Havaintoja Suomessa asuvien venäläisten mediaseuraamisesta sekä suhtautumisesta Donbasissa käynnissä olleeseen sotaan

 

Tämä kirjoitus pohjautuu muistiinpanoihini vuosina 2015 ja 2016 tekemistäni havainnoista ja huomioista siitä, millaisia medioita Suomessa asuvat venäläiset seuraavat sekä siitä, miten he suhtautuivat Ukrainassa käynnissä olleeseen sotaan. (Huom. huhtikuussa 2014 Venäjän operaattorit ex. tiedustelu-upseeri Igor Girkinin johdolla aloittivat sotaan johtaneen operaation Slovjansk-Kramatorsk-alueella, Itä-Ukrainassa).

Lukijoiden on tiedostettava se, ettei havaintojeni otanta ole tilastollisesti merkittävä (reilut parikymmentä henkilöä), ja että havainnot on tehty arjen kanssakäynnin ja keskusteluiden yhteydessä. Silloisia havaintojani kritisoitiin aiheesta, toisaalta, kun niitä vertaa Suomessa asuvien venäläisten kommentointiin ja toimintaan tänään, niin ehkäpä havainnoissani oli kuitenkin totta toinen puoli. Otannan pienuudesta huolimatta havainnoistani oli jo tuolloin helppoa päätellä se, että läheskään kaikki Suomessa asuneista venäläisistä eivät tuominneet Krimin niemimaan miehitystä ja annektointia Venäjään – ennemminkin päinvastoin. Vuosikymmenen takaiset havaintoni olivat täysin päinvastaiset verrattuna suomalaisen median maassamme asuvista venäläisistä maalaamaan (siloteltuun) kuvaan. Hetkittäin minusta on tuntunut siltä, että meille haluttiin uskotella merkittävän osan Suomessa asuvista venäläisistä olevan jotain muuta, mitä he todellisuudessa ovat ja vasta Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan helmikuussa 2022 reivasi käsitystämme oikeampaan suuntaan.

Seuraavissa kahdessa osiossa ’Havaintoja Suomessa asuvien venäläisten medioiden seuraamisesta’ ja ’Mitä venäläiset ajattelevat Ukrainassa käynnissä olevasta sodasta’ kursiivilla alkuperäisiin muistiinpanoihin perustuvat tekstit, normaalilla kirjasintyylillä mahdolliset täydentävät kommentit ja havainnot.

Suomessa asuvat venäläiset seuraisivat mieluiten venäläistä uutispropagandaa.

Havaintoja Suomessa asuvien venäläisten medioiden seuraamisesta

Olen jo jonkin aikaa seuraillut Suomessa asuvien venäläisten mediakäyttäytymistä ja sitä millaisia medioita he seuraavat, ja mitä he ajattelevat Ukrainassa käynnissä olevasta sodasta. Otantani ei ole tilastollisesti suuri eikä se ole tieteellisesti merkittävä, tai tieteellisesti valikoitu – havainnot on tehty arjen kanssakäynnin yhteydessä.

Olen päässyt seuraamaan tavalla tai toisella useiden Suomessa pysyvästi asuvien venäläisten mediakäyttäytymistä ja heidän käsitystään Ukrainassa käynnissä olevasta sodasta viimeisen vuoden ajalta ja erityisesti syksystä 2014 alkaen. Nämä venäläiset, joiden tuntoja olen päässyt kuulemaan ja seuraamaan eivät muodosta yhtenäistä ryhmää – osa heistä on asunut Suomessa jo useita vuosia (3–5 vuotta), osa on vasta maahan muuttaneita Venäjän kansalaisia. Suurin osa heistä on muuttanut Suomeen Pietarista tai Leningradin alueelta (huom. edelleen on olemassa Leningradin alue, vaikka Leningrad nimisen kaupungin nimi vaihdettiin takaisin Pietariksi lokakuussa 1991. Pietari ei kuitenkaan kuulu Leningradin alueeseen). Joukossa on myös moskovalaisia sekä kauempaa Uralin tuntumasta Suomeen muuttaneita.

Taustaltaan suurin osa on (matalasti koulutettuja) työntekijöitä, korkeasti koulutetut ovat selkeä vähemmistö – mutta heitäkin joukossa on jokunen. Joukossa on myös inkeriläisiä paluumuuttajia tai heidän sukulaisiaan. Huomioitavaa joukossa on se, että jopa vuosia Suomessa asuneet puhuvat edelleen pääsääntöisesti venäjää, ja heidän suomen kielen taito on puutteellinen, ja osa on ilmeisen huonosti integroitunut Suomeen. Joidenkin kohdalla kyse on selkeästä haluttomuudesta integroitua Suomeen, koska venäläisenä venäjällä (kieli) pärjää ihan hyvin – palvelua saa äidinkielellä suurimmista kaupungeista, usein virastoistakin.

Tuolloin ajattelin koulutustaustan suojaavan venäläisiä venäläisiltä propagandalähetyksiltä, ja helpottavan integroitumista maahamme. Mielikuva alkoi kuitenkin romuttua jo tulevina vuosina, merkittävältä osin RUFI:n eli Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI ry:n näkyvän toiminnan seurauksena. Eikä maassamme asuvien venäläisten toiminta suurhyökkäyksen alun jälkeen ole ainakaan korjannut tätä romuttunutta mielikuvaa. Voidaan todeta, että korkeasti koulutetut venäläiset ovat hekin alttiita propagandalle ja disinformaatiolle ja toiseksi, ovat myös halukkaita levittämään sitä ja toimimaan Venäjän hallinnolle edullisella tapaa.* Koulutustaustan perusteella ei siis voi tehdä suoraa johtopäätöstä suuntaan tai toiseen – se voi kyllä luoda illuusion integroitumisesta Suomeen.

Integroitumista heikentää myös se, että Suomessa näkyy venäläisiä tv-kanavia ja netin kautta pystyy seuraamaan venäläisiä medioita, joten heillä ei ole suuren suurta tarvetta tai intressiä ryhtyä seuraamaan esim. suomalaisia tv-kanavia tai muita suomenkielisiä medioita, kuten lehdet tai verkkomediat jne. Muistutan kuitenkin, että ryhmään kuuluu myös henkilöitä, jotka haluavat integroitua uuteen kotimaahansa ja oppia sen kielen.

Myöhemmin on käynyt ilmi eräs seikka, joka on hyvä nostaa esiin syynä sille, miksi Suomessa asuvia venäläisiä ei kiinnosta esim. Ylen venäjän kieliset uutiset. Kyse on ehkäpä kulttuurillinen, suomalainen asiapitoinen ”puhuvista päistä” koostuva kuivakka uutislähetys ei herätä samalla tapaa kiinnostusta (ja tunnereaktioita) kuin venäläiset ”uutiset” tai ajankohtaisohjelmat.

 

Mitä venäläiset ajattelevat Ukrainassa käynnissä olevasta sodasta

Kuten todettua, suurin osa yllä mainittuun ryhmään kuuluvista venäläisistä seuraa pääsääntöisesti venäläisiä medioita – osa on jopa ilmaissut asian siten, ettei heitä edes kiinnosta seurata muuta kuin venäläisiä medioita ja joidenkin kohdalla ehdottomuuteen on syynä kielitaito osalla taas muut syyt. Eräiden kohdalla esille on noussut syynä uuden kotimaan (asuinmaan, eivät he Suomea välttämättä kotimaana pidä) väheksyntä ja halveksunta, josta seuraa se, ettei katsota aiheelliseksi seurata suomalaisia medioita. Heidän kohdalla on herännyt ajatus siitä, että mikä sitten saa ihmisen muuttamaan Suomeen, jos lähtökohta on se, että uutta kotimaata halveksutaan ja vähätellään, ettei sitä juurikaan arvosteta? Heidän ei ole kuitenkaan ollut pakko muuttaa Suomeen, mikään vaino tai vastaava ei ole heitä ajanut Suomeen – joten miksi? Muutaman kohdalla vastaus muutolle on inkeriläisyys, joidenkin kohdalla avioliitto.

Ja koska suurin osa havainnoimistani venäläisistä seuraa pääsääntöisesti (tai yksinomaan) venäläisiä medioita on sen myötä kuva Ukrainan sodasta hyvinkin yksipuolinen ja vääristynyt – tällaista termiä käyttääkseni. Tähän venäläismedioiden maalaamaan yksipuoliseen kuvaan uskovat myös sellaiset venäläiset, jotka ovat asuneet vuosia Suomessa ja joilla olisi ollut mahdollisuus seurata Ukrainan tilanteen kehittymistä Euromaidanista alkaen muistakin, kuin venäläisistä lähteistä.

Viimeaikoina olen kuullut toistuvasti seuraavan suuntaisia kommentteja, ”Ukrainassa sotivat amerikkalaiset venäläisiä vapaaehtoisia vastaan” tai ”amerikkalaisjoukot sotivat separatisteja vastaan Ukrainassa”. Merkittävä muutos on tapahtunut viimeisimpien kuukausien kuluessa, siinä kuka sodan toinen osapuoli on (huom. kyse on loppuvuodesta 2015). Entistä useammin ”amerikkalaiset sotivat Ukrainassa” eli harvemmin retoriikassa käytetään termiä ”fasistit” tai ”Kiovan hallinto”, sen sijaan entistä useammin sodan toinen osapuoli ja hyökkääjä on ”amerikkalaiset”. Tätä ajatuskulkua on seurannut tavattoman usein vaatimus tai ajatus siitä, että Venäjän pitäisi lähettää joukkonsa Ukrainaan tukemaan ns. vapaaehtoisia taistelussa amerikkalaisia vastaan. Painotan, että kyse on siis Suomessa asuvien venäläisten toiveesta.

Kun näille venäläisille kerrottiin, ettei Itä-Ukrainassa Donbasin alueella ole amerikkalaisia sotimassa, vaan, että siellä on venäläisiä sotimassa ukrainalaisia vastaan, ajatus on tyrmätty täysin. Tai jos sitä ei tyrmätty, niin se sivuutettiin täysin. Sellaista tietoa, että Donbasissa on kuollut venäläisiä sotilaita, ei ole hyväksytty eikä uskottu. Onpa jopa todettu, ettei siinä ole mitään järkeä, että Venäjä hyökkäisi Ukrainaan. Kuitenkin seuraavassa lauseessa toivotaan, että Venäjä lähettäisi joukkojaan suojelemaan venäläisiä amerikkalaisilta hyökkääjiltä.

Kuten todettua, havaintojeni otanta ei ole suuri mutta kiinnostavaa siinä on se, että lähes poikkeuksetta näiden venäläisten ajatukset ja mielipiteet erosivat merkittävästi siitä kuvasta, mikä venäläisistä (valtaeliittiä lukuun ottamatta) tuolloin pyrittiin maalaamaan meille suomalaisille. Silloinen narratiivi oli Suomessakin se, että ongelma on Venäjän johto ei kansa – ikävä kyllä kokokuva on merkittävästi synkempi, kuten olemme nähneet.

Tietyt seikat paljastivat tuolloin, venäläisten seuraavan pääasiassa venäläisiä medioita etsiessään tietoa Donbasissa käynnissä olleesta sodasta. Eräs tällainen tekijä oli havainto siitä, että keskusteluissa hyvin lyhyessä ajassa ”syyttävä sormi” kääntyi ukrainalaisten sijaan amerikkalaisiin, jotka saapuivat sotimaan Donbasiin. Ja totta, venäläisten propagandassa noihin aikoihin tapahtui merkittävä muutos – entistä raskaammin ryhdyttiin syyttämään ”amerikkalaisvapaaehtoisia” sodasta. Samoihin aikoihin venäläispropaganda ja erilaiset trollitilit levittivät kuvia, joissa väitettiin olevan amerikkalaissotilaita Donbasissa (tai Ukrainassa). Perinteiset suomalaismediat eivät vastaavia syytöksiä esittäneet, korkeintaan mainitsivat tällaisia syytöksiä esitetyn (disinformatiivisessa tarkoituksessa).

Lukijoiden on kuitenkin syytä tietää, että venäläispropagandassa narratiivi ehti vaihtua lukuisia kertoja ennen helmikuussa 2022 alkanutta suurhyökkäystä. Usein rinnakkain kulki lukuisia valheellisia tarinoita, mikä näkyi erittäin hyvin Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudotuksen jälkeen, sekä MH17-tutkinnan aikana. Muistakaamme, mitä Roman Skaskiw kirjoitti artikkelinsa ’Nine Lessons of Russian Propaganda’ kohdissa ’Destroy and ridicule the idea of truth’ sekä ’Pollute the information space’. (1) Venäjälle tärkeää ei ollut saada vastaanottajaa uskomaan sen kertomaa ’totuutta’ vaan saada kuulija epäilemään kaikkea informaatiota, jolloin lopulta tosi ja vale menettävät merkityksensä.

Oma lukunsa oli sitten se, että tuolloin paljastui karulla tapaa se, että ainakin osalla Suomeen muuttaneista venäläisistä halu integroitua yhteiskuntaamme oli kehnohkoa – monen kohdalla kyse oli eräänlaisesta nollasummapelistä, jossa itse piti jäädä ’voitolle’. Ehkäpä tässä kohdin meillä suomalaisillakin olisi ollut peiliin katsomisen paikka, monilla paikkakunnilla tilanne oli vuosien kuluessa kehittynyt sellaiseksi, ettei venäläisten välttämättä edes tarvinnut opiskella kieltä (tai tapakulttuuria) kunnolla, koska venäjälläkin pärjäsi. Synnyinkaupungissani Lappeenrannassa tilanne oli juuri tällainen viime vuosikymmenen puolella, ja se oli kehittynyt tällaiseksi ihan meidän suomalaisten myötävaikutuksella.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://archive.smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda

*: Esimerkinomaisesti nostaisin esille pari korkeakoulutettua venäläistä, jotka ovat omalla suurhyökkäyksen alun jälkeisellä toiminnallaan olleet romuttamassa mielikuvaamme koulutetuista ja integroituneista venäläisistä, sotarikollinen Jan Petrovskin oikeusavustajana toiminut Natalia Malgina sekä vasemmistoliiton paikallispoliitikko Ekaterina ’Katja’ Marova.

Elämää Venäjän Ukrainalta miehittämillä alueilla: Donetsk, kuihtuva kaupunki

 

Julkaisin kesän kynnyksellä kuin myös kesäkuun lopulla kirjoitukset elämästä Venäjän Ukrainalta miehittämillä alueilla. (1) Tämän kirjoituksen myötä palaan havaintojen kuin myös miehitetyssä Donetskissa elettyjen päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien kerryttämän kokemuksen myötä aiheen pariin – jos mahdollista, niin tämä kirjoitus lienee lohduttomin aikoihin. Kirjoitukseni kantava teema on vesi, tai oikeammin sen puute. Aiemmin kesällä aiheesta on kattavasti kirjoittanut Verkkouutisissa toimittaja Laura Halminen, lyhyempiä uutisia löytyy enemmänkin, kuten Ylellä julkaistu uutinen vesipulasta Venäjän miehittämillä alueilla. (2 ja 3) Olen aiemminkin kirjoituksissani kuin myös erinäisissä päivityksissä nostanut esille miehitetyn Donbasin alueen lisääntyvät ongelmat vesihuollossa. Venäjän suurhyökkäyksen alun (24. helmikuuta 2022) jälkeen tilanne on Venäjän miehittämien suurten kaupunkien lisäksi heikentynyt merkittävästi useissa pienemmissä kaupungeissa, kuten Amvrosiivkassa tilanne on hallitsematon – ihmisillä ei ole vettä lainkaan. (4) Venäjän suurhyökkäyksen alun jälkeen valtaamassa Severodonetskissa (Luhanskin alueella) oli osia, joissa elokuun alkupuolella ei ollut vettä viikkoon. (5)

Miehitetyssä Donetskissa akuutti vesipula sai aikaan sen, että asukkaat turvautuivat neuvostoaikaiseen tapaan yrittäessään vedota suoraan ”suureen johtajaan” – tapaan, johon Venäjällä on turvauduttu Putinin valtakauden kuluessa useammankin kerran. Miehitetyn Donetskin ”tulevaisuus” – lapset – osoittivat ”Hanani on vaiti”-viestinsä Vladimir Putinille, vedoten häntä ”pelastamaan meidät”. (6)

Donbasin alueen vuosia jatkunut, kaiken aikaa heikentynyt ja lopulta kriisiksi edennyt tila vesihuollossa ei missään nimessä ole poikkeus Venäjän Ukrainalta miehittämillä alueilla. Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan kevättalvella 2014 ja miehitystä seurannut Ukrainan toteuttama Pohjois-Krimin-kanavan sulku saivat aikaan miehitetyllä Krimin niemimaalla hitaasti edenneen tilan, jossa pohjavesivarannot monin paikoin romahtivat. Venäjän haluttomuus ratkaista ongelma (esim. veden liikakäyttö), eskaloi omalta osaltaan tilannetta niin, että niemimaan vesihuollon ja kastelujärjestelmien kannalta tärkeät tekoaltaat kuivuivat uhkaavasti ja aavikoituminen alkoi uhata osaa niemimaan ekologisesti herkkää luontoa. Kanavan kautta niemimaalle virtasi valtaosa (jopa 85 prosenttia) niemimaan alueella tarvittavasta vedestä.

Ennen Venäjän suurhyökkäyksen alkua arvioitiin Venäjän eräänä skenaariona olevan ratkaista Krimin niemimaan akuutti vesipula sotilasoperaatiolla, jolla miehitettäisi Krimin niemimaan ja Dneprin välinen Ukrainalle kuuluva maa-alue, jonka seurauksena Pohjois-Krimin-kanavan olisi koko matkaltaan Kah’ovkan tekojärveltä niemimaalle Venäjän hallussa. Venäjän suurhyökkäyksen seurauksena kanava päätyi Kah’ovkan tekojärveltä Dnepriltä Krimin niemimaalle sen haltuun, venäläiset räjäyttivät Kah’ovkan vesivoimalan padon aamuyöllä 6. kesäkuuta 2023. Rikollisen teon eräs seuraus oli se, että tekoaltaasta vetensä saanut Pohjois-Krimin-kanava kuivui.

 

Havaintoja miehitetystä Donetskista

Donetskin kaupunkialueen vesihuollon yhä pahenevien ongelmien siemenet kylvettiin reilu vuosikymmen sitten Venäjän aloittaessa keväällä 2014 sotilasoperaationsa Ukrainan itäosissa. Ennen ”venäläistä kevättä” ja sotaa Donetskin alueella ei ollut pulaa vedestä – muistan tämän omiltakin vierailuilta Donetskissa (elokuussa 2012, tammikuussa 2013 ja elokuussa 2013), vettä oli aina saatavilla pyykinpesuun, peseytymiseen ja ruoan laittoon. Edes kuumimpina kesinäkään kaupungin lukuisat tekoaltaat eivät kuivuneet, kuten eivät ”miljoonan ruusun kaupungin” lukemattomat suihkulähteetkään. Voidaan siis todeta ”venäläisen kevään” toimineen eräänlaisena vedenjakajana, jolloin kylvettiin nykyisen katastrofin siemenet, jota ovat ruokkineet venäläisten toimet (piittaamattomuus, koneiden ja laitteiden ryöstely Venäjälle jne.) kaupungissa miehitysvuosina.

Donetskin kuin myös koko suurkaupunkialueen vesihuolto oli Venäjän suurhyökkäystä (24. helmikuuta 2022) edeltävinäkin miehitysvuosina ajoittain suurissakin ongelmissa piittaamattomuuden, huollon laiminlyönnin sekä sotatoimien seurauksena. Tuolloin helpotusta ongelmiin kuitenkin tuli Ukrainan taholta, sen huoltohenkilökunnan osallistuessa pohjoisen suunnalta kaupunkiin johtavien kanavien, kuten Severski Donets-Donbas-kanavan sekä alueen vesijohtoverkostojen huoltoon sekä Donetskin pohjoisen alueen vedenpuhdistamon kunnossapitoon.

Pääosin nämä sotatoimistakin johtuvat ongelmat syyt olivat seurausta Venäjän tai sen proxy-joukkojen toimista, esim. 9. huhtikuuta 2019 Itä-Ukrainassa työskennellyt Ukrainan valtion pelastusyksikön miinojen ja räjähteiden raivaaja menehtyi ja kaksi hänen kollegaansa vammautui räjähdeonnettomuudessa Severski Donets-Donbas-kanavan pumppausasemalla lähellä Zaitseven kylää reilun puolen kilometrin päässä demarkaatiolinjasta [eli rintamalinjasta] heidän ollessa raivaamassa alueelle asennettua ansaa. Kyseinen alue oli Ukrainan hallinnassa mutta alueen luonteen vuoksi vihollinen pyrki miinoittamaan ja ansoittamaan niitä säännöllisesti. Seuranneina vuosina Venäjän ja sen proxy-joukkojen rikollinen toiminta kiihtyi entisestään demarkaatiolinjalla Ukrainan kontrolloimilla alueilla.

Miehitetyn Donetskin alueella edelleen asuvien läheisten ja tuttujemme mukaan elintarvikehuollon rinnalla Donetskin alueen vesihuolto alkoi heiketä hyvin pian Venäjän suurhyökkäyksen alun jälkeen kevättalvella 2022. Toki juomavesi oli ollut Donetskissa juomakelvotonta vuosien ajan mutta kevättalvella 2022 vesi itsessään alkoi jo olla kortilla – katkoksia vedenjakelussa oli entistä useammin (ja ne olivat entistä pitkäkestoisempia). Eikä Venäjän suurhyökkäyksen takia Ukrainakaan ollut enää mahdollista osallistua huolto- ja kunnossapitotoimiin. Suurhyökkäystä seuranneina vuosina sotatoimista johtuvat ongelmat vesihuollossa lisääntyivät Donetskin alueella (oblast) merkittävästi. Tammikuussa 2025 venäläiset räjäyttivät Severski Donets-Donbas-kanavan putket lähellä Tšasiv Jaria osana sotatoimiaan, mikä entisestään heikensi surkeaa tilannetta. (7)

Tämän vuoden tammikuussa miehitetyssä Donetskissa vettä riitti säännösteltynä parin tunnin ajan lähestulkoon jokainen vuorokausi. Tätä vettä saattoi käyttää pyykinpesuun ja siivoamiseen – veden ollessa puhtaimmillaan suihkussakin saattoi käydä. Kevään ja kesän koitettua ja oltua tavanomaista kuivempi, alkoi tilanne Donetsk-Makijivka-alueella heiketä hyvin nopeasti – päädyttiin nykyiseen katastrofaaliseen tilaan, jossa vedestä on jatkuva pula ja jossa siitä melkeinpä tapellaan jonotuspisteillä tai vesisäiliöillä. Ja ollakseni rehellinen, kyse ei ole ”melkein tapellaan” vaan kyllä vedestä jo tapellaan. Tämänhetkistä tilannetta miehitetyssä Donetskissa (tai muillakaan Venäjän miehittämillä alueilla Itä-Ukrainassa) ei ole mitään mieltä ryhtyä kaunistelemaan ja jollain muotoa sensuroimaan, kuin korkeintaan niiltä osin, joilla suojellaan havaintojen tekijöiden henkilöllisyyttä tahi asuinpaikkaa.

Meille juokseva vesi ei ole millään muotoa luksusta, olemme tottuneet siihen, että hanasta tulee halutessamme kylmää ja lämmintä vettä – meille Suomessa normaalia on myös se, että tätä vettä voi turvallisin mielin juoda ja käyttää mihin haluamme ja valtaosassa Suomea suorastaan tuhlaillen. Jotakuinkin samanlaista elämä oli Itä-Ukrainassa ennen ”venäläistä kevättä” reilu vuosikymmen sitten. Tänään tämä arki on muuttunut luksukseksi, joka on niin kaukana, että siitä voi vain haaveilla.

Millaista on elämä, jossa ajatus suihkussa käymisestä ja hiusten pesemisestä hyvin voi kasvaa mielessä pakonomaiseksi ajatukseksi, joka kumpuaa mielen syövereistä aamulla ensimmäisenä ja joka vaivaa mieltä viimeisenä hetkenä ennen nukahtamista?

Vesipula on aivan yhtä akuutti asuintalojen lisäksi myös päiväkodeissa ja kouluissa – vettä ei ole edes sen vertaa, että vessan voisi vetää. Edellinen on eräs syy sille, miksi monet vanhemmat välttelevät lastensa laittamista päiväkotiin. Muitakin syitä on, kuten miehityshallinnon taholta lapsiin kohdistuva propagandansyöttö ja militarisointi. Tämäkin lukuvuosi miehitetyillä alueilla alkoi propagandan ja lasten militarisoinnin sävyttämänä. (8) Eikä tilanne Donetskin alueen sairaaloissakaan ole sen parempi. Aiemmin sairaaloita oli vaivannut henkilöpulan lisäksi pula hoitotarvikkeista ja lääkkeistä (kummastakin oli pulaa jo ennen Venäjän suurhyökkäystä, tilanteen muuttuessa surkeaksi jo koronapandemian aikana) mutta nyt edellisten rinnalle on tullut vesipula.

Paikalliset ovat arvioineet, että sairaaloiden ja muiden julkisten laitosten tilannetta heikensi merkittävästi se, että Venäjän suurhyökkäyksen alun jälkeen viimeisetkin suuret kombinaatit ja tehtaat ovat hiljenneet Donetskissa. Laitokset, jotka kuluttivat paljon vettä mutta jotka toimiessaan tuottivat sähköä ja lämpöä yhteisölle ja jotka eräällä tapaa elivät symbioosissa kaupungin kanssa. Monen yksikön kohdalla hiljentyminen on seurausta pääasiassa kahdesta asiasta, nimittäin henkilökunnan pakkovärväämisestä rintamalle sekä koneiden ja laitteiden varastamisesta Venäjälle. Tällaisiin hiljenneisiin kombinaatteihin kuului loiston aikoina Donetskin suurimman työnantajan DMZ Donetsk-terästehtaan toiminnan päättyminen tämän vuoden puolella. Laajan kombinaatin alueella on vielä jotain toimintaa – todennäköisesti venäläisten huoltovarikoita – mutta masuunit, koneet ja tehdasalueen lämpövoimalat ovat jo hiljenneet.

Laajoilla alueilla Donetskissa maasta kohoaa kohti taivaita kymmenen tai jopa kaksikymmentä kerroksisia asuintaloja matalien hruštšovkojen tai vielä vanhempien stalinkojen rinnalla. Tänään näistä korkeista asuinkerrostaloista on tullut asukkailleen kuolemanloukkuja. Nimittäin niinä hetkinä, jolloin vettä säännösteltynä jaetaan, vedenpaine putkistossa on niin huono, ettei (sitä juomakelvotonta) vettä saa kuin muutamassa alimmassa kerroksessa. Ylimpiin kerroksiin vesi on kannettava, koska suurimmassa osassa näitä taloja hissit ovat lakanneet toimimasta jo vuosia sitten.

Toimitettavan veden varassa eläviä kaupunkilaisia huolestuttaa entistä enemmän myös se, että mistä säiliöautoilla heille toimitettava vesi on peräisin. Huoli on aivan aiheellinen, kun huomioidaan, että kaupunki on piittaamattoman miehitysvallan hallussa ja näennäinen päätösvalta siviileitä koskevissa asioissa on Venäjän nimittämillä kollaboraattoreilla, joiden joukossa on puolirikollisin keinoin omaisuutensa hankkineita ”pikku-oligarkkeja” – joista Denis Pushilin on erinomainen esimerkki – ja joista monilla on turvapaikat Venäjällä tai kolmansissa maissa.

Eräs (maaseutukylässä) asuva tuttumme kävi sukuloimassa tällaisessa kerrostalossa tänä kesänä. Päivänä, jolloin Donetsk oli ollut paahtavan helteen kourissa viikkoja ja ilma väreili kuumuudessa, kiipeäminen toistakymmentä kerrosta rakennuksen ylimpiin kerroksiin oli uuvuttavaa. Kuuma, haiseva ilma seisoi porraskäytävässä. Hajulta ei päässyt turvaan huoneistoissakaan, kuivuneista viemäreistä levisi huoneistoihin oksennuksen tunteen kurkkuun nostava lemu. Vettä ei ollut saanut viikkoihin, kyseisessä kerrostalossa vettä sai vain parin kolmen alimman kerroksen huoneistoissa silloin tällöin. Muihin kerroksiin vanhukset, joita valtaosa asukkaista oli, yrittivät kantaa käyttövetensä. Väsyneet ja uupuneet vanhukset koettivat selvitä arjesta kuka mitenkin, eivät he enää jaksaneet huolehtia kuin korkeintaan itsestään. Mitä läheisemme ja tuttumme ovat kertoneet, kuolemantoiveet ja ajatukset luovuttamisesta ovat lisääntyneet.

Sukuloimassa käynyt tuttummekin kuvaili oloaan helpottuneeksi päästyään takaisin ulkoilmaan, nähdessään taivaan ja aloittaessaan matkansa kohti kotia maaseudulla, jossa elämä ehkäpä on askeettista mutta mahdollisuudet talveen ja tuleviin aikoihin varautumiselle ovat kaupunkia olennaisesti paremmat. Tuttavamme totesi, ettei tuntemaani Donetskia ole enää olemassa, niin paljon kaupunki oli atmosfääriltään muuttunut viimeisinä vuosina.

Venäläiset ovat tuhonneet lukuisia ukrainalaisia kaupunkeja tykkitulella ja ohjuksilla sekä pommeilla, Donetskin he tuhoavat hitaasti tukahduttamalla, niin että lopulta jäljellä on kuollut tyhjä kaupunki, jonka autioiden asuinrakennusten ikkunat luovat elottoman katseen ympäristöön.

Ympäristö – sota koskettaa ympäristöä monella tapaa. Donetskin alueella vähäisilläkin muutoksilla voi olla suuri vaikutus, johtuen osaltaan alueen luonteesta: suhteellisen tasaista, ei suuria luonnon vesivaroja, kuivaa ja kasvillisuudeltaan niukkaa. Etenkin eteläinen Donetskin oblast on luontotyypiltään aroa, valtaosa puustosta ja pensaistosta on ihmisen istuttamaa ja istutettu suojaamaan tuulilta ja eroosiolta. Venäjän suurhyökkäyksen alun jälkeen vähäiset metsä- ja pensasvyöhykkeet ovat tuhoutuneet sodan ja puun muun käytön (esim. lämmitys ja linnoitteet rintamalla) seurauksena. Tämä on paikallisten mukaan lisännyt eroosiota ja sekä voimakkaita tuulia.

Puiden kaataminen puistoista ja kaupunkialueelta lämmitykseen ja etenkin venäläisjoukkojen tarpeeseen vaikuttaa merkittävästi mikroilmastoon. Kesäisin kaupunki on vielä kuumempi ja vielä kuivempi, mikä lisää haihtumista tekoaltaista ja heikentää entisestään kaupunkilaisten mahdollisuuksia selviytyä sodasta. Tämä sama koskee Venäjän miehittämää Donetskin suurkaupunkialuetta lännessä venäläisten tykkitulella tuhoamasta Mar’inkasta idässä Makijivkaan ja pohjoisessa venäläisten tykkitulella ja lentopommeilla tuhoamasta Avdijivkasta etelässä Donetskin eteläpuolen kyliin saakka. Mutta tilanne on aivan yhtä surkea muillakin alueilla venäläisten miehittämää Donbasia.

Jos kuivuus ja eroosio tuhoavat luontoa maanpinnalla, vaanii maan alla kenties vieläkin suurempi uhka. Donetsin altaan (Donets Basin) alueella on kymmeniä hiilikaivoksia (toimivia hiilikaivoksia oli v. 2015 104 kpl), joista moni on muuttunut miehitysvuosien (v. 2014 eteenpäin) tai laajamittaisen sodan myötä aikapommeiksi, kaivoskäytäviin ja -kuiluihin kertyvän veden ja siihen liukenevien raskasmetallien ja muiden myrkkyjen tähden. (9) Ennen ”venäläistä kevättä” vuonna 2014 Ukraina pyrki pumppaamaan kaivoskäytäviin ja -kuiluihin tihkuvan veden pois ja puhdistamaan sen, millä yritettiin minimoida mahdolliset ympäristökatastrofit. Huom. alueen hiilikaivosten lukumäärä on suuri ja osa on jo lopetettu neuvostovallan aikana, joten piileviä ongelmia on ollut jo ennen vuota 2014, mutta miehitysvuosien aikana piittaamattomuus ja tarkoituksellinen huollon alas ajaminen ovat lisääntyneet merkittävästi.

Poimitaan yksi havainnollistava esimerkki.  Vuodesta 2008 lähtien Ukrainan hallinto budjetoi vuosittain suunnilleen 45 miljoonaa dollaria pitääkseen käytöstä poistettuun Yunkomin hiilikaivokseen asennetut pumput ja järjestelmän toiminnassa estääkseen näillä toimilla saastuneen kaivoksen tulvimisen. Vuonna 2018 Itä-Ukrainan miehitettyjä alueita rahoittava Venäjä budjetoi enää 150 000 euroa kuukaudessa Yunkomin järjestelmien ylläpitoon. (10) Ja lopulta samana vuonna miehityshallinto teki päätöksen antaa Yunkomin hiilikaivoksen täyttyä luonnonvedellä, josta saattaa seurata radioaktiivisesti saastuneen veden pääsy Mius-jokeen ja lopulta Asovanmereen. (11)

Mikä teki (ja tekee) Yunkomin hiilikaivoksesta erityisen ongelmallisen?

Osana Neuvostoliiton ”rauhanomaista atomiohjelmaa” räjäytettiin Yunkomin hiilikaivoksessa nykyisen Donetskin oblastin alueella 903 m syvyydessä 0,3 kt:n ydinlataus vuonna 1979. Edelleen osin salatun kokeellisen räjäytyksen tarkoituksena oli muun muassa ehkäistä vaarallista hiilikaivosta tämän tästä vaivanneita metaaniräjähdyksiä vapauttamalla hiilikerroksiin loukkuun jäänyttä kaasua – vastaavaa vaikutusta oli havaittu aiemmin maanjäristyksistä kärsineillä alueille.

Toisinaan mieleni valtaa tunne, että Venäjä tarkoituksellisesti tuhoaa miehittämänsä alueet, jotta ne tuhottuina, raunioituneina ja luonnoltaan raiskattuina eivät enää kelpaisi ukrainalaisille. Että alueet olisivat ukrainalaisten silmissä muuttuneet arvottomiksi ja ettei niistä enää siksi olisi järkeä taistella. Toisaalta samaa rikollista piittaamattomuutta näemme myös Venäjän syrjäseuduilla, joista rikkaudet ryöstetään Moskovaan paikallisten joutuessa elämään köyhyydessä ja niukkuudessa sukupolvesta toiseen. Ehkäpä tämä on venäläisten tapa hallita – syöstään valloitussodissa miehitetyt alueet äärimmäiseen köyhyyteen ja ihmisten elo näköalattomuuteen viemällä heiltä identiteetti ja oman arvon tuntu – ja tuomitsemalla leireille se harvalukuinen intelligentsija ”ekstremisteina”. Näin ihmiset muuttuvat karjaksi, jota Kreml voi haluamallaan tavalla paimentaa.

Niin, Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan taitaa lopulta olla kyse paljosta muustakin. Venäjän nujertamista voisi seurata kymmenien orjuutettujen kansojen vapautuminen (ja ehkäpä eräiden kohdalla myös itsenäistyminen).

 

Marko

 

Lähteet:

1. Elämää Venäjän Ukrainalta miehittämillä alueilla ja Elämää Venäjän Ukrainalta miehittämillä alueilla: venäläisten kranaatti-iskut Donetskiin.

2. https://www.verkkouutiset.fi/a/vesitragedia-syvenee-vallatussa-donetskissa-radioaktiivinen-jate-uhkaa-vuotaa/#6a6aad62

3. https://yle.fi/a/74-20179730

4. https://www.verkkouutiset.fi/a/vesitragedia-syvenee-vallatussa-donetskissa-radioaktiivinen-jate-uhkaa-vuotaa/#6a6aad62

5. https://www.verkkouutiset.fi/a/vesitragedia-syvenee-vallatussa-donetskissa-radioaktiivinen-jate-uhkaa-vuotaa/#6a6aad62

6. https://life.pravda.com.ua/society/yaka-prichina-problem-z-vodoyu-na-okupovaniy-chastini-donbasu-309805/

7. https://www.verkkouutiset.fi/a/vesitragedia-syvenee-vallatussa-donetskissa-radioaktiivinen-jate-uhkaa-vuotaa/#6a6aad62

8. https://kyivindependent.com/in-occupied-ukraine-the-first-day-of-russian-school-begins-with-preparations-for-war/

9. ASSESSMENT OF ENVIRONMENTAL DAMAGE IN EASTERN UKRAINE AND RECOVERY PRIORITIES, s. 45 alkaen.

10. https://www.verkkouutiset.fi/a/ita-ukrainassa-kytee-ydinkatastrofi-taustalla-venajan-kova-paatos/#6a6aad62

11. https://www.liga.net/society/articles/tema-dnya-iz-za-shahty-yunkom-azovskoe-more-mojet-stat-mertvym 

Ukrainan puolustajien muistopäivä 29. elokuuta – Ilovaiskin tragedia

 

Donetskin kaakkoispuolella käytiin 7. elokuuta – 2. syyskuuta 2014 taistelu Ilovaiskista, jonka kuluessa muodostui niin kutsuttu Ilovaiskin kattila. (1) Ilovaiskin taisteluun osallistui alkuvaiheessa joukkoja Ukrainan asevoimista ja asevoimia tukevista vapaaehtoisjoukoista sekä Venäjän varustamista militantti- ja proxy-joukoista, joita venäläiset operaattorit tukivat. Iltapäivällä 23. elokuuta 2014 ensimmäiset Venäjän asevoimien mekanisoidut joukko-osasto ylittivät rajan Ilovaiskista reilut 40 kilometriä kaakkoon Uspenkan alueella edeten kohti Amvrosiivkaa tien T0507 linjan mukaisesti. (2) Taistelun asetelma muuttui täydellisesti Ukrainan jäädessä alivoimaiseksi niin miehistön kuin myös materiaalin osalta.

Ilovaiskin taistelun muistopäivänä Lvivissä 29. elokuuta 2018.

Ilovaisk oli saarrettu kokonaan 27. elokuuta 2014 mennessä venäläisten taisteluosastojen vallattua Starobeševen ja militantti- sekä Venäjän proxy-joukkojen painostaessa ukrainalaisjoukkoja kaikista suunnista. Seuraavana päivänä Vladimir Putin esiintyi ”rauhanlähettiläänä” vetoomuksellaan ”humanitaarisen käytävän muodostamiseksi ja tarpeettomien uhrausten välttämiseksi”. (3) Ilovaiskissa käydyissä neuvotteluissa saavutetun yhteisymmärryksen mukaan ukrainalaisille luvattiin turvallinen pääsy Ilovaiskista Starobeševen kautta länteen, Ukrainan joukkojen hallinnassa olevalle alueelle.

Varhain aamulla 29. elokuuta 2014 saarretut ukrainalaisjoukot kokoontuivat Ilovaiskin eteläpuolelle Mnohopilljan ja Agronomitšnen kyliin, jolloin venäläiset yrittivät muuttaa aiempaa sopimusta yksipuolisesti. Neuvottelujen ja venäläisupseerin useiden puhelinsoittojen jälkeen Ukrainan asevoimien kenraali Ruslan H’omtšak (Sektorin B komentaja Ilovaiskin taistelussa) määräsi kello 08:15 kaksi osastoaan liikkeelle alkuperäisiä reittejä myöten kohti vankienvaihtopaikaksi sovittua Starobeševea.

Yhteensä reilut 1500 sotilasta, kymmeniä panssaroitua ajoneuvoa sekä reilut sata muuta ajoneuvoa käsittäneet kaksi osastoa pääsivät aluksi etenemään rauhassa, huolimatta runsaasta Venäjän asevoimiin kuuluvien joukkojen määrästä peltoja ja aukeita reunustavissa metsiköissä.

Pohjoinen kolonna eteni noin 10 kilometriä sovittua reittiä pitkin, noin tunnin etenemisen jälkeen venäläiset ja proxy-joukot piirittivät kolonnan. Oleksandrivkan kylän lähellä käydyssä yhteenotossa ukrainalaiset tuhosivat kaksi Venäjän maavoimien T-72BA taistelupanssarivaunua ja yhden rynnäkkövaunun (21. mekanisoidusta prikaatista). Lähellä Tšervona Poljanan aluetta venäläiset avasivat tulen kohti pohjoista kolonnaan kranaatinheittimillä ja raskailla konekivääreillä, jakaen kolonnan kahtia. Kolonnan kärki panssarivaunuineen suuntasi Novokaterynivkan kylää (etelässä), vastaavasti kolonnan ”häntä” tuhoutui venäläistykistön kohistaessa alueelle epäsuoraatulta.

Eteläisempi, tien T0509 suunnassa etenevä osasto ehti kärjeltään saapua Starobeševen laitamille, kunnes venäläiset avasivat tulen kohti ukrainalaisjoukkoja. Ukrainalaiset vastasivat tuleen ja saivat myös aiheutettua venäläisille tappioita, erityisesti lähempänä Ilovaiskia, jossa vihollinen ei ollut vielä ehtinyt valmistella tuliasemiaan. Elokuun 29. 2014 jää historiaan päivänä, jona Ukrainan asevoimat ja niitä tukeneet vapaaehtoisjoukot menettivät eniten miehiä kyseisen kesän taisteluissa. Ukrainan puolustajien muistopäivää (День Пам'яті захисників України) on vietetty virallisesti 29. elokuuta vuodesta 2019 alkaen, jolloin Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi allekirjoitti asetuksen muistopäivän vietosta, (4) mutta jo tätä ennen päivällä oli epävirallinen muistopäivän asema Ukrainassa. 

Ilovaiskista vetäytyneiden ukrainalaisjoukkojen tuhoutuneita ajoneuvoja rekisterikilpineen.

Ukrainan osalta taistelut käytännössä pysähtyivät paikalleen, kun Valko-Venäjällä toista viikkoa käytyjen neuvottelujen seurauksena Minskin ensimmäinen (Minsk I) sopimus allekirjoitettiin ja tulitauko astui voimaan 5. syyskuuta 2014. Ilovaiskin taistelua ja sitä seurannutta ukrainalaisen osaston tuhoutumista Starobeševen alueella voidaan pitää merkittävänä käännekohtana Ukrainan sotatoimissa Itä-Ukrainassa. Ukraina joutui pakon edessä hyväksymään ”tulitauko”-sopimuksen, jonka seurauksena sen oli lopetettava operaatiot alueella, ja josta seurasi strategisen aloitteen siirtyminen Venäjän johtamille joukoille.

Siitä huolimatta, että Venäjä osallistui elo-syyskuussa 2014 suoraan maavoimillaan sekä maahanlaskujoukoillaan sotaan Itä-Ukrainassa, se kiisti osallistumisensa sotaan. Se, että länsi hyväksyi Venäjän suoranaisen valehtelun asettamatta sitä tilille teoistaan, kuuluu epäilemättä niihin hetkiin, joka vakuutti Venäjän johdon sotapolitiikan tuomista eduista. Tuolloin Yhdysvalloissa elettiin Barack Obaman toista kautta. Hänen hallintonsa sortui ylivarovaisuuteen (vaiko pelkuruuteen?) myös seuraavana talvena Itä-Ukrainassa, mutta yhtälailla se antoi Venäjän ja sen liittolaisen Bašar al-Assadin hallinnon ylittää ”punaisen viivan” lukuisia kertoja kaasuaseen käytöllään Syyriassa.

Ilovaiskin taistelussa Venäjän asevoimat menetti kaluston ohella myös sotilaita kaatuneina ja haavoittuneina sekä sotavankeina. The New York Times julkaisi jo 21. syyskuuta 2014 artikkelin Donbasissa kuolleiden venäläissotilaiden salaisista hautajaisista: ”Soldiers’ Graves Bear Witness to Russia’s Role in Ukraine”. (5) Toimittajat vierailivat Selizovossa Venäjällä, tavaten taistelussa menehtyneen 6. panssariprikaatin kersantin omaisia, ja käyden tämän haudalla.

Ukraina asevoimat ja sitä tukevat vapaaehtoisjoukot vangitsivat Ilovaiskin taisteluissa kahden 6. panssariprikaatin sotilaan lisäksi kymmenen sotilasta kaartin 331. maahanlaskurykmentistä, yhden sotilaan kaartin 8. mekanisoidusta vuoristopataljoonasta ja neljä sotilasta kaartin 31. ilmarynnäkköprikaatista. (6)

Siitä huolimatta, että kirjoituksessani huomio kohdistuu Ilovaiskin taisteluun on syytä muistaa, että Venäjän asevoimat operoi joukoillaan merkittävästi laajemmalla alueella Itä-Ukrainaa loppukesästä 2014. Ukrainan itsenäisyyspäivään 24. elokuuta 2014 mennessä ainakin kahdeksan venäläistä taisteluosastoa tunkeutui Ukrainan maaperälle. Näistä taisteluosastoita puolet, neljä taisteluosastoa (vahvuudeltaan noin 2000 sotilasta) eteni Donetskin oblastiin ja samanaikaisesti toiset neljä taisteluosastoa Luhanskin oblastiin. Eräänlaisena katseenvangitsijana Venäjä lähetti saman ”aikaikkunan” sisällä ensimmäisen ”humanitaarisen kolonnan” Itä-Ukrainaan, kolonnan matkaa media oli seurannut päivien ajan. Tuolloin vähemmälle huomiolle jäi se, ettei kenelläkään (venäläisiä lukuun ottamatta) ollut tietoa mitä kaikkea kolonna toimitti Itä-Ukrainaan – olkia kohauteltiin myös siinä vaiheessa, kun kolonna ylitti Ukrainan ja Venäjän välisen rajan ilman Ukrainan suostumusta alueelta, joka oli käytännössä Venäjän miehittämä.

Luhanskin alueella ensimmäiset merkittävämmät venäläisyksiköt ylittivät Ukrainan ja Venäjän välisen rajan Krasnodonin piirin alueella 21. elokuuta 2014. Tarkastelin tätä havaintoa ”Krasnodonin piiri, Ukraina – 21. elokuuta 2014”-kirjoituksessani elokuussa 2020. (7) Havainnossa ei ollut kyse mistään hetkellisestä, vahingossa tapahtuneesta, valtiorajan ylityksestä vaan tarkoituksellisesta toiminnasta kärjessä edenneiden panssarihaupitsien ollessa jo 11 kilometrin syvyydellä Ukrainan alueella.

Venäjä aloitti elokuun 2014 lopulla operaation myös Asovanmeren rannikolla, onnistuen valtaamaan 27.–28. elokuuta Novoazovskin kaupungin Mariupolin itäpuolella, reilut 10 kilometriä Ukrainan ja Venäjän väliseltä rajalta. (8) Operaatioon Ukrainan maaperällä, Novoazovskin alueella, otti osaa joukkoja Venäjän maavoimista sekä Venäjän varustamista vapaaehtoisjoukoista. Venäjä tuki epäsuoralla tulella (tykistö ja raketinheittimet) operaatiota Novoazovskin piirissä, kyse ei suinkaan ollut ainutlaatuisesta tapahtumasta. Miehistö, materiaali ja koulutustuen ohella Venäjä oli osallistunut sotaan Itä-Ukrainassa omalta maaperältään kesäkuun 2014 loppupuolelta lähtien kranaatinheittimillä, tykistöllä sekä raketinheittimillä pyrkien näin vaikuttamaan sotatoimiin. (9)

Venäjän kesän 2014 epäsuorantulen käytössä merkittävimpiin iskuihin kuului aamuvarhain (alkaen klo. 04:40) 11. heinäkuuta 2014 toteutettu rakettikeskitys Zelenopilliaan, jossa kohteena oli ukrainalaisten kenttätukikohta. Venäjän maavoimien raketinheitinpatteri tulitti ukrainalaisten kenttätukikohtaa 122 millimetrin raketinheittimillä. Alueelle ammuttiin ainakin 40 rakettia, joiden lisäksi aluetta tulitettiin kolmella 120 mm kranaatinheittimellä. Kranaatinheitintuli kohdistettiin alueelle Zelenopilliasta luoteeseen, Ukrainan alueelta, jota Venäjän varustamat joukot tuolloin miehittivät. Venäjä käytti tulen kohdistamiseen lennokkeja, menettäen kyseisenä aamuna yhden Orlan-10 lennokin. Ukrainan asevoimat ja rajavartiolaitos menettivät Zelenopilliassa kymmeniä sotilaita, haavoittuneiden lukumäärän noustessa yli sataan. (10)

Ilovaiskin taistelussa epäsuorantulen käytön rooli oli Venäjälle merkittävä, sitä kohdistettiin Ukrainan joukkoja, tuliyksiköitä sekä alueelle saapuvia vahvistuksia vastaan. Ukrainan joukkojen vetäytymisreitit Ilovaiskista olivat myös Venäjän Ukrainan maaperälle sekä omalle alueelleen sijoittaman tykistön sekä raketinheitinkaluston kantaman piirissä. Venäjällä oli myös selkeä etu Ukrainaan verrattuna lennokkitiedustelussa sekä -tulenjohdossa. Ilovaiskin taisteluissa ukrainalaisjoukoilla oli käytössään vain muutamia lennokkeja, mutta niiden soveltuvuus esim. tulenjohtamiseen oli heikko.

Elokuussa 2015 julkaistun parlamentaarisen selvityksen mukaan ukrainalaiset menettivät Ilovaiskin taisteluissa kaatuneina 366, haavoittuneina 429 ja kadonneina 158 henkeä. (11) Lisäksi käytännössä kaikki raskas kalusto tuhoutui tai jäi vihollisen haltuun. Ukrainassa käytiin aktiivista keskustelua Ilovaiskin tragedian jälkeen itse sotilasoperaatiosta ja sen valmistelusta, vetäytymisestä Ilovaiskista. Moni vapaaehtoisjoukkoihin kuuluneista syytti Ukrainan hallintoa (ja sodanjohtoa) operaation kehnosta suunnittelusta ja resurssien niukkuudesta alkaen käytössä olevien joukkojen määrästä. Taisteluissa raskaan taakan kantaneista vapaaehtoisista osa koki tulleensa petetyksi, osan kieltäytyessä tottelemasta saamiaan käskyjä: esim. 40. paikallispuolustuspataljoona Krivbasin komentaja kieltäytyi ”tottelemasta järjettömiä käskyjä”, johtaen joukkonsa pois taistelualueelta 27. elokuuta 2014. (12) Krivbasin sijainti (27. elokuuta 2014) oli saartorenkaan ulkopuolella Sektorilla B.

Maaliskuun 26. 2023 paha sai palkkansa, jolloin Venäjän maahanlaskujoukkojen kaartin 247. ilmarynnäkkörykmentin pataljoonakomentaja, everstiluutnantti Dmitri Lisitski, joko kuoli sotatoimissa Ukrainassa tai ampui itsensä. (13 ja 14) Kaksi vaihtoehtoista tarinaa: jälkimmäinen venäläisten kynästä, jotka selittävät itsemurhan olleen seurausta moraalisesta kriisistä, joka olisi ollut seurausta hänen roolistaan joukko-osaston komentajana synnyttämässä Ilovaiskissa vetäytyviä ukrainalaisia kohdannutta tragediaa. Toisin sanoen, hän kuului niiden venäläisupseereiden joukkoon, jotka antoivat ”tuli vapaa”-komennon joukoilleen.

Kiinnostuneita kehotan lukemaan lähteenäni käyttämäni Maavoimien tutkimuskeskuksen joulukuussa 2016 julkaisemaan seikkaperäisemmän katsaukseen Ilovaiskin taistelusta: Havaintoja Ukrainan sodasta – Ilovaiskin kattila.

* * *

Ukrainan itsenäisyyden, suvereniteetin ja alueellisen koskemattomuuden puolustustaistelussa kaatuneiden Ukrainan puolustajien muistopäivä eli Ukrainan puolustajien muistopäivän (ukr. День Пам'яті захисників України) virallinen symboli on oranssi auringonkukka, joka on Donbasissa kaatuneiden ukrainalaisten sotilaiden surun personifikaatio.

 

Marko

 

Lähteet:

1. Battle of Ilovaisk. 

2. Maavoimien tutkimuskeskus: Havaintoja Ukrainan sodasta – Ilovaiskin kattila s. 8.

3. Maavoimien tutkimuskeskus: Havaintoja Ukrainan sodasta – Ilovaiskin kattila s. 12.

4. https://web.archive.org/web/20190824102320/https://novynarnia.com/2019/08/24/ze-nezalezhnist/

5. https://www.nytimes.com/2014/09/22/world/europe/soldiers-graves-bear-witness-to-russias-role-in-ukraine.html

6. Battle of Ilovaisk: Casualties.

7. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2020/08/krasnodonin-alue-ukraina-28-elokuuta.html

8. https://www.pravda.com.ua/rus/news/2014/08/28/7035992/

9. Bellingcatin raportti: Putin’s Undeclared War: Summer 2014 - Russian Artillery Strikes against Ukraine.

10. https://censor.net/ru/resonance/343516/11_iyulya_2014_goda_rossiyiskaya_armiya_ubila_37_ukrainskih_voennyh_pod_zelenopolem

11. Maavoimien tutkimuskeskus: Havaintoja Ukrainan sodasta – Ilovaiskin kattila s. 13.

12. Maavoimien tutkimuskeskus: Havaintoja Ukrainan sodasta – Ilovaiskin kattila s. 11. 

13. https://kyivindependent.com/media-notorious-russian-officer-responsible-for-2014-ilovaisk-massacre-killed-in-battle/

14. https://meduza.io/en/news/2023/03/27/decorated-russian-battalion-commander-dies-amidst-speculations-about-ukrainian-revenge-for-ilovaisk-massacre-or-possible-suicide

Lisäksi olen hyödyntänyt aiempia kirjoituksiani Ilovaskin taistelusta sekä Ilovaisk tragedy anniversary: Chronology of events-artikkelia, The Battle of Ilovaisk-katsausta ja Вихід з Іловайська-artikkelia.

Ukrainan itsenäisyyspäivänä: United For Ukraine

 

Ukrainan itsenäistyminen 24. elokuuta 1991 oli viimeinen naula hajoavan Neuvostoliiton arkkuun. Tänään 34 vuotta myöhemmin 24. elokuuta 2025, ukrainalaisten taistellessa itsenäisyydestään mieleeni palaavat hetket kesäisessä Kiovassa parisen vuotta sitten. Seisoimme kaupungin hautuumaalla laskettuamme neilikat ystävämme työkaverin haudalle. Työkaverin, joka oli tarttunut aseeseen ja lähtenyt puolustamaan maataan Venäjän aloitettua monen rintaman tuhoamissodan Ukrainassa 24. helmikuuta 2022. Työkaverin, joka kaatui seuraavan vuoden puolella puolustaessaan itseään, perhettään ja maataan rikollista hyökkääjää vastaan. Työkaverin, jota minä en tuntenut mutta jonka kuolema kosketti lopulta minuakin.

Keskustelimme. Katselin tuulessa hulmuavia lippuja – tilannekartoilta tuttujen joukko-osastojen lippuja sekä sinisen ja keltaisen muodostamaa lippumerta.

Perheystäväämme V. painoi tuolloin syyllisyys siitä, että tuhannet nuoret joutuvat luopumaan kaikesta puolustaessaan maataan, ja ettei hän iäkkäämpänä enää kelpaa rintaman lihamyllyyn. Mieluusti hän vanhempana joutaisi kuolemaan rintamalla kuin nuori, jolla elämä on vielä edessä. Ukrainan käymä puolustustaistelu ei olisi ensimmäinen sota, johon V. osallistuisi - nimittäin vuosikymmeniä aiemmin hän joutui taistelemaan ”punaisen tähden” alla Afganistanissa neuvostovaltion imperialistisessa sodassa, menettäen siellä tovereitaan (ja jotain itsestään). T. tunsi suunnatonta kiitollisuutta kaikkia heitä kohtaan, jotka osallistuvat puolustussotaan ja ovat valmiit antamaan henkensä maansa ja perheidensä tulevaisuuden puolesta.

L. oli pakahtua tietämättömyyden tunteeseen, jonka valtaan hän kaupungin hautuumaalla käynnin myötä joutui. Tietämättömyyden, koska hän ei tiennyt mitä voisi tehdä enemmän auttaakseen ukrainalaisia sotilaita sekä kaatuneiden omaisia. Ja jossain syvällä hän tunsi katkeruutta ”katsapeja” (ukr. кацап), jotka ovat tulleet tuhoamaan hänen maansa ja anastaneet häneltä kodin ja tulevaisuuden. Kodin kirjaimellisesti, koska syyskesällä 2014 hän joutui lähtemään miehitetystä Donetskista vain kaksi kassia käsissään.

Entäpä sitten minä? Tunnustan rehellisesti vihantunteen nousseen voimakkaasti esiin noina hetkinä. Kyse ei ollut mistään vihanpuuskasta vaan kokonaisvaltaisesta tunteesta, joka ei kohdistunut pelkästään Ukrainaan brutaalisti hyökänneisiin venäläisiin vaan myös meidän länsimaiden poliitikkoihin ja päättäjiin, jotka (vähintäänkin) mieleltään korruptoituneina olivat valmiit myymään kymmenien miljoonien kansan tyynnytelläkseen Moskovaa (ja pitääkseen äänestäjät tyytyväisinä). Myöhemmin olen kyseenalaistanut tämän tunteen, mutta en ryhdy kieltämään sitä. Olin vihainen ja toin sen tuolloin ilmi; vihaa seurasi pettymys ja voimattomuuden tunne.

Pettymys kohdistui ennen kaikkea ajatukseen siitä, että elämme jälleen hetkeä, jolloin puheet eivät oikeasti konkretisoidu; ja voimaton siksi, että mielessäni näin tien pään: Venäjän tavoite on koko Ukraina ja totalitaarisen imperiumin palauttaminen.

Ukrainaa ja Suomea yhdistää aivan liian moni asia, kuten sama vainiolainen, barbaariseen sotaan ryhtynyt imperialistinen vihollinen: Venäjä. Tänään Venäjä sotii Ukrainassa samoilla otteilla, joilla se kohteli suomalaisia Isovihan aikaan vuosina 1713–1721, jolloin olennaiseen rooliin nousi siviileihin kohdistettu terrori ja julmuudet, joukkosurmaaminen sekä naisten ja lasten kaltoinkohtelu ja orjuuttaminen. (Huom. Isovihasta käytetään aikalaislähteissä nimitystä venäläisen ylivallan aika).

Venäläisten miehityksestä selvinneet ukrainalaissiviilit ovat kertoneet miehittäjän harjoittamasta julmuudesta ja toimeenpanemista rikoksista siviilejä kohtaan. Kidutus ja seksuaalinen väkivalta tai niillä pelottelu kuuluvat venäläisten yleisesti käyttämiin metodeihin. Toisinaan myös sotavangeiksi jääneet Venäjän asevoimien sotilaat (jos heitä voi sotilaiksi edes kutsua) kertovat tekemistään raakuuksista:

”Helmikuun 8. 2024 löysimme naisen kahden lapsen kanssa kellarista Avdijivkan esikaupunkialueella. Löysimme 38-vuotiaan naisen ja 11- sekä 13-vuotiaat lapset. Kysyimme heiltä mitä he tekevät täällä, miksi he eivät ole lähteneet. He vastasivat, ettei heillä ole paikkaa mihin mennä. Saimme käskyn laittaa heille suukapulat, jottei heitä kuultaisi. [Käskyn antoi heidän komentajansa.] Teippasimme heidän kaikkien suut, jonka jälkeen kävimme heidän kimppuun [konteksti huomioiden, kyse on raiskaamisesta] aloittaen naisesta.” Tätä jatkui kaksi tuntia, jonka jälkeen kolmikko vietiin seinää vasten ja ammuttiin. (Lähde: @SlavaUk30722777).

 

Ukrainan itsenäisyyspäivänä Senaatintorilla Helsingissä ’United For Ukraine’-hengessä

Ukrainan itsenäisyyspäivän ”United For Ukraine”-tukimielenosoitukseen Helsingin Senaatintorille kokoontui satoja ukrainalaisia ja Ukrainan ystäviä. Tervehdyksensä ukrainalaisille (ja meille muillekin) kävi jättämässä joukko maamme korkea-arvoisia edustajia, kuten pääministeriltä Petteri Orpo, eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho – joka lausui viestinsä myös ukrainaksi ja ulkoministeri Elina Valtonen.

Ukrainalaiskuoro Helsingin tuomiokirkon portailla.

Lippumerta Senaatintorilla.

Ukrainan suurlähettiläs Myhailo Vydoinyk lausui kiitoksensa meille suomalaisille.

Tilaisuuden päätti Ylioppilaskunnan Laulajien tuplakvartetin ja sellisti Lukas Stasevskij’n Finlandia hymni.

Jottei totuus unohdu: Miehitys ei ole rauha.

Kuten Euromaidanin ja Arvokkuuden vallankumouksen seurauksena vapaus voitti totalitarismin, tulee nytkin vapaus voittamaan kansoja kurittavan diktatuurin – mitä nopeammin, sen parempi!

 

З Днем Незалежності, Україно!

З Днем Незалежності, Незламна!

Слава Україні!

 

Marko

 

Kuvat: Marko Enqvist.

Katsaus: perinteisen median harharetket Venäjä-uutisoinnissa

 

Aiemmissa heinäkuussa kirjoittamissa katsauksissani kävin kertauksenomaisesti läpi Venäjän Suomeen kohdistamaa vaikuttamista erilaisten yhdistysten sekä vastamedioiden kautta, sarjan kolmannessa osassa vuorossa perinteinen media ”harharetkineen”.

Perinteisissä, luotettavina pidetyissä medioissa ei ole tapahtunut Venäjä-uutisoinnissa kokonaisvaltaista ryhdistäytymistä Venäjän Ukrainaan helmikuussa 2022 kohdistaman suurhyökkäyksen alun jälkeenkään. Edelleen liian usein toistetaan virheitä, joihin Keir Giles teoksessaan ”Venäjän sota jokaista vastaan ja mitä se sinulle merkitsee” viittaa kirjoittaessaan läntisistä medioista Venäjän narratiivin toistajina osiossa ”Venäjä ja lännen tiedotusvälineet”, sivulta 231 eteenpäin.

Kyseisessä osassa lainataan muun muassa ’Larsia’: ”joissakin Euroopan maissa Venäjän tiedotusvälineitä kohdellaan edelleen aivan kuin ne olisivat minkä tahansa muun maan normaaleja tiedotusvälineitä” jatkaen: ”Voi olla uutisvälineitä, jotka aivan oikeasti siteeraavat Venäjän välittämiä uutisia objektiivisena totuutena tai jonakin, mikä muistuttaa luotettavuudeltaan oikeita uutisia. Tuonkaltaiset asiat tihkuvat sitten suuren yleisön mieleen ja voivat muokata julkista mielipidettä. Läntistä lehdistöä käytetään näin vahvistamaan Venäjän disinformaation levittämiä narratiiveja”. (1)

Näin maallikkona hämmentävää on myös ollut huomata eräiden läntisten mediatalojen sortuneen sopimuksiin venäläisten mediatalojen tai ”uutistoimitusten” kanssa Krimin niemimaan miehityksen jälkeenkin. Ikävimmässä tapauksessa sopimusta seurasi se, että läntisestä mediatalosta tuli yksi Venäjän propagandan ja disinformaation levittämisen etäispäätteistä. Näin kävi luotettavana pidetylle Reutersille sen tehtyä kaupallisen sopimuksen Venäjän valtiollisen uutistoimisto Tassin kanssa vuoden 2020 puolivälissä. 

Venäjän helmikuussa 2022 aloittaman suurhyökkäyksen jälkeen läntisten medioiden toiminta maassa vaikeutui merkittävästi. Huomioitavaa kuitenkin on se, että jo ennen suurhyökkäystä moni Venäjällä vuosia työskennellyt toimittaja havaitsi toimintansa vaikeutuneen merkittävästi, eräiden toimittajien kohdalla Venäjä ei enää uusinut akkreditointia. Vaikuttiko tämä suomalaisten mediatalojen käytäntöihin? En ryhdy spekuloimaan mitään mutta joidenkin suomalaisten mediatalojen Venäjä-kirjeenvaihtajien toiminta Venäjän suurhyökkäyksen alun jälkeen jättää lukijalle kuvan, että joistakin toimittajan perusperiaatteista on luovuttu, jotta työ Venäjällä sujuisi ongelmitta. Näin ei mielestäni kuitenkaan tarvitsisi olla! Hyvästä journalistisesta toiminnasta käy esimerkkinä Ylen Venäjä-kirjaanvaihtajana heinäkuusta 2022 helmikuuhun 2025 toiminut Heikki Heiskanen, joka mielestäni kykeni käsittelemään vaikeita ja ongelmallisiakin aiheita luopumatta ammattietiikastaan. Sen sijaan päinvastaiseen suoritukseen ylsi Helsingin Sanomien entinen Venäjä-kirjeenvaihtaja Jenni Jeskanen, jonka lukuisissa kirjeenvaihtaja-aikanaan kirjoittamissa artikkeleissa toistettiin Venäjän propagandaa tai Venäjän hallintoon kuuluvat tahot pääsivät ääneen liiankin vapaasti. Hänen toimittamissa artikkeleissa ei erotettu riittävän selvästi propagandaa todellisuudesta, eikä selkeän propagandistisia väitteitä suodatettu juurikaan – vastuuta siirrettiin lukijan harteille.

Erityisen kyseenalaisina artikkeleina Jeskaselta nostaisin esiin huhtikuun 13. 2023 julkaistun artikkelin, jossa Venäjän lapsiasiainvaltuutettu Marija Lvova-Belova sai hyvin vapaasti toistaa pitkinä, monologinomaisina lainauksina Venäjän propagandaa sisältäviä räikeitä valheita ja väitteitä. (2) Sekä toukokuun 5. 2024 julkaistun artikkelin vierailusta Pozlezavtra-leirillä, jonne oli tuotu uudelleen kasvatettavaksi (huom. Helsingin Sanomien artikkelissa leiriä ei kuvattu toimittajan tai lehden puolesta uudelleenkasvatusleiriksi) lapsia Venäjän Ukrainalta miehittämiltä alueilta. (3)

Toukokuussa 2024 julkaistu artikkeli vierailulta Pozlezavtra-leiriltä toimittaja sysäsi vastuun havaintojen tekemisestä lukijalle. Oli lukijan tarkkaavaisuudesta kiinni, että hän havaitsi artikkelissa kuvatun piinaavan todellisuuden, jossa lapset pakotettiin tällaisella leirillä elämään. Toimittajakaan ei saanut kahden kesken jutella lasten kanssa, vaan paikalla oli aina joku leirin ohjaajista tai lapsiaisainvaltuutetun toimiston työntekijöistä valvomassa. Vastaavia kuvauksia olemme lukeneet ”turistimatkoilta” Pohjois-Koreasta, jossa paikalla on aina hallinnon ”esiliina” valvomassa ja kontrolloimassa tapahtumia. Tarvittaessa ohjaajat leirillä puhuivat lastenkin puolesta: ”Luonnollisesti kerromme, että olemme Venäjällä ja tämä on iso ja ystävällinen koti jokaiselle teinille. Lippu on tietysti meillä aina mukana. Olemme ylpeitä Venäjän federaatiosta, ja voin kertoa, että lapsetkin ovat”. (4)

Kyseenalaista artikkelissa oli myös se, ettei toimittaja tuonut selkeästi esille sitä, että osa haastatelluista nuorista oli alueilta, jotka ovat olleet Venäjän miehittämiä ja sen asettaman nukkehallinnon kontrolloimia jo vuosikymmenen ajan – viittaus ”kansantasavaltaan” ei missään nimessä tällainen ole. Kadijivkasta kotoisin olleen 16-vuotiaan ’Vladimirin’ tilanne on tällainen. Artikkelista jäi myös mainitsematta se, että Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla ja Itä-Ukrainassa asuneita lapsia ja nuoria oli militarisoitu jo vuosien ajan patrioottisella kasvatuksella sekä militaristisilla leireillä. Ensimmäiset vahvistetut havainnot lasten ja nuorten laajamittaisemmasta militarisoinnista miehitetyn Itä-Ukrainan alueelta ovat vuodelta 2018. Ukrainan, miehitettyjen Donetskin ja Luhanskin alueiden, ihmisoikeusasiamiehen edustajan mukaan joulukuuhun 2018 mennessä yli 5000 lasta oli osallistunut miehitetyillä alueilla Venäjän organisoimille ”militaristis-patrioottisille”-leireille. (5) Yksittäisiä havaintoja on tehty jo vuosia ennen tätä, kesällä 2015 VICE News julkaisi videon ”The All-Girl Soldier Club: Child Warriors of Donetsk”. (6)

Venäjän valtion Ukrainalta miehittämillään alueilla toimeenpanemat lasten pakkosiirrot sekä pakkoadoptiot ovat luonteeltaan sellaisia, joiden seurauksena Haagin kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) antoi 17. maaliskuuta 2023 kansainvälisen pidätysmääräyksen Vladimir Putinista sekä Venäjän lapsiasiainvaltuutetusta. (7)

Jeskanen palasi Venäjältä tämän vuoden puolella takaisin Suomeen, hän on kirjeenvaihtajakauden jälkeen kirjoittanut joitakin positiivisia kolumneja Venäjästä Helsingin Sanomiin. Lisäksi hän on ollut Ukrainan sotaa käsittelevien artikkelin toimittajakunnassa mukana, 25. huhtikuuta 2025 julkaistun artikkelin ”Haluan rauhaa” painotus oli mielenkiintoinen. (8) Tottahan toki reilu vuosikymmen sotaa väsyttää kenet tahansa. Näin kauan artikkeliin haastatellut, rauhaa kaivanneet kramatorskilaiset ovat eläneet sodan keskellä, keväästä 2014, jolloin venäläisen tiedustelu-upseeri Igor Girkinin johtamat joukot aloittivat sotilasoperaation Donbasissa. Toisaalta varmasti olisimme löytäneet Kramatorskista haastateltavia, jotka toivovat Venäjän lyömistä ja kaikkien miehitettyjen alueiden vapauttamista. Artikkelista jäi sellainen vaikutelma, että haluttiin rakentaa jännitettä rintamalinjan tuntumassa elävien ja rauhaa kaipaavien sekä sotakiihkoisten kiovalaisten välille.

Helsingin Sanomat on ehkäpä liikaakin tikunnokassa tässä kirjoituksessa. Ikäviäkin hutilaukauksia löytyy muiltakin perinteisen median jättiläisiltä, kuten Yleisradiolta sekä MTV3 uutisilta.  

Helsingin päätösasiakirjan 50. vuosipäivän kunniaksi järjestetyn Helsinki+50-konferenssin kuluessa Yleisradio julkaisi konferenssiin osallistuneen ukrainalaissotilas Lilija Prutjan taustoitetun haastattelun. Konferenssissa Prutja kertoi kokemuksistaan Venäjän sotavankina, sotavankeuteen liittyneestä raiskauksesta (kyseessä on sotarikos). Kun tiedossamme on se, että venäläiset systemaattisesti kiduttavat ja tekevät seksuaalista väkivaltaa sotavangeilleen (yli 90 prosenttia ukrainalaisista sotavangeista kidutetaan sotavankeudessa) pidän enemmän kuin kyseenalaisena sitä, että tapahtumakertomuksen alle haastatteluun on lisätty –

Yle ei ole voinut todentaa Prutjan kertomuksen yksityiskohtia. (9)

Kyseisessä Erkka Mikkosen laatimassa haastattelussa on muitakin kohtia ja viittauksia, jotka eivät ole haastattelun kannalta relevantteja. En pidä perusteltuna nostaa haastattelussa esitetyllä tavalla esiin Aidar-pataljoonan taustaa ajalta ennen pataljoonan uudelleen organisointia, ja etenkin ajalta ennen Lilija Prutjan liittymistä siihen. Tai kun näin kerran tehtiin, olisi myös ollut perusteltua nostaa esiin se, että Ukrainassa järjestettiin oikeudenkäyntejä, joissa Itä-Ukrainan sodan alkupuolella (v. 2014 ja 2015) sotarikoksiin syyllistyneille ukrainalaissotilaille ja upseereille langetettiin tuomioita. Samoin olisi ollut perusteltua mainita sekin, että Ukrainan organisoitua uudelleen keväällä 2014 perustettuja vapaaehtoispataljoonia, niiden miehistöstä pyrittiin myös karsimaan äärioikeistolaista ajattelua. En ota kantaa näiden toimien onnistumiseen, mutta tietooni tulleiden havaintojen mukaan useissa yksiköissä ääriajatteluun taipuvaiset poistuivat vahvuudesta jopa vapaaehtoisesti. Ehkäpä olisi myös ollut perusteltua nostaa esiin sekin, että Ukrainan asevoimat oli Venäjän miehittäessä Krimin niemimaan ja käynnistäessä proxy-joukoillaan sodan Itä-Ukrainassa hyvin kaoottisessa tilassa, joten merkittävälle joukolle ukrainalaisia vapaaehtoisjoukot olivat ainoa mahdollisuus osallistua maansa puolustamiseen (siitä Itä-Ukrainan sodassa viimekädessä oli kyse), vanhemmille ikäluokille nämä joukot olivat ainoa mahdollisuus tulevinakin vuosina.

En tässä yhteydessä syvenny äärioikeistolaisuuteen Ukrainan asevoimissa tämän enempää. Suomessakin Rauhanpuolustajien ja Amnestyn jäsenten taholta levitettiin hyvin aktiivisesti Itä-Ukrainan sodan kuluessa Venäjän propagandaa tukevaa näkemystä ”ukrainalaisnatseista”. Usein vieläpä tarkoitushakuisesti ja lähteitä valikoiden hyödyntäen, jolloin uhkaa korostettiin ja vastaavasti ukrainalaisten oma työ uhkatekijöiden ja riskien minimoinniksi mitätöitiin. Syksy Räsäsen kyseenalaiseen toimintaan kiinnitin tarkempaa huomiota Kosmologi liikkuu harmaalla vyöhykkeellä-blogissani joulukuussa 2022. Räsänen oli pitkäaikainen Amnestyn Suomen osaston johtokunnan jäsen.

Yleisradion näkyvästä epäonnistumisesta nostaisin esiin myös elokuussa 2022 julkaistun laajahkon katsauksen Venäjän käynnistämästä, Ukrainalta miehittämillään alueilla toimeenpanemastaan, ukrainalaisväestön pakkovenäläistämisestä. (10) Katsauksen alkuperäinen otsikko oli jopa niinkin mauton, kuin ”Kreml käy Kaakkois-Ukrainassa myös hienovaraista sotaa, jonka tavoitteena on ukrainalaisen väestön venäläistäminen”. Aivan kuin sellaisessa toiminnassa, jonka lopullisena tavoitteena on Venäjän miehittämillä alueilla asuvien ukrainalaisten kansallisen identiteetin, kielen ja kulttuurin tuhoaminen, olisi mitään ”hienovaraista” toteutettiinpa se, miten tahansa. Puhumattakaan, että se toteutetaan metodein, joihin Venäjä miehittämillään alueilla turvautuu. Runsaan asiakaspalautteen jälkeen katsauksen otsikko vaihdettiin muotoon ”Kreml käy Kaakkois-Ukrainassa sodan lisäksi kampanjaa, jonka tavoitteena on ukrainalaisen väestön venäläistäminen”, mikä sekin mielestäni kuvaa kampanjan lopullista tavoitetta liian maltillisesti. Kyseessähän on lopulta ukrainalaisen identiteetin tuhoaminen venäläistämällä väestö: kansanmurha.

Kesällä Julia Navalnajan esiintyminen Suomi-areenalla Porissa herätti ansaittua huomiota. (11) Ensinnäkin oli kyseenalaista kutsua Navalnaja Venäjän ”opposition” edustajana keskustelutilaisuuteen mutta ehkäpä hänen kutsumisensa lopulta avasi ainakin joidenkin suomalaisten silmät, josta kiittäminen on MTV:tä ja sitä, että ”maikkari” päätti julkaista Navalnajan vastaukset Krimin niemimaan hallintaa koskevaan kysymykseen lyhennettyinä ja todennäköisesti tarkoituksellisesti puutteellisesti – väärin – käännettyinä, jolloin hänen vastaustensa imperialistinen sävy ei välittynyt lukijoille. Mitä olisikaan käynyt, jollei suomalais-ukrainalainen dokumentaristi-sellisti Lukas Stasevskij olisi kommentoinut käännöksiä ja Navalnajan vastauksia? Stasevskij’n kommentointi ja siitä virinnyt kansalaiskeskustelu pakotti MTV3:n käsittelemään Julia Navalnajan vastauksia uudelleen ja oikeammassa kontekstissa.

Jollakin tapaa Navalnajan vierailu Suomessa ja ensimmäiset uutiset vierailun tiimoilta muistuttivat minua siitä, että vuosia Venäjän suurhyökkäyksen alun jälkeenkin perinteisen median piiristä löytyy halua tehdä selkeä ero Venäjän hallinnon ja venäläisten välillä. Kun Julia Navalnajan imperialistiset kommentit eivät sopineet pirtaan, ne jätettiin huomiotta, kunnes ne osoitettiin Stasevskij’n toimesta, josta virinnyt kansalaiskeskustelu pakotti toimituksen tarkastelemaan asiaa uudelleen. Sama nousee esiin keskusteltaessa itärajan sulusta, pääsääntöisesti haastatellut venäläiset kokevat tulleensa väärin kohdelluiksi. He uhriutuvat kykenemättä kantamaan vastuuta omasta puolesta tai näkemään kanssavenäläisiä syyllisinä mihinkään. Tai he tekeytyvät epäpoliittisiksi henkilöiksi, kykenemättä tuomitsemaan sotarikoksia ja kansanmurhaa. Näin he toimivat yksilöinä, ryhmänä ja osana yhdistyksiä sekä yhteisöä.

Kritiikkini perinteistä mediaa, jonka tilillä on lukuisia onnistumisia Venäjän tuhoamissotaa käsittelevissä uutisissa, voi tuntua kohtuuttomalta mutta sillekin on sijansa. Etenkin kun perinteistä mediaa tuntuu edelleen vaivaavan ”tasapuolisuusharha” sekä halu tehdä pesäero Venäjän valtaapitävien ja kansan välillä, jossa ensin mainittu on syyllinen tuhoamissotaan jälkimmäisen ollessa ”tahdoton” seuraaja, totuuden ollessa jotain aivan muuta. Näyttääkin siltä, että lännessä poliittisten päättäjien ohella lukuisten median edustajien on mahdotonta tunnustaa sitä, että Venäjällä on jo vuosia sitten ajauduttu tilaan, jossa miljoonat venäläiset ovat kaikkea muuta, kuin ”tahdottomia” seuraajia. He ovat tuhoamissodan kannattajia ja toteuttajia!

 

Myös kulttuuripiireillä on peiliin katsomisen paikka

Siitä huolimatta, että Venäjälle Neuvostoliiton perillisenä kieli ja kulttuuri ovat olleet ja ovat edelleen tärkeitä vaikuttamisen välineitä, kiinnitämme liian vähän huomiota niiden rooliin osana nyky-Venäjän pehmeän vaikuttamisen arsenaalia. Ihmisillä on selkeä halu tehdä ero Venäjän hallinnon ja venäjän kielen ja kulttuurin välille, siinäkin tapauksessa, että tiedostetaan hallinnon käyttävän kieltä ja kulttuuria aseina meitä itseämme vastaan. Tämä sokeus saa meidät melkeinpä ampumaan itseämme jalkaan!

Venäläisen kulttuurin edustajia, taustoista piittaamatta, on jälleen alkanut ujuttautua osaksi eurooppalaista kulttuurielämää. Onko aikaa Venäjän suurhyökkäyksen alkamisesta helmikuussa 2022 kulunut jo niin paljon, ja samalla sota muuttunut osaksi ”normaalia arkeamme”, että laskemme suojuksemme emmekä enää reagoi venäläisten soluttautumiseen keskuuteemme? Seuraammeko Suomessa eurooppalaista kehityskulkua? Lontoon Royal Opera värväsi kaudelle 2025–2026 – Ukrainan sanktioiman – venäläisen sopraano Anna Netrebkon, (12) venäläisen sopraanon sijaan Helsingissä järjestetyllä Tuska-festivaalilla esiintyi venäläisen Aleksandr Šikolain johtama Slaughter to Prevail-metalliyhtye. (13) Aivan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, festivaalijärjestäjän väheksyvät kannanotot festivaalialueen ulkopuolella järjestettyä mielenosoitusta kohtaan alleviivasivat sitä, ettei järjestäjää näyttänyt kiinnostavan tippaakaan heihin ja esiintyjään kohdistunut kritiikki.

Aleksandr Šikolain menneisyys on kaikkea muuta, kuin moitteeton. Vain joitakin viikkoja ennen Tuska-festivaalia, hän nousi Washingtonissa lavalle näyttävästi Venäjän lipun kanssa. Somejulkaisuissaan Šikolai on kirjoittanut ihaillen Venäjästä ja venäläisyydestään. Hän lahjoittaa konserttiensa lipputuloja nuorten kadettikouluille Venäjällä sekä venäläisille orpokodeille. Tiedämme, että etenkin valtiojohtoisissa orpokodeissa lasten ”kasvatuksessa” militarismi ja russismi yhdessä historian vääristelyn ja venäläisen imperialismin ihailun kanssa ovat avainasemassa. Käytännössä Šikolai tukee Venäjän valtion harjoittamaa lasten ja nuorten militarisointia ja täten myös maan imperialistisia pyrkimyksiä.

Tuskan järjestäjiä yhtään parempina en pidä Live Nation Finlandia, joka toimi tapahtumajärjestäjänä alkuvuodesta useammalla paikkakunnalla esiintyneelle ”Kiovan Grand Ballet”-nimisen ryhmän kiertueella, koska jo vuosien ajan on ollut tiedossa, että Eurooppaa ja maailmaa kiertää balettiryhmiä, joiden nimi viittaa Kiovaan tai Ukrainaan, vaikka ryhmien taustalla olevilla henkilöillä on tiiviit suhteet Venäjään. Näin oli (ja on) ”Kiovan Grand Ballet”-ryhmänkin kohdalla.

’Kiovan Grand Ballet’, jossa ei ole ukrainalaisuutta nimeksikään.

Tapahtumajärjestäjän taholta leväperäisyys on anteeksiantamatonta, koska Ukrainan kansallisooppera huomautti jo pari vuotta sitten, ettei Eurooppaa kiertävillä baleteilla, kuten Das Nationalballett Kiew, Ballet de Kiev, Kiew Grand Ballett, Kyiv City Ballet, Nasjonalballetten fra Kyiv, Ukraine Classic Ballet jne. ole mitään tekemistä Ukrainan kansallisoopperan kanssa. (14) Live Nation Finlandilta olisi ollut suoraselkäisyyttä tunnustaa virheensä vaikenemisen sijaan.

Ukrainan kansallisbaletin Prima ballerina Viktoriya Zvaryts totesi Yleisradion haastattelussa Venäjän vaikuttamisesta ”Ensin tulee baletti, sitten tulevat tankit”. (15) Hän on oikeassa, meidän on syytä herätä todellisuuteen, jossa Venäjän valtio on valjastanut venäläisen kulttuurin baletista kirjallisuuteen osaksi arsenaaliaan. Sotaa ei käydä vain rintamalla, vaan myös mielissämme.

 

Marko

 

Lähteet:

1. Keir Giles: Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee, s. 232. 

2. https://www.hs.fi/maailma/art-2000009491045.html

3. https://www.hs.fi/maailma/art-2000009968600.html

4. https://www.hs.fi/maailma/art-2000009968600.html 

5. https://www.atlanticcouncil.org/blogs/ukrainealert/children-as-a-tool-how-russia-militarizes-kids-in-the-donbas-and-crimea/

6. https://www.youtube.com/watch?v=0vJPL6PYDTM

7. https://yle.fi/a/74-20022970

8. https://www.hs.fi/maailma/art-2000011190381.html

9. https://yle.fi/a/74-20175534

10. https://yle.fi/a/3-12560389

11. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/julija-navalnajan-kommentit-suomiareenassa-herattivat-kritiikkia-nain-ei-ukrainassa-kukaan-ajattele/9181354

12. https://www.rbo.org.uk/people/anna-netrebko 

13. https://yle.fi/a/74-20170120 

14. https://opera.com.ua/en/news/unknown-ballet-companies-touring-europe-nutcracker-and-swan-lake-have-nothing-do-national-0

15. https://yle.fi/a/74-20056773