentin koordinoivan komissiota. Sen mukaan Venäjän federaation tavoitteet olivat "venäläisten energiayhtiöiden hallitsevan aseman vahvistaminen Ukrainan markkinoilla ja saavuttaa vaikutusvaltaa viestinnässä, koneenrakennuksessa, merenkulussa ja muilla elintärkeillä aloilla". (3) Huomio on syytä kohdistaa boldattuun kohtaan lainausta: venäläisten energiayhtiöiden hallitsevan aseman vahvistaminen Ukrainan markkinoilla…

Kuvakaappaus: hromadskeradio.org. (4)

Venäjälle energia on muutakin kuin bisnestä, suuntaviivoja tästä luotiin jo reilu vuosikymmen sitten.

Mihail Zygar ”Putinin sisäpiiri” – ”energiasupervalta” s. 163.

Strategia ”energiasupervallasta” ei välttämättä sellaisenaan toteutunut, mutta ei voi välttyä ajatukselta, etteikö Venäjä eräiltä osin pyri hyödyntämään tämän strategian keinoja pyrkiessään saamaan valtioita riippuvaisiksi venäläisestä energiasta ja samalla Venäjästä. Venäjä on saanut vipuvartta eurooppalaisiin valtioihin myös leiriinsä värväämien poliittisten päättäjien myötä, suomalaisista Paavo Lipponen on konsultoinut Nord Stream -kaasuputkihankkeessa, vastaavasti Esko Aho on venäläisen Sberbank-pankin hallituksen jäsen.

Olen kuullut viimeisimpien vuosien kuluessa monet kerrat sanotun ”Suomi ei ole Ukraina”, mikä pitää paikkansa, Suomi ei ole Ukraina, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö Venäjä voi kohdistaa myös Suomeen sellaisia vaikuttamisen keinoja joita se on testannut aiemmin muissa maissa, kuten vaikkapa venäläisten energiayhtiöiden hallitsevan aseman vahvistamista XX markkinoilla.

Edesmenneen presidentin Juho Kusti Paasikiven tunnusomaisena lausahduksena pidetään hänen arvostamansa englantilaisen historioitsijan Thomas Babington Macaulayn lausetta: "Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku" – olisiko aika ruveta tunnustamaan niitä tosiasioita, ja samalla kuunnella asiantuntijoita, jotka ovat varoittaneet Venäjään liittyvistä riskeistä. (5)

Marko

1. https://www.politico.eu/article/merkel-says-no-nord-stream-2-without-clarifying-ukraines-transit-role/ 

2. https://www.is.fi/taloussanomat/porssiuutiset/art-2000005645261.html 

3. https://en.hromadske.ua/posts/sbu-warned-yanukovych-of-russia-threat 

4. https://hromadskeradio.org/news/2018/04/18/eks-kerivnyk-sbu-kalinin-poperedzhav-yanukovycha-pro-rosiysku-ekspansiyu-u-2013-roci-dokument 

5. https://yle.fi/uutiset/3-9120188 

Avoinkirje pääministeri Juha Sipilän hallitukselle

Kuten tiedettyä Nord Stream 2 -yhtiö sai kaasuputkelleen toisenkin Suomesta tarvitsemansa luvan Etelä-Suomen aluehallintoviraston myöntäessä hankkeelle vesilain mukaisen luvan.

Uutinen Nord Stream 2 kaasuputken saamasta luvasta ”piilotettu” Helsingin Sanomissa sivun A29 alanurkkaan.

Hallitus on pääministeri Juha Sipilän suulla toistanut useammankin kerran Nord Stream 2-hankkeen olevan Suomelle ympäristökysymyksen (ja talouskysymyksen) – puheet turvallisuuspoliittisesta kysymyksestä on joko ohitettu tahi niihin on suurella närkästyksellä puututtu painottaen, ettei kyseessä ole turvallisuuspoliittinen kysymys. Lukiessa uutisia Venäjän harjoittelusta Itämeren eteläosissa Ruotsin ja Latvian rannikoiden tuntumassa, lukiessa mitä Angela Merkel on viime aikoina todennut, en voi välttyä ajatukselta, että joku valehtelee meille suomalaisille väistäessään kysymyksen Nord Stream 2 -putken turvallisuuspoliittisesta puolesta.

Saksan liittokansleri Angela Merkel Nord Stream 2 -kaasuputkesta:

“I made very clear that a Nord Stream 2 project is not possible without clarity on the future transit role of Ukraine,” she told a joint news conference in Berlin with Ukrainian President Petro Poroshenko…

“So you can see that it is not just an economic issue but there are also political considerations,…”. (1)

En nyt kuitenkaan syytä hallitusta valehtelusta, epäilen kuitenkin, että syystä tai toisesta, vastuuministerit kieltäytyvät puhumasta asioista niiden oikeilla nimillä – niinpä esitän teille ajatuksen, että tosiasioiden kieltämisen sijaan ryhtyisitte puhumaan asioista niiden oikeilla nimillä, etenkin Nord Stream 2-kaasuputken kaltaisten hankkeiden yhteydessä. Me suomalaiset emme enää ole alamaisia, joita pitää suojella ikäviltä asioilta, vaikka niin ehkäpä joku tässä maassa edelleen saattaa kuvitella.

Asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä voi tuntua tuskalliselta, ehkäpä se pelottaakin, jos – kun – on uskallettava sanoa ääneen hankkeeseen, jossa Venäjä on voimakkaasti mukana, liittyvän turvallisuuspoliittisia elementtejä, joista on puhuttava, jotka on huomioitava, joista myös kansan on hyvä tietää kieltämisen ja tuohtumuksen sijaan.

Venäjä on kasvattanut Itämerellä sotilaallista voimaa, Krimin niemimaan miehityksen ja Ukrainan sodan myötä Venäjä on entisestään lisännyt aktiivisuuttaan sotaharjoitusten muodossa Itämerellä, toisinaan sotaharjoituksiin ja Venäjän asevoimien muuhun toimintaan liittyy aggressiivisia elementtejä. Nord Stream 2-kaasuputken myötä Venäjällä on yksi syy lisää sitouttaa voimaa alueelle, Venäjän muusta toiminnasta välittyy väistämättä kuva siitä, että maa haluaa sitouttaa sen projekteihin eurooppalaisia johtajia – Suomesta entinen pääministeri Paavo Lipponen on ollut voimakkaasti mukana Nord Stream -hankkeissa, vastaavasti Esko Aho on sidottu venäläiseen pankkimaailmaan. Millainen vaikutus tällaisilla sitouttamisille on haluun – kykyyn – tarkastella hankkeita, joissa Venäjä on mukana tarpeen vaatimalla kriittisyydellä? Maamme kohdalla on syytä vielä huomioida menneisyys – suomettuneisuuden aika, jota emme ikävä kyllä ole peranneet ja käyneet läpi.

Poliittisen johdon ynnä presidentin puheista kuultaa suuren suuri närkästys puheen kääntyessä Venäjän muodostamaan turvallisuuspoliittiseen uhkaan. Kuinka oikeassa silloinen puolustusministeri Jyri Häkämies olikaan, linjatessaan syyskuussa 2007 CSIS-instituutissa pitämässään puheessa Suomen kolme pääasiallisinta turvallisuushaastetta seuraavasti: Venäjä, Venäjä, Venäjä.

Edesmenneen presidentin Juho Kusti Paasikiven tunnusomaisena lausahduksena pidetään hänen arvostamansa englantilaisen historioitsijan Thomas Babington Macaulayn lausetta: "Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku." Olisiko aika ruveta tunnustamaan näitä tosiasioita?

Marko Enqvist

1. https://www.politico.eu/article/merkel-says-no-nord-stream-2-without-clarifying-ukraines-transit-role/ 

Eurooppalainen laitavasemmisto lyö kättä Putinin kanssa

Venäjän ja länsimaissa toimivan äärioikeiston yhteistyöhön on kiinnitetty mediassa varsin laajalti huomiota – enää vain sinisilmäiset voivat kieltää tämän syvällisen yhteistyön olemassa olon. Toki tämä yhteistyö kielletään muistakin syistä johtuen, niiden syiden ollessa sellaisia, jotka eivät välttämättä kestä päivänvaloa. Sen sijaan olennaisesti vähemmän on kiinnitetty huomiota Venäjän ja vasemmistopuolueiden sekä ideologisesti vasemmalle kallellaan olevien liikkeiden väliseen yhteistyöhön, tässä kirjoituksessa koetan hiukan avata tätä olemassa olevaa yhteistyötä.

Suomessa tämä aihe nousee toisinaan esille, lähinnä käydessämme keskustelua suomettuneisuuden aikakaudesta sekä siitä, ettemme ole käyneet kyseistä aikakautta riittävällä tarkkuudella läpi ja ettei Suomessa ole tehty omaa lustraatiota – dekommunisaatiota*. Tämän aikakauden läpikäymättömyys on ongelma Suomelle, maassamme tämä ongelma heijastelee läpi puoluekentän – perinteisen jaottelun mukaisesti – vasemmalta oikealle. Joten, vaikka olisikin houkuttelevaa kiinnittää tässä kirjoituksessa huomio vain ja ainoastaan Suomeen, haluan kuitenkin kiinnittää huomion maamme rajojen ulkopuolelle, tarvittaessa toki viitata myös Suomessa vallitsevaan tilanteeseen.

Moni esittää – viimeistään – tässä vaiheessa kysymyksen, miksi vasemmisto löisi kättä Putinin Venäjän kanssa? Mitä ideologista yhteistä eurooppalaisella vasemmistolla ja äärioikeistoa tukevalla totalitaarisella valtiolla on – muutakin kuin totalitaarisen neuvostovaltion perintö?

Viime vuoden toukokuussa europarlamentin jäsen, italialaisen kommunistipuolue Partito della Rifondazione Comunistan (PRC:n) meppi Eleonora Forenza vieraili miehitetyssä Itä-Ukrainassa. Ennen matkaa kirjoittamassaan Facebook päivityksessään hän, yhdessä ”toveri” Massimiliano Vozan kanssa, kertoo syitä sille, miksi he tekevät matkan alueelle ja tukevat alueella harjoitettua vastarintaa. Forenzaa lainatakseni:

”Ukrainasta on valitettavasti tullut uusfasististen järjestöjen laboratorio Euroopan sydämessä… Toisaalta Euroopan toimielimet tukevat edelleen Kiovan äärioikeistolaista – banderismia nostalgisoivaa – natsien kanssa yhteistyötä tekevää hallintoa…”. (suomennos blogin kirjoittajan)

Näin siis kirjoitti, Luhanskissa Vladimir Iljitš Leniniä tervehtinyt, kommunistista ideologiaa henkeen ja vereen kannattava Eleonora Forenza, ennen ”antifasistista” vierailuaan Ukrainalta miehitetyille alueille, jossa venäläismiehittäjien joukossa taistelee useampia äärikansallismielisiä ja/tai fasismin nimeen vannovia ryhmiä Venäjältä ja muualta Euroopasta. (1) Räikeää ristiriitaa havaittavissa…

Eleonora Forenza miehitetyssä Luhanskissa toukokuussa 2017.

Minun pää ”nyrjähtäisi” sijoiltaan jos käyttäytyisin itse samalla tavalla, mikäli kirjoittaisin samalla tapaa absurdin ristiriitaista tekstiä. Enkä nyt kiellä sitä, etteikö Ukrainassa toimi kansallismielisiä – äärioikeistolaisia – ryhmittymiä, joista osa on onnistuneesti mustamaalattu venäläispropagandan toimesta todellisuutta radikaalimmiksi. Itse asiassa, jos tarkkoja ollaan, se mustamaalaus on alkanut jo neuvostoaikana, jolloin miehittäjää – neuvostovaltaa – vastaan taistelleet ryhmittymät leimattiin valtiollisessa propagandassa fasisteiksi samalla tapaa kuin Baltiassakin tehtiin metsäveljien kohdalla. Kuten neuvostovaltiossa kasvanut läheiseni on tuumannut, kaikki valtion viholliset olivat fasisteja, riippumatta siitä olivatko he todellisuudessa fasistisia vai eivät.

PRC:n Eleonora Forenza ei suinkaan ole ainoa läntinen vasemmistopoliitikko, joka on vieraillut Venäjän miehittämillä alueilla ja näin samalla omalta osaltaan toiminut Venäjän propagandavälineenä. Saksalaisen vasemmistopuolue Die Linken Andreas Maurer on vieraillut useamman kerran Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla. Moni pitää Die Linkeä DDR:n kommunistipuolueen (SED) toiminnan jatkajana, puolueen kannatus on vahvaa Saksan itäosissa. Die Linken edustajat ovat myös toimittaneet ”humanitaarista apua” Itä-Ukrainan miehitetyille alueille näihin ns. kansantasavaltoihin. (2) Vasemmistolainen Die Linke ei suinkaan ole ainoa saksalaispuolue, jonka edustajat vierailevat säännöllisesti Venäjän miehittämällä Krimillä tai Itä-Ukrainassa. Vast’ikää niemimaalla vieraili äärioikeistolaisen Alternative für Deutschland eli Vaihtoehto Saksalle puolueen delegaatio.

Eikä Saksa suinkaan ole ainoa eurooppalainen valtio, jonka puoluekentän vastakkaisilta laidoilta löytyy puolueita, jotka tukevat sanoin ja teoin Venäjää. Kreikassa ideologisesti äärioikealla oleva Kultainen aamunkoitto on Kremlin ”luonnollinen liittolainen” (3) samalla tapaa kuin vasemmistopopulistinen Syrizakin (eli Radikaalin vasemmiston liitto). Kreikkalaispuolueiden tapaan Syrizankin euroedustajat ovat vastustaneet melkein jokaista europarlamentin Venäjä-vastaista julkilausumaa. (4) Venäjän suorittaman Krimin niemimaan miehityksen alkuvaiheessa, toukokuussa 2014, Syrizan johtaja ja Kreikan pääministeri Aléxis Tsípras puolusti Krimin ”kansanäänestystä” itsenäisyydestä.

Presidentinvaaleissamme nähtiin kiinnostava episodi, jossa ehdokas Paavo Väyrysen tukeminen repi rikki Suomen kommunistista puoluetta, osa puolueen jäsenistä olisi halunnut tukea Väyrystä tämän Venäjää myötäilevän politiikan takia. Merkittävänä tekijänä puolueen sisäiseen hajaannukseen voidaan pitää Väyrysen flirttailua suomalaisten maahanmuuttovastaisten ryhmittymien kanssa, sitä kaikki eivät olleet valmiit hyväksymään. (5) Mutta tässäkin kuviossa kiintoisaa on sitten se, että osa suomalaisista kommunisteista oli valmis tukemaan Väyrystä tämän Venäjää myötäilevän politiikan tähden. Kaikki muu näyttää olevan merkityksetöntä... 

Minä en näe vuoden 2018 Venäjällä ja kommunistisilla ”ihanteilla” muuta yhteistä kuin totalitaristisen yhteiskuntamallin – ehkäpä se riittääkin eräille syyksi osoittaa tukensa Venäjälle. Oma asiansa on sitten se, että kuinka moni tukee Venäjää vastavoimana Yhdysvalloille – kenties on parempi ilmaista asia siten, että kyltymätön Amerikka viha ajaa ihmiset epätoivoisesti tukemaan Venäjää. Mutta kuinka monen kohdalla tukeen on muita syitä, kuten viimeisen vuoden aikana usein esille noussut kompromat (ven. компромат) eli sananmukaisesti vahingoittava materiaali? Marginaalipuolueen jäsenen kohdalla kompromatin mahdollisuus on hyvin epätodennäköinen, heidän kohdalla todennäköisempi syy Venäjä-tuelle on ideologinen Yhdysvaltoihin kohdistuva viha tahi vastenmielisyys myöhemmin eriteltävien syiden ohella. Voimalle haetaan vastavoimaa!

Myös vasemmisto tukee europarlamentissa Venäjää

Viime vuosien aikana on kiinnitetty paljon huomiota laitaoikeiston Euroopan parlamentissa osoittamaan Venäjä-tukeen, mikä näkyy selkeästi EU:n ja Venäjän välisiä suhteita käsittelevissä äänestyksissä, kuten äänestyksissä sanktioista. Samalla on kuitenkin unohdettu – unohdutettu – tyystin se, että eurooppalaisesta vasemmistosta löytyy runsaasti voimia, jotka yhtä lailla tukevat Venäjän toimia (ml. Krimin niemimaan miehitys ja sota Itä-Ukrainassa).  Siirtykäämme siis seuraavaksi vasemmistolaisten ja äärivasemmalla olevien puolueiden toimintaan EU:ssa – europarlamentissa. Lainaan Péter Krekóa ja Lóránt Gyõria heidän artikkelista ”Don’t ignore the left! Connections between Europe’s radical left and Russia”:

“The radical left group European United Left/Nordic Green Left (GUE/NGL) in the European Parliament supports the Kremlin with words and votes (in 78% of the cases), in the Council of Europe, and OSCE general assemblies — especially when it comes to issues on Ukraine and Syria.

Some of these forces can influence government policy as well: Greece’s Syriza party, in government with its right-wing populist coalition partner ANEL, works to ally itself with Russia on energy, foreign affairs and defence. Given that Russia is more popular among the Greek population than the European Union, this tactic can pay political dividends.” (6)

Europarlamentissa Vasemmistoliitto kuuluu GUE/NGL-ryhmään.

Vasemmistoliitto ja Suomen kommunistinen puolue – SKP kuuluvat myös radikaaliin vasemmistolaiseen Euroopan vasemmistopuolueeseen, jota johtaa saksalainen Die Linken Gregor Gysi. Siihen kuuluvat puolueet, joilla on meppejä europarlamentissa, kuuluvat edellä mainittuun GUE/NGL-ryhmään.

Péter Krekó ja Lóránt Gyõri kirjoituksessaan ”Don’t ignore the left! Connections between Europe’s radical left and Russia” esittävät kysymyksen “Why Russia?” Vastauksessaan kysymykseensä he nostavat esille kolme merkittävää syytä:

- “peace and neutrality” -retoriikka.

- “autonomy and self-determination” -argumentti.

- “anti-fascism”.

Vasemmistoliiton presidenttiehdokkaan ja mepin Merja Kyllösen syksyinen vaaliretoriikka on sovitettavissa yllä oleviin syihin. Retoriikasta esimerkki:

”Vasemmistoliiton presidenttiehdokas, europarlamentaarikko Merja Kyllönen on sitä mieltä, että Suomi on osaltaan vastuussa Venäjän uhittelusta. Yhteistyö lännen, erityisesti Naton kanssa on Kyllösen mielestä turhaa provokaatiota ja ristiriidassa Suomen puolueettomuuspolitiikan kanssa.” (7)

On kuitenkin huomioitava, että suomettuneesta ulosannista huolimatta toiminnan tasolla Kyllösen linja asemoituu Suomen yleiseen ulkopoliittiseen linjaan – hyvässä ja pahassa.

Ymmärrettävästi laitaoikeiston Venäjän sympatisointi saa enemmän otsikoita, siihen kiinnitetään huomiota, mutta pitäisikö näin olla – ja onko perusteltua, että vastaava laitavasemmiston osoittama tuki jätetään joko huomiotta tai saa marginaalisesti huomiota. Milloin olette lukeneet vasemmistopuolueiden edustajien toistuvista vierailuista Venäjän miehittämillä alueilla? Entäpä milloin laitaoikeiston Venäjä sympatioista.

Vasemmistomilitantit taistelussa ”fasismia” vastaan

Ukrainassa Venäjä väittää sotivansa ”fasismia” vastaan, suomalaispropagandisti Johan Bäckman viittaa tavattoman usein ”Kiovan junttaan” ja kuten aiemmin mainitsin, Venäjän joukoissa Itä-Ukrainan sotatoimialueella taistelee tavattoman paljon äärioikeistolaisia vapaaehtoisia taistelemassa ”fasismia” vastaan ja näiden joukkojen rinnalla – samaisia ”ukrainalaisfasisteja” vastaan – taistelee vasemmistomilitantteja.

Prizrak prikaatin ”antifasisteja” Itä-Ukrainassa.

Pääasiassa Luhanskin ”kansantasavallan” alueelta operoiva, venäläisen Juri Shevchenkon komennossa olevan, Prizrak prikaatin (ven. Бригада «Призрак») riveissä taistelee myös muista maista venäläisten riveihin siirtyneitä antifasisteja ja kommunisteja (8) – suomalaisen Johan Bäckmanin avustuksella alueelle sotimaan siirtynyt pieksämäkeläislähtöinen Petri Viljakainen kuuluu tätä nykyä Prizrak prikaatiin.

Janus Putkonen haastattelee militantti Viljakaista miehitetyssä Itä-Ukrainassa, kevättalvi 2016.

Siinä missä vasemmisto ja laitavasemmistoon kuuluvat puolueet, kuten saksalainen Die Linke, toimittavat tai ovat toimittaneet ”humanitaarista apua” Itä-Ukrainaan näille ”kansantasavalloille”, vasemmistoryhmittymät kuin myös antifasisteiksi itseään tituleeraavat ovat värvänneet taistelijoita sotatoimialueelle. Tässä kohdin on syytä tähdentää, että ETYJ:n monitorointimission tarkkailijat kuten eivät ukrainalaiset rajaviranomaisetkaan päässeet tarkastamaan Die Linken marraskuussa 2014 miehitetyille alueille toimittamaa ”humanitaarista apua” – todellisuudessa emme siis tiedä mitä he ovat alueelle toimittaneet, tai kenelle – siviileille vaiko militanteille. Die Linken delegaatio tapasi tuolloin Donetskin ”kansantasavallan” militanttikomentaja Aleksandr Zahartšenkon.

Venäläispropaganda antifasistien taistosta ”Kiovan junttaa” vastaan saa sijaa myös Yhdysvalloissa, jossa esim. 1959 perustettu marksilaisorganisaatio Workers World Party jakaa tämänhetkisen johtajansa Greg Butterfield suulla ja kynällä sumeilematta venäläispropagandaa, jossa ”donbassilaiset taistelevat fasismia vastaan”. Tässä propagandassa mennään jopa niin pitkälle, että Butterfield nimittää Venäjän synnyttämää, Igor Girkinin kentällä alkuun panemaa, sodaksi edennyttä ”separatismia”, antifasistisen liikehdinnän alullepanemaksi. Mahtaa venäläisimperialisti Girkiniä moinen satuilu naurattaa… Kenellekään tuskin on yllätys se, että Workers World Partyn venäläisiä yhteistyökumppanipuolueita – RKRP eli Venäjän kommunistinen työväenpuolue sekä Borotba – on kuvattu erittäin rasistisiksi ja homofobisiksi, joilla on yhteistyökumppaneita venäläisessä äärioikeistossa. (9)

Yhdysvalloista on myös värväytynyt yksittäisiä, vasemmistolaisina itseään pitäviä, sotimaan Itä-Ukrainaan Ukrainan hallintoa vastaan miehitysjoukoissa.

En kuitenkaan ryhdy käsittelemään Yhdysvaltojen tilannetta tätä mainintaa tarkemmin. Sen kokonaisuuden avaaminen vaatisi laajan kirjoituksen ohella syvällistä perehtymistä aiheeseen. On kuitenkin syytä muistaa se, että venäläiset ja heidän tukijansa jakavat lukemattomien eri verkkosivujen ja portaalien sekä sosiaalisen median alustojen kautta englannin kielistä propagandaa globaalisti.  Propagandistisen materiaalin jakamiseen osallistuu medioita alkaen valtiollisista TV-kanavista ja päätyen Janus Putkosen ”päätoimittaman” DONi-Newsin kaltaisiin miehitetyiltä alueilta toimiviin propagandakanaviin. Näidenkin kanavien viestinnässä toistuu tavattoman usein sama teema ”taistelu fasismia” ja ”Kiovan junttaa” vastaan.

* * *

Tässä kirjoituksessa pääpaino oli siellä äärimmäisessä vasemmistossa ja sen Venäjää tukevassa toiminnassa, jotta saamme edes hiukan kuvaa siitä, onko se verrattavissa äärioikeiston vastaavaan toimintaan – ja ansaitsisiko äärivasemmistolaisten ryhmien Venäjää, etenkin sodankäyntiä, tukevan toiminnan tarkastelu saada laajempaakin näkyvyyttä mediassa.

Mikäli jätämme huomiotta venäläiset bolsevistiset liikkeet ja niiden Itä-Ukrainaan sotimaan lähettämät militantit, on todennäköistä, että laitavasemmistosta on lähtenyt sotaan vähemmän ”vapaaehtoisia” verrattuna poliittisen jana vastakkaiseen päätyyn. Syystä tai toisesta heitäkin on värväytynyt venäläisjoukkojen riveihin, joten tätä yhteistyötä ei tyystin pidä pyyhkiä olemattomiin – jättää huomiotta.

Ja koska tässä kirjoituksessa pääpainona on se laitavasemmisto, jätän nyt huomiotta eurooppalaisten sosiaalidemokraattisten puolueiden – runsaat – Venäjä-kytkennät ja poliittisen Venäjää hyödyttävän (myyrän)työn. Kirjoitukseni ulottaminen käsittelemään tätä asetelmaa, laajentaisi kirjoitusta aivan liian paljon, koska tuolloin huomio tulisi kiinnittää kaikkeen Nord Stream -lobbareista (esim. Paavo Lipponen & Gerhard Schröder) entisiin presidentteihin (Tarja Halonen).

Kaikesta huolimatta tämäkin kirjoitus on valitettavan pinnallinen, kirjoituksessa oli tehtävä valintoja, eräs valintani oli se, että jätin yhteistyöhön johtavien syiden käsittelyn kovin vähälle, perustelen tätä kuitenkin sillä, että esim. Péter Krekón ja Lóránt Gyõrin kirjoituksessa ”Don’t ignore the left! Connections between Europe’s radical left and Russia” esittäessään kysymyksen “Why Russia?” – he myös vastaavat siihen.

Itse nostan myös esille kompromat’in (ven. компромат) eli sananmukaisesti vahingoittava materiaalin olemassa olon mahdollisuuden, jolla kohdetta kiristetään. Kompromat’illa voitaneen selittää eräiden operaattoreiden Venäjä-myönteisyys, mutta tuskin kovinkaan monen marginaalissa olevan poliitikon tahi aktivistin. Heidän Venäjä-myönteisyyden selittäviä syitä ovat esim. Krekón ja Gyõrin mainitsemat syyt sydämestä kumpuavan antiamerikkalaisuuden ohella.

Pidän itse Venäjän ja äärioikeiston yhteistyötä EU:n kannalta vaarallisempana, mutta edellinen ei tarkoita sitä, etteikö laitavasemmiston toimintaan pidä kiinnittää huomiota ja etteikö se omalta osaltaan voi heikentää – heikennä – EU:n yhtenäistä rintamaa. Lukuisat yhteistyönmuodot kertovat sen, että vasemmaltakin löytyy puolueita ja liikkeitä, jotka ovat valinneet puolensa, jotka tukevat ihmisoikeuksia ja kansainvälistä oikeutta rikkovaa Venäjää.

Marko

1. http://vartiopaikalla.blogspot.fi/2017/08/venalainen-aarioikeisto-taistelemassa.html 

2. http://anton-shekhovtsov.blogspot.fi/2015/02/german-die-linke-delegation-visits.html 

3. http://www.politicalcapital.hu/library.php?article_read=1&article_id=27 

4. https://euobserver.com/foreign/127393 

5. https://ylivuoto.wordpress.com/2018/01/22/luottamuspula/ 

6. https://www.opendemocracy.net/od-russia/peter-kreko-lorant-gyori/don-t-ignore-left-connections-between-europe-s-radical-left-and-ru 

7. http://www.radiohelsinki.fi/podcastit/merja-kyllonen-tasavallassa-suomi-provosoi-venajaa/ 

8. http://criticiseafterdinner.tumblr.com/post/127936546251/ghost-brigade-communists-and-anti-fascist-militia 

9. https://libcom.org/library/investigation-red-brown-alliances-third-positionism-russia-ukraine-syria-western-left 

*: Itse käyttäisin mieluummin termiä ”totuuskomissio”, lustraatio – puhdistus – sanana herättää monien mielissä negatiivisia tunteita, jotka kohdistuvat lähinnä tyyliin, jolla toiminta suoritetaan.