Maidanilta ”Putinin turisteihin”

Vaikka Euromaidanin päättymisestä ja vallan vaihtumisesta Ukrainassa on vierähtänyt aikaa jo reilut kuusi vuotta, niin silti edelleen monelle Euromaidan ja sitä vastustanut anti-Maidan on herättänyt kysymyksiä. Olen niihin eriasteisella kärsivällisyydellä vastannut lukuisia kertoja, ei vain tämän vuoden puolella, vaan aiempinakin vuosina, mutta ehkäpä on perusteltua kirjoittaa lyhyt yhteenveto aiheesta, mutta laajennan aiheen käsittelyä sen verran, että poimin mukaan kevättalvella ja keväällä 2014 Ukrainan etelä- ja itäosissa esiintyneet Venäjää tukevat mielenilmaukset, joihin osallistui yhteensä tuhansia venäläisiä, joita siirrettiin paikkakunnalta toiselle busseilla ja tila-autoilla, ja joita paikalliset – ukrainalaisiksi itsensä tuntevat – nimittivät yksintein ”Putinin turisteiksi”.

Euromaidanista löytyy suomeksi kirjoitettua laajempia artikkeleja, sitä on myös käsitelty kirjallisuudessa, joten suosittelen kiinnostuneita lukemaan Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen (nykyisin Järvenkylä) yhdessä kirjoittaman teoksen ”Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta”, jonka erinomaisen laadukas ja avaava Euromaidan kuvaus on juuri Hellenbergin käsialaa.

Lyhyemmin Euromaidanin tapahtumia kuvataan Johannes Remyn teoksessa ”Ukrainan historia”, mutta teoksen lukeminen on suositeltavaa, koska se merkittävällä tavalla avaa lukijalle sitä, mistä Ukraina on tullut ja mihin se on menossa. Maan ja alueen historia on myös meille suomalaisille vähän tunnettu, joten tämäkin on yksi peruste lisää tarttua kirjaan.

Maidan Nezalezhnosti, Kiova – joulukuu 2013. (1)

Maanlaajuinen Euromaidan

Useimmille meistä Kiovassa, marraskuun 2013 lopusta helmikuun 2014 loppuun, järjestetyt Euromaidan mielenosoitukset ovat tuttuja. Tuolloin ja senkin jälkeen uutisvirrassa on harvemmin mainittu sitä, että liikehdintä oli käytännössä koko maan laajuinen. Kiovan Euromaidania tukevia mielenosoituksia järjestettiin kautta Ukrainan lännestä itäisimpään kolkkaan ja pohjoisesta etelään aina Krimille saakka. Myös niillä alueilla, joita Venäjä tukemiensa joukkojen kanssa nyt miehittää, järjestettiin useita Euromaidania ja lopulta Ukrainan yhtenäisyyttä tukeneita mielenosoituksia.

Kiovassa Euromaidan alkoi kerätä tuhansien sijaan ensin kymmeniä tuhansia ja lopulta satoja tuhansia osallistujia – parhaimmillaan Euromaidan mielenilmauksiin otti yhdellä osaa Kiovassa noin 800 000 ihmistä – joidenkin arvioiden mukaan jopa yli miljoona.

Säännöllisesti Kiovan keskustaan Maidan Nezalezhnostille eli Itsenäisyydenaukiolle kerääntyi ympäri vuorokautisesti, marraskuun lopulta 2013 – helmikuuhun 2014 eli Janukovytšin kukistumiseen saakka tuhansia ukrainalaisia tukijoineen puolustamaan demokratiaa. He olivat paikalla ympärivuorokautisesti viikon jokaisena päivänä, muuttaen Maidan Nezalezhnostin suureksi telttakyläksi. Heitä oli kaikista mahdollisista yhteiskuntaluokista opettajista työläisiin, ja kaikista ikäluokista – nuorista eläkeläisiin. Vanhin Euromaidan yhteenotoissa menehtynyt maidanilainen oli 82-vuotias, punalaivastossakin palvellut, Ivan Nakonechny, joka oli mukana 30. marraskuuta 2013 lähtien menehtyen ul. Instytutskalla 19. helmikuuta 2014. Nuorimmat menehtyneet olivat alle parikymppisiä, kuten Dmytro Maksimov,  Ustym Holodnyuk ja Nazar Voytovych. Kuten Timo Hellenberg omassa osuudessaan teoksessa Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta kirjoittaa:

”Kaiken kaikkiaan rauhanomaisen euromaidanin alku oli tavallisten kansalaisten vetoomus päättäjien suuntaan: ”Kuunnelkaa meitä, älkää pettäkö meitä”. Maidanille tulleilla ei ollut ensimmäisenä mielessä Ukrainan sisäpolitiikka, vaan kyseessä olivat eurooppalaiset arvot: oikeudenmukaisuus, demokratia, tuomioistuimen lahjomattomuus tai lasten tulevaisuus”. (2)

Kirjassa toistuu useita kertoja silminnäkijän havainto ja ajatus siitä, että Euromaidan oli tavallisten kansalaisten vetoomus – huuto – päättäjien suuntaan. Ei ulkomaiden interventio; ei äärioikeiston hyökkäys – se oli tavallisen kansan protesti ja hätähuuto.

Itä-Ukrainassa järjestettiin ensimmäiset Euromaidania tukevat mielenosoitukset jo marraskuun 2013 lopulla, Donetskissa 26. marraskuuta kymmeniä mielenosoittajia osallistui Euromaidan-tukimielenosoitukseen. Joulukuussa järjestettiin jo merkittävästi suurempia tukimielenosoituksia, Donetskissa noin 500 henkeä kokoontui mielenosoitukseen joulukuun 2013 lopulla, ja Luhanskissakin tuhat varhaisessa vaiheessa joulukuuta.

Historioitsija Alexander J. Motyl kuvailee Donetskissa järjestettyä mielenosoitusta seuraavasti – “500 marchers to assemble in Donetsk is the equivalent of 50 000 in Lviv or 500 000 in Kiev” – kuvaus kertoo erinomaisesti sen, kuinka paljon silloisen presidentti Viktor Janukovytšin tukialue erosi merkittävästä osasta Ukrainaa. (3) Eräs merkittävimmistä tekijöistä eroon Donetskin alueen ja muun Ukrainan välillä oli Janukovytšin aluetta suosinut politiikka sekä paikallinen, vuosia kestänyt propaganda, jossa korostettiin alueellisia eroja Ukrainan yhtenäisyyden sijaan. Rahoittajina toimi Alueiden puoleen ohella Venäjälle intressejä omaavat oligarkit sekä paikallispoliitikot, mahdollisesti myös venäläiset organisaatiot.

Tavattoman usein vaille huomiota jää Euromaidanin tueksi 30. marraskuuta 2013 Kiovassa luotu auto-Maidan (ukr. Автомайдан), jolla silläkin oli toimintaa kautta Ukrainan – ei pelkästään Kiovan alueella. AutoMaidanin tehtäviin kuului muun muassa polttopuiden, polttoaineen ja renkaiden toimittaminen mielenosoituksiin, loukkaantuneiden vieminen sairaanhoitoon ja muun lainen toiminnan tukeminen ja vapaaehtoispartiointi kaduilla.

Vallan jo vaihduttua Ukrainassa ja Venäjän aloittaman Krimin niemimaan miehitysoperaation jo alettua, maaliskuussa 2014 Donetskissa järjestettiin lukuisia tuhansia ihmisiä koonneita Ukrainan uutta hallintoa ja maan yhtenäisyyttä sekä EU-integraatiota tukeneita mielenosoituksia.

Donetsk, maaliskuu 2014.

Edes maaliskuun mielenosoituksissa vuotanut veri ei pysäyttänyt kansalaisia – 13. maaliskuuta Donetskin alueella syntynyt Dmytro Chernyavskiy puukotettiin kuoliaaksi Venäjää tukevien mielenosoittajien hyökättyä EU-integraatio-tukimielenosoitukseen osallistuneiden kimppuun. Viimeiset vapaata Ukrainaa tukevat mielenosoitukset järjestettiin Donetskissa niinkin myöhään kuin huhtikuun lopulla 2014, tuolloin kaupunki oli siirtymässä anarkiaan – Ukrainalle lojaaleiden poliisien oli vaikea suojella kansalaisia, jotka käyttivät oikeuttaan ilmaista mielipiteensä.

Donetsk 24. huhtikuuta 2014 – viimeisiä kaupungissa järjestettyjä Ukrainaa tukeneita mielenosoituksia (kuva: Hromadske.ua).

Anti-Maidanista ”Putinin turisteihin”

Eräässä aiemmin kirjoittamassani havainnossa tulin maininneeksi sen, että ainakin Ukrainan itä- ja eteläosissa presidentinhallinnolta – käytännössä Viktor Janukovytšilta – tuli valtion, kuntien ja oppilaitosten työntekijöille kehotus osallistua Euromaidania vastustaviin ja presidenttiä tukeviin mielenosoituksiin. Tällaisia kehotuksia ja ohjeita annettiin vielä helmikuun puolella (v. 2014), mutta tuolloin käskyillä ja ohjeistuksilla ei tietojeni mukaan ollut kuitenkaan suuren suurta vaikutusta. Ne saivat enää liikkeelle vain yksittäisiä henkilöitä oppilaitoksista ja valtion- ja alueiden toimielimistä. Donetskissakaan, Viktor Janukovytšin ydintukialueilla, tukimielenosoitukset eivät keränneet todella suuria ihmisjoukkoja mukaansa missään vaiheessa, vaikka alueella viranomaisten ohella presidenttiä ja Alueiden puoluetta tukenut media valjastettiin kampanjointiin mukaan.

Hallinnon järjestämien mielenilmausten ohella anti-Maidaniin kuului myös spontaaneja elementtejä ja mielenilmauksia, Janukovytšilla oli aitoja tukijoita, jotka olivat valmiit puolustamaan presidenttiään. Osa tukijoista ei kuitenkaan hyväksynyt voimankäyttöä ja rikollisia otteita kansaa vastaan, joita nähtiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa Euromaidania. Eikä moni pitänyt tavasta, jolla Viktor Janukovytš oli presidenttinä toiminut, työskennellessään ajoittain hyvinkin itsevaltaisesti sekä suosiessaan lähipiiriään – mikä oli entisestään lisännyt korruptiota maassa, ja heikentänyt luottamusta valtiollisiin instituutioihin.

Ensimmäiset anti-Maidan mielenosoitukset Kiovassa järjestettiin marraskuun 2013 lopulla (29. marraskuuta Europa aukion mielenosoitukseen saapui 3000 henkilöä). Tiedetään, että osassa mielenosoituksia Alueiden puolue maksoi 100 hryvniaa kullekin osallistujalle, osaa kerrotuista mielenosoituksista puolueettomat tahot eivät kyenneet todistamaan järjestetyiksi. ”Mielenosoittajille” maksamiseen hallinnon tukijat turvautuivat myöhemminkin, ja samaa taktiikkaa käytettiin myöhemmin keväällä Itä- ja Etelä-Ukrainassa järjestettyjen ”mielenosoitusten” aikana kun Venäjältä tuotiin bussilasteittain ns. Putinin turisteja ”mielenosoituksiin”. Heille maksettiin kymmenistä satoihin rupliin osallistumisesta Ukrainan uuden hallinnon vastaisiin ”mielenosoituksiin” – näihin ”mielenosoituksiin” osallistui myös henkilöitä, jotka sittemmin osallistuivat sotatoimiin venäläisjoukoissa.

Joulukuussa 2013 Kiovassa järjestettiin noin tuhat henkeä koonnut Janukovytšia tukenut mielenilmaus, johon osallistujille mediatietojen mukaan maksettiin jopa 200 hryvniaa. Suurimmat Kiovan mielenosoitukset järjestettiin Alueiden puolueen organisoimina ja maksamina kuun puolivälissä, jolloin Ukrainan itä- ja eteläosista tuotiin junittain hallinnon työntekijöitä perheineen sekä opiskelijoita mielenosoituksiin. Poliisitietojen mukaan joulukuun 14. mielenilmaukseen Europa aukiolle osallistui jopa 60 000 mielenosoittajaa, silminnäkijöiden mukaan korkeintaan 20 000 henkeä. Kiovan suurten mielenilmausten järjestelyssä Janukovytšin hallinto hyödynsi muun muassa Alueiden puoluetta, Ukpromakord’ia (asevoimien silloinen elintarvikehuollosta vastannut organisaatio), Ukrainan rautatielaitosta sekä sisäministeriötä. Edes Kiovan anti-Maidan-mielenosoituksista Janukovytšin hallinto ei kyennyt järjestämään pysyvää vastavoimaa Euromaidanille, joulukuun 15. päivän mielenosoitus järjestettiin Europa aukiolla, joka oli jo illalla silminnäkijäkuvausten mukaan tyhjä – kuin autiomaata.

Donetskista kuljetettiin Janukovytšin kannattajia junilla jopa Kiovaan asti ”mielenosoituksiin”, toisaalta joulukuussa 2013 kaupungissa jouduttiin peruuttamaan anti-Maidan mielenosoitus, koska väkeä ei saatu riittävästi liikkeelle. Donetskissa toteutettiin myös pienessä mittakaavassa se, mikä Kiovassa toteutettiin monta kertaa laajemmin Donetskin kokemusten jälkeen, nimittäin joulukuun alussa Donetskin suurimpaan anti-Maidan mielenosoitukseen osallistui jopa 15 000 henkeä, joista monet tuotiin linja-autoilla muualta Donetskin oblastista. Joidenkin tietojen mukaan operaatioon oli varattu yli sata linja-autoa.

Suurimpaan Itä-Ukrainassa järjestettyyn anti-Maidan mielenosoitukseen otti osaa kymmeniä tuhansia ihmisiä. Kyseessä oli Harkovassa 30. marraskuuta järjestetty tunnin kestänyt mielenilmaus. Harkovan mielenilmaus oli sikäli poikkeuksellinen, että siinä tuettiin hallintoa mutta myös EU-integraatiota, joten se ei ole verrattavissa suureen osaan anti-Maidan mielenilmauksia. Mediatietojen mukaan myös Harkovassa maksettiin ainakin osalle mielenosoittajia, samoin aluehallinnon ja valtion työntekijöitä oli kehotettu osallistumaan mielenilmaukseen.

Myös Ukrainan kommunistinen puolue tukiryhmineen järjesti omia anti-Maidan-mielenosoituksia, heidän mielenosoituksiin otti osaa parhaimmillaan pari tuhatta henkeä. (4) Ensimmäisen 24. marraskuuta 2013 Kiovassa – sittemmin kaadetun – Leninin patsaan äärellä. Puolue järjesti myös Donetskissa 1. joulukuuta mielenosoituksen, johon osallistui parisataa iäkkäämpää kaupunkilaista – mielenilmauksen teemana oli Ukrainan, Venäjän ja Valko-Venäjän liiton väistämättömyys.

Krimin Sevastopolissa äärioikeistolainen Rus’ky blok (Russian block) eli ”venäläinen ryhmä” järjesti joulukuussa 2013 mielenilmauksia Janukovytšin ja Ukraina-Venäjä-yhteistyön tueksi. Joulukuussa ryhmän johto tapasi Venäjän yhtenäisyys -puolueen johtajan Sergei Aksjonovin kanssa Venäjän Krimin pääkonsulin. Tapaamisessa oli kaksi aihetta, anti-Maidan sekä niemimaan irrottaminen Ukrainasta. Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan, Aksjonov nimitettiin Krimin tasavallan pääministeriksi ja Ukraina on antanut hänestä pidätysmääräyksen.

Tammikuussa 2014 Ukrainassa järjestettiin vielä muutama merkittävämpi anti-Maidan mielenilmaus, joihin osallistui muutamia satoja henkilöitä – harvemmin paikalle saatiin yli tuhat osanottajaa. Joulukuun ja tammikuun aikana hallinnon tueksi ryhdyttiin muodostamaan titushkoista ja Venäjää tukevista kasakoista partioita, jotka suorittivat ensivaiheessa sen likaisen työn, jota sisäministeriön erikoisjoukot ja muut valtiolliset organisaatiot eivät voineet tehdä. Näiden ryhmien tukena oli useilla Ukrainan alueilla myös Yön susien motoristeja, joita saapui Krimille ja myöhemmin Itä-Ukrainaan myös Venäjältä. Nämä, hallinnon luvalla, rikollisesti toimivat ryhmät suorittivat Euromaidanin aikana lukuisia väkivallantekoja, myös murhia.

Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan helmi-maaliskuussa 2014, sen joukot saivat tukea alueelle siirtyneistä titushkoista sekä Yön susien jäsenistä, (5) ja kuten Euromaidanin aikaan, myös miehityksen alkuvaiheessa niin titushkat kuin myös Yön susien jäsenet syyllistyivät julmuuksiin Ukrainan hallinnon kannattajia sekä Krimin tataareja vastaan. Venäjä hyödyntää edelleen titushkoja sekä muita rikollisjengejä (mukaan luettuna Yön sudet) ja ryhmiä miehittämillään alueilla pelon ilmapiirin ylläpitämisessä sekä väkivallanteoissa.

Krimin niemimaan miehityksessä Venäjän ei tarvinnut turvautua ns. Putinin turisteihin, sen sijaan myöhemmin keväällä Venäjältä lähetettiin organisoidusti Ukrainan itä- ja eteläosiin omalta maaperältään ”mielenosoittajia” Venäjää tukeviin mielenosoituksiin – näiden mielenosoittajien joukossa oli myös Venäjän proxy-joukoissa myöhemmin esiintyviä taistelijoita ja militanttikomentajia, kuten sotarikollinen Arseni Pavlov eli ”Motorola”. Itä-Ukrainassa vieraili tuolloin myös lukuisia venäläisiä ekstremistejä tapaamassa yhteistyökumppaneitaan sekä alueella toimivia operaattoreita. Russian Imperial Movementin eli Russkoe Imperskoe Dvizhenie delegaatio, vetäjänään Nikolai Trushchalov, vieraili Donetskissa 14. maaliskuuta 2014, tavaten alueen venäjämielisen äärioikeiston edustajia sekä ”Donetskin kansantasavalta” -liikkeen edustajia, joka oli vuosien ajan tehnyt yhteistyötä venäläisen ekstremisti ja ideologi Aleksandr Duginin luomuksen Evraziyskiy soyuz molodezhi’n eli ESM:n kanssa. (6) Russian Imperial Movement on rakentanut verkostojaan myös Pohjoismaihin, se on tehnyt yhteistyötä myös kansallissosialistisen Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kanssa. (6)

Odessan alueelle, Ukrainan Mustanmeren rannikolle, saapui kollaboraattoreita myös Transnistrian alueelta, joka Venäjän tuella ja aseilla irtautui Moldovasta 90-luvun alussa ja jonka alueella on sijoitettuna yli tuhat venäläissotilasta.

Maalis-huhtikuussa 2014 L. monen muun paikallisen ohella havaitsi, etteivät puhemiehet ja naamioidut tunnuksettomat asemiehet Donetskin keskustassa olleet paikallisia, muutama poikkeus vahvisti tämän säännön. Paikallisille heidät paljasti kieli, joko he eivät osanneet tai ymmärtäneet paikallista ”sekaleipää” (alueella puhuttua ukrainan ja venäjän sekoitus). Puhumattakaan, että he olisivat ymmärtäneet ukrainaan – ei, heidät tunnisti Venäjältä tulleiksi kielestä ja aksentista saattoi päätellä alueen, joku oli Moskovasta, toisia tuli Pietarista saakka kuin myös Uralin takaa.

”Donetskin aluehallintorakennuksen ympärillä oli tunnuksettomia taistelijoita, osa oli maastopuvussa, osa pukeutuneena siviiliksi – miehet olivat aseistautuneita rynnäkkökiväärein. Jututettuani huomasin, etteivät he olleet paikallisia.”

Toisaalta läheskään kaikki paikalliset eivät ymmärtäneet kenen tai minkä takia he osoittivat mieltään:

”Nyt tiedän, että Janukovytšin tukijoita käytettiin hyödyksi, samoin Majakista (Маяк) tuotiin väkeä protesteihin. Olin pettynyt, kun näin ihmisiä kokoontuvan aukiolle jokainen viikonloppu. Moni Venäjältä Itä-Ukrainaan muuttanut eläkeläinen kuvitteli rakentavansa Neuvostoliittoa uudelleen – he haikailivat Neuvostoliiton perään, eivät Ukrainan tai Venäjän vaan Neuvostoliiton,” donetskilaisen L:n havaintoja vuoden 2014 mielipuolisesta keväästä.

Havaintoja

Siinä missä Euromaidan ja sitä tukenut auto-Maidan olivat kansalaisten spontaaneja liikkeitä, joissa kansalaiset toivat julki pettymyksensä, ja muistuttivat päättäjiä demokratiasta, arvoista ja suunnasta, johon Ukraina kulkisi, jos EU assosiaatiosopimus hylätään – samalla muistutettiin päättäjiä siitä, että kyse oli Ukrainan (ja tulevien sukupolvien) tulevaisuudesta. Kuten Johannes Remy Ukrainan historia teoksessaan viittaa, Viktor Janukovytšin kaudella Ukraina siirtyi hämmästyttävän nopeasti takaisin Leonid Kutšman kauden autoritaariseen presidenttijohtoiseen järjestelmään. (7) Tämä siirtyminen takaisin autoritariaan, ja uhka vielä pidemmälle menevistä muutoksista, jotka veisivät Ukrainaa kohti totalitaarisesti johdettua valtiota, saivat kansalaiset liikkeelle – eivät vain itsensä vaan myös lastensa tulevaisuuden tähden. On hyvin todennäköistä, että pelko yhteiskunnan muuttumisesta entistä autoritaarisemmaksi omalta osaltaan kampanjoi Janukovytšin hallintoa vastaan, estäen täten anti-Maidania nousemasta todelliseksi kansanliikkeeksi. Käytännössä ilman mittavia tukitoimia, rahalahjoituksia, värväämistä jne. anti-Maidan mielenosoitukset jäivät hyvin usein vaatimattomiksi satojen tai muutaman tuhannen kansalaisen hetkelliseksi mielenilmaukseksi – kansanliikkeestä ei siis voida hyvälläkään tahdolla puhua.

Aivan kuten anti-Maidanin kohdalla, Viktor Janukovytšin kukistumisen jälkeen Ukrainan itä- ja eteläosien uuden hallinnon vastaiset mielenosoitukset keräsivät harvoin ilman tukea suuria ihmisjoukkoja mukaansa. Silminnäkijähavaintojen mukaan Donetskissa maaliskuun lopulla 2014 mielenosoitukset olivat kutistuneet satojen ihmisten joukkokokouksiksi, joiden osallistujakunta oli pääosin eläkeläisiä ja vähäosaisia, jotka todennäköisesti elivät enemmän menneisyydessä (Neuvostoliitossa) kuin siinä hetkessä. Ukrainan hallinnon vastaiset mielenosoitukset alkoivat saada uudelleen pontta vasta siinä vaiheessa, kun Venäjältä ryhdyttiin lähettämään organisoidusti väkeä (eli ”Putinin turisteja”) mielenosoituksiin ja luomaan kaaosta, jotka sitten huhtikuun puolella etenivät hallintorakennusten haltuunottoihin ja, Venäjän organisoimaksi, aseelliseksi toiminnaksi – lopulta sodaksi.

Marko

1. Kuva via: http://links.org.au/node/3932 

2. Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta: Timo Hellenberg ja Nina Leinonen (nyk. Järvenkylä) s. 57.

3. A Free Donetsk? – Alexander J. Motyl.

4. https://www.kyivpost.com/article/content/ukraine-politics/numerous-parties-associations-plan-rallies-in-kyiv-on-sunday-332350.html 

5. https://www.theguardian.com/world/2014/feb/28/ukraine-night-wolves-military-seize-crimea 

6. https://anton-shekhovtsov.blogspot.com/2015/09/russian-fascist-militants-give-money-to.html 

7. Ukrainan historia: Johannes Remy s. 257.

Lähteinä hyödynnetty myös silminnäkijähavaintoja sekä erilaisia medioita ja julkaisuja, kuten Kyiv Post, Hromadske.ua ja Donbas in Flames -teosta sekä Kharkiv Human Rights Protection Group’in verkkosivua khpg.org.

Kiova 22. tammikuuta 2014 – Euromaidanin ensimmäiset uhrit

Neljä vuotta sitten Kiovassa tuhannet kansalaiset osoittivat mieltään Ukrainan silloista korruptoitunutta ja itsevaltaista presidenttiä Viktor Janukovytšia ja hänen hallintoaan vastaan – näinä päivinä tulee kuluneeksi neljä vuotta Euromaidanin ensimmäisistä kuolonuhreista. Tammikuun 19. – 22. välisenä aikana Kiovassa mielenosoittajat ottivat verisesti yhteen etenkin ul. Hrushevskoholla muutaman sadan metrin päässä Euromaidanin ytimestä Maidan Nezalezhnostilta (Itsenäisyyden aukiolta).

Tässä kirjoituksessa palaan lyhyelti kyseisiin päiviin palauttamalla mieliini muistiinpanoja, joita tuolloin kirjoitin koettaen samalla tavoittaan ne tunteet, joiden vallassa tuolloin olin. Käytännössä seurasin tapahtumia Ukrainassa päivittäin, kävin töissä, mutta likimain kaikki valveillaolo aika töiden ulkopuolella kului tilannetta Ukrainassa seuraten, olin päivittäin yhteydessä Donetskiin, vaihdoimme ajatuksia Ukrainan tilanteesta – kuten olimme vaihtaneet jo vuosien ajan ennen Euromaidania – se mitä Kiovassa tuolloin tapahtui, oli monella tapaa ennustettavaa, merkit olivat olleet näkyvissä jo vuosien ajan. Viktor Janukovytšin itsevaltainen toiminta, korruption jatkuva lisääntyminen – oikeuslaitoksen täydellinen rapautuminen, näköalattomuus yhdistettynä yhteiskunnan halvaantumiseen, johon toivonkipinän paremmasta tuhansille – ei vaan miljoonille – oli tuonut EU:n kanssa neuvoteltu assosiaatiosopimus, jota Janukovytš ei allekirjoittanut, sai ensin opiskelijat ja sitten kansalaiset ikään ja sukupuoleen katsomatta kadulle.

Vaikka Euromaidanin päänäyttämönä oli Kiovan keskusta, muutamien hehtaarien kokoinen alue Maidan Nezalezhnostin ympäristössä, ympäri Ukrainaa järjestettiin Maidania tukevia mielenosoituksia ja tapahtumia – näitä mielenosoituksia järjestettiin myös idässä Viktor Janukovytšin tukialueella Donbasissa. Maidanilaisia tuki Kiovan seudulla myös ”Automaidan”, jossa lukuisat autoilijat levittivät ”Maidanin sanomaa” Kiovan alueella ajamalla letkassa, huoltaen samalla myös Maidanin mielenosoittajia Kiovan ytimessä.

Toisaalta valtiojohto yritti mobilisoida kansalaisia tukemaan presidenttiä ja Ukrainan hallintoa, seuraavaksi lainaus muistiinpanoistani tammikuun loppupuolelta 2014:

”Samalla L. kertoi, että Kiovasta oli tullut heidän työpaikalle määräys ottaa osaa Janukovitshia tukevaan mielenosoitukseen, ukaasissa esitettiin, että instituutista pitäisi saada reilut parikymmentä henkeä mukaan tukimielenosoitukseen - no L:n osastolta kyseiseen mielenosoitukseen lähti kokonaista kaksi henkilöä. L. ei kuulunut joukkoon.

Tuossa viimeisessä yhteydenpidossa nousi esille myös Oranssi vallankumous, sen kuluessa L. oli edellisessä työpaikassaan hyvin avoimesti tukenut Oranssia vallankumousta ja siitä oli seurannut hänelle hyvin suuria ongelmia. Uhkailuja ja muuta henkistä väkivaltaa, niinpä nyt L. on nyt valinnut tietoisesti maltillisemman linjan eikä niin avoimesti kerro mielipiteitään presidentistä ja hallituksesta työkavereilleen mitä hän ystävilleen tai minulle kertoo.” (25. tammikuuta 2014).

Samoja – neuvostoaikaisia – otteita nähdään nyt näiden ”kansantasavaltojen” puolella, joissa työntekijöitä ja koululaisia – ”tarhaikäisiä” lapsia unohtamatta – komennetaan ja ohjeistetaan sekä pakotetaan ”kansantasavaltoja” tukeville marsseille ynnä muihin demonstraatioihin, jotka ovat osa ”kansantasavaltalaista” propagandaa.

Entistä väkivaltaisemmiksi Kiovassa muuttuneet yhteenotot johtivat siihen, että hallinnon painostuksesta eräiden tv-ohjelmien lähettäminen kiellettiin:

”L. mukaan hallinto on ruvennut sensuroimaan ja kieltämään eräitä poliittisia keskusteluohjelmia. Hänen suosikkiohjelmansa perjantai-illalta on peruttu jo kahtena edellisenä perjantaina, kerrottujen tietojen mukaan ohjelma on peruttu hallinnon ohjeistuksen seurauksena.” (22. tammikuuta 2014).

Tuolloin tammikuussa Donetskissa tilanne oli vielä varsin rauhallinen, kaupungissa oli järjestetty useita Euromaidania tukevia mielenosoituksia, väkivaltaisuuksia eri ryhmien välillä ei kuitenkaan ollut esiintynyt. Hallinto vastaavasti yritti masinoida väkeä Janukovytšia tukeviin mielenosoituksiin, mikä osaltaan kertoo paljonkin tilanteesta, että presidenttiä tukevia mielenosoituksia yritetään pistää pystyyn hallinnon antamin ukaasein ja erinäisin uhkauksin – spontaanisti väkijoukot eivät näihin tietämäni mukaan olleet halukkaita lähtemään.

Ul. Hrushevskoholla oli otettu rajusti yhteen jo useamman päivän ajan, mutta 22. tammikuuta 2014 yhteenottojen seurauksena kaksi maidanilaista menetti henkensä. Berkutin hyökkäyksen seurauksena armenialais-ukrainalainen Serhyi Nigojan ja valkovenäläistaustainen, UNSO:on kuulunut, Mikhail Zhyznevskii menehtyivät ampumahaavoihin. Tässä kohdin on kuitenkin syytä mainita, että 21. tammikuuta Oleksandivskiin sairaalasta kaapattiin seismologi Juriy Verbytskyi yhdessä Ihor Lutsenkon kanssa, 22. tammikuuta Verbytskyin ruumis, jossa oli merkkejä kidutuksesta, löydettiin Gnidyn kylän läheltä – virallinen kuolinsyy on hypotermia. Edellisen vuoden joulukuun lopulla Pavlo Mazurenko menehtyi epäselvissä olosuhteissa – ilmeisesti yksityisen turvafirman henkilökunnan pahoinpideltyä hänet. Nigojan ja Zhyznevski ovat kuitenkin ensimmäiset Euromaidanilla suorissa yhteenotoissa menehtyneet maidanilaiset.

Muistomerkki ul. Hrushevskoholla Kiovassa (kuva kesäkuu 2014).

Serhyi Nigojanin muistopaikka Алея Героїв Невесної Сотні’illa Kiovassa (kuva toukokuu 2016).

Viimeistään tuolloin tammikuussa ylitettiin raja, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen, mutta viitteitä – enteitä – tällaisesta oli saatu jo reilu kuukausi aiemmin joulukuun puolella turvallisuusjoukkojen pyrkiessä voimatoimin maidanin murskaamiseen, josta Timo Hellenberg kirjoittaa osuudessaan kirjassa ”Silminnäkijät: Taistelu Ukrainassa” seuraavaa:

”Heti kahden jälkeen yöllä Kiovan kaupungissa kuvailtiin vallinneen lähes keskiaikaisen tunnelman. Mihailovin luostarin oppipoika Ivan oli luvan saatuaan hälyttänyt apuvoimia Maidanille soittamalla hätäsoittoa kirkonkelloilla kello kahdesta kello viiteen aamulla. Tämä oli yksi mieleenpainuvimpia tapahtumia koko Maidanin aikana ennen sen veristä loppunäytöstä. Edellisen kerran tämä oli tapahtunut 1240-luvulla mongolien hyökätessä Kiovaan.” (Silminnäkijät: Taistelu Ukrainasta s. 91).

Tammikuun loppupuolella Itä-Ukrainassakin tunnelmat alkoivat hiljalleen kiristyä, syyttävä sormi kohdistui entistä suorempaan silloiseen presidenttiin Viktor Janukovytšiin, muun muassa seuraavaa kirjoitin muistiin tuolloin:

”L:ltä tuli viestiä Donetskista, nyt myös Donetskin alueella – Janukovytšin merkittävimmillä tukialueilla – on ilmassa entistä enemmän merkkejä vastarinnasta ja pieniä sekä suurempiakin mielenosoituksia on pistetty pystyyn, joissa tuetaan EuroMaidania ja halutaan syrjäyttää presidentti - enää ei puhuta mistään muusta kuin presidentin syrjäyttämisestä.” (26. tammikuuta 2014).

Huomioitavaa on se, että tuolloinkaan tammikuun loppupuolella Donetskin suunnalta minulle välitetyissä viesteissä ei noussut ilmi mitään etnistä vihaa – ainoat vaateet kohdistuivat Ukrainan presidenttiin yhdistettynä vaateeseen korruptoituneen hallinnon vaihtamisesta, uusia vaaleja toivottiin myös järjestettäväksi. Ainoat ”mediat”, joissa esiintyi vihjauksia etniseen vihanpitoon, olivat – tuolloin merkityksettöminä pidetyt – nationalistiset venäläismediat, joiden kautta levitettiin epämääräisiä huhuja ja peloteltiin etnisesti venäläisiä ukrainalaisten kostotoimenpiteillä. Nämä mediat olivat välittäneet tätä viestiä jo viikkojen ajan aina Euromaidanin alkuhetkiltä saakka.

Tammikuun lopun tapahtumat enteilivät jo vallanvaihtoa Ukrainassa, silti se sota, johon Kiovan kaduilla helmikuussa päädyttiin, oli jotain jota ei missään nimessä toivonut näkevänsä. Suuri eurooppalainen valtio oli sodan partaalla...

Helmikuun laineet eivät vielä lyöneet voimakkaasti Itä-Ukrainaan, suunnittelimme edelleen matkaa Donetskiin touko-kesäkuulle. Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan helmi-maaliskuun vaihteessa, alkoi Itä-Ukrainassakin ilmapiiri hiukan muuttua, mutta edes maaliskuun alkupuolen surulliset tapahtumat, kuten Dmytro Chernyavskiin kuolemaan johtanut puukotus venäläisaktivistin taholta, eivät enteilleet mitään sellaista, mitä L ystävineen joutui näkemään ja kokemaan tulevien kuukausien aikana.

Venäjän aloittama sota Itä-Ukrainassa järisytti omaa elämääni paljon – on vaikea kuvailla niitä tunteita, joiden vallassa on, kun joutuu päivittäin miettimään sitä, selviävätkö ystäväni ja tuttavani aamusta iltaan. Heräävätkö he vielä seuraavaan aamuun. Pidätetäänkö heidät vai ammutaanko heidät aivan mitättömästä syystä, kuten ammuttiin vanhus L:n kotikadulla kesällä 2014 – vain se, että hän ”viittasi kintaalla” militantin komennoille riitti syyksi laukaussarjaan, joka päätti vanhuksen elämän. Helteisenä päivänä, keskellä katua kymmenien ihmisten silmien edessä… kylmäverinen murha!

Nyt nelisen vuotta myöhemmin L:n ohella osa hänen ystävistä on jättänyt Donetskin, osa asuu edelleen kaupungissa hyvin epäinhimillisissä olosuhteissa, osa tekee vapaaehtoistyötä Ukrainan puolella. Osa Donetskiin jääneistä on kokenut paikallisen hallinnon julmuuden, heitä on uhkailu ja peloteltu: eräs on jäänyt ilman palkkaa ja ”bonuksia” lukuisia kertoja, koska ei ole ollut myötämielinen ”kansantasavalloille”: eräs on ollut pidätettynä kuukausien ajan, kukaan ei tiedä todellista syytä – onko muuta edes olemassakaan kuin halu kiristää omaisilta rahaa? Tänään Donetskissa valta on heillä, joilla on ase.

Minun aivan kuten L:n ja hänen lukuisten ystäviensä haaveena on vapaa yhtenäinen Ukraina!

Marko

Kirjoituksessa hyödynnetty SSS-Radioon kirjoittamaani blogia:

http://www.sss-radio.ee/blogi/kirjeenvaihtajamme-marko-enqvist-silminnakijat-taistelu-ukrainasta

Sekä lainattu Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen (nykyään Järvenkylä) yhdessä kirjoittamaa kirjaa ”Silminnäkijät: Taistelu Ukrainasta”.

Valokuvat blogin pitäjän.