Kansanmurha, jonka maailma unohti

Kävin katsomassa Agnieszka Hollandin ohjaaman Mr. Jonesin erikoisnäytöksessä viime vuoden marraskuussa, epäonnekseni kadotin tuolloin muistiinpanoni, joten lyhyen arvion kirjoittaminen jäi kirjoittamatta. Tuolloin en uskonut, että elokuva koskaan tulisi teatterilevitykseen Suomeen, jos edes myyntiinkään, koska elokuvan ydinaihe – holodomor (ukr. Голодомор) – ei ole laajalti tunnettu Suomessa. Sittemmin Agnieszka Hollandin Mr. Jones on nähty niin elokuvateatterissa kuin myös myyntiversionakin kaupoissa, joten pääsin verestämään muistiani ja palauttelemaan mieleeni elokuvan ohella edes aavistuksen siitä tunnelmasta, jonka koin erikoisnäytöksessä syksyisenä iltapäivänä viime vuonna, näytöksessä, jossa vieraana oli elokuvan käsikirjoittajiin kuulunut Andrea Chalupa.

Ukrainan suurlähetystön isännöimän erikoisnäytöksen päätyttyä Chalupa kuvaili elokuvan käsikirjoitusprosessia kerraten samalla oman sukunsa historiaa ja juuriaan, jotka ulottuvat Ukrainan Donbassin mustaan multaan. Andrea Chalupan isoisä koki holodomorin, Stalinin puhdistukset ynnä totalitaarisen järjestelmän kidutuksen ennen pakoaan länteen.

Mr. Jones, dvd-kotelon kansi.

Käsikirjoittaja-tuottaja Andrea Chalupa vieraana Helsingissä.

Agnieszka Hollandin Mr. Jones (pääosassa James Norton) kuvaa lyhyen episodin nuoren walesilaistaustaisen – idealistisenkin – toimittaja Gareth Jonesin elämästä – tämä lyhyt otos hänen elämästä on jäänyt varsin vähälle huomiolle läntisessä maailmassa, siitä huolimatta, että kyseessä on – historiallisesti – hyvin merkittävästä havainnosta. Gareth Jones oli ensimmäinen läntinen toimittaja, joka kirjoitti totuuden Stalinin johtamassa neuvostovaltiossa tapahtuvasta nälkään tappamisesta – holodomorista.

Palattuaan maaliskuussa 1933 Neuvostoliitosta Berliiniin, hän julkaisi päiväkirjojensa pohjalta lehdistötiedotteen useassa sanomalehdessä, mukaan luettuna The Manchester Guardian ja the New York Evening Post. Itse asiassa hänen raporttinsa sai tuolloin, aivan kuten elokuvassakin, ei-toivotun ja jopa vihamielisen vastaanoton. Maaliskuun 31. päivä 1933 The New York Times julkaisi Pulitzer-palkitun Walter Durantyn vastineen otsikolla “Russians Hungry, But Not Starving” kutsuen halventavasti Jonesin raporttia ”suureksi kauhukertomukseksi”.

Huhtikuun 13. päivä (1933) Gareth Jones julkaisi Financial Timesissa tarkan analyysin nälänhädästä Neuvosto-Ukrainassa, kuvaten pakkokollektivisoinnin; miljoonien kulakkien pakkosiirrot omilta mailtaan (yksistään yli miljoona kulakkia murhattiin ja tapettiin näissä pakkosiirroissa, jotka ajoittuivat aikaan ennen holodomoria); viljan ja karjan pakko-otot sekä ruoan viennin Neuvostoliitosta samaan aikaan kun maassa miljoonat kuolivat nälkään.

Kalle Kinnusen haastattelussa (SK 2. heinäkuuta 2019) elokuvan ohjaaja Agnieszka Holland toteaa elokuvasta seuraavaa:

”Elokuvassa tosiasioita järjestellään uudelleen, jotta tarina kulkee dramaattisemmin. Se ei ole minulle ongelma. Mitä hahmoihin tulee, tärkeää on sisäinen totuus”.

Elokuvassa ei käy ilmi se, että kyseinen matka (haastattelemaan Josif Stalinia) oli Gareth Jonesille jo kolmas matka Neuvostoliittoon; elokuvassa toisensa tapaavat Gareth Jones ja George Orwell eivät tiettävästi oikeasti tavanneet toisiaan; meillä ei myöskään ole vankkoja tietoja elokuvan kuvauksesta korruptoituneiden toimittajien hedonistisesta elosta Moskovassa – alkoholin ja huumeidentäyteisistä juhlista, joiden keskiössä (korruptoitunut ja itsensä myynyt) Walter Duranty oli ja eli.

En kuitenkaan näe tätä puutteena, kyse on kehyksestä elokuvalle, jonka keskiössä on arvoitukselliseksi jäävä Gareth Jones ja hänen houreiselta tuntuva matka Itä-Ukrainan tasangoille – Donbasiin, Stalinoon* ja sitä ympäröivälle maaseudulle, joka tuule ja tuiskun tuivertamina talvisina päivinä avautuu katsojalle lohduttomana ja ahdistavana. Viima kantaa korviin lasten nälän piinaaman laulun, kaipuun ruoan ja läheisten luo, tyhjät silmät ja sielut – toivottomuuden.

Ohjaaja Agnieszka Holland ei mässäile elokuvassa holodomorin kauhuilla; ei hän kuitenkaan jätä niitä kuvaamattakaan. Nälkä ja kuolema tuodaan esille monella tasolla, konkretiana ja fyysisenä tunteena mutta myös pitkälle edenneenä lohduttomuutena ja apatiana, joka on ottanut nälän uuvuttamat ihmiset haltuunsa. Katsoja saatellaan nälän kourissa kamppailevaan Ukrainaan junanvaunussa, jossa Gareth Jones, päällystakkinsa karistettuaan, ryhtyy syömään appelsiinia. Harmaa likainen juna tummanpuhuvine ihmisineen ja oranssinhehkuinen appelsiini. Kyse on yhdellä kertaa vertauskuvallisesta ja konkreettisesta matkasta maailmaan, jossa ihmisyys on kuolemassa. Maailmaan, jossa nälkä tappaa miljoonia. Tai asia täsmällisemmin ilmaistuna, maailmaan, jossa nälällä tapetaan miljoonia. Holodomorissa on konkreettisesti kyse nälällä tappamisesta ts. kyse on tarkoituksellisesta ja järjestelmällisestä tapahtumasta ei katovuoden tms. synnyttämästä tapahtumasarjasta.

Neuvostovaltiossa nälällä tapettiin miljoonia vuosina 1932 ja 1933 etenkin Ukrainan (SNT:n) alueella asuvia, ja sielläkin toimenpide kohdistui erityisen rajusti maaseutuväestöön ja alueille, joilla asui huomattavia määriä etnisesti ukrainalaisia. Nälkäkuolemia oli samaan aikaan runsaasti myös muualla Neuvostoliitossa, joista eräät alueet rajoittuivat Ukrainan SNT:aan ja joilla alueilla asui tuolloin runsaasti ukrainalaisia ja joille oli pakkosiirretty kulakkeja. Muualla Neuvostoliitossa nälkäkuolemat olivat ennemminkin seurausta epäonnistuneista kollektivisointikokeiluista sekä menetetystä sadosta, niistä puuttui yhteiskunnan organisoima terrori ja järjestelmällisyys, joka oli merkitsevää holodomorissa.

Ukrainalaisille holodomorin tekee vieläkin traagisemmaksi se, että sitä seuranneina vuosina nälän autioittamat ukrainalaiskylät asutettiin uudelleen venäläisillä ja idästä tuoduilla – ukrainalaiset kylät muuttuivat venäläisiksi ja holodomorin orvoiksi jättämät lapset uudelleen kasvatettiin venäläisiksi. Valtioterrori murhasi lasten vanhemmat ynnä suvun, kitkien lapsista heidän juuret ja kulttuurin kasvattaen heistä neuvostovaltion kansalaisia.

Holodomor museo, Kiova.

Toisin kuin holokaustista, holodomorista ei juurikaan ole tehty elokuvia – tällä vuosituhannella on tehty muutama holodomoria käsittelevä elokuva. Neuvostoliitossa holodomor pyyhittiin pois historiankirjoista, se lakkasi olemasta. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua historiaansa, tuolloin he joutuivat kohtaamaan myös holodomorin.

Kalle Kinnusen haastattelussa Agnieszka Holland toteaa, ettei kylmän sodan päättymisen jälkeen Neuvostoliiton historiaan liittyviä kriittisiä elokuvia ei ole tehty juuri lainkaan.

”Länsi tuntee syyllisyyttä Hitleristä, ei Stalinista.”

Ja kuten näemme, tänään Stalin on nostettu Venäjällä uudelleen jalustalle, joten ei ole odotettavissakaan, että Venäjä paneutuisi kriittisyydellä omaan (ja neuvostovaltion) historiaan. Toivottavasti edessä on aika, jolloin näin käy. Ukrainassa maan historian ja menneisyyden ruotiminen myös taiteen keinoin on kehittymässä, se on nousemassa alhosta, johon se on ajautunut menneinä vuosikymmeninä. Itse näen eräänä tekijänä nousulle Euromaidanin ja sen myötä ukrainalaisissa kasvaneen halun tutustua maansa rikkaaseen kulttuuriin ja pitkään historiaan.

Agnieszka Hollandin ohjaama Mr. Jones on onnistunut elokuva merkittävästä tapahtumasta historiassa, samalla on se on kiehtova, ajoittain houreisen unen kaltainen kuvaus julmuudesta, jolle ei löydy viime vuosisadalta montaakaan vertailukohtaa. Mutta, kuten edellä kirjoitin, toisin kuin holokausti holodomor on likimain täysin pyyhkiytynyt meidän kollektiivisesta muistista, jopa termin kansanmurha käyttöä monet välttelevät aivan kuin peläten sen käytön kautta leimaavansa Stalinin neuvostovaltion kansoja murhaavaksi hirviöksi, mitä se olikin ja mistä se ei konkreettisesti joutunut vastuuseen.

Holodomor on ukrainalaisia kohdannut tragedia, sen luonne (ja se, että lännessä todenpuhujia ei uskottu) tekee siitä muutakin kuin Ukrainaa kohdanneen tragedian. Entäpä sitten todenpuhuja Gareth Jones? Hän kuoli, epäselvissä olosuhteissa, Mongoliassa loppukesästä 1935.

Entäpä New York Timesin palkittu toimittaja Walter Duranty (elokuvassa vähäeleisen loistava Peter Sarsgaard)? Duranty ei menettänyt Pulitzeriaan, New York Times sentään myönsi vuonna 1990 Durantyn uutisoinnin Ukrainan nälänhädästä olleen lehden historian huonointa journalismia. Duranty itse kuoli Orlandossa Floridassa 1957, kaukana miljoonista neuvostoterrorin uhreista.

 

Marko

 

*: Nykyisenä Donetskina tunnettu taajama perustettiin vuonna 1869, brittiläisen liikemiehen John Hughesin perustettua metallurgian tehtaan ja hiilikaivoksia  Donbasiin Aleksandrovkan kasakka-alueen läheisyyteen. Kaupunkioikeudet John Hughesin mukaan nimetty taajama Juzovka (ukr. Ю́зівка) sai vuonna 1917.

Vuonna 1924 kaupunki nimettiin uudelleen Stalinoksi Josif Stalinin mukaan, seuraavan kerran kaupungin nimeä muutettiin vuonna 1961 osana destalinointikampanjaa, jolloin kaupunki sai nykyisen nimensä Donetsk, Donin sivujoen Donetsin mukaan nimetyn hiilikaivosalueen mukaan.

Kuvat Marko Enqvist. 

MV-lehti osana MH17 disinformaatioverkostoa

Toimittaja ja analyytikko Vitalii Rybak julkaisi UkraineWorld-verkkojulkaisussa analyysin ”Truthers Against Tragedy: How Kremlin Fans Are Trying To Discredit the MH17 Investigation On Twitter”, jossa tarkasteltiin Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottamisen tutkinnan ympärillä toimivaa Kreml-mielisten disinformaatioverkostoa ja erästä tämän verkoston avaintoimijoista Twitterissä – taloudellisten ongelmien tähden tauolle lähtevää – Bonanza Mediaa:

”One of the key accounts in this network is Bonanza Media, which calls itself a "platform for independent journalists." According to the "About Us" section on its website, the organization "welcome[s] to [its] team independent journalists that investigate most troubling issues all around the world in a thorough manner and truthful way." However, articles published on the website are almost exclusively dedicated to one topic - the MH-17 trial. This fact becomes less surprising when we take a look at Bonanza's co-founders.” (1)

Itsessään Bonanza Media tuskin herättäisi kiinnostusta keskivertosuomalaisissa, mutta taustalta löytyvät yhteistyökuviot saattavat innokkaimpia MH17-tutkintaa seuranneita kiinnostaakin.

Tämän disinformatiivisen median perustajien joukosta löytyy RT:n (eli ent. Russia Today, venäläinen valtiorahoitteinen media, jota Venäjä hyödyntää valtiojohtoisen disinformaation ja propagandan jakajana) entisen toimittaja Yana Yerlashovan ohella alankomaalainen ”toimittaja” Max van der Werff, joka on vuodesta 2015 lähtien julkaissut artikkeleja ja kirjoituksia, jotka toistavat Kremlin narratiivia siitä, että Venäjä on syytön MH17:n pudottamiseen. Max van der Werff on myös vieraillut useita kertoja Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, myös Hraboven alueella, jonne merkittävä osa alas ammutun Malaysia Airlinesin lennon MH17 Boeing 777-200ER:n rungonkappaleista putosi. Näillä matkoilla ja matkoja ennen sekä niiden jälkeen van der Werff on myös tehnyt yhteistyötä MV-lehden ja Verkkomedian päätoimittelijan Janus Putkosen kanssa.

Kuvakaappaus sähköpostista, EgorovaLeaks.

Bonanza Median toimittamaa materiaalia on jaettu laajalti venäläisissä medioissa, kuten RT, RIA Novosti, Lenta.ru, Interfax, Rossiyaskaya Gazeta mutta siihen on viitattu myös erilaisissa Kremliä tukevissa vaihtoehto-, vasta- ja propagandamedioissa, joiden joukosta löytyy myös Janus Putkosen toimittelema MV-lehti:

”Tuoreiden tietojen mukaan, jotka ovat julkaisemattomia kansainvälisen MH17 virallista tutkintaa suorittaneen JIT-tutkimuskomission dokumentteja, ja jotka ovat vuodettu tutkivaa journalismia harjoittavalle Bonanza Medialle ja sen hollantilaiselle tutkivalle journalistille, Max van der Werffille, lennon MH17 alasampumisen alueella ei ollut operatiivisia maasta laukaistavia BUK-ohjusjärjestelmiä 17. heinäkuuta 2014.” (MV-lehti, 18.2.2020). 

Distributed Denial of Secrets -ryhmän viime vuotamista tiedoista (noin 175 gigaa) käy selkeällä tapaa ilmi Venäjän rooli Ukrainan horjuttamisen ja sodan taustalla, vuodetun tiedon joukossa on myös sähköposteja, jotka omalta osaltaan todistavat Max van der Werffin vierailuista ja toiminnasta Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla. Vastaava on käynyt ilmi aiemmissakin vuodoissa, esimerkiksi Egorova Leaksin myötä paljastui Max van der Werffin ja Janus Putkosen sekä Tatjana Egorovan sähköpostiviestittely ja tietojen vaihto.

Tuolloin Janus Putkonen toimitti venäläisrahoitteista propagandajulkaisu DONi Newsiä Donetskista käsin, toimien samalla vastuullisessa roolissa arvioidessaan ”Donetskin kansantasavallan” ns. hallinnolle toimittajien luotettavuutta. Käytännössä hän oli myös usein vastuussa siitä saiko toimittaja luvan työskennellä miehitetyillä alueilla vaiko ei. InformNapalm julkaisi syyskesästä 2016 artikkelin, jossa taustoitetaan ”EgorovaLeaksia” ja Janus Putkosen roolia. Egorova Leaksia seuranneissa vuodoissa, kuten Surkov Leaksissa, kuvio on täydentynyt – palapeli on saanut uusia paloja.

Putkonen ja Max van der Werff

Putkosen ja Max van der Werffin yhteistyö ja viestittely ei rajoittunut pelkästään toimittajan akkreditoitumisprosessiin vaan Egorova Leaksissa vuodetusta materiaalista käy hyvin selvästi ilmi se, että van der Werff toi Putkosen tietoon ”löydöksiään”, joista hän usein – ainakin lukijoille – jätti kertomatta merkittäviä seikkoja, joiden kertominen olisi vienyt pohjan hänen tarinaltaan. Osa näistä ”löydöksistä” päätyi jo tuolloin osaksi DONi Newsin jakamaa disinformaatiopakettia ja Putkosen siirryttyä MV-lehden toimittelijaksi, van der Werffin ja sittemmin Bonanza Median materiaalia on päätynyt suomalistenkin luettavaksi.

Seuraavaksi esimerkkinä van der Werffin, Putkosen ja Egorovan välistä sähköpostiviestittelyä, jossa van der Werff esittelee ”löydöksiään”:

Max van der Werff toimittaa materiaalia, jossa hän esittelee Buk-M1 TELARin reitiltä Donetskista Snižneen matalan sillan ennen Torezia, (2) jonka ali trailerilla oleva Buk-M1 TELAR ei hänen mukaansa mahdu, kuten ei mahdukaan, mutta –

van der Werff jättää tarkoituksellisesti mainitsematta sen, että vierellä menee reitti, jota ajamalla kyseisen matalan sillan voi kiertää:

Edellä mainittuun ”videopaljastukseen” matalasta sillasta liittyy myös Janus Putkoselle ja Tatjana Egorovalle lähetetty sähköpostiviesti:

Edellä oleva esimerkki paljastaa samalla, hyvin raadollisesti, tämän joukkion toiminnan alhaisuuden. Käytännössä valehdellaan yksinkertaisimmissakin asioissa, kunhan se vaan tukee Kremlin narratiivia – sillä ei ole väliä, että vale on paljastettavissa muutaman hetken googlailulla. Sokea reettakin huomaa tämän valheen, mutta jotain kertoo Max van der Werffistä toimittajana se, että edellinen ei ole edes hänen räikein valheensa.

Edellä kuvaamaani viestiä vieläkin räikeämpi valhe on kuvamanipulaatio, jota hänkin levitti, ja jossa kuvaan lavetilla olevasta Buk-M1 TELARista ja maastoautosta on istutettu myös T-14 Armata taistelupanssarivaunu. Kuva erilaisine variaatioineen on saanut ilmaa siipiensä alle Kreml-myönteisessä lukijakunnassa.

Kuvakaappaus @MaxvanderWerffin twittertililtä. (3)

Tavallaan tämä kuvamanipulaatio toimii esimerkkinä siitä, millaisilla ”aseilla” tämä porukka käy propagandasotaa – surkeinkin kuvamanipulaatio käy aihioksi, jonka ympärille rakennetaan tarina, jonka ei välttämättä tarvitse sopia Venäjän sen hetkiseen viralliseen kertomukseen. Riittää, että levitetty disinformatiivinen tarina ”sekoittaa pakkaa” – on ristiriidassa totuuden kanssa, mikä usein täyttää heidän tarpeensa.

Alla alkuperäinen alueelta otettu kuva ilman näkymään istutettua venäläistä T-14 Armata taistelupanssarivaunua, joka yllä olevassa surkeassa kuvamanipulaatiossa on hätäisesti kuomullista UAZ-469 maastoautoa korkeampi. 

Tänään, 22. syyskuuta 2020, Max van der Werffillä on twitterissä 3126 seuraajaa, joista kohtalainen osa toistaa hänen jakamaansa disinformaatiota, tai toimii vähintäänkin sen kaikukoppana.

Todennäköisesti Putkonen piti ja pitää Max van der Werffiä luotettavana kumppanina, siltä ainakin tuntuu, kun käy läpi Egorova Leaksin yhteydessä vuodettuja sähköposteja yhdistellen niitä Putkosen viestintään esim. Tatjana Egorovan kanssa – tai myöhempään toimintaan MV-lehden päätoimittelijana, jolloin hän edelleen viittaa Max van der Werffin julkaisemaan materiaaliin.

Kuvakaappaus MV-lehti, 18.2.2020.

MV-lehdessä esitettyihin väitteisiin pureuduin aiemmin talvella tarkemmin, mutta muistutan lukijoita siitä, että JIT-tutkimuskomissio dokumenteissaan kirjoitti ”tunnetuista sijainneista”, ja edelleen JIT-tutkimuskomissio totesi, ettei kesän 2014 taisteluiden ja sodan luonteen vuoksi Ukrainan olisi ollut mahdollista siirtää Buk-M1 -järjestelmän TELARia kantomatkan päähän MH17:sta – mutta, ja mikä tärkeintä, vuodetuissa dokumenteissa ei edes otettu kantaa siihen, oliko Venäjän mahdollista toimia näin. Putkosen oma johtopäätös on se, ettei Venäjä ole toiminut näin.

Yllä olevan kuvakaappauksen ”Bonanza Media”-linkki ohjaa verkkosivulle: MAX FROM THE WHARF.

Putkonen viittaa tämän vuoden puolella MV-lehdessä julkaistuissa MH17-katsauksissa Max van der Werffin ohella muihinkin dis-informaatikkoihin ja vaihtoehtoteorioihin uskoviin, kuten Eric Zuesseen, jonka kirjoittamaa aineistoa on julkaistu muun muassa Global Research ja TheSaker.is-verkkosivulla. Jälkimmäisen taustalla on Andrei Raevsky – dis-informaatikko, joka uskoo Ukrainan ilmavoimien olevan MH17 pudottamisen taustalla, ja joka on sivullaan julkaissut myös Max van der Werffin haastattelun elokuussa 2019. (4)

Putkonen on jo vuosien ajan kuulunut MH17 disinformaatiota toimittavien ja jakavien operaattoreiden joukkoon. Hänen roolinsa muuttui olennaisesti merkittävämmäksi työskentelyaikana miehitetyssä Donetskissa, jossa hän pääsi julkaisemaan materiaalia (DONi Newsissä) ja kontrolloimaan toimittajia sekä työskentelemään yhdessä propagandistien, kuten Max van der Werffin, kanssa. Jouduttuaan poistumaan – pakenemaan – Donetskista Luhanskiin ja jättämään DONi Newsin toimittamisen taa, Putkosen rooli muuttui merkittävästi, mutta nyt MV-lehden päätoimittelijana hänen MH17-disinfokin tavoittaa tuhansia lukijoita, mikä ei aivan vähäinen lukijajoukko kuitenkaan ole.

- 18. helmikuuta 2020 julkaistulla MH17 juttu on kerännyt tähän päivään mennessä 10 698 lukukertaa.*

- 7. heinäkuuta 2020 julkaistu MH17 juttu on sitä vastoin kerännyt 3443 lukukertaa.*

 

Disinformaatiota vastaan taistellen, 

Marko

1. https://ukraineworld.org/articles/infowatch/mh17-investigation-twitter 

2. https://twitter.com/MaxvanderWerff/status/654899592979435520 

3. https://twitter.com/MaxvanderWerff/status/654598137391259648?s=20 

4. http://www.whathappenedtoflightmh17.com/mh17-disinformation-website-the-saker-interview-with-max-van-der-werff/ 

*: Lähden siitä olettamuksesta, että MV-lehdessä julkaistut tilastotiedot lukukerroista pitävät edes jotakuinkin paikkansa, ettei merkittävää manipulointia esiinny.

Henkilöiden toiminta huomioiden, katson, että sähköposteista otettujen kuvakaappausten julkaisu sellaisenaan on perusteltua.

Aidalla taiteilua suomalaiskansalliseen tyyliin – luurangot kaapissa kolisee

Venäjällä, maan todellisen opposition näkyvin edustaja Aleksei Navalnyi myrkytettiin kuukaudenpäivät sitten, elokuussa, toistaiseksi tunnistamattomalla, Novitšok-ryhmän hermomyrkyllä. Diplomaattisten ponnisteluiden jälkeen hänet siirrettiin hoitoon Saksaan, Charitén yliopistolliseen sairaalaan Berliiniin. Suomen roolia ei ole kuvattu aivan vähäiseksi kamppailussa, jotta Navalnyi saatiin saamaan hoitoa (turvallisessa ympäristössä) Saksassa – myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö oli yhteydessä Venäjän johtoon asian tiimoilta, asia, josta Navalnyin lähipiiri on lehtiuutisten mukaan kiitollinen.

Niinistö oli todennäköisesti ensimmäinen EU-johtaja, joka reagoi myrkytysuutiseen. (1) Ehkäpä Niinistön nopeaan reagointiin vaikutti edellisten presidentinvaalien alla käyty keskustelu, jossa esille nousi turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston esittämät arviot Suomen vaaleihin kohdistuvista uhkakuvista ja näiden uhkakuvien ympärillä käyty keskustelu. Turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston esittämien uhkakuvien joukossa eräänä äärimmäisenä vaikuttamisen keinona mainittiin salamurha. Niinistö kuvaili asiantuntija-arvioita trollaukseksi. (2)

Tuolloin keskusteltiin tietenkin Suomen presidentinvaaleihin kohdistuvista uhkakuvista, mutta en voi olla muistelematta vellonutta keskustelua ja tuohtumuksen ilmapiiriä Suomessa – suurin osa keskustelijoista kuin myös sen seuraajista ymmärsi (tiedosti) sen, että näihin äärimmäisiin keinoihin turvautuisi todennäköisimmin valtiotason toimija joko suoraan tai välikäsien kautta. Tässä yhteydessä lienee turha mainita Suomen suurinta turvallisuuspoliittista uhkaa, valtiota, joka on suorittanut salamurhia ja myrkytyksiä maansa rajojen ulkopuolellakin.

Привет, это Навальный,… (kuvakaappaus Instagramista).

Navalnyin murhayritys ja siihen liittyvä keskustelu (ja toiminta) Suomessa paljastaa jälleen kerran tiettyjä rakenteita ja tapoja, jotka ovat juurtuneet maahamme – joita voidaan pitää kylmän sodan ja YYA-aikakauden perintönä, ja ne ovat osa yhteiskuntaamme syystä, että emme ole omalta osaltamme käyneet läpi kyseistä aikakautta ja siihen liittyviä, yhteisöä korruptoivia, tapahtumia. Lukitsimme Neuvostoliiton hajottua luurankomme kaappiin, kuvitellen sen olevan toimenpiteenä riittävän. Luulottelimme itsellemme luurankojen pysyvän siellä kaapissa, näin ei kuitenkaan käynyt koska todellisuus erosi ennusteista – olimmeko naiiveja kuvitellessamme ”historian päättyneen” Neuvostoliiton hajoamiseen? Että, se mitä tapahtui YYA-aikakaudella myöskin jäi sinne? Olimme naiiveja, hyväuskoisia kuin myös ymmärtämättömiä, mutta olimme myös typeriä arvostellessamme naapureitamme, jotka tekivät jyrkän pesäeron menneisyyteen.

Mikäli Venäjä olisi oikeusvaltio (jota se ei ole), eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Mika Niikon (ps.) vaade olisi ymmärrettävä, mutta koska Venäjä ei ole oikeusvaltio, Niikon toteamus on vallan absurdi:

”Ennen syyllisen nimeämistä on tapaus oikeusvaltioperiaatteen mukaisesti tutkittava perin pohjin. Koska rikos tapahtui Venäjän maaperällä, on yhteistyö Venäjän kanssa välttämätöntä syyllisten vastuuseen saattamiseksi.” (3)

Miksi Niikon vaatimus yhteistyöstä Venäjän kanssa on absurdi? Yksinkertaisimmillaan asian voi ilmaista siten, että Venäjä ei ole luotettava kumppani. Me emme voi luottaa siihen, että Venäjän pyrkimys on sama kuin meidän – syyllisen selvittäminen (ja mahdollisesti rankaiseminen). Itse asiassa on todennäköisempää, että Venäjän pyrkimyksenä on haitata tutkintaa, mikäli pääsee osalliseksi siihen. Meillä on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka Venäjä valtiona, ei vain yksittäisten viranomaisten toimesta, on haitannut sellaisia tutkimuksia ja oikeuskäsittelyjä, joissa syytetty on suhteessa Venäjän valtioon tai kuuluu valtion hallintoon. Venäjä on toiminut näin muun muassa entisen KGB-agentti ja FSB-eversti Aleksander Litvinenkon myrkytystutkinnassa; juristi ja tilintarkastaja Sergei Magnitskin kuolemansyytutkinnassa; Sergei Skripalin myrkytyksessä – operaatiossa uhriksi joutui myös Skripalin tytär Julia sekä poliiseja ja hoitohenkilökuntaa, kuukausia myöhemmin myrkylle altistui pariskunta kolmen lapsen äidin menehtyessä myrkkyyn; oma lukunsa on Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottaminen Itä-Ukrainan sotatoimialueen yllä heinäkuussa 2014 – kyseinen kone pudotettiin Venäjän maavoimien 53. ilmatorjuntaohjusprikaatin kalustolla (Novator 9K37 M1 Buk TELAR, nro. 332), komentoketjun johtaessa Venäjän hallintoon, ja jota tutkintaa Venäjä on haitannut lukuisin eri keinoin, alkaen laajamittaisesta disinformaation ja propagandan levittämisestä ja päätyen väärennettyjen todisteiden esittämiseen.

Uskoisin, näiden muutamien esimerkkien riittävän todistamaan sen, että Venäjä ei ole luotettava kumppani, joten yhteistyövaatimusten esittäminen on naiivia. Oikeastaan voimme vain toivoa, että Venäjä ei haittaa tutkimuksia, mihin se todennäköisesti pyrkii, jos ei muuta niin synnyttämään dis-informatiivisella viestinnällä kuvan siitä, että kukaan ei ole luotettava toimija. Tästä saimme jo esimakua parlamentaarikko Andrei Lugovoin syytettyä berliiniläistä klinikkaa Navalnyin myrkyttämisestä.

Andrei Lugovoi on siitäkin mielenkiintoinen nimi, että hän tapasi yhdessä Dimitri Kovtunin kanssa Aleksander Litvinenkon 1. marraskuuta 2006 Millenium-hotellissa, Lontoossa – myöhemmin samana iltana Litvinenko alkoi voida pahoin, sairaalaan Litvinenko toimitettiin marraskuun 3. päivä. Toimittaja Luke Harding käy kirjassaan ”Vaiennettu – Agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa” Litvinenkon myrkyttämisen polonium-210:llä, kuin myös Lugovoin ja Kovtunin roolin tässä operaatiossa. (4) Iso-Britannian syyttäjäviranomaiset nostivat toukokuussa 2007 syytteen murhasta entistä KGB-agenttia Andrei Lugovoita vastaan. Lugovoi oleskelee edelleen Venäjällä, Venäjän valtio kieltäytyy luovuttamasta häntä oikeudenkäyntiin kolmansiin maihin.

Lugovoi valittiin Venäjän duumaan joulukuussa 2007 Vladimir Žirinovskin johtaman Venäjän liberaalidemokraattinen puolueen listoilta. Venäjällä parlamentaarikoilla on parlamentaarinen koskemattomuus, eikä heitä voida asettaa rikossyytteeseen. Vladimir Putin luovutti vuonna 2015 Lugovoille kunniamerkin kiitokseksi isänmaan hyväksi tehdyistä palveluksista.

Jos Niikon ajatus Venäjän kanssa tehtävästä yhteistyöstä Navalnyin myrkytystapauksen tutkinnassa onkin lapsenmielinen, lapsenmielisenä toimintana ei voida pitää niiden kolmen suomalaismepin tyhjää äänestämistä Europarlamentin tuomitessa jyrkästi Aleksei Navalnyin myrkyttämisen ja äänestäessä kansainvälisen tutkinnan käynnistämisestä Navalnyin myrkytystapauksesta sekä siitä, onko Venäjän kemiallisia aseita koskevia kansainvälisiä sitoumuksia rikottu. (5) Mietin, että millaiset motiivit ovat ohjanneet Eero Heinäluomaa (sd), Kumpula-Natria (sd) ja Mauri Pekkarista (keskusta) äänestämään tyhjää? Navalnyin myrkyttämisessä ei ole kyse mistään yksittäistapauksesta – aiemmin mainitsin muutamia murhia tai murhayrityksiä, joissa jäljet johtavat Venäjän valtioon (tai valtion organisaatioon). Heinäluoma avaa kotisivullaan äänestyskäyttäytymistään, (6) mutta Venäjän toimia vuosien ajan seuranneena, Heinäluoman selittelyt ovat – no – selittelyitä ja vieläpä kehnoja sellaisia. Ehkäpä toisessa vaakakupissa painoi Ystävyyden kunniamerkki, jonka Vladimir Putin myönsi Heinäluomalle ja Paula Lehtomäelle (keskusta) lokakuussa 2017. Prenikalla on kääntöpuolensa, tavataan sanoa.

Aivan kuten äänestystä käsittelevässä Europarlamentin lehdistötiedotteessa mainitaan:

”Aleksei Navalnyin tapaus on vain yksi esimerkki Venäjän harjoittamasta laajemmasta sisäpoliittisesta painostuksesta ja sen harjoittamista maailmanlaajuisista aggressiivisista toimista, päätöslauselmassa todetaan”. (7)

Kyse ei ole yksittäistapauksesta vaan toistuvasta (järjestelmällisestä) toiminnasta, jossa kohteeksi on viime vuosina valittu Venäjän todelliseen oppositioon kuuluvia poliitikkoja ynnä aktivisteja, Venäjän hallinnon vastustajia tai länteen loikanneita henkilöitä, joten jo tyhjää äänestäminen on melkoista vastuunpakoilua (pelkuruutta).

Äänestyksestä tulee mieleeni kesällä 2019 Euroopan neuvostossa järjestetty äänestys, jonka seurauksena Euroopan neuvosto toivotti Venäjän tervetulleeksi takaisin täysivaltaiseksi jäseneksi, ilman, että Venäjä olisi täyttänyt paluulle asetettuja ehtoja. Suomen valtuuskunnan puheenjohtaja Kimmo Kiljunen (sd) satuili tuolloin:

”Euroopan neuvosto on koko Euroopan ja ehkä koko maailman johtava ihmisoikeusjärjestö. Jos haluamme suojella ihmisoikeuksia kaikissa järjestön jäsenmaissa, mukaan lukien Venäjällä, on yksiselitteisesti parempi, että Venäjä on järjestön jäsen kuin sen ulkopuolella”. (8)

Naiiviudella ja hyväuskoisuudella ei näytä olevan rajaa. Olen odottanut vuosia hetkeä, jolloin poliitikkomme heräävät ruususenunesta todellisuuteen ja ymmärtävät sen, että naapurimme Venäjä ei pelaa tätä peliä samoilla säännöillä, että pelkät puheet eivät pitkälle kanna – eivät etenkään, jos sanoilla ei ole riittävästi katetta.

* * *

Aiemmin saksalainen laboratorio vahvisti Navalnyin myrkytetyn Novitšok-ryhmän hermomyrkyllä, sittemmin erikoislaboratoriot Ruotsissa ja Ranskassa ovat vahvistaneet löydöksen. Saksan liittokansleri Angela Merkelin hallituksen tiedottaja Steffen Seibertin mukaan näytteet on lähetetty tutkittavaksi myös Kemiallisten aseiden kieltojärjestölle OPCW:lle Hollantiin. (9)

Analyysien mukaan Navalnyi myrkytettiin toistaiseksi tunnistamattomalla Novitšok-ryhmän hermomyrkyllä, jonka arvioidaan olevan vaarallisemman ja kuolettavamman kuin Novitšok-hermomyrkky, jolla Sergei Skripal ja hänen tyttärensä Julia myrkytettiin Salisburyssa, Iso-Britanniassa, 4. maaliskuuta 2018. On myös arvioitu, ettei Venäjälläkään turvallisuusorganisaatiot, kuten Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB, voi itsenäisesti suorittaa operaatioita sotilaskäyttöön tarkoitetuilla hermomyrkyillä, että ennen tällaisilla aineilla suoritettua operaatiota, käytäisi vähintäänkin jonkin asteinen neuvonpito sen ja presidentinhallinnon välillä. Mikä, pitäessään paikkansa, nostattaa pintaan pohdintoja siitä, mihin saakka komentoketjussa jäljet johtavat.

Meidän on syytä tunnustaa se tosiasia, että Kremlin käyttämiä taktiikoita on poistaa päiviltä (ts. murhauttaa) vastustajiaan tai kohdistaa heihin väkivaltaa, muita hybridisodankäynnissä käytettyjä keinoja, ennen varsinaisia sotatoimia, ovat muun muassa kyberhyökkäykset, vaaleihin vaikuttaminen, disinformaatio ja suoranainen propaganda sekä erilaiset vaikuttamisen ja pelottelun keinot.

Venäjän valtion turvallisuuselimet, FSB ja GU (eli GRU), toteuttavat paljolti samoja metodeja kuin edeltäjänsä Neuvostoliitossa taistellessaan läntisiä demokratioita ja sananvapautta vastaan. Uskoakseni, mikäli tunnustaisimme tämän itsellemme, meidän olisi helpompi ponnistella (taistella) yhdessä Venäjän toimia vastaan – painotan sitä, että meidän on taisteltava yhdessä Venäjän hallinnon tavoitteita vastaan, näin toimien läntisillä demokratioilla on parhaat edellytykset suojella itseään sekä torjua vihamielisiä pyrkimyksiä. Huomioidessamme edellä kirjoittamani, euroedustajiemme tyhjää-äänestäminen näyttäytyy entistä huonommassa valossa. Se muodostaa yhden särön yhteiseen rintamaan.

 

Marko

1. https://twitter.com/carlbildt/status/1301194347778576385?s=20 

2. https://yle.fi/uutiset/3-9908533 

3. https://twitter.com/mikaniikko/status/1301840089228759040?s=20 

4. Luke Harding ”Vaiennettu – Agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa” s. 107–144.

5. https://www.europarl.europa.eu/news/fi/press-room/20200910IPR86829/mepit-pakotteita-valko-venajan-presidentille-ja-navalnyin-myrkyttajille 

6. https://eeroheinaluoma.fi/viikon-kuulumiset-38-2020/ 

7. https://www.europarl.europa.eu/news/fi/press-room/20200910IPR86829/mepit-pakotteita-valko-venajan-presidentille-ja-navalnyin-myrkyttajille

8. https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Kiljunen_ja_Honkonen_Venajasta_24062019.aspx 

9. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/eea20f26-f57a-483e-ae8f-76b58b0e098b 

Tyhjää-äänestäneet mepit.

”Kansallismieliset” ja kohudosentti

Kirjoitin muutama päivä sitten perussuomalaisten turvallisuuspolitiikasta, tuolloin en kuvitellut palaavani blogikirjoituksessani perussuomalaisia sivuavaan aiheeseen näinkin pian – en, vaikka edellisen kirjoituksen julkaisuhetkenä perussuomalaisten piirissä kuohui (ja kuohuu edelleen, vaikka puolueen johto koettaakin vaieta kohun kuoliaaksi) poliisin vangitessa puolueaktiivi Pekka Katajan pahoinpitelystä kaksi puolueen liepeillä pyörivää henkilöä – Tuomas Torssosen (ent. ps) ja Soldiers of Odinin Jyväskylän osaston vetäjiin v. 2016 kuuluneen Kansallismielisten liittouman aktiivin Tero Ala-Tuuhosen. (1) Tämä ikävä tapaus, joka jälleen kerran todisti sen puolesta, että myös suomalainen äärioikeisto on valmis väkivallantekoihin eurooppalaisten kumppaneidensa tapaan, antoi kimmokkeen kirjoittaa lyhyt yhteenveto suomalaisten ”kansallismielisten” ja kohudosentin eli Johan Bäckmanin epäpyhästä liitosta.

Hahmottaaksemme mistä oikein on kyse, on meidän syytä palata ajassa takaisin muutaman vuoden verran, heinäkuuhun 2016 jolloin saatiin ensimmäiset näkyvät todisteet maamme ”kansallismielisten” ja Johan Bäckmanin ja hänen kumppaneidensa orastavasta yhteistyöstä. Heinäkuussa 2016 joukko suomalaisturisteja – käytännön syiden ja tekojen tähden heitä on parempi kutsua propagandaturisteiksi – vieraili miehitetyssä Itä-Ukrainassa, muun muassa Donetskissa. Tähän monenkirjavaan joukkoon kuului myös kaksi ”kansallismielisen” äärilaidan edustajaa, myöhemmin Suomi ensin! sekä Suomen kansa ensin! -liikkeissä runsaasti näkyvyyttä saanut Marco de Wit ja liikkeisiin aktiivisesti mukana ollut Mari Kosonen. Reilun kymmenen ”turistin” joukkoon kuului, sittemmin miehitetyn Donetskin alueella propagandistina työskennellyt, nykyinen QAnon-aktiivi, Jarmo Ekman ynnä muutama muu eri yhteyksissä näkyvyyttä saanut henkilö.

Tuolloin Suomessa sai runsaasti näkyvyyttä juuri Marco de Witin toiminta ja hänen vetämänsä Suomi ensin! -ryhmä erilaisten demonstraatioiden, mielenilmausten ja protestien kautta, joita järjestettiin Kajaanissa saakka. Forssan mielenosoituksessa elokuussa 2016 Marco de Witin harjoittama retoriikka oli hyvin sotaisaa:

”Tämä on Forssan sota, de Wit sanoi, piti pienen tauon ja lisäsi: verbaalinen.” (2)

Myöhemmin Marco de Wit kannattajineen ja tukijoineen siirtyi sanoista tekoihin, väkivaltaa uhkuvat puheet muuttuivat nyrkkien heilutukseksi.

Vertasin Suomi ensin! -ryhmää ns. Putinin turisteihin syksyllä 2016 kirjoittamassani  ”Mikä yhdistää ’Putinin turisteja’ ja Suomi ensin! -ryhmää?” -blogissa. Kuvailin Itä-Ukrainassa mielenosoituksia ja provokaatioita synnyttäneitä ”Putinin turistien” toimintaa seuraavalla tapaa:

”’Putinin turisteja’ kuljetettiin lukemattomilla linja-autoilla paikkakunnalta toiselle, yhtenä päivänä he olivat Donetskissa, seuraavana letka suuntasi kulkunsa seuraavalle paikkakunnalle synnyttämään kaaosta ja aiheuttamaan hämminkiä ynnä häiriöitä. Suurin osa heistä tuli Ukrainaan rajan yli Venäjältä, toiminta oli organisoitua ja kontrolloitua, tietojeni mukaan näille ”turisteille” maksettiin alkuvaiheessa päiväkorvausta – mikä tietty keräsi matkaan suuren joukon epämääräisellä taustalla varustettuja ihmisiä. Näiltä osin Suomi ensin! -ryhmän toiminta muistuttaa hyvin paljon ”Putinin turistien” toimintaa, kierretään pitkin ja poikin Suomea linja-autoilla synnyttämässä hämminkiä ja kaaosta. Ryhmän jäsenet ovat ehtineet Suomessa aina Kajaaniin saakka.”

Sotainen syksy 2016 vaihtui kaoottiseksi talveksi, jolloin muun muassa Rautatientorilla Helsingissä nähtiin pitkäksi venähtänyt Marco de Witin johtama, ”kansallismielisten” SuomiMaidan-protestileiri oheishäiriöineen. SuomiMaidanin kyseenalaista antia oli, nyt jo edesmenneen, Ilja Janitskinin saama ylimääräinen huomio Helsingin ydinkeskustassa. Marco de Witin johdolla SuomiMaidan kampanjoi näkyvästi Janitskinin presidentinvaalikampanjan puolesta, onnistuen siinä sivussa keräämään tuhansia kannattajakortteja Janitskinin vaalikampanjaa varten.

SuomiMaidan-leiri Rautatientorilla Helsingissä, huhtikuu 2017 – kuva: Marko Enqvist.

Marco de Witin tuolloin käyttämissä metodeissa oli paljon samaa, kuin niissä operaatioissa joihin Venäjän tukemat operaattorit ovat ryhtyneet erilaisissa (hybridisodankäynnin ja vaikuttamisen) operaatioissaan Ukrainan ohella muun muassa Moldovassa ja Georgiassa sekä Balkanin alueella, toteuttaen eräitä vastaavia operaatioita myös Euroopan Unionin alueella.

Tässä kirjoituksessa ei kuitenkaan ole perusteltua käydä läpi tarkemmin tällaisia operaatioita, mutta niiden historia juontaa ajalle ennen Ukrainan kevään 2014 tapahtumia – Viron pronssisoturikiista v. 2007 on mellakoiden ja kyberhyökkäysten myötä ehdottomasti laskettava tällaisten operaatioiden joukkoon. Kirjoituksen otsikossa mainittu kohudosentti eli Johan Bäckman kiistää Viron neuvostomiehityksen kutsuen väitteitä ”miehitysmyytiksi” – hän myös julkaisi vuonna 2008 poliittisen pamfletin ”Pronssisoturi”, mikä ei suinkaan ole hänen ainoa julkinen hyökkäys Viron valtiota vastaan. Samoin Ukrainassa Oranssin vallankumouksen jälkimainingeissa perustetut Venäjää tukevat liikkeet ja pienpuolueet, joista osan toimintaan liittyi kumouksellisia piirteitä ynnä aseiden käytön harjoittelua leireillä Venäjällä.

Kun huomioidaan maamme ”kansallismielisten” ja Johan Bäckmanin mahdolliset yhteistyökuviot, ei voida unohtaa Ilja Janitskinin perustamaa ja Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla asustelevan Venäjä-operaattori Janus Putkosen päätoimittelemaa MV-lehteä. Julkaisun disinformatiivisen ja vihaa sisältävän materiaalin ja muun aineiston, esim. edelleen näkyvä tuki kirjoitusten muodossa äärioikeistolaiselle Soldiers of Odinille, perusteella sitä voinee kutsua maamme ”kansallismielisten” pää-äänenkannattajaksi. Menneet ja edelleen käynnissä olevat oikeudenkäynnit, ovat omalta osaltaan paljastaneet yhteistyökuvioita, samalla Johan Bäckmanin rooli julkaisun taustavaikuttajana on tullut julki.

Teoksessaan ”Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta” toimittaja Jessikka Aro kuvaa erinomaisen tarkasti MV-lehden perustajan Ilja Janitskinin ja Johan Bäckmanin sekä Janitskinin tuuraajana toimineen Asta Tuomisen toimintaa ja toiminnan tarkoitushakuisuutta. Oikeudenkäynnin ympärillä nähty ”kansallismielisten” valemedioiden toiminta on monella tapaa tuonut julki Bäckmanin kytköksiä medioihin ja niiden taustalla oleviin ihmisiin, kuten Juha Korhosen juontamassa MV-median Live-striimissä kesäkuussa 2018. Korhosen ja Bäckmanin tiet ovat ristenneet tämän jälkeen useammankin kerran, muun muassa pseudotoimittajien perustaman ”Toimittajaliiton” kohdalla. (3)

MV-media: Vieraana Johan Bäckman.

Yksittäisten henkilöiden, erilaisten media-alustojen ja pienryhmien rinnalla Bäckman on pyrkinyt verkostoitumaan puolueaktiivien kanssa, sen ohella, että hän on ollut (ainakin nimellä) mukana viime vuosien aktivismiryhmissä, esim. Reformi.Me – Irti puoluevallasta -liikkeessä, jonka listalla Johan Bäckman oli hetken aikaa ehdokkaana ennen viime vuoden eduskuntavaaleja. Reformi.Me – Irti puoluevallasta -liike kokosi riveihinsä jonkin verran ”kansallismielisen”-liikehdinnän aktiiveja. Sen jälkeen, kun Janitskin hylkäsi liikkeensä, se kutistui kuin pyy maailmanlopun edellä, lopulta James Hirvisaarta lukuun ottamatta ehdokaslista oli nimetön – etnonationalismista mielenosoituksissa paasannutta Panu Huuhtasta ei sellaisena saattanut pitää.

Ennen kevään 2019 eduskuntavaaleja Bäckman ryhtyi lähestymään perussuomalaisia ehdokkaita sekä puolueaktiiveja. Saamieni tietojen mukaan juuri Johan Bäckman oli aktiivinen toimija, Facebookin kaveripyynnöt jne. kuuluivat lähestymisen repertuaareihin. Kun verrataan perussuomalaisia (puolue) sen eurooppalaisiin sisarpuolueisiin, niin ei ole lainkaan yllättävää, että puolueen ehdokkaita ja puolueaktiiveja ryhtyi lähestymään erityisen aktiivisesti henkilö, joka tunnetaan kytkennöistään Venäjän hallinnon vaikuttamisen työkaluihin, kuten RISS:iin eli Russian Institute for Strategic Studiesiin, joka on Venäjän presidentinhallinnon alainen ajatushautomo.

Bäckmanin taustasta huolimatta ymmärrän, että perussuomalaisissa marginaalissa oleva, voi – syystä tai toisesta johtuen – päätyä Johan Bäckmanin kaveripiriin. Venäjän miehittämällä Krimillä maaliskuussa 2018 ”turistina” Bäckmanin luotsaamaan ryhmään kuulunut perussuomalainen kuntavaaliehdokkaanakin ollut Eero Hult on laskettavissa tähän kategoriaan. Toki motiiveja täytyy ihmetellä, että miksi ”kansallismielisenä” itseään pitävä lähtee, propagandistiselle matkalle, Venäjän miehittämälle alueelle? Toisaalta samalla tavalla eurooppalaiset ”kansallismieliset” onnistuvat päätymään Venäjän miehittämille alueille ja osaksi maan propagandakoneiston työkaluja. Todennäköisesti monen kohdalla lähentyminen on lähtenyt liikkeelle näennäisen viattomista yhteydenottopyynnöistä; juttutuokioista, joissa korostetaan yhteisiä asioita – kuten EU-vastaisuutta – erojen sijaan jne. Lopulta kuitenkin ollaan tilanteessa, josta on mahdotonta vetäytyä kunnialla. Kuviosta tulee mieleen Alexander Duginin ajatus:

”The most important factor should not be whether these groups are pro-Russian or not. What they oppose is of much greater importance here. The enemy of my enemy is my friend. It is simple and easy to understand. - - -”. (4)

Onko kyse siitä, että maahanmuutto- ja EU-vastaisuus ovat sokaissut nämä ihmiset, saaden heidät hakeutumaan ”liittolaissuhteisiin” ihan kenen kanssa tahansa? Ajatus on ymmärrettävä marginaalisen henkilön kohdalla, mutta entäpä Olli Kotron, perussuomalaisen Laura Huhtasaaren avustaja Brysselissä, tai Paavo Väyrysen perustaman Kansalaispuolueen hallituksen jäsenenäkin olleen Sakari Lindenin kohdalla, joiden kuvittelisi pystyvän niin rationaaliseen ajatteluun, että ymmärtävät riskit kuviteltuja hyötyjä suuremmiksi. Lindenin ja Kotron kirjoitukset Vastavalkeassa henkivät 2000-luvun sijaan YYA-Suomessa vallinnutta läpimätää ilmapiiriä.

Kun kerran Kotro ja Linden löytävät Bäckmanista hengenheimolaisen, niin ei liene yllättävää, että Pekka Katajan pahoinpitelyyn osallistunut, murhayrityksestä vangittu, Teemu Torssonen löytää Bäckmanin retoriikasta teemoja, jotka hän kokee omakseen. Tietenkään pelkän Facebook-kaveruuden perusteella ei pidä mennä tekemään liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä tuttavuuden syvyydestä ja laadusta, mutta kun Torssonen on samalla tapaa kaveri myös militantti Petri Viljakaisen kanssa, (joka on vähintäänkin kadonnut jonnekin Itä-Ukrainan miehitetyille alueille – viimeinen havainto sosiaalisessa mediassa viime keväältä), niin tämä lisää asian kiinnostavuutta hiukan enemmän. Löytyykö taustalta ajatusten lisäksi muitakin yhdistäviä tekijöitä, jos niin millaisia? Muistamme mihin toimiin ruotsalaiset Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsenet ovat ryhtyneet venäläisten yhteistyökumppaniensa kanssa. (5 ja 6) 

Kun huomioidaan, että ”kansallismielisten” ja Bäckmanin välillä on runsaasti yhteisiä intressejä sekä yhdistävää toimintaa, ja että Bäckman on jo vuosien ajan pyrkinyt rakentamaan verkostoja, jotka näyttävät samanlaisilta kuin eurooppalaisten ”kansallismielisten” ja äärioikeistolaisten puolueiden, ryhmien ja liikkeiden Venäjä-kytkennät, väistämättä mieleen nousee ajatus siitä, että ei savua ilman tulta. Onko yhteistyö seurausta Duginin ajatuksesta käyttää hyödyksi ryhmiä ja liikkeitä, joilla on yhteinen vihollinen Venäjän kanssa? Tässä tapauksessa se yhteinen vihollinen on Euroopan Unioni – laajempana käsitteenä läntiset demokratiat.

Siinä missä Suomessa perussuomalaiset, laajemmin ”kansallismieliset”, Italiassa Pohjoisen liitto, Ranskassa Kansallinen liittouma (ent. Kansallinen rintama), Saksassa Vaihtoehto Saksalle (Alternative für Deutschland, AfD) monien muiden ohella hakevat taktista hyötyä yhteistyöstään venäläisten kanssa, jälkimmäinen todennäköisesti etsii strategista etua pyrkiessään heikentämään toiminnallaan EU:n ohella myös sen muodostavia valtioita. Historia kertoo, mitä tässä pelissä heikommalle osapuolelle on yleensä käynyt.

SSS-Radioon syksyllä 2016 kirjoittamani blogin ”Mikä yhdistää ’Putinin turisteja’ ja Suomi ensin! -ryhmää?” päätin seuraavaan toteamukseen:

”Suomessa Vastarintaliikkeen, Suomi ensin! -ryhmän ja Rajat kiinni -liikkeen kaltaisilta operaattoreilta on vietävä tila, niihin on syytä suhtautua riittävällä vakavuudella. Ne eivät ole Suomen ja suomalaisten etu.”

Tuolloin äärioikeiston muodostamaa uhkaa vähäteltiin, nyt neljä vuotta myöhemmin, näitä vähättelijöitä löytyy edelleen, vaikka laita- ja äärioikeisto on ryhtynyt sanoista tekoihin. Raadollisimmillaan tämä näkyy perussuomalaisten retoriikassa tänään – puolueaktiivi Kataja on jäänyt yksin, puolueen kohdistaessa tarmonsa hyökkääjien teon vähättelyyn. Vastenmielistä, etten sanoisi!

Marko

1. https://www.aamulehti.fi/a/32126b80-cbeb-4ffe-9c3e-6ab3632a06b0 

2. https://www.hameensanomat.fi/kanta-hame/forssan-mielenosoitus-puistattavia-puheita-hymy-kasvoilla-173540/ 

3. http://uusimaanpuolustus.blogspot.com/2020/01/analyysi-disinformaatio-jarjestaytyy.html 

4. https://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda 

5. https://www.justsecurity.org/68420/confronting-russias-role-in-transnational-white-supremacist-extremism/ 

6. http://anton-shekhovtsov.blogspot.com/2015/09/russian-fascist-militants-give-money-to.html?m=1 

”Suomalaisturistit” miehitetyssä Donbasissa, heinäkuussa 2016 (kuvaa muokattu).

Perussuomalainen turvallisuuspolitiikka – haaveena YYA-Suomi?

Valko-Venäjällä diktaattori Aljaksandr Lukašenka on, vaalit hävittyään, takertunut valtaan koettaen kukistaa kansalaisten rauhanomaisia mielenosoituksia erinäisin laittomin keinoin, turvautuen tehtävässään brutaalia väkivaltaa käyttävien tituškien apuun. Saman aikaisesti Valko-Venäjän itäisessä naapurissa, Venäjällä, Vladimir Putinin hallinnon näkyvin opposition edustaja Aleksei Navalnyi myrkytettiin, toistaiseksi tunnistamattomalla, novitšok-ryhmän hermomyrkyllä.

Samalla Venäjä valmistautuu lähettämään joukkoja Lukašenkan avuksi, mikäli kutsu käy – ollaksemme rehellisiä, Venäjä on jo lähettänyt Valko-Venäjälle kokojoukon erilaisia ”avustajia” alkaen toimittajista ja päätyen edellä mainittuihin tituškoihin, ja mitä suurimmalla todennäköisyydellä Valko-Venäjälle hallinnon tueksi ilmestyneet tunnuksettomat ”vihreät” mellakkapoliisit ovat niin ikää kotoisin Venäjältä.

Valko-Venäjä ei kuitenkaan ole ainoa ulkomaa, jonka alueella Venäjä operoi – Ukrainassa venäläisjoukot miehittävät Krimiä ja sotivat Ukrainan itäosissa, Georgian ja Moldovan alueella on myös venäläisjoukkoja miehittämässä osia maasta ynnä luomassa yhteiskunnallista jännitettä.

Venäjän toimien seurauksena asetelma Itämerellä on olennaisesti heikompi kuin vuosikymmen sitten, Venäjän lisääntyneen aggressiivisuuden myötä asetelma Pohjoisessa – Arktisella alueella – on olennaisesti jännittyneempi kuin jokunen vuosi sitten.

Euroopassa jännitys on lisääntynyt huomattavasti vuosikymmenen kuluessa, olemme joutuneet kerta kerran jälkeen vastaamaan Venäjän aggressiivisiin toimiin – niin kuvio on sikäli hyvin selkeä, Venäjä on toimija ja muu Eurooppa on joutunut reagoimaan sen toimiin. En nyt ota kantaa eurooppalaisen yhteisön kykyyn ja haluun reagoida riittävällä tehokkuudella ja nopeudella Venäjän toimiin, sen aika koittaa toisella kertaa.

Kun siis huomioimme ympärillämme tapahtuneet turvallisuuspoliittiset muutokset, olemme siirtyneet uudenlaiseen kylmän sodan aikaan; epävakaan tilanteen lähialueillamme; Brexitin, jonka myötä EU:sta eroaa Suomelle tärkeä kumppani, perussuomalaisten toiminta ei herätä luottamusta – heidän viime aikojen puheet ja teot eivät ainakaan vahvista turpo-selkänojaamme, käytännössä perussuomalaiset toiminnallaan edesauttavat Venäjää, sen pyrkiessä heikentämään niin EU:ta kuin myös sen yksittäisiä jäsenmaita.

Jos nyt jätämme huomiotta sen, että europarlamentissa perussuomalaiset kuuluvat ryhmään, joka nöyristelee Venäjän hallinnolle, vaan sen sijaan huomioimme sen, että perussuomalaiset kansanedustajat antavat näkyvän tuen Fixit-mielenosoitukselle. Antaen samalla lisää näkyvyyttä mielenosoitukseen hakeutuneelle, salaliittoteorioihin uskovalle, vaihtoehtoliikehdinnälle ja samasta lähteestä voimaa ammentaville äärioikeistolaisille ryhmille propagandistisine tukijoineen, niin ei tätäkään toimintaa voi maan edun mukaisena pitää. Samalla osa perussuomalaisten eduskuntaryhmään kuuluvista kansanedustajista antaa näkyvän tukensa eduskuntaryhmästä kesäkuussa erotetun Ano Turtiaisen lakialoitteelle kansanäänestyksestä Suomen EU-erosta.

Voimme tässä ohimennen mainita nämä Turtiaisen lakialoitetta tukevat (ja siinä samalla Suomen turpo-selkänojaa heikentävät) perussuomalaiset kansanedustajat –

Juha Mäenpää, Leena Meri, Ritva ”Kike” Elomaa, Jani Mäkelä, Rami Lehto, Sanna Antikainen, Sebastian Tynkkynen, Olli Immonen, Jari Ronkainen ja Jukka Mäkynen sekä Petri Huru. (1) 

Kuvakaappaus Juha Mäenpään Facebook-sivu.

Me kaikki tiedämme, että Euroopan Unioni ei ole puolustusliitto, samalla me kuitenkin ymmärrämme (tai meidän pitäisi ymmärtää), että tänä myrskyisänä aikana Euroopan Unioni vankistaa meidän turvallisuuspoliittista selkänojaamme. Tämä meidän on syytä huomioida niin kauan, kun emme ole puolustusliitto NATO:n jäsenmaa. Jäsenyytemme Euroopan Unionissa asemoi meidät läntiseen (arvo)yhteisöön, mikäli eroaisimme EU:sta, siirtyisimme henkisesti sekä konkreettisesti toiselle vyöhykkeelle. Tätä siirtymistä alleviivaisi se, ettei Suomi kuulu puolustusliitto NATO:on.

Perussuomalaiset puolueena ei ole profiloitunut NATO-jäsenyyden kannattajana, joten, kun huomioidaan heidän pakottava halu korjata jotain, joka ei ole rikki; kun heidän tavoitteena on Suomen EU-ero, niin väkisinkin ryhdyn pohtimaan sitä, että mitä on perussuomalainen turvallisuuspolitiikka? Seuraava kysymys onkin sitten se, että kenen pussiin he pelaavat?

”The most important factor should not be whether these groups are pro-Russian or not. What they oppose is of much greater importance here. The enemy of my enemy is my friend. It is simple and easy to understand. - - -” Alexander Dugin. (2)

Minun silmissä perussuomalaisten viitoittama tie vie meidät takaisin harmaalle vyöhykkeelle, hetteikölle, jossa aggressiivisen Venäjän on nykyistä olennaisesti helpompi painostaa maatamme. Voimmeko jopa sanoa, että perussuomalaisen ratkaisut palauttaisivat Suomen YYA-aikaan. Sekö heidän tavoite on? Jonkin lainen YYA-Suomi Venäjän kainalossa? Vastenmielinen ajatuksenakin!

Tässä kohdin kuulen korpien kuiskivan ”Entäpä vasemmisto…” – niin vasemmistolla on omat syntinsä, mutta tässä kohdin kiinnitän erityislaatuista huomiota juuri perussuomalaisiin, koska puolue selkeällä tapaa haluaa identifioitua isänmaallisena – Suomen etua ajavana – puolueena. Haavekuvien ja todellisuuden välillä on kuitenkin niin suuri ristiriita, etten minä voi pitää perussuomalaista politiikkaa onnistuneena. Puolueen merkittävimpien jäsenten turvallisuuspoliittiset kannanotot ynnä turvallisuuspolitiikkaa sivuavat ulostulot ovat sellaista sekasotkua, ettei Jussi Halla-ahon vuosien takainen protestointi Tehtaankadulla riitä pitämään puoluetta pinnalla. Ei, vaikka puolueen jäsenistö usein sen aivan kuten Halla-ahon NATO-kannan muistaa aina mainita, kun puolueen Venäjää myötäilevä linja nostetaan esiin. Perussuomalaisten kohdalla teot puhuvat puolestaan!

 

Marko

1. https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/b0b3bb1e-d707-42ca-91ff-ee0a38d388db 

2. https://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda 

Venäjän päämäärä – venäläistetty Donbas

Kirjoitukseni otsikko voi tuntua monesta provosoivalta, etenkin kun media Suomessakin usein toistaa ajatusta Ukrainan sisällissodasta ja separatismista – venäjämielisistä – liikkeistä Itä-Ukrainassa, jotka aloittivat taistelun Ukrainan uutta hallintoa vastaan Euromaidanin ja Venäjän suorittaman Krimin niemimaan miehittämisen ja laittoman anneksoinnin jälkeen keväällä 2014, jättäen tavattoman usein avaamatta taustoja sen paremmin, tai kuvaamatta kunnolla Venäjän vuosia jatkunutta työtä Ukrainan epävakauttamiseksi, jonka voidaan sanoa alkaneen laajamittaisemmin Oranssin vallankumouksen jälkeen vuosituhannen alkupuolella, mutta jonka historia erilaisten aktivistiryhmien kautta ulottuu 90-luvun puolelle, Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiin vuosiin.

Yllä olevaa kuvausta voimistaa vielä venäläismedioiden valheelliset kuvaukset keväältä ja kesältä 2014, kuinka Itä-Ukrainassa asuva venäjän kielinen väestönosa joutui laajamittaisen vainon kohteeksi. Tämän propagandan eräänä tarkoituksena oli de-humanisoida ukrainalaiset, mutta samalla rakentaa kuvaa siitä, että Itä-Ukrainassa asuvat venäjän kieliset jollain kollektiivisella tavalla tukisivat Venäjän pyrkimyksiä ja tavoitteita, vaikka todellisuudessa valtaosa alueen venäjän kielisestäkin väestöstä oli etnisesti ukrainalaisia, kannattaen – muodossa tai toisessa – yhtenäistä Ukrainaa. (1) Venäjän pyrkimyksiä ja tavoitteita tuki lopulta vain vähemmistö alueen asukkaista, mikä omalla tapaa tuli todistettua alueella keväällä 2014 järjestetyissä mielenosoituksissa, joissa tuettiin niin Venäjää kuin ajatusta ”kansantasavalloista” (mitä sitäkin tarinaa on ulkoa voimistettu) ja joihin Donetskin kokoisessa kaupungissa osallistui parhaimmillaankin vain joitain tuhansia mielenosoittajia, ja joihin saapui huomattavia määriä osallistujia Venäjältä – kyse oli näistä ns. Putinin turisteista.

Ukrainan itäisissä osissa on järjestetty eriasteisia ”kansanäänestyksiä” erosta Ukrainasta 90-luvun puolelta lukien. Kannatus erolle Ukrainasta on aina ollut vähäistä, korkeintaan muutaman prosentin luokkaa. Tämän vuosituhannen puolella keskeisenä tekijänä on ollut Andrei Purgin kumppaneineen, näiden kumppanien joukkoon kuuluu muun muassa Oleg Frolov. Niin Purgin kuin Frolovkin osallistuivat aktiivisesti Venäjällä Evraziyskiy soyuz molodezh’in järjestämille leireille, joka on  Mezhdunarodnoe evraziyskoe dvizhenie’n (MED eli Kansainvälinen euraasialainen liike) tapaan Aleksandr Duginin luomus. (2) Historia ja kevättalven sekä kevään 2014 tapahtumat miehitetyllä Krimin niemimaalla sekä Itä-Ukrainassa huomioiden, on helppoa päätellä, ettei ”kansanäänestyksen” tulos kuvaa alueen asukkaiden todellisia mielipiteitä. Silminnäkijähavainnotkin todistavat sen puolesta, että kyseinen ”kansanäänestys” – kuten muutkin ”vaalit” sen jälkeen – oli manipuloitu ja tulos väärennetty.

Yksipuolista ja vääristynyttä kuvaa alueen tilasta lisäsi tuolloin ja lisää edelleen eräiden läntisten kansalaisjärjestöjen kuin myös medioiden tapa esittää niin sotatoimet kuin muutkin tapahtumat yksipuolisessa valossa, jossa Ukraina esiintyy aktiivisena (ja aggressiivisena) toimijana Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden (eli ns. kansantasavaltojen) asukkaiden ja ”separatistien” esiintyessä korkeintaan puolustajan roolissa. Tämä tarina, jota Suomessa erityisen aktiivisesti jakaa Rauhanpuolustajat, noudattaa Kremlin narratiivia Ukrainasta hyökkääjänä ja alueen asukkaista uhreina ja itsensä puolustajina. Totuus jätetään kuitenkin kertomatta, tai siihen viitataan korkeintaan sivulauseessa ja tuolloinkin siten, että perimmäiset syyt jätetään avaamatta. (En nyt itsekään ryhdy tässä kirjoituksessa avaamaan kuviota laajemmin, olen tehnyt sen esim. ”Ukrainan sota: kaikki alkoi Slovjanskista ja Kramatorskista 12. huhtikuuta 2014” -kirjoituksessa).

Venäläismediat alkoivat toistaa hyvin varhaisessa vaiheessa keväällä 2014 propagandistista tarinaa venäläisväestöstä vainon kohteena, samalla ukrainalaisten de-humanisointi-kampanja voimistui voimistumistaan – ukrainalaiset kollektiivisesti leimattiin fasisteiksi ja natseiksi, jotka uhkaavat kaikkien venäläisten ja venäjän kielisten henkeä. Väite oli sikälikin absurdi, että huomattava osa etnisistä ukrainalaisista käytti tuolloin arjessa venäjää, tai venäjä oli heidän kotikieli, mutta eivät he kokeneet heihin kohdistuvan uhkaa heidän äidinkielensä tähden. Narratiivi uhasta rakennettiin rajojen ulkopuolella – Venäjällä – ja tuotiin Ukrainaan ulkoa, samalla keksityt tarinat vainosta levisivät myös läntisiin medioihin. Samaan aikaan miehitetyssä Itä-Ukrainassa alkoi vaino, se ei kohdistunut venäjän kielisiin vaan niihin ukrainalaisiin, jotka tukivat yhtenäistä Ukrainaa, osoittivat tukensa jollain näkyvällä tapaa – toisinaan vainoon riitti syyksi nimetön ilmianto. Ukrainaa tukevien vaino jatkuu edelleen, he ovat erilaisille ilmiantajille vapaata riistaa. Ja koska alueella ei ole toimivaa yhteiskuntarakennetta eikä oikeuslaitosta, on enemmän kuin todennäköistä, että ihmisiä ilmiannetaan ja sen myötä kidutetaan sekä tuomitaan pitkiin vankeusrangaistuksiin perusteetta. (Huom. luonnollisesti kidutus ei ole hyväksyttyä missään tapauksessa).

Miehityksen ensimmäisten kuukausien kuluessa suuri joukko ukrainalaisia joutui pidätetyksi, pidätettyjä kidutettiin ja heidän perheenjäseniä uhkailtiin, osa militanttien ja venäläisoperaattoreiden vangitsemista ukrainalaisista kidutettiin kuoliaaksi. (3 ja 4) Itä-Ukrainassa näytti toistuvan sama mitä kävi Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, jossa ensihetkistä lähtien erilaiset puolisotilaalliset joukkiot vangitsivat ja murhasivat miehitystä vastaan protestoivia ja Ukrainaa tukevia henkilöitä – Krimillä tämän pelottelukampanjan ensimmäisten uhrien joukossa oli Krimin tataari Reşat Amet. (5) Krimin niemimaalla vaino kohdistuu nykyään erityisesti Krimin tataareihin, mutta myös kansalaisaktivisteihin ja toimittajiin sekä kansalaistoimittajiin ja bloggareihin, joiden toimintaa Venäjä pitää itselleen uhkana. Jokaisen kannattaa pohtia mielessään, että miksi. Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla vaino kohdistuu hyvin pitkälti samoihin ryhmiin – kansalaisaktivisteihin (joista moni on joutunut pakenemaan alueelta miehitysvuosien kuluessa), bloggareihin ja toimittajiin, esim. toimittaja-bloggari Stanislav Aseejev oli vuosia vangittuna, kunnes viime vuonna (v. 2019) hänet vapautettiin Ukrainan ja miehitettyjen alueiden välisessä vankienvaihto-operaatiossa. Vangitsemisaikana häntä kidutettiin säännöllisesti.

Miehitysvuosien aikana Itä-Ukrainassa eriasteista vastarintaa ja oppositiomielialaa on pyritty nujertamaan pelottelulla ja vainolla, samalla alueen väestöä on ruvettu venäläistämään. Kyseessä ei ole vapaaehtoisuuteen perustuva toiminta vaan pakkoon ja ohjailuun, sekä lasten kohdalla opettamiseen liittyvä malli. Eräs toiminnan näkyvistä muodoista oli Venäjän passin myöntäminen henkilöille, joilla on ”kansantasavaltojen” passi. Nyt Venäjä rakentaa rinnalle ”ohituskaistaa”, joten tulevaisuudessa henkilö ei enää tarvitse ”kansantasavaltojen” passia saadakseen Venäjän passin. Riittää, että on alueen asukas, saadakseen Venäjän passin.

Miehitetystä Donbasista bussilla "äänestämään" Venäjälle, kuva: Alexei Alexandrov, AP.

Venäjän kesän ”kansanäänestykseen” liittyi elementtejä, joissa hyödynnettiin Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden venäläistämisprosessia. Tuolloin Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla asuvia, Venäjän passin saaneita paikallisia, kuljetettiin äänestämään Venäjälle. (6) Erityisen rumaksi toiminnan teki se, että miehitetyssä Itä-Ukrainassa asuvia on painostettu ottamaan Venäjän passi, monien ”valtion palveluksessa” olevien on ollut suoranainen pakko ottaa Venäjän passi saadakseen pitää työpaikkansa. Opettajia ja muita lasten parissa työskenteleviä on pakotettu ottamaan Venäjän passi työpaikan menettämisen uhalla, luonnollisesti ”turvallisuusviranomaisten” ja vastaavien organisaatioiden jäseniä on pakotettu ottamaan Venäjän passi. Kun huomioidaan toimintaan liittyvä pakottaminen ja uhkailu – opportunismia unohtamatta, on tavallaan yllättävää, ettei miehitettyjen alueiden asukkaista Venäjän passin ole ottanut kuin parisataatuhatta asukasta.

Saksalaisen Stiftung Wissenschaft und Politikin julkaiseman raportin ”Russia’s “Passportisation” of the Donbas” mukaan –

”Russia has so far issued almost 200,000 Russian passports to Ukrainians from the “People’s Republics” of Donetsk and Luhansk”. (7)

Emmekä voi olla varmoja siitä, kuinka monella on ollut ennestään Venäjän passi, mutta että heitä kierrätetään Venäjällä hakemassa passi erikoistarpeita varten perustetuista maahanmuuttoyksiköistä, jollaisia on avattu Rostovin alueelle, miehitetyn Itä-Ukrainan rajan tuntumaan, Matvejev-Kurganiin, Pokrovskojeen,  Novošahtinskiin ja Rostovin alueen Donetskiin (pieni kaupunki Venäjällä, rajan pinnassa). Näihin toimistoihin on säännölliset linja-autokuljetukset Donetskista, Jasunuvatasta, Horlivkasta ja Luhanskista. Saamieni tietojen mukaan Venäjältä alueelle muuttaneiden/ siirrettyjen tiedetään saavan miehitetyillä alueilla ”kansantasavaltojen” ”passin”, jonka he käyvät vaihtamassa Venäjän passiin. Tämän monimutkaisen kuvion tarkoituksena on todennäköisesti hämärtää tilastoja. Toiminnan säännöllisyys ja Venäjän aktiiviset toimet omalta osaltaan todistavat sen puolesta, että Venäjä tarkoituksellisesti rikkoo Minskin sopimusten henkeä ja sisältöä vastaan.

Parhaiten Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla venäläistäminen näkyy lasten kasvatuksessa, jonka eräs (vastenmielinen piirre) on lasten militaristinen ja ”patrioottinen” kasvatus, joka varhaisimmillaan alkaa jo ennen kouluikää päiväkodeissa. ”Patrioottisen” kasvatuksen ohella tuhansia lapsia ja nuoria on – osin pakotettuina – osallistunut militaristiseen koulutukseen miehitetyillä alueilla tai Venäjällä. (8) Monissa tapauksissa ”koulutuksen” järjestäjinä toimii nykyisiä tai entisiä sotilaita tai palkkasoturijoukoissa palvelleita miehiä, joista osalla on joko rikollinen tausta tai he ovat sotatoimissa syyllistyneet sotarikoksiin. Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla tiedetään lapsia kasvatettavan tämän ”patrioottisen kasvatuksen” nimissä vihaamaan Ukrainaa ja ukrainalaisia, ja tarvittaessa tuhoamaan heidät, vaikka pommi-iskuin. Sodan ja miehityksen joskus päättyessä, miehitetyillä alueilla on kasvanut tuhansia lapsia, joiden maailmankuva ja samalla minäkuva on vääristynyt – he tarvitsevat mittavaa, vuosia kestävää, terapiaa ja apua.

Lapsia miehitetyssä Itä-Ukrainassa, Dovzhansk v. 2019. *

Lapsia ja nuoria Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla juhlistamassa Venäjän lippua, etualalla Yunarmiyan nuoria.

Edelleen Venäjällä kuin myös miehitetyillä alueilla puheissa korostetaan ajatusta ja ideaa ”kansantasavalloista”, samalla taustalla on käynnissä tämä venäläistämisprosessi, joka näkyy ulospäin parhaiten juuri passi- ja kielipolitiikan kautta. Tässä toiminnassa Venäjä ei edes pyri piilottelemaan toimintaansa, se marssii näkyvästi ja räikeästi sopimusten yli. Näkyvien toimintojen rinnalla Venäjä tuhoaa alueen ukrainalaista identiteettiä lasten ja nuorten militarisoinnilla sekä siirtämällä Venäjältä väestöä Itä-Ukrainan miehitetyille alueille. Saamieni tietojen mukaan osa venäläisistä muuttaa alueelle vapaaehtoisesti, heille luvataan asunto ja kohtuullinen elintaso (huom. asunto on useimmiten miehityshallinnon evakkoon lähteneiltä takavarikoimia asuntoja, eikä kohtuullinen elintasokaan useimmiten pidä paikkaansa), mutta vapaaehtoisten rinnalla alueelle on pakkosiirretty kaukaa Venäjältä kodittomia, narkomaaneja ja muita ongelmaryhmiä, joista Venäjän alueet mitä ilmeisimmin haluavat päästä eroon. Toiminta on kuin neuvostoajoilla, jolloin Donetskin alueelle tuotiin junilla ihmisiä neuvostovaltion muista osista – moni pakolla kotiseudultaan riistettynä. On monella tapaa masentavaa kuinka kyvytön kansainvälinen yhteisö on reagoimaan Venäjän toimiin, vaikka sodan rinnalla muokataan miehitetyn alueen väestön identiteettiä, tehdään siitä ”venäläistä maaperää” kuitenkaan liittämättä aluetta Venäjään. Se, ettei Venäjä toistaiseksi ole anneksoinut Itä-Ukrainaa osaksi itseään, tarkoittaa yksinomaan sitä, että Venäjän johto katsoo miehitettyjen alueiden sellaisenaan palvelevan tällä hetkellä enemmän omia tarkoitusperiään. Mitä seuraa Putinin hallinnon kaaduttua, kun miehitetyt alueet palaavat emä-Ukrainan huomaan? Meidän on turha heristää sormea, jos (kun) tuolloin Ukraina häätää tuhansittain venäläisiä rajan yli itään palauttaen samalla varastetun ja ryövätyn omaisuuden niiden oikeille omistajille, koska Venäjä (ja nämä venäläiset) niittävät sitä mitä ovat kylväneet, siitäkin huolimatta, että kaikilla ei ole ollut mahdollisuutta sanoa ”Ei”, kun Moskova on siirtänyt heidät kotiseuduiltaan Donbasin aroille. Meidän on parempi valmistautua ennalta myös edellä kuvailemaani skenaarioon, joka on seurausta Kremlin julkeasta – kansainvälisiä sopimuksia pilkkaavasta – politiikasta sen venäläistäessä miehitettyä Itä-Ukrainaa.

Marko

1. Public Opinion Survey Residents of Ukraine, March 14 – 26, 2014 s. 36-37. 

2. http://anton-shekhovtsov.blogspot.com/2016/01/how-alexander-dugins-neo-eurasianists.html 

3. http://euromaidanpress.com/2015/12/29/euromaidan-sos-war-crimes-in-occupied-donbas-prisoners-tortured-witnessed-executions/ 

4. https://www.rferl.org/a/ukraine-dovgan-public-abuse-donetsk/26561342.html 

5. http://khpg.org/en/index.php?id=1568144056 

6. https://www.radiosvoboda.org/a/vichnyi-putin-golosuvannya-donbas/30704212.html 

7. https://www.swp-berlin.org/en/publication/russias-passportisation-of-the-donbas/ 

8. https://www.atlanticcouncil.org/blogs/ukrainealert/children-as-a-tool-how-russia-militarizes-kids-in-the-donbas-and-crimea/ 

*: Kuva via @loogunda. 

Miehitetystä Donbasista lisää muun muassa seuraavissa blogeissani ”Unohdettu Donbas, elämää miehitetyillä alueilla”, ”Miehitetty Donetsk – elämää kuolleessa kaupungissa” ja ”Elämää ’kansantasavalloissa’”.