Havaintoja Ukrainasta, etenkin Itä-Ukrainan miehitetyiltä alueilta ja rintamalta

Ukrainaan suuntautunut matkamme päätyttyä olen purkanut matkakokemuksia blogeihin, itse asiassa aloitin projektin jo Ukrainassa ollessamme blogillani Vapautetut Slovjansk ja Kramatorsk (syyskuussa 2019) – kotiuduttuani olen jatkanut projektia kahdella kirjoituksella Reissaten ristiin rastiin Ukrainaa (syyskuussa 2019) ja ilmailuun sekä entisen Poltava-4 lentotukikohdan historiaan painottuvalla blogilla Strategisten ilmavoimien museossa entisessä Poltava-4 lentotukikohdassa. Tässä blogissa tarkastelen syvällisemmin tekemiäni sotaan ja Ukrainan turvallisuuspolitiikkaan ynnä miehitetyillä alueilla asuvien siviileiden elämään liittyviä havaintoja.

Toretsk, Ukraina – alle 10 km rintamalinjasta.

Niissä tapauksissa, joissa havaintojen tekijöinä ja kertojina ovat miehitetyillä alueilla asuvat siviilit, tai mikäli asianosaisen kertomus voi vaarantaa miehitetyillä alueilla asuvien hengen, viittaan kertojaan vain kirjaintunnisteella. Vastaavasti, mikäli kohde on miehitetyillä alueilla laajalti tunnettu (elossa oleva tai kuollut), mainitsen henkilön nimen tässä kirjoituksessa, muussa tapauksessa henkilö esiintyy etunimellään tai nimilyhenteellä. Näihin turvatoimiin ryhdyn suojellakseni asianosaisia, jotka joutuvat elämään miehitetyillä alueilla terrorin, ilmiantajien pelon ja muiden henkeä uhkaavien tekijöiden keskellä.

Vieraillessamme Kramatorskissa Ukrainan lippu liehui hallintorakennuksen katolla, ulkoisesti kaupunki näyttää toipuneen lyhyestä miehityksestä ja sodasta – käynnissä olevan sodan ensitahdit lyötiin 12. huhtikuuta 2014 Slovjansk-Kramatorsk -alueella, jolloin venäläisen (palveluksesta talvella eronneen) GRU:n tiedustelu-upseeri Igor ”Strelkov” Girkinin ryhmä aloitti operaation, miehittäen parissa päivässä kummankin kaupungin avainkohteet. Girkinin ryhmä siirtyi Itä-Ukrainaan Venäjän aiemmin miehittämältä, Ukrainalle kuuluvalta, Krimin niemimaalta. Alueella käytiin keväällä ja kesällä 2014 taisteluita heinäkuun 4. ja 5. päiviin asti, jolloin Igor Strelkovin komennossa olevan joukot vetäytyivät ja pakenivat alueelta M03 ja N20 eli P19 pikateitä myöten Artemivskin (nykyään Bakhmut) ja Kostiantynivkan kautta Horlivkaan ja Donetskiin. Heinäkuun 5. 2014 Ukrainan lippu liehui jälleen kaupungeissa.

Kramatorsk, Ukraina – syyskuu 2019.

Kuitenkin jossain pinnan alla on havaittavissa aavistus jännitystä ja epävarmuutta, epäilemättä Kramatorskin päätymisellä raketti-iskun kohteeksi helmikuussa 2015 on vaikutusta asiaan, kuin myös sillä, että rintama on kuitenkin vain 45 kilometrin päässä eli kaupunki on edelleen tykistön ja raketinheittimien ulottuvilla. Se mikä tapahtui helmikuun 10. 2015 voi toistua, mutta leimaavaa kaupungissa vallitsevalle hengelle näyttää olevan toivo paremmasta tulevaisuudesta. Uusia yrityksiä on avattu, asuntoja on vuokrattavana majoituspalveluiden kautta kohtuuhintaan (voisin kuvitella, että osa syynä laadukkaaseenkin tarjontaan on alueella työnsä puolesta vierailevilla tarkkailijoilla kuin myös toimittajilla sekä muilla alueelle vapaaehtoisesti hakeutuvilla sekä Ukrainan viranomaisilla).

Tietty helteisenä syyskesän päivänä, minulle tutun tuoksu- ja äänimaiseman keskellä Kramatorsk näyttäytyy aivan toisessa valossa kuin viileänä ja tuiskuisena talvipäivänä, jolloin on Donbasin allasta pyyhkivä raaka tuuli tekee ilmasta purevamman eikä kaasulämmitys välttämättä riitä pitämään vanhoja asuntoja riittävän lämpiminä.

Vaikka Ukrainan matka oli meille odotettu lomamatka, paluu Donbasiin ei ollut minulle mikään ”huvimatka”, mitä se ei todellisuudessa ollut kenellekään meistä. Jo Kramatorskiin ja samalla vapaaseen Donbasiin saapuminen oli koskettava hetki, tuntui kuin olisin palannut kotiin maisemien ollessa tutut ja vuosia kaipaamiani. Paahteisena päivänä kaupungin tuoksut olivat tutut, illalla ympäröivältä maaseudulta kaupunkiin ajelehti savuinen tuulahdus, ja öinen äänimaailma hyönteisineen tuuditti minut uneen. Kaikki tämä oli jotain sellaista, jota ei voi Suomea kokea ja jota olen kaivannut nämä sotavuodet.

Tapasimme Kramatorskissa ollessamme ystäviämme ja tuttaviamme, jotka asuvat Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, ja joiden kanssa käymämme keskustelut olivat kiehtovia ja antoisia mutta samalla tavattoman surullisia. Vaikka olenkin seurannut sotaa ja elämää miehitetyillä alueilla käytännössä päivittäin näiden reilun viiden vuoden ajan, ja vaikka olen kuullut miehitetyillä alueilla asuvilta kuulumisia säännöllisesti, heidän kanssa keskustelu ja tarvittaessa tarkentavien ja syventävien kysymysten teko ja heidän olemuksen havainnointi kertoi minulle verrattomasti enemmän kuin yksikään verkkokeskustelu tätä ennen.

Meillä elämään kuuluvat perusasiat ovat heille ylellisyyttä – hammasharja ja hammastahna on heille ylellisyystuote, johon kaikilla ei ole varaa. Meillä olevaa vapautta ilmaista itseään ei heillä ole – vaikka suomalaisetkin propagandistit Janus Putkosen ja Johan Bäckmanin johdolla koettavat muuta uskotella ja jota tarinaa alueella vierailleet suomalaiset propagandaturistitkin toistavat, ymmärtämättä (tai haluamatta ymmärtää) totalitaarisen miehitysalueen todellisuutta, johon eräänä todellisuutena kuuluu varovaisuus ja valehtelu, koska jokainen tuntematon ihminen voi olla ilmiantaja tai muuta vastaavaa. Selvitäkseen hengissä heidän on opeteltava kätkemään todelliset ajatuksensa ja todellinen minänsä, aivan kuten moni on tehnyt varhaisemmassa elämässään syntyessään ja kasvaessaan totalitaarisessa neuvostovaltiossa.

Keskusteluissa, joissa kuulee toisesta vain äänen, jossa toista ei näe, paljon viestintää jää havaitsematta – tai havainnot ovat vähintäänkin puutteelliset. Ilmeet ja eleet jäävät näkemättä, äänestäkään ei aina kaikkea voi päätellä – eikä ihminen välttämättä aina halua tai jaksa käydä samalla tapaa keskustelua kuin kasvotusten. Niinpä nyt kun ihminen oli läsnä, siinä vierellä, tilanne oli aivan toinen, ja tilanteen teki entistä paremmaksi se, että saattoi puhua vapaasti ja rauhassa. Kertoa ajatuksiaan tarvitsematta pelätä, että joku kuulee ja ilmiantaa kumouksellisten mielipiteiden tähden – asia, mikä on todellisuutta miehitetyillä alueilla Ukrainan itäosissa. Ihmiset elävät siellä pelossa, he joutuvat varomaan sanojaan, mutta samalla tapaa he joutuvat pelkäämään tekojensa (tai tekemättä jättämiensä asioiden) tähden. Miehitetyillä alueilla muistotilaisuuden tai paraatin väliin jättäminen voi johtaa nuhteisiin tai palkan pidättämiseen tms. tekoon. Vastaavasti eläkeläinen voi menettää elintarvikepaketin, jonka alkuperä on usein miehitettyjen alueiden ulkopuolella ja tarkoitettu hädänalaisille, mutta joutunut – syystä tai toisesta johtuen – miehityshallinnon takavarikoimaksi.

Propaganda ja psykologinen terrori ulottuvat miehitetyillä alueilla halki yhteisöjen lasten joutuessa sen uhreiksi päiväkodeissa ja kouluissa, ja aikuisten työelämässä. Tuhannet lapset joutuvat osallistumaan leireille, joilla heidät kasvatetaan vihaamaan ukrainalaisia ja länttä. Lapsia militarisoidaan samalla tavalla kuin Venäjällä, mutta eräiltä osin vieläkin parempi vertailukohde on terroristien koulutusleirit, joilla lapsista kasvatetaan tulevia itsemurhaiskujen tekijöitä – jotka opetetaan tavoittelemaan marttyyrikuolemaa. Hiukan vastaavaa on havaittavissa Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, joissa lapsiin istutetaan vihaa mutta heihin istutetaan myös ajatus kuolemisesta taistelussa Ukrainaa ja länttä vastaan. Millainen tulevaisuus näillä lapsilla on, entä Ukrainalla, sen ottaessa joku päivä haltuunsa miehitetyt alueet? Moni vanhempi onkin ollut kaukaa viisas ja lähettänyt ainakin lapsensa turvaan (pois miehitetyiltä alueilta), jollei koko perheen ole ollut mahdollista tehdä sitä.

Kiinnostava oli myös havainto, jonka läheisemme oli tehnyt vierailullaan Horlivkassa, jossa hän oli kuunnellut bussimatkan kuluessa parin vanhuksen keskustelua, ja kuinka nämä vanhukset – oman elämän ankeudesta ja rajoittuneisuudesta huolimatta – surkuttelivat sitä, kuinka onnetonta vuosi sitten pommiattentaatissa kuolleen Alexandr Zahartšenkon lesken elämä mahtaakaan olla. Propaganda on tehnyt tehtävänsä, Zahartšenko on noussut kuolevaisten yläpuolelle, ja nämä kuolevaiset joko unohtavat oman tuskansa tai ulkoistavat sen ja surevat itsensä sijaan leskeä, joka on jäänyt yksin lastensa kanssa. Omassa propagandassaan Janus Putkonenkin rakentaa Zahartšenkosta kuvaa marttyyrina, joka antoi henkensä – niin, minkä puolesta? Terrorin, kurjuuden, vainon ja vihan.

Terrori, pelko, on läsnä miehitetyillä alueilla. Eräs terrorin muoto on mielivaltaisuus, rangaistukset voivat olla mielivaltaisia. Demarkaatiolinjan ylittäminen tarkastusasemien kautta pitää muassaan samoja elementtejä – mielivaltaisuus on läsnä jokaisella kerralla, kun joutuu kulkemaan Venäjän proxy-joukkojen tarkastusasemien kautta. Joku kerta takavarikoidaan lihatuotteita, toisella kertaa etsitään hygieniatuotteita, viime aikoina erityisen suosittu takavarikoinnin kohde on suklaa ja makeiset – erityisesti Roshenin makeiset ja suklaa. Roshen on Ukrainan edellisen presidentin Petro Poroshenkon perustama yhtiön.

Valitettavasti media lännessä on kirjoittanut aivan liian vähän miehityksen tästä puolesta, se on heräämässä Venäjän harjoittamaan sortoon miehittämällään Krimin niemimaalla, mutta miehitetty itäinen Ukraina on vielä suunnaton ”musta-aukko”, josta läntisen median on vaikea saada luotettavaa tietoa, niinpä yliedustettuna ovat erilaisten propagandamedioiden ja toimijoiden välittämä kuva ”kansantasavaltalaisesta” todellisuudesta juhlaparaateineen ja ulkomaalaisine vieraineen – tässä häpeilemättömässä toiminnassa ovat myös suomalaiset propagandistit Janus Putkosen ja Johan Bäckmanin johdolla mukana, mutta samaan ”virteen” yhtyvät lukemattomat muut propagandistit ynnä poliitikot, jotka vierailevat alueella antaen kasvonsa (ja hyväksyntänsä) propagandajulkaisuille, ja täten myös hyväksyntänsä Venäjän harjoittamalle valtioterrorille. Tämän vuoden kevään ja kesän aikana Vaihtoehto Saksalle eli AfD:n Gunnar Lindemann on ollut erityisen ahkera vierailija, tavaten myös Janus Putkosen useamman kerran.

Matkan aikana tapasimme myös tuttumme O:n ja L:n Poltavan alueella, hekin olivat jättäneet sodan alettua Donetskin taakseen. Perheellisellä hyvin toimeentulevalla ratkaisu ei ollut helppo, koska lähtö tiesi kaiken jättämistä taakse, moni heidän lailla muutti pois miehitetyiltä alueilta toivoen sodan päättyvän nopeasti. He elävät evakkoina omassa maassaan, koti miehitetyillä alueilla. Koti, joka on käytännössä arvoton sodasta ja miehityksestä johtuen. Tai vähintäänkin sen arvo on laskenut osiin arvosta ennen sotaa, eikä sen myyminen ole järkevää tällä hetkellä, koska pahimmassa tapauksessa asuntokaupan sijaan asunto otetaan ”kansantasavallan” haltuun, näinkin on useiden kohdalla käynyt. Ymmärtääkseni tällaiset haltuunotot ovat Ukrainan lakien mukaan mitättömiä, joten sodan ja miehityksen päätyttyä, takavarikoidut eli käytännössä varastetut asunnot palautuvat niiden oikeille omistajille.

Tuttujemme Poltavassa oli lopulta kuitenkin helppoa tehdä ratkaisu muutosta. Heillä on lapsi, niinpä lapsen tulevaisuuden takia muutto oli ainoa järkevä ratkaisu. Edelleen tuhannet miehitetyillä alueilla peruskoulunsa käyneet nuoret hakeutuvat jatko-opintoihin ukrainalaisiin oppilaitoksiin, koska käytännössä miehitettyjen alueiden oppilaitosten todistukset ja diplomit ovat arvottomia. Monissa tapauksissa Venäjälläkin ne todistukset ja diplomit, jotka on myönnetty miehityksen alkamisen jälkeen, on todettu arvottomiksi.

Keskusteluissa nousi myös esille muutamia henkilöitä miehitetystä Donetskista, henkilöitä, jotka syystä tai toisesta johtuen tekivät valintansa ryhtyen tukemaan miehitysvaltaa. Näin jälkikäteen näyttää siltä, että taustalla on myös peri-inhimillisiä syitä – valta ja raha. Mikä on epäilemättä viehättänyt, sittemmin Donetskin N.U. instituutissa ”apulaisjohtajan” vakanssilla palkittua Sergei B…:ia, joka keväällä 2014 ”loikkasi” välittömästi miehitysvallan tukijoiden joukkoon esittäen ”kansantasavaltaa” tukevia kannanottoja ja vaatimuksia paikallisella tasolla.

Ennen sotaa kaupassa vartijana työskennellyt, Somali pataljoonan komentajan toiminut, sittemmin attentaatissa surmattu Mikhail ”Givi” Tolstykh viehättyi (rajoittamattomasta) vallasta, jonka sota hänelle soi. Vallasta, johon ei liittynyt vastuuta teoista, mikä ilmeni rikollisina tekoina rintamalla kuin myös selustassa. Osa sotilaskomentajista on välttänyt Tolstykhin kohtalon, taisteluosaston komentajana ja ”parlamentaarikkona” toiminut Oleg ”Shamaani” Frolov, entinen tilpehöörikauppias Majakista, on kyllä säilyttänyt henkensä, mutta tietojeni mukaan viettää aikaa enemmän pullon kuin minkään muun kanssa. Hänkin oli jo ennen sotaa käynyt Venäjällä saamassa koulutusta aseiden käyttöön ja terroritoimiin, päästen vuonna 2014 hetkeksi nauttimaan ”työnsä” hedelmistä.

On myös hyvin todennäköistä, että jo ennen sotaa Itä-Ukrainasta lähetettiin henkilöitä länteen kylvämään epäluuloisuutta ja eripuraa, muuten on vaikea selittää kaikkia niitä tapauksia, joissa viikkoja ennen sotaa länteen (esim. Kiovaan) muuttaneet ryhtyivät sodan alettua ”saarnaamaan” Venäjän ja näiden ns. kansantasavaltojen erinomaisuuden puolesta, joiden olemassa olosta saimme Kiovassa havainnollistavia esimerkkejä. Miten ja miksi he osasivat muuttaa viikkoja ennen sotaa länteen? Ennen kaikkea miksi he tekivät tämän ratkaisun? Ohjattiinko tai opastettiinko siihen?

Huomautan, että sodan alettua Ukrainan länsiosiin on muuttanut ihmisiä, jotka mentaalisesti tukevat Venäjän toimia – heitä ei pidä sekoittaa edellä kuvailemiini henkilöihin, jotka muuttivat jo ennen sotaa, ryhtyen sodan alettua ajamaan Venäjän asiaa oltuaan sitä ennen hiljaa. Vaikka lopputulos on sama, toiminnan peruste ja taustat ovat nähdäkseni eriävät.

Nämäkin esimerkit omalta osaltaan paljastavat yhteisöjen (ja yhteiskuntien) erilaisuudet, siinä missä totalitaarisilla ja mielivaltaisesti hallituilla Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla Ukrainan avoin tukeminen johtaa vaikeuksiin, sen värien kantaminen jopa kuolemaan, vapaassa Ukrainassa venäläisen maailman (Russkij Mir) tarinan levittäminen venäjäksi, ei johda muuhun kuin korkeintaan väittelyyn pihamaalla naapureiden kanssa. Tätä tietenkään Venäjälle työskentelevät propagandistit, kuten ei Venäjän valtiollinenkaan propaganda, kerro, vaan ne toistavat kollektiivisesti tarinaa venäläisiä vainoavista ukrainalaisista.

Samalla miehitetyillä alueilla asuvat ystävämme ja läheisemme kertovat kuinka erilaisissa medioissa, myös ukrainan kielisissä, liikkuu huhuja ja disinformaatiota, jonka yksiselitteisenä tarkoituksena näyttäisi olevan synnyttää epätietoisuutta ja pelkoa miehitetyillä alueilla asuvien ukrainalaisten mieliin. Medioiden taustoja en tietenkään tässä tilanteessa voi ryhtyä tutkimaan, ukrainan kielistenkin lähetysten taustalla voi olla kollaboraattoreiden ryhmä tai lähetys voi tulla Venäjältä.

Huhuissa ja näissä näennäisuutisissa kerrotaan ja kuvaillaan, kuinka Ukrainan hallinto ryhtyy siinä vaiheessa, kun alueet palaavat niiden haltuun vainoamaan miehitetyillä alueilla asuvia siviilejä, syyttäen heitä sodasta ja kärsimyksestä. Disinformaation eräs kantava teema on myös se, ettei Ukraina aio panostaa rahaa uudelleenrakentamiseen. Tässä teemassa toistuu selkeällä tapaa se kantava ajatus, jolla venäläisoperaattorit ryhtyivät perustelemaan ”separatismia” keväällä 2014, että läntinen Ukraina tuhoaa Donbasin. Tosin se Donbasin todellinen uhka tulee idästä – Venäjältä.

Tässä kohdin näen Ukrainan kannalta parhaana vasta-aseena osoittaa sen, että miehitykseltä vapautettuja alueita korjataan ja uudisrakennetaan, että kansalaiset niillä pääsevät osallistumaan yhteiseen päätöksentekoon (kuten saattoivat osallistua keväällä Ukrainan presidentinvaaleihin ja kesällä parlamenttivaaleihin). Että siviileihin ei kohdistu minkään sortin syytöksiä kenenkään taholta, jota en itse ole nähnytkään kohdistuvan, mutta jos joku ryhmä tällaista toimintaa harjoittaa, on enemmän kuin suotavaa, että Ukrainan hallinto puuttuu tällaiseen disinformaatioon. Mikäli levittäjä toimii Ukrainan rajojen sisäpuolella, itse pitäisin tällaista toimintaa – tilanne huomioiden – maanpetoksellisena. Toiminta palvelee hyökkääjän, Venäjän, etua.

On ymmärrettävää, että jouduttuaan elämään vuosien ajan miehitetyillä alueilla totalitaarisessa yhteisössä, ihmiset pelkäävät, mutta he pelkäävät myös ulkoa tulevaa informaatiota, jonka lähdettä he eivät tunnista, mutta jonka sanoma on sen suuntainen, jossa heitä uhreina syyllistetään sodasta ja miehityksestä ynnä kurjuudesta. Tällaisessa tilanteessa ihmiseltä vaaditaan paljon, että hän jaksaa uskoa parempaan, että hän ei ryhdy resonoimaan disinformaatiota pahentaen näin tilannetta entisestään. Tällainen edellä kuvaamani ristiriitaan johtava tilanne voi myös vaikuttaa siihen, että siviilivastarintaan tai protestointiin ei ole halua ryhtyä toivon sammuttua. Ihmisillä on oltava toivo (haave) jostain, jotta he voivat perustella itselleen sen miksi toimia, taistella (pienin elkein) miehitystä vastaan. Lamaantuneita ihmisjoukkoja on helpompaa hallita ja kontrolloida terrorilla.

Ja tästä voin edetä toivoon ja sen vaalimiseen.

Jos Kramatorskissa oli aavistettavissa ja havaittavissakin toivoa paremmasta, kaupungista etelään ja kaakkoon, lähempänä rintamaa, toivoa paremmasta kuvastaa ehkäpä parhaiten kasvava sukupolvi lapsia, ilman heitä tulevaisuus saattaisi näyttäytyä liiankin lohduttomalta Toretskin (entinen Dzeržinsk) kaltaisissa pienissä kaupungeissa, joissa elämä on elämistä kranaatinheittimen kantaman piirissä. Sota on konkreettinen osa elämää, siihen on sopeuduttava - tai on lähdettävä, ja moni on lähtenyt. Lopullisesti!

Omiin silmiini Toretsk näyttäytyi todella lohduttomalta paikalta asua. En edes ryhdy tässä kuvittelemaan itseäni kaupungin asukkaiden asemaan, vaikka vaihtoehtojen ollessa olemattomat – tai hyvin vähäiset – ihmisen tiedetään pystyvän sopeutumaan asioihin, joihin hän ei aiemmin olisi voinut kuvitellakaan kykenevänsä sopeutumaan. Osa minunkin läheisistä ja tutuista on sopeutunut asumaan miehitetyssä Donetskissa, heidän vaihtoehtojen ollessa niin olemattomat vuosia sitten, ettei lähteminen kuulunut niihin. Nyt kaupungin jättäminen ja alueelta muuttaminen on vieläkin vaikeampaa.

Umpeen muurattuine ikkunoineen, hajonneiden ikkunoiden uusiminen ei olisi järkevää, koska seuraavan iskun – koska se isku kuitenkin joskus tulee – osuessa kohdalle ikkunat hajoavat jälleen viiltohaavoja tekeviksi ”sirpalepilviksi”, Toretsk on surullinen, lohduton ja hiljainen. Kaduilla oli vain jokunen ihminen, etenkään keskustasta etelään ja kaakkoon rajoittuvat kadut olivat lähes autiot – ihmisiä ei ryhmiksi asti ollut. (Huom. ryhmä on myös houkuttelevampi kohde tulitukselle kuin yksittäinen ihminen).

Samana päivänä, jolloin kävimme Toretskissa, tapasin myös Kramatorskin eteläpuolella sijaitsevan sotilassairaalan edustajan. Sairaalan edustaja kertoi meille lyhyelti sairaalan toiminnasta, lääkäreiden tekemästä yhteistyöstä siviilisairaalan kanssa ja siitä, kuinka myös siviileille tarjotaan, tarvittaessa, hoitoa.

Sotilassairaalan edustajien harjoittamaa kansainvälistä yhteistyötä myös sivuttiin, sairaalalla on vieraillut delegaatioita lukuisista länsimaista tutustumassa ja kartuttamassa osaamista vaikeiden sotavammojen ensihoidossa ynnä kirurgiassa. Itä-Ukrainan sotatoimialueella haavoittuneilla on vammoja, joiden hoitoon länsimaiden sotilassairaaloiden kirurgit ja hoitajat eivät ole laajassa mitassa joutuneet viime vuosina paneutumaan. Itä-Ukrainassa ja laajemmin Ukrainassa, ynnä ukrainalaisten haavoittuneiden hoidossa omissa maissaan, läntiset kumppanit ovat – vähintäänkin – ylläpitäneet valmiuksiaan ja taitojaan.

Tälläkin sairaalalla oli valmiudessa omat medivac-tiiminsä 24 tuntia vuorokaudessa viikon kaikkina päivinä evakuoimaan haavoittuneita tai vammautuneita rintamalta. Taistelutoimissa (tai vakavissa onnettomuuksissa) vammautuneet luokitellaan kolmiasteisen portaikon mukaan (vihreä, punainen ja musta), mikäli haavoittuneita on kerralla enemmän. Alkutoimet luokitteluineen suoritetaan omalla erillisellä osastolla sairaala-alueella, jollei tätä ole kyetty tekemään aiemmin.

Päivään kuului myös tapaaminen Ukrainan asevoimien Joint Forces Operation eli JFO:n mediaupseerin Viktor Š:n kanssa, hänen järjestäessä lyhyen informaatiotilaisuuden minulle rintamalla vallitsevasta sen hetkisestä tilanteesta, joka oli jännittynyt, mutta eskalaation uhkaa ei tuolloin ollut. Kyseisellä lohkolla tilanne oli kyseisinä päivinä jännittynyt mutta rauhallinen, toisin kuin viime viikolla, jolloin yhteenotot miehitetyn Horlivkan ympäristössä olivat päivittäisiä, ja Minsk II-sopimuksessa kiellettyjä raskaita-asejärjestelmiä oli käytetty Venäjän ja sen proxy-joukkojen toimesta Horlivkan luoteis- ja pohjoispuolella useita kertoja.

Sotilaat näkivät tilanteen rintamalla ja laajemmin sotatoimialueena tuolloin sellaisena, että poliittisen päätöksentekokoneiston toimesta heidän kädet olivat sidotut – poliittisella päätöksentekokoneistolla he viittasivat Ukrainaa laajempaan kokonaisuuteen, jonka tekemien päätösten seurauksista he joutuvat ensinnä maksamaan. Tulkitsen tämän tarkoittavan sitä, että he eivät mielestään saa toimia parhaaksi katsomallaan tavalla rintamalla.

JFO:n toiminta-alueella siviilihallinto ja operatiivinen johto tekevät entisestään laajenevaa yhteistyötä, johon liittyy myös siviileiden tarpeiden entistä parempi (ja laajempi) huomioiminen, mitä ilmenee muutenkin kuin sotilassairaalan ja siviilisairaalan harjoittamana yhteistyönä. Tiedonvälityksen rooli nousi tässä yhteydessä myös esille, koska alue altistuu edelleen voimakkaalle propagandalle ja muulle vaikuttamiselle kollaboraattorisia ryhmiä ja operaattoreita unohtamatta, mukana on myös poliittisia toimijoita.

Helteinen syyskuinen iltapäivä, Kramatorskin rautatieasemalla odottamassa Intercity junaa, pääteasemalta Kostiantynivkasta, saapuvaksi. Noustessani junaan mielen valtaa haikeus, jos kaupunkiin saapuminen oli tunteikas kokemus, sitä oli lähtökin – haaveena vapaa Donetsk, Donbas ja Ukraina.

Marko

Linkit aiempiin Ukrainan matkaa käsitteleviin blogeihin:

https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/09/vapautetut-slovjansk-ja-kramatorsk.html 

https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/09/reissaten-ristiin-rastiin-ukrainaa.html 

https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/09/strategisten-ilmavoimien-museossa.html 

Kuvat Marko Enqvist.

Strategisten ilmavoimien museossa entisessä Poltava-4 lentotukikohdassa

Syyskuinen Ukrainan matkamme vei meidät Kramatorskista Pultavan kautta Kiovaan. Meille suomalaisille Pultava on tuttu vähintäänkin peruskoulun historiantunneilta, käytiinhän kaupungin alueella vuonna 1709 suuren Pohjan sodan ratkaiseva taistelu, jonka sanotaan päättäneen Ruotsin suurvaltakauden. Suuri Pohjan sota käytiin vuosina 1700-1721 Ruotsin ja sitä vastustavan liittouman välillä. Pultavassa ruotsalaisten liittolaisina olivat Ukrainan kasakat Ivan Mazepan johdolla. Suuren Pohjan sodan aikana Suomen alueet kärsivät Venäjän miehityksestä – venäläisen ylivallan ajasta eli isovihasta vuosina 1713-1721, ajanjakso päättyi 30. elokuuta 1721 Ruotsin ja Venäjän välillä sovittuun Uudenkaupungin rauhaan. Rauhan myötä osa Vanhaa Suomea siirtyi Ruotsilta Venäjän hallintaan, aivan kuten Inkerinmaa, Viro ja Liivinmaa.

Pultavan pysähdyksen kuluessa vierailimme Pultavan taistelusta, ja laajemmin alueen historiasta, kertovassa museossa kuin myös entisessä Poltava-4 lentotukikohdassa, jonka alueella sijaitsee tätä nykyä Neuvostoliiton strategisten ilmavoimien kalustostoa esittelevä museo (Long-Range Aviation). Museon alueella on myös kalustoa, joka on ehtinyt palvella itsenäisen Ukrainan ilmavoimissa Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, ja alueella sijaitsee myös suurehko museo, joka käsittelee Itä-Ukrainassa käynnissä olevaa sotaa. Museokokonaisuudessa ei ole unohdettu lentokenttäalueen, kuten ei Pultavankaan, menneisyyttä toisen maailmansodan ja kylmän sodan ajalta.

Tupolev Tu-22M3, Tupolev Tu-160 ja kaistale Tupolev Tu-134UBL "Crustya".

Satelliittikuva Pultavan alueesta ja Poltava-4 lentotukikohdasta.

Lyhyt katsaus tukikohdan historiaan

Toisen maailmansodan aikana Pultavan alue oli saksalaisjoukkojen hallinnassa lokakuun lopusta 1941, jolloin Wehrmacht valtasi Pultavan 23. syyskuuta 1943, jolloin alue vaihtoi omistajaa puna-armeijan otettua Pultavan haltuunsa strategisessa Tšernihiv-Pultavan -offensiivissa osana Dneprin taistelua. Kentän ollessa saksalaisten miehittämän Luftwaffe perusti kentälle alueellisen esikunnan. Vetäytyessään lentokentän alueelta saksalaiset miinoittivat ja ansoittivat rakennuksia ja rakenteita.

Vuonna 1944 Pultavan lentotukikohtaa käytettiin osana yhdysvaltalaisten (US Army Air Forces eli USAAF) Operaatio Franticia, jossa Iso-Britanniasta ja Italian eteläosista operoivat pommikoneet Saksaa ja Saksan miehittämiä ja hallinnoimia alueita pommitettuaan laskeutuivat kolmelle lentokentälle puna-armeijan hallitsemille alueille Ukrainassa, kentistä yksi sijaitsi entisen Poltava-4 lentotukikohdan alueella. Ukrainan alueella sijaitsevilla kentillä USAAF:n koneet huollettiin ja valmisteltiin paluulennoille takaisin länteen, jolloin ne paluulennoilla niin ikää pommittivat kohteita Saksassa ja sen miehittämillä ynnä Saksan liittolaisten alueella.

Franticin aktiivinen operatiivinen vaihe ajoittui välille kesäkuu-syyskuu 1944, sisältäen yhteensä seitsemän edes-takaista pommitus-tehtävää (yhteensä 24 eri kohdetta Saksan ja sen liittolaismaiden alueella). Yhdysvaltalaisjoukkojen vahvuus operaation aikana Ukrainan alueella sijaitsevilla kentillä oli korkeimmillaan 1300 miestä. Viimeiset USAAF:n joukot poistuivat Pultavan alueelta vuoden 1945 puolella tyytyväisinä ilmapiirin käytyä hyvin vihamieliseksi heitä kohtaan.

Pultavassa sijaitsi myös yhdysvalaisten Eastern Command USAAF:n esikunta. Pultavan ohella yhdysvaltalaiset tukeutuivat Pyriatin ja Mirhorodin eli Mirgorod lentotukikohtiin. Poltavaan ja Mirhorodiin sijoittuivat raskaat pommikoneet B-17 Flying Fortressit ja B-24 Liberatorit, Pyriatiniin vastaavasti pitkän kantaman saattohävittäjät P-51 Mustangit ja P-38 Lightningit.

Poltavan alueen tukikohta joutui Operaatio Franticin aikana Luftwaffen mittavan pommitusoperaation kohteeksi, jolloin kymmeniä USAAF:n pommikoneita vaurioitui korjauskelvottomiksi; kymmeniä USAAF:n ja Neuvostoliiton ilmavoimien koneita vaurioitui, mutta saatiin myöhemmin korjattua; suuret määrät polttoainetta, öljyä ja muuta varustusta tuhoutui. Yhdysvaltalainen, Moskovaan sijoitettu, kenraali John Deane kritisoi raportissaan voimakkaasti puna-armeijan ilmatorjunnan ja ilmapuolustuksen kykyä (ja halua) torjua kyseistä monituntista hyökkäystä.

Operaatio Frantic huomioitiin myös museossa.

Toisen maailmasodan jälkeen tukikohta uudelleenrakennettiin, tukikohdan toimiessa Neuvostoliiton ilmapuolustusjoukkojen V-PVO:n tukikohtana, lentotukikohta tunnettiin myös koodilla lentotukikohta A2673. Tukikohdasta operoi vuodesta 1945 lähtien Neuvostoliiton ADD:n eli strategisten ilmavoimien kaartin 13. Dnepropetrovsko-Budapeshtskayan, Suvorovin ritarikunnan arvolla palkittu, strategisilla pommikoneilla varustettu divisioona (ven. авиационная дивизия engl. Aviation Division).

Neuvostoliiton hajottua Ukrainan ilmavoimien 185. GvTBAP operoi tukikohdasta muun muassa Tupolev Tu-22M3 pommikoneilla. Yksikkö lakkautettiin vuonna 2006. Yksikön lakkauttamisen jälkeen sotilasilmailu lakkasi alueella, kunnes helmikuussa 2015 Ukrainan maavoimiin kuuluva helikopterirykmentti sijoitettiin tukikohtaan. Kyseisen rykmentin varustukseen kuuluu muun muassa Mil Mi-2MSB ja Mil Mi-8MSB kuljetushelikoptereita sekä Mil Mi-24P taisteluhelikoptereita.

Museon kokoelmiin kuuluva, Ukrainan väreissä oleva, Mil Mi-8.

Museon kokoelmissa

Seuraavaksi muutama kuva museon kokoelmissa olevista lentolaitteista unohtamatta muuta näytillä olevaa esineistöä, museon verkkosivut löytyvät osoitteesta: http://mvba.com.ua/2018/ 

Museovierailuun on hyvä varata reilusti aikaa, etenkin jos haluaa perehtyä tarkemmin rakennuksessa sijaitsevaan museoon, jossa on esiteltynä alueen kuin myös neuvostovaltion ja itsenäisen Ukrainan sotilasilmailua menneestä nykyisyyteen – itse asiassa aikajänne ulottuu eräiltä osin tsaarinvallan ajalle.

Igor Sikorskyn suunnittelema Ilja Muromets -pommikoneen pienoismalli.

Sisätiloissa sijaitsevassa näyttelyosuudessa käydään läpi myös Neuvostoliiton käymiä sotia, joista merkittävin on toinen maailmansota unohtamatta kuitenkaan Afganistanin sotaa ja pommituslentoja rynnäkkökoneilla sekä pommikoneilla Neuvostoliiton alueelta eripuolille Afganistania.

Pommituslentoja Afganistaniin (1979-1989).

Museossa huomioidaan myös Itä-Ukrainassa käynnissä oleva sota Venäjää ja sen varustamia proxy-joukkoja vastaan. Käynnissä olevan sodan aikana Ukrainan ilmavoimat ja maavoimien alaisuudessa operoivat helikopterirykmentit ovat menettäneet lentäjiä sekä kalustoa. Lentäjien uhrauksia maansa puolesta ei ilmailumuseossa ole unohdettu, kuten ei muitakaan ATO:ssa ja sen seuraajassa JFO:ssa menehtyneitä sotilaita.

Euromaidanin ja sodan uhrien muistolle.

ZŠ-7 (ven. ЗШ-7) lentäjän kypärä.

Tupolev Tu-160 ohjaamo.

Kaksi alla olevaa kuvaa: Ukrainan ilmavoimien väreissä oleva Tupolev Tu-22M3 ja sen sivuvakaaja tunnuksineen. NATO:n koodinimi konetyypille ”Backfire”. Ylemmässä kuvassa siipiripustimeen asennettu pintamaaleja (laivat) vastaan tarkoitettu MKB Raduga Kh-22 -ohjus, ja alemmassa kuvassa nähtävissä myös kauko-ohjattu 1x 23 mm GSh-23 tykki.

Alla Tupolev Tu-22KD, NATO:n raportointinimi koneelle on ”Blinder”. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Ukrainan ilmavoimien ja laivaston ilmavoimien käyttöön jäi Tu-22 pommitus- ja tiedustelukoneita – nyt kaikki koneet on jo poistettu palvelukäytöstä. Kuvan konetyyppi Tu-22KD on ilmatankkausmahdollisuudella varustettu versio, joka on aseistettu yhdellä pintamaaleja vastaan tarkoitetulla Kh-22 ohjuksella.

Ukrainan ilmavoimien väreissä oleva Tupolev Tu-95MS (NATO:n käyttämä raportointinimi Bear-H), Neuvostoliiton hajottua Ukrainan haltuun jäi reilut parikymmentä Tu-95MS strategista pommikonetta. Alla olevista kuvista ylemmässä kuvassa etualalla joukko konventionaalisia pommeja, joista suurin on FAB-9000 (ven. ФАБ-9000) 9000 kg konventionaalinen HE-pommi. Alemmassa kuvassa ikkunasta näkymä kahteen koneen neljästä Kuznetsov NK-12 potkuturbiinimoottoriin, kyseinen moottori on tehokkain käyttöönotettu potkuturbiinimoottori.

Ulkonäyttelyssä oli esillä strategisten pommikoneiden rinnalla myös torjuntahävittäjiä, rynnäkkökoneita kuin myös koulukoneita, ja erilaisia pommeja ynnä ohjuksia – joista osa nähtävissä edellä olevissa kuvissa. Alla olevassa kuvassa Sukhoi Su-15UM, konemallin NATO:n raportointinimi on Flagon-G.

Alla Mikojan-Gurevitš MiG-27. Ukrainan ilmavoimilla ei ole enää käytössä ainoatakaan konetyypin konetta.

Museoalueelta poistuessa katse kohdistuu vielä museota ja tukikohta-aluetta ympäröivän aidan sisäpuolella kuviin menneisyydestä – Operaatio Frantic (ukr. Операція ”Френтік”).

Sisäänpääsymaksu museoon oli kohtuullinen, hintaa nostaa jonkin verran erillinen maksu, mikäli haluaa käydä tutustumassa muutamien koneiden ohjaamoihin. Minulle kokonaisuus oli kuitenkin sen verran tärkeä, että en pohdiskellut ylimääräisiä kustannuksia vaan maksoin tarvittavan summan hryvnioita päästäkseni myös tutustumaan ohjaamoihin ja koneiden, kieltämättä ahtaisiin, sisätiloihin. Ennalta on myös syytä ottaa selvää museon aukiolosta, vierailumme aikoihin museo oli ainakin maanantaisin suljettu yleisöltä.

Alla Tupolev Tu-134UBL:n ohjaamoa, meikäläisellä – lyhyen lännällä miehellä – ei juuri liikaa tilaa ollut.

Marko

Museon kotisivu: http://mvba.com.ua/2018/ 

#AviationPoltava

Huom. jätän nyt tarkoituksellisesti käymättä läpi museoalueella, ulkonäyttelyssä, olevan maavoimien käytössä olleen ja olevan kaluston esittelyn aiemmin huomioitua Mil Mi-8 kuljetushelikopteria lukuun ottamatta.  Kyseisen näyttelyosuuden huomioiminen laajentaisi kirjoitusta liian paljon. 

Kaikki valokuvat Marko Enqvist.

Reissaten ristiin rastiin Ukrainaa (syyskuussa 2019)

Kesäinen Ukraina vaihtui eilen (17. syyskuuta) syksyisen viileään Suomeen. Lähtiessämme pari viikkoa sitten reissuun, eteläistä Suomeakin helli vielä kesäisen lämpimät säät – ulkona tarkeni vallan mainiosti shortseissa ja t-paidassa, eilen koneesta astuttuani platalle takki ja pitkät housut eivät olleet lainkaan liikaa syksyisen tuulen pyyhkiessä pitkin lentokentän pintaa. Sillä hetkellä teki mieli kääntyä takaisin ja palata pian lähtevällä paluulennolla takaisin Ukrainan lämpöön.

Tämä kirjoitukseni saa luvan olla eräänlainen yhteenveto ja summaus näkemästäni ja kokemastani. Eräisiin kiinnostaviin aiheisiin ja havaintoihin palaan vielä erillisten kirjoitusten muodossa tulevien viikkojen kuluessa täydentäen näin kokonaisuuden, johon on laskettava reissussa julkaisemani blogi ”Vapautetut Slovjansk ja Kramatorsk (syyskuussa 2019)” (1)

Menneisiin, Ukrainassa viettämiini, pariin viikkoon mahtuu paljon kokemuksia, uusia ihmisiä – osaa heistä voinee kutsua ”ammatillisiksi” kontakteiksi, joiden kanssa toivon voivani vaihtaa havaintoja ynnä kokemuksia vastaisuudessa; näin ja koin uusia paikkakuntia Ukrainassa, kuten Pultavan – ja koin paluu Donbasiin. Edellisen kerran vierailin Donbasissa elokuussa 2013, kesän 2014 vierailu peruuntui viimemetreillä sodan syttymisen seurauksena – olikin jo aika palata Donbasiin.

Ymmärrettävistä syistä johtuen en päässyt käymään Donetskissa, kaupunki oli niin lähellä mutta silti niin kaukana. Lähimmillään ”Mordorin” eli Venäjän ja heidän proxy-joukkojen miehittämiä alueita olin ollessani Toretskissa (ent. Dzeržinsk) reilun kahdeksan kilometrin päässä demarkaatiolinjasta, mikä tarkoittaa kyseisellä lohkolla sotatoimialuetta myös rintamalinjaa miehitetyn Horlivkan länsi- ja luoteispuolella.

Mutta lienee parasta palata matkan alkuun ja siihen, kuinka laskeuduin Embraer 145 lentokoneesta (lento Helsinki – Kiova) Kiova-Borispylin lentokentälle tuntien jo hetimmiten ensiaskeleilla kuuman tuulen hivelevän kehoani, ilmassa leijaili aavistus (kaipaamaani) paahteista tuoksua, johon sekoittui aavistus savun hajua, jota kantautui kentälle ympäröivällä seudulla tapahtuvista kulotuksista ynnä oksien ja korsien poltosta. Lukuisilla pienillä ja hiukan suuremmillakin pelloilla poltetaan sadonkorjuun jälkeen maissinkorret tms. Olin vihdoinkin Ukrainassa, vuosi erossa tuntui pitkältä – aivan liian pitkältä ajalta. Mieleni valtasi lämpimät ajatukset, lämpimämmät kuin minua hyväilevä kuuma tuulahdus:

Я люблю Україну!

Toretsk, Ukraina

Ukrainan matkamme alkoi vauhdikkaasti, vauhdikkaammin kuin odotinkaan, sillä jo saapumistamme seuraavana päivänä teimme pikaisen visiitin Umaniin, Tšerkasyn alueelle, jossa kohteenamme oli puolalaisen kreivi Stanislaw Szczesny Potockin  vaimolleen rakennuttama Sofijivkan puisto. Umanissa on nykyään Ukrainan kansallisen yliopiston kasvitieteiden osasto, puiston ollessa dendrologian osaston alaisuudessa. Dendrologia eli puulajitiede tarkoittaa puuvartisten kasvien tutkimista.

Sofijivkan puisto, Uman.

Toisen maailmansodan aikana kesällä 1941 alueella käytiin tärkeä Umanin taistelu (15. heinäkuuta – 8. elokuuta). Taistelussa saksalaiset saartoivat Neuvostoliiton 6. ja 12. armeijan vangiten yli 100 000 kaupunkia puolustanutta puna-armeijan sotilasta ja upseeria, mukaan lukien yhtymien komentajia, kuolleiden lukumäärän noustessa reilusti suuremmaksi.

Rehellisyyden nimissä on todettava, että reissumme ensihetket toimivat kuitenkin vain lämmittelynä, matkamme alkoi todenteolla aloittaessamme matkan uudella Intercity-junalla Kiovasta Kramatorskiin – vapaaseen Donbasiin. Matka eteni vaihtelevalla nopeudella halki Ukrainan, ensin Kiovasta kaakon suuntaan, kunnes Pultavassa rata alkoi viedä meitä kohti itää ja lopullista kohdettamme Kramatorskia, jonka asukkaat ehtivät kokea käynnissä olevan sodan aikana miehityksen julmuuksineen keväällä ja kesällä 2014, ynnä vapautuksen heinäkuussa 2014. 

Hallintorakennus vapaassa Kramatorskissa.

Vieraillessamme kaupungissa Ukrainan lippu liehui hallintorakennuksen katolla, ulkoisesti kaupunki näyttää toipuneen lyhyestä miehityksestä ja sodasta – jossain pinnan alla on havaittavissa aavistus jännitystä ja epävarmuutta, epäilemättä Kramatorskin päätymisellä raketti-iskun kohteeksi helmikuussa 2015 on vaikutusta asiaan, kuin myös sillä, että rintama on kuitenkin vain 45 kilometrin päässä eli kaupunki on edelleen tykistön ja raketinheittimien ulottuvilla. Se mikä tapahtui helmikuun 10. 2015 voi toistua, mutta leimaavaa kaupungissa vallitsevalle hengelle näyttää olevan toivo paremmasta tulevaisuudesta. Uusia yrityksiä on avattu, asuntoja on vuokrattava majoituspalveluiden kautta kohtuuhintaan (voisin kuvitella, että osa syynä laadukkaaseenkin tarjontaan on alueella työnsä puolesta vierailevilla ulkomaalaisilla kuin myös Ukrainan viranomaisilla). Itse vuokrasimme kohtuuhintaisen ja jopa pohjoismaisesti sisustetun huoneiston aivan keskustan tuntumasta – en voi kuin kiittää Mira Apartment’ia hyvästä palvelusta ja joustavuudesta!

Minulle vierailu Kramatorskissa oli muutakin kuin ”huvimatka”, mitä se ei todellisuudessa ollut kenellekään meistä, jo kaupunkiin ja samalla vapaaseen Donbasiin saapuminen oli koskettava hetki. Tuntui kuin olisin tullut kotiin maisemien ollessa tutut ja vuosia kaipaamiani. Ja öisen äänimaailman hyönteisten äänineen tuntuessa tavattoman tutulta, joltain, jota Suomessa ei koe.

Tapasimme kaupungissa ystäviämme, jotka asuvat miehitetyillä alueilla, ja joiden kanssa käymämme keskustelut olivat antoisia mutta samalla tavattoman surullisia – hetkittäin jopa surullisia. Vaikka olenkin seurannut sotaa ja elämää miehitetyillä alueilla käytännössä päivittäin näiden reilun viiden vuoden ajan, ja vaikka olen kuullut miehitetyillä alueilla asuvilta kuulumisia säännöllisesti, heidän kanssa keskustelu ja tarvittaessa tarkentavien ja syventävien kysymysten teko ja heidän olemuksen havainnointi kertoi minulle verrattomasti enemmän kuin yksikään keskustelu tätä ennen. Meillä elämään kuuluvat perusasiat ovat heille ylellisyyttä, meillä olevaa vapautta ei heillä ole – vaikka suomalaisetkin propagandistit koettavat muuta uskotella.

Propaganda ja psykologinen terrori ulottuvat miehitetyillä alueilla halki yhteisöjen lasten joutuessa sen uhreiksi päiväkodeissa ja kouluissa, ja aikuisten työelämässä. Valitettavasti media lännessä on kirjoittanut aivan liian vähän miehityksen tästä puolesta, se on heräämässä Venäjän harjoittamaan sortoon miehittämällään Krimin niemimaalla, mutta miehitetty itäinen Ukraina on vielä suunnaton ”musta-aukko”, josta läntisen median on vaikea saada luotettavaa tietoa, niinpä yliedustettuna ovat erilaisten propagandamedioiden ja toimijoiden välittämä kuva ”kansantasavaltalaisesta” todellisuudesta juhlaparaateineen ja ulkomaalaisine vieraineen – tässä häpeilemättömässä toiminnassa ovat myös suomalaiset propagandistit Janus Putkosen ja Johan Bäckmanin johdolla mukana.

Tähän teemaan palaan jatkossa tarkemmin oman erillisen blogikirjoituksen muodossa, aihe on liian tärkeä jätettäväksi näin vähälle huomiolle, ja niin tärkeä, että se tarvitsee oman kirjoituksensa. Kyseisessä kirjoituksessa myös tarkemmin vierailustani rintaman tuntumaan ja havainnoistani vierailulla, josta seuraavaksi vain pintaraapaisu.

Jos Kramatorskissa voi aavistaa toivon paremmasta, kaupungista etelään ja kaakkoon, lähempänä rintamaa, toivoa paremmasta kuvastaa korkeintaan kasvava uusi sukupolvi, ilman heitä tulevaisuus saattaisi näyttäytyä liiankin lohduttomalta Toretskin (entinen Dzeržinsk) kaltaisissa pienissä kaupungeissa, joissa elämä on elämistä kranaatinheittimen kantaman piirissä. Sota on konkreettinen osa elämää, siihen on sopeuduttava - tai on lähdettävä, ja moni on lähtenyt. Lopullisesti!

Toretsk, Ukraina syyskuussa 2019, sodan tuhoamia ja arpeuttamia rakennuksia. Tuhoutuneesta hallintorakennuksesta on muotoutunut kaupunkiin sodan järjettömyyden muistomerkki. Rakennus syttyi tuleen venäläis-proxyjen tulituksen seurauksena. Rakennusta tulitettiin miehitetyn Horlivkan suunnalta, ammutuista kranaateista osa osui samalla linjalla oleviin asuinrakennuksiin – itsessään kaupunkia ja sitä ympäröivää aluetta on tulitettu säännönmukaisesti käynnissä olevan sodan aikana, ei kuitenkaan aivan viimeaikoina. Merkillepantavaa Toretskissa on se, että lukuisten rakennusten ikkunat on muurattu umpeen, hajonneita ikkunalaseja ei ole järkeä vaihtaa uusiin, koska ne voivat seuraavan iskun – koske se isku kuitenkin joskus tulee – osuessa kohdalle hajota jälleen. 

Päivän, ennalta suunnilteltu ja huolellisesti valmisteltu, tutustuminen rintama-alueeseen päättyi Slovjanskiin, jossa kävin oppaideni kanssa parissa avainkohteessa, paikoissa, joissa keväällä ja kesällä 2014 käytyjä taisteluita on kuvattu merkittäviksi tai ratkaiseviksi.

Tie Slovjanskiin.

Kramatorsk-Slovjansk -alueella olimme muutaman päivän ajan, löysimme Kramatorskista viehättävän, erinomaista ukrainalaista ruokaa tarjoavan ravintolan Chumatskyy Shlyah’in, jossa kävimme illallisella useamman kerran. Kramatorskista juna vei meidät halki Donbasin laakion länteen Pultavaan, jossa viivähdimme jonkun päivän ajan huomaten kaupungin olevan kovin ”kahtijakoinen”. Yhtäältä keskustasta löytyi viehättäviä rakennuksia ja aavistus historiaa – vaikka Pultavan taistelun (v. 1709) jäljet olivatkin jo pyyhkiytyneet pois, toisaalta kaupunki oli esimerkillinen kokonaisuus vuosikymmeniä sitten päättynyttä neuvostoaikaa ränsistyvine rakennuksineen, hylättyine tehtaine ja sotilastukikohtineen. Kaupunki näytti kuin se olisi vasta astumassa tälle vuosituhannelle.

Vierailumme kaupungissa vei meidät Pultavan taistelusta ja alueen historiasta kertovaan museoon kuin myös Pultavan taistelun muistomerkille. Museo oli erinomaisen kiintoisa paikka vierailla, tarjoten minulle(kin) runsaasti tietoa, joita ammentaa ”haalimastani” aineistosta. 

Pultavan taistelun muistomerkillä.

Oma aikansa kului sitten kylmänsodan aikaisen Poltava-4 -lentotukikohdan alueella olevassa ilmailumuseossa, jonka järeintä antia olivat neuvostoaikaiset strategiset pommikoneet, joista osa ehti myös palvella itsenäisen Ukrainan ilmavoimissa ennen koneiden poistamista käytöstä, ja osan romuttamista, 90-luvulla ja tämän vuosituhannen alkupuolella. Tukikohdassa vierailusta laadin oman, pääasiassa kuva-aineistoa sisältävän, blogin lähipäivinä sen mukaan miten aikatauluni antaa periksi.

Ukrainan ilmavoimien väreissä ollut Tupolev Tu-22M3.

Tupolev Tu-22.

Museoalueella on myös varsin suuri käynnissä olevan sodan museo, joka alkaa Euromaidanin tapahtumien kertauksella päätyen lopulta sodan tuhansiin uhreihin. Suuri joukko Pultavan alueelta kotoisin olevia on palvellut sodassa, alueelle sijoitettujen maavoimien helikopterijoukkojen kuljetushelikoptereita otti osaa sotaan sen ensimmäisenä kesänä. Luonnollisesti, kun entisessä lentotukikohdassa ollaan, sodassa menehtyneitä Ukrainan ilmavoimien lentäjiä ei ole unohdettu.

Auringon laskiessa jätimme hyvästit Pultavalle ja ystävillemme Pultavassa, ystävillemme, jotka sota on ”heittänyt” Donetskista Pultavaan, pikajunan kiidättäessä meidät takaisin Kiovaan.

Kiovassa meillä oli vihdoinkin aikaa enemmän ystävillemme, toki tärkeitä tapahtumia unohtamatta. Olimme kaupungissa samaan aikaan tasavallan presidentti Sauli Niinistön kanssa onnistuen kuitenkin välttämään hänet, vaikka Mariinski-palatsia ympäröivässä puistossa oleilimmekin vain hetkeä ennen Niinistön saapumista tapaamaan Ukrainan presidenttiä Volodymyr Zelenskyi'ä.

Oma ohjelmamme ystävien tapaamisen ohella Kiovassa piti sisällään muistohetken Muistojen hallissa sodassa kaatuneiden sotilaiden muistotilaisuudessa, sieltä matka vei meidät Ukrainan kansalliseen sotahistorian museoon, ja erityisesti sen Donbasissa käynnissä olevan, Venäjän masinoimaan, sodan osastolle, jossa saimme nauttia opastetusta kierroksesta, johon sisältyi alustus Ukrainan sotahistoriasta edeten kasakkavaltion ajoista tähän hetkeen. Tämän alustuksen ja käynnissä olevan sodan osaston esittelyn aikana kävi erinomaisen karmaisevalla tavalla esille se, kuinka Ukrainan itsenäistyttyä 90-luvulla maan asevoimille ei luotu (historiasta kumpuavaa) omaa identiteettiä. Käytännössä sellaisen luominen aloitettiin vasta keväällä ja kesällä 2014 maan jouduttua sotaan Venäjän kanssa ja vapaaehtoisten ynnä sotilaiden ymmärtäessä, etteivät he voi jakaa sitä identiteettiä, joka on neuvostoaikojen ja miehittäjän – puna-armeijan ja sen myötä osa hyökkääjän eli Venäjän asevoimien identiteettiä.

Ilovaiskista vetäytyneiden ukrainalaisjoukkojen ajoneuvojen ”raatoja” rekisterikilpineen.

Samalla tavalla kuin Ukrainan asevoimien identiteetin luominen jätettiin väliin, jäi väliin kansallisen identiteetin synnyttäminen maan itsenäistyttyä. Oranssi vallankumous vuosituhannen alkupuolella synnytti häivähdyksen siitä, mutta vasta Euromaidan ja sitä seurannut kansallinen kamppailu on nähdäkseni merkittävällä tapaa ollut synnyttämässä kansallista – ukrainalaista – identiteettiä. Ennen sotaa ja Viktor Janukovytšin aikaa siitä on näkynyt, korkeintaan häivähdys, osissa Karpaattien aluetta ja läntistä Ukrainaa, mutta nyt kansallinen identiteetti, johon liittyvät omat kansalliset juhlapäivät ja vyshyvankat, ovat levinneet kaikkialle vapaaseen Ukrainaan. Vielä vuosikymmen sitten vyshyvankan julkinen pukeminen saattoi johtaa syvään paheksuntaan ja leimaamiseen nationalistiksi – fasistiksi, jota retoriikkaa venäläispropaganda edelleen toistaa Ukrainan kansalliseen kulttuuriin liittyvästä esineistöstä ja vaatetuksesta, ja jota retoriikkaa tarkoituksella tahi ymmärtämättömyyttään toistetaan myös lännessä.

Ukrainalaisen identiteetin ja kulttuurin sivuamisen myötä onkin hyvä huomioida vierailu Baturinissa ynnä O:n kylässä Tšernihivin alueella. Baturinissa minuun teki, uudelleen rakennettua linnoitusta, suurimman vaikutuksen vierailu Kirilo Rozumovskyn, Dneprin itärannan viimeisimmän hetmanin, palatsissa. Toki uudelleen rakennettu Baturinin historiallinen linnake oli vaikuttava ilmestys, mutta minua kiinnosti enemmän restauroitu ja entisaikojen loistoon palautettu monisatavuotinen palatsi.

Kirilo Rozumovskyn palatsi.

Kaiken uuden näkemisen ja kokemisen vastapainoksi hetket O:n rauhallisessa ja perin uneliaassa kylässä olivat mieltä oivallisella tapaa rauhoittavia ja rentouttavia, tuumasinkin siellä ollessani, että täällä viihtyisin mieluusti, vaikka parikin viikkoa – miksei koko kesän peltotöitä tehden. Ei internettiä, ei puhelinta, vain maaseudun työteliästä arkea ja nukahtaminen tumman yötaivaan alla kaukana valosaasteesta ja kiihkeästä kaupunkielämästä – ei ihme, että tämän jälkeen palattuani Suomeen haikeus ynnä kaipuu täytti mieleni. Reissulla sain paljon mutta osa minusta jäi Ukrainaan, mutta niin se kai pitääkin olla. Sitä on elämä!

Слава Україні!

Marko

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/09/vapautetut-slovjansk-ja-kramatorsk.html

Huom. kuvia rajattu tarkoituksellisesti siten, ettei ihmisiä näy tunnistettavina kohteina.