Luke Harding: Venäjän vakoojaverkosto

 

Luke Hardingin on palkittu Guardianin toimittaja, lehden Venäjä-kirjeenvaihtajana hän toimi neljän vuoden ajan ennen karkotustaan vuonna 2011. Venäjää Harding on käsitellyt aiemmin teoksissaan Mafiavaltio ja Salajuoni – Kuinka Venäjä auttoi Trumpin valkoiseen taloon sekä erinomaisessa – suorastaan trillerimäisessä Aleksandr Litvinenkon murha käsittelevässä teoksessaan, Vaiennettu – agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa (engl. A Very Expensive Poison). Uusimmassa teoksessaan Venäjän vakoojaverkosto (engl. Shadow State: Murder, Mayhem, and Russia’s Remaking of the West) Harding tarkastelee seikkaperäisesti Venäjän valtion vakoojien ja maan laskuun työskentelevien operaattoreiden verkostoa, ja sitä kuinka tämän verkoston avulla Venäjän hallinto maan johtoa myöten käy (salaista) sotaa läntisiä demokratioita vastaan.

Oma pohdintansa on tietenkin se, että onko kyse enää oikeasti ”salaisesta” sodasta länttä vastaan vai onko kyse ennemminkin siitä, että me (täällä lännessä) emme halua tunnustaa sitä, että Venäjä käy samalla ”näkymätöntä sotaa” meitä vastaan. Sen tunnustaminen, kun voisi tarkoittaa sitä, että samalla olisi syytä luopua turhista kuvitelmista Venäjän suhteen – tunnustaminen olisi heräämistä ruususen unesta vallitsevaan todellisuuteen.

Luke Harding: Venäjän vakoojaverkosto.

Mutta alkuun huomautuksena lukijoille. Tätä kirjoitusta ei pidä lukea Hardingin teoksen arvosteluna tai arviona, ei missään nimessä! Kyse on ennemminkin Hardingin teoksen esille nostamien havaintojen ja ajatusten puntarointia – arvioluonteisten kommentointien ollessa sivuroolissa.

Kirjassa kuvatut tapahtumat sijoittuvat karkeasti viimeisen vuosikymmenen ajalle, toki tapahtumia ja henkilöhistoriaa kuvatessa ja kerratessa sukelletaan aiempienkin vuosien ja vuosikymmenten tapahtumiin. Ja kun muistelemme mitä merkittäviä ja huomioitavia tapahtumia olemme kokeneet viimeisen vuosikymmenen kuluessa – tarkoitan nyt sellaisia tapahtumia, joiden syntyyn ja/ tai voimistumiseen Venäjän hallinto on merkittävällä tapaa vaikuttanut, niin ei ihme, että kirja tarjoaa hengästyttävän vyöryn niitä, josta seuraa väistämättä se, että niiden käsittely ei kaikissa tapauksissa ole (mielestäni) riittävän seikkaperäistä. Toisaalta tämä ei nykyään ole ongelma, koska meidän on helppoa täydentää tietojamme luotettavista lähteistä, esim. Bellingcat on julkaissut lukuisia syväluotaavia katsauksia Sergei Skripalin myrkytysoperaatiosta ja siihen nivoutuvista henkilöistä, kuten operaation kenttätyön suorittaneesta kaksikosta, GRU:n eversteistä, Anatoli Tšepiga (käytti Skripalin myrkytysoperaatiossa Ruslan Boshirovin-nimellä olevaa passia) ja Aleksandr Miškin (käyttäen operaatiossa Aleksander Petrovin-nimellä olevaa passia).

Tšepiga ja Miškin RT:n mahalaskun tehneessä haastattelussa, johon kirjassakin viitataan sivuilla 153–155. (1) 

Niin kiinnostava kuin Hardingin teos onkin, niin juuri edellä kuvailemani luonteen vuoksi, sitä on järkevämpi tarkastella koosteena – yhteenvetona – tapahtumista, joka henkilöviittaustensa kautta johdattaa syväluotaavampaan tutkimusmatkaan Venäjän operaatioista, joiden kohteina voivat olla yksilöt – kuten Skripal – tai valtiot, jolloin hyökkäys usein on epäsuorempi mutta samalla moniulotteisempi, jossa turvaudutaan useisiin erilaisiin tekniikoihin ja keinoihin, kuten esim. Yhdysvaltoihin kohdistuneessa vaalivaikuttamisessa tai Ukrainaan kohdistuneissa operaatioissa ennen loppusyksyä 2013 ja Euromaidanin alkua. (Huom. tottahan toki Venäjä on jatkanut Ukrainaan kohdistamiaan operaatioita Euromaidanin alun jälkeen, kuten on jatkanut entisen presidentin Viktor Janukovitšin helmikuussa 2014 tapahtuneen paon jälkeenkin, kuitenkin sillä erotuksella, että mukaan on tullut asevoimien käyttö, joissa on kyse suorista sotatoimista – joiden olemassa olon Kreml yrittää halpamaisesti kiistää, ja toisaalta Ukraina toimi pelinappulana myös Donald Trumpin kautta).

Toisaalta tarkastellessamme toisesta näkövinkkelistä, kirjan luonteen vuoksi se pitää sisällään yksissä kansissa riittävän tarkan koosteen tämänhetkisestä maailmasta, jossa me elämme. Tähän kuvaan sisältyy myös ennusteenomaisia ajatuksia tulevasta. Ikäväkseni on todettava, että nämä näkymät eivät tarjoa kovinkaan auringonpaisteista tulevaisuutta, eivät ainakaan seuraaville vuosille – vuosikymmenelle.

Venäjän johto on ajanut itsensä ohella maansa asemaan, josta on vaikea palata takaisin. Maan valtaeliitin on käytännössä mahdoton luopua vallasta, se on varastanut liian paljon ja aivan liian monelta, jotta se voisi kuvitellakaan voivansa tehdä minkään sortin sopimusta vallansiirrosta ja samalla säilyttää oma koskemattomuutensa, joten – asetelman ollessa tällaisen – tulemme näkemään tulevinakin vuosina operaatioita läntisissä demokratioissa mutta niiden ohella operaatioita entistä enemmän myös kehittyvissä maissa sekä kehitysmaissa. Venäjän tiedusteluaparaatin verkkoon on langennut aivan liian moni poliitikko ja vaikuttaja myös täällä lännessä, jotka omalta osaltaan jatkavat Kremliä hyödyttävää myyräntyötä.

Lontoosta löytyy poliitikkojen ja vaikuttajien ohella armeijallinen lakimiehiä, jotka ovat rahasta valmiit myymään vaikkapa kruununjalokivet! Kreml käyttää heitä (ja heidän persoutta makealle elämälle) surutta hyväksi korruptoiden heidän avulla rakenteita ja samalla ajaen yhteiskunnan tilaan, jossa sen toimintakyky on osin halvautunut. Me näemme tämän siinä, että – Litvinenkon ja Skripalien tapausten jälkeen – Iso-Britannia ei vieläkään riittävällä aktiivisuudella ole halukas tutkimaan Venäjän vaikuttamista, esim. Brexit-äänestyksessä.

Mutta vielä pelottavampi on tie, jolle Yhdysvaltojen edellinen presidentti – Vladimir Putinin puudeli – Donald Trump maansa johdatteli. Emmekä voi huokaista helpotuksesta hänen hävittyä vaalit Joe Bidenille, sillä niin kahtiajakautunut Yhdysvallat on ja niin helposti Trumpin onnistui korruptoida (Venäjän ja sen operaattoreiden myötävaikutuksella) republikaanit, ettei puolueesta löydy vieläkään todellista vastavoimaa Trumpille – trumpismille. Itse asiassa Harding piirtää aika pelottavan kuvan Yhdysvalloista ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta:

”Yhdysvaltojen 2000-luvun haavat olivat suurelta osaltaan itse aiheutettuja. Mutta 2020-luvun kynnyksellä oli mahdollista päätellä, että Venäjä oli tehnyt enemmän kuin vain peukaloinut politiikkaa ja demokratiaa. Se oli onnistunut jossakin määrin muokkaamaan Yhdysvalloista oman varjokuvansa”. (s. 323)

Mielestäni on perusteltua todeta, että täällä lännessä olemme olleet naiiveja sen suhteen mitä tulee Venäjän aikeisiin – kirjoitan tarkoituksellisesti kollektiivisesti, koska tarkkanäköisten havainnoitsijoiden puheista huolimatta aivan liian moni on sulkenut heidän sanoilta ja todisteilta korvansa (ja silmänsä) haluten elää maailmassa, joka on kenties jo lakannut olemasta olemassa. Liian moni meistä etsii mennyttä, kadonnutta aikaa, ymmärtämättä, että edessä on haasteita, joilta emme voi sulkea silmiämme.

”He [venäläiset] käyttävät demokraattisia työkaluja demokraattisia instituutioita vastaan. Emmekä voi vain kääntää niitä pois päältä” (s. 299), Kostiantyn Jelisejiv (Ukrainan silloisen presidentin Petro Porošenkon ulkopoliittinen neuvonantaja ja kabinetin apulaispäällikkö) Luke Hardingille.

Ja poliittiselle kentälle jakamansa tuen myötä Venäjä nousee esille vaikuttamisverkostojensa kautta myös kamppailussa luontokatoa ja ilmastomuutosta vastaan. Sen ohella, että Venäjä hyötyy fossiilisten energiavarojen myynnistä, sen etu on läntisten demokratioiden jakolinjojen syventyminen ja sisäisen koheesion rikkominen, tätä voimistaakseen se voi ujuttaa lonkeronsa hyvää tarkoittaviinkin ryhmiin ja organisaatioihin.

Huomionarvoista teoksessa on sen suomalaisille lukijoille, kirjailijan toimesta laaditut, jälkisanat, joissa Luke Harding viittaa myös pariin entiseen pääministeriimme – Esko Ahoon sekä Paavo Lipposeen, unohtamatta ”pehmeän vaikuttamisen” välineenä toimivaa Jokereita, kuten Harding huomauttaa –

”Urheilu on kuitenkin yksi Kremlin suosikkikortteja, mitä tulee ’pehmeän vaikuttamisen’ ja epämuodollisen vallankäytön rakentamiseen”. (s. 350)

Harding myös muistuttaa meitä suomalaisia siitä, että meidän olisi ehkäpä syytä suhtautua venäläisten jakamiin lahjoihin hieman aiempaa suuremmalla varovaisuudella. Sinne lahjahevosen suuhun olisi syytä katsoa!

Tämä kirjoitus sopii päättää venäläisen tutkivan toimittajan, päätoimittaja Roman Aninin, Yle MOT:in haastattelussa esittämään ajatukseen: ”Globaalissa taloudessa Venäjän korruptio on kaikkien ongelma”. (2)

 

Marko 

 

Lähteet:

1. Kuvakaappaus RT:n Youtube-videolta ”Full Skripal case interview with the UK's suspects”.

2. Yle MOT: Venäläisen rahan varjossa.*

Luke Hardingin ”Venäjän vakoojaverkosto” teoksen lainaukset sivuilta 299, 323, 350.

*:

Kuvakaappaus Yle MOT-ohjelmasta, kuvassa iStoriesin päätoimittaja Roman Anin.

Eliot Higgins: Me olemme bellingcat – Tiedustelupalvelu verkossa

 

OSINT – Open Source Intelligence eli avoimien lähteiden tiedustelu nousi laajempien kansanosien tietoisuuteen Ukrainan ja Syyrian sotien myötä. Sota- ja konfliktiuutisoinnissa lyhenne nostaa monien mieleen ensinnä Bellingcatin. Jyväskyläläinen Docendo vastaa Eliot Higginsin teoksen ”We Are Bellingcat – An Intelligence Agency for the People” suomenkielisen laitoksen ”Me olemme Bellingcat – Tiedustelupalvelu verkossa” kustantamisesta. Teoksen suomalaiselle lukijoille esipuheen on kirjoittanut, Bellingcatin alkuperäisjäseniin kuulunut, Veli-Pekka Kivimäki. Ymmärrykseni mukaan teos julkaistiin useissa maissa samanaikaisesti helmikuun alkupäivinä, Docendon palvellessa meitä suomalaisia erinomaisen hyvin julkaistessa teoksen ensimmäisessä aallossa.

Eliot Higgins: Me olemme bellingcat – Tiedustelupalvelu verkossa. Kuva M. Enqvist.

Näinä päivinä Bellingcat on meille monille tuttu, jotka seuraamme turvallisuuspolitiikkaa ja konflikteja sekä sotia eri rintamilla. Uskoakseni useimmilla on myös jokin tietty tapahtuma tai tutkimus, johon Bellingcat henkilöityy, tutkimus, joka tulee Bellingcatista ensimmäisenä mieleen. Minulla se on Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottamiseen liittyvä seikkaperäinen tutkimustyö, johon tutustuminen ja josta koottujen raporttien ja analyysien lukeminen on usein kuin lukisi salapoliisiromaania. Vertauksella en halua väheksyä Bellingcatin työtä, ennemminkin kuvata sitä, kuinka yksi johtolanka johtaa toiseen ja hitaasti muodostuu kokonaiskuva, joka paljastaa syyllisen. Toisin kuin salapoliisiromaaneissa, Bellingcatin tutkimustyössä tämä syyllinen kävi ilmeiseksi jo ennen viimeistä näytöstä lukuhuoneessa, mutta tästä huolimatta, jokainen pala, joka seikkaperäisen tutkimustyön myötä onnistuttiin kaivamaan esiin ja asettamaan oikealle paikalle, täydensi kuviota, niin, että lopulta kuka tahansa meistä voi käydä tämän todisteketjun läpi ja sen perusteella tehdä oman johtopäätöksen syyllisestä (tai syyllisistä).

Mutta, kuten kirja osoittaa, Bellingcat on paljon muutakin kuin MH17-tutkinta tai Syyriassa hallituksen suorittamien kaasuiskujen seikkaperäinen tutkinta – itse asiassa tänään Bellingcat on paljon juuri tätä muuta, mutta edelleen sen ympärillä käydyssä keskustelussa toistuu syytös ”CIA:n luomuksesta”, näiden syytösten tullessa tavattoman usein Venäjän johtoon myönteisesti suhtautuvan laita- ja äärioikeiston taholta, unohtamatta kuitenkaan vasemman laidan vankkumattomia amerikkalaisimperialismin vihaajia, jotka vihansa sokaisemana eivät näe malkaa omassa silmässään. Rakenteeltaan tämä kirjoitus on kuin olisin ryhtynyt lukemaan kirjaa keskeltä, vaikka ennen Bellingcatin syntyä ja, minulle merkittävää, MH17-tutkintaa, oli kuitenkin ollut jo mies ja sylimikro ja loputtomasti aikaa. Tämä mies oli Eliot Higgins.

Tavallaan kiehtovaa Bellingcatin ja samalla Eliot Higginsin tarinassa on se, että kaikki palaset olivat jo olemassa (internetin kuvavirta, mahdollisuus geolokaatioon, Google Maps ja Google Earth jne. jne.), mutta niitä ei ollut osattu, tai haluttu, hyödyntää ennen tätä suurten uutistoimistojen tai muidenkaan julkisten tahojen toimesta. Aivan kuin meillä olisi ollut palapeli, jota kukaan ei ollut jaksanut kasata. Huom. en nyt ota kantaa siihen, etteikö joku ole voinut jossain tehdä pienimuotoisesti tätä jo ennen Eliot Higginsiä, mutta Higgins oli todennäköisesti ensimmäisiä, joka havaitsi sen mahdollisuudet ja kokonaisvaltaisen tutkimustyön, raportoinnin ja analysoinnin osana – täydentämässä palettia.

Teoksen perusteella syntyy kuva, että vielä siinä vaiheessa, kun mahdollisuudet olivat jo tiedossa, julkisten organisaatioiden toiminnassa esiintyi siinä määrin konservatiivisuutta, ettei kaikkia osasia haluttu hyödyntää parhaalla mahdollisella tavalla:

”Peter de Kock palveli eräässä Alankomaiden poliisin peiteyksikössä MH17 tutkimuksen aikana. Kun turvallisuuspalvelun vakinainen kuudenkymmenen vahvuinen henkilöstö pyrki tuskalla ja vaivalla edistämään tutkimustaan, hän seurasi, miten Bellingcat selvitti ripeästi Buk-lavetin kulkureitin pelkkien julkisten lähteiden avulla. - - - …poliisilaitos oli konservatiivinen ja piti perinteisiä tutkimusmenetelmiä parempina.” s. 222–223.

Tietenkin alueellisia eroja on, mutta on todennäköistä, että havainto on jotakuinkin yleispätevä. Bellingcatin tutkimuksia seuratessa olemme myös havainneet sen, että suurten julkisten organisaatioiden, kuten Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB:n, toiminnassa muutokset tapahtuvat hitaasti määräyksistä huolimatta. Venäjän kohdalla läpensä korruptoitunut yhteiskunta asettaa omat lisähaasteensa, mikä on hyödyttänyt huomattavassa määrin myös Bellingcatia ja heidän yhteistyökumppaneita heidän kyetessä ostamaan pimeiltä markkinoilta dataa ja informaatiota, joka kuitenkin muodostaa vain osan heidän tutkimuksissa käyttämästään materiaalista. Kirjassa esiteltyjä, eräitä erityislaatuisia tutkimuksia, kuten Skripalin myrkytystutkinta, lukuun ottamatta avoimet lähteet ovat edelleen Bellingcatin tutkimustoiminnan kivijalka – perusta. Ne toistamalla, me itsekukin pystymme käymään läpi koko todisteketjun – kuten olen tehnyt esim. Malaysia Airlinesin lennon MH17 aineistoa läpikäydessäni tehnyt – ja tekemään johtopäätökset esitettyjen todisteiden pohjalta. Olen epäilemättä istunut satoja tunteja tietokoneen äärellä vain toisintaakseni Bellingcatin tutkimustyötä, käynyt läpi kuvia ja videoita sijoittaen niitä kartalle, lukenut sotilaiden somepostauksia jne.

Joukossamme on ihmisiä, joita todisteketjut eivät vakuuta, heidän joukossa on ihmisiä, jotka menevät vielä pidemmälle ryhtyessään toistamaan esimerkiksi Venäjän valtiollisten medioiden suoltamaa disinformaatiota, valheita ja harhatietoa – teoksessa Eliot Higgins kuvaa tällaisen ekosysteemin toiminnassa, kun Syyrian siviilipuolustusjärjestö eli valkokypärät joutuivat ankaran propagandakampanjan kohteeksi, jossa heidän maine pyrittiin tuhoamaan syyttäessä heitä murhaajiksi ja jopa elinkauppiaiksi:

”Osoittautui kuitenkin, että jotain kolkkoa oli tekeillä: harhatietokampanja ilman johtajaa, jossa väitteitä viskoivat edestakaisin salaliittoteoreetikot, valtiolliset propagandistit ja vaihtoehtoisen median äänitorvet – ekosysteemi, jolle olen antanut nimen ’kontrafaktuaalinen yhteisö’.” s. 125.

Toiminta on käytännössä sitä, jota toimittaja Jessikka Aro kuvailee teoksessaan ”Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta” termeillä ”mätä silli” ja ”suuri valhe” – ensimmäisen tarkoittaessa sitä, että kohde yhdistetään johonkin skandaaliin ja tätä kytköstä toistetaan niin pitkään, että kohteen nimi ryvettyy – alkaa haista, jonka seurauksena häntä ryhdytään karttelemaan; jälkimmäisen vastaavasti tarkoittaessa sitä, että keksitään niin suuri valhe, jollaista on mahdotonta uskoa kenenkään voivan keksiä, valhe on niin suuri, että se aiheuttaa traumoja kohdeyleisölle ja määrittelee tavan, jolla kohdeyleisö suhtautuu loattuun tahoon tulevaisuudessa.

Teoksessa Eliot Higgins kuvaa Bellingcatin toimintaa, toiminnan periaatteita kuin myös tavoitteita. Kuten kirjoitukseni alkupuolella viittaisin, kiehtovaa Bellingcatin ja samalla Eliot Higginsin tarinassa on se, että kaikki palaset olivat jo olemassa hänen ryhtyessä – ensin harrastajana, nyttemmin asiantuntijana – töihin, ja vaikka Bellingcat on toiminut jo vuosien ajan, olemme edelleen vasta tilanteessa, jossa olemme taipaleen alussa. Viittaan olla-verbillä toimintaan, jota voimme tehdä vapaaehtoisina hyödyntäen niitä tekniikoita, jotka Eliot Higgins ja Bellingcat ovat tehneet meille tutuiksi. Higgins kuvaa kirjassa hienosti, kuinka pohjimmiltaan samoja tekniikoita voi hyödyntää suurista mittakaavoista, kuten MH17 tutkimuksesta tai Jemenin sodassa siviileihin kohdistuneiden pommitusten tutkinnasta meitä lähellä oleviin kohteisiin, kuten ympäristön ja luonnontilan kirjaamiseen, tutkintaan ja lopulta analysointiin, ja tätä voivat tehdä ihan kaikki nuorista vanhuksiin.

Niin kiinnostavia ja erinomaisia kuin Bellingcatin julkaisemat merkittävät tutkimukset esim. Skripalien myrkyttämisestä kuin myös Syyriassa tehdyistä sotarikoksista ovatkin, ehkäpä meidän kaikkien kannalta merkittävin anti on se, mille tielle Eliot Higgins sylimikronsa kanssa meidät johdatti –  

”Aloitin kirjoittamalla blogia vapaahetkinäni. Nyt me olemme Bellingcat – ja tämä on vasta alkua”. s. 231.

Teosta on hyvin vaikea ruveta kritisoimaan. Ennemminkin kyseessä on teos, jossa käsiteltyjä aiheita ja kokonaisuuksia olisi suotavaa tuoda mukaan kouluopetukseen. Samalla kirjan lukeminen toimii jälleen yhtenä todisteena käynnissä olevasta pyrkimyksestä horjuttaa tietoa disinformaatiolla ja harhatiedolla ja kuinka tässä operaatiossa on mukana suuri joukko erilaisia operaattoreita yksittäisistä ihmisistä ryhmien kautta valtiojohtoisiin organisaatioihin ja yrityksiin, kuten Venäjän valtiorahoitteiset mediat, jotka ovat samalla merkittävä työkalu Venäjän informaatiosodankäynnin arsenaalissa. Ja tottahan kirjassa olisi saanut olla toinen mokoma lisää sivuja, lopulta lähdeluetteloineen ja henkilöhakemistoineen reilut 250 sivua oli varsin maltillisesti tekstiä tästä kiinnostavasta aiheesta.

Bellingcatin tunnuslause ”Tunnista, todenna, voimista” on hyvä pitää mielessä tänä aikana, jolloin joudumme kamppailemaan ”kontrafaktuaalisten yhteisöjen” tuottamaa melua vastaan.

 

Marko

 

Lainaukset Eliot Higginsin Me olemme bellingcat – Tiedustelupalvelu verkossa sivuilta:

125; 222–223; 231; 126.

Kirjan tekstin siteeraamiselle on lupa teoksen kustantaneelta Docendolta.

Jessikka Aron Putinin trollit – Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta viittaus teoksen sivuilta 168–169.

Venäläispropagandan keskiössä kemialliset aseet ja ISIS

Venäjällä valtiolliset mediat, joilla niilläkin on propagandistisia tehtäviä, erilaisten propagandamedioiden ohella ovat toistaneet – rummuttaneet – viime aikoina sanomaa siitä, kuinka Ukraina suunnittelee provokaatiota kemiallisilla aseilla Itä-Ukrainassa. (1)

Ukrainassa on sodittu jo pian viisi vuotta, käytännössä sodan ensitahdit lyötiin Venäjän miehittäessä Krimin niemimaan helmi-maaliskuussa 2014, niemimaan miehitystä seurasi Venäjän masinoima kaoottinen mielenosoitusten ja hallintorakennusten kaappausten sarja itäisessä Ukrainassa keväällä 2014, tämä eskaloitui ensin aseelliseksi yhteenotoksi Venäjän sotilastiedustelu GRU:n (GU:n) upseeri Igor ”Strelkov” Girkinin hyökättyä miehineen huhtikuun 12. päivän tienoilla Slovjanskin ja Kramatorskin kaupunkeihin Ukrainan itäosissa. Kevään ja kesän kuluessa tämä aseellinen yhteenotto eskaloitui sodaksi, johon ottaa osaa joukkoja myös Venäjän asevoimista ja maan muista turvallisuuselimistä. Strelkovin mukaan ilman heitä, mitään sotaa ei olisi tullut. Olisi nähty Odessan verilöylyn toisinto. (2)

Sodasta ja sodan luonteesta huolimatta, sodan aikana siviileiden ohella myös sotilaat ovat joutuneet sotarikosten kohteeksi, ei kuitenkaan voida varmuudella sanoa, että sodassa olisi käytetty kemiallisia aseita. Tammikuussa 2015 Donetskin Sergei Prokofjevin kansainvälisellä lentokentällä käydyissä taisteluissa ukrainalaissotilaat saivat oireita, joiden taustalla saattoi olla CS-kaasu, varmuutta minkään kaasuaseen käytölle ei saatu. (3)  Itä-Ukrainan sotatoimialueella on todennäköisesti käytetty valkoista fosforia sisältäviä ammuksia. YK:n sopimus vuodelta 1980 kielsi napalmin ja polttavien aseiden käytön siviileitä vastaan. Eräät maat, kuten Venäjä, on ratifioinut sopimuksen vain osittain pitäen itsellään oikeuden käyttää polttavia aseita. Eräät kriitikot pitävät valkoista fosforia sisältäviä ammuksia/pommeja kemiallisina aseina.

Ukrainan ohella Venäjä sotii myös Syyriassa, jossa sen liittolainen Syyrian hallinto – Venäjän suostumuksella (ja todennäköisesti hyväksynnällä) – on turvautunut kemiallisiin aseisiin useamman kerran. Venäjä on myös turvautunut omalla maaperällään arveluttaviin keinoihin, Tšetšeniassa ja terrorismin vastaisissa operaatioissa se on käyttänyt kemiallisiksi aseiksi luokiteltavia aseita ja kaasuja, näiden lisäksi Venäjän erikoisjoukot ovat ulkomailla iskeneet kemiallisin asein, tällainen hyökkäys suoritettiin entistä sotilastiedustelu-upseeria, kaksoisagentti, Sergei Skripalia vastaan, samassa iskussa hermomyrkky novitšokista vammautui myös Sergei Skripalin tytär Julia Skripal. Myöhemmin novitšokille altistui aviopari, naisen kuollessa hermomyrkkyyn miehen oltua koomassa parin viikon ajan kärsien koomasta heräämisen jälkeen myrkytyksen synnyttämistä eriasteisista oireista. (4)

Venäjän tausta huomioiden, ei olisi ollut poissuljettua sekään, etteikö Ukrainassa oltaisi syyllistytty kemiallisten aseiden käyttöön. Toistaiseksi uutiset niiden käytöstä ovat jääneet vahvistamatta ETYJ:n tarkkailijoiden tai muiden tahojen toimesta. Loppuvuoden aikana venäläismediat valtiojohtoon saakka ovat toistaneet ”tarinaa” Ukrainan provokatiivisesta hyökkäyksestä, vaikka, jos tarkkoja olemme, sodan viimeisimpien viikkojen provokaatioista vastaa jälleen kerran Venäjä, kuten näimme tapahtuvan Kertšin salmessa ja Mustalla merellä kansainvälisellä merialueella, jossa kuukausien jännitteen kasvu kääntyi Venäjän taholta suoraksi sotatoimeksi Ukrainan laivaston aluksia vastaan.

Huolestuttavaa Venäjän ”tarinassa” on se, että Ukrainaan kohdistettua kovaa (ja paikoin karkeaa) kieltä käyttää entistä useammin Venäjän valtion johtoon, ja eliittiin, kuuluvat henkilöt. Joulukuun 17. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov:

”Additional information that we have and tend to trust says that Poroshenko is planning an armed provocation on the Russian border, on the border of Crimea, for the end of December.” (5)

Voidaan melkeinpä nähdä, kuinka propagandamedioista disinformaatio on suodattunut ensin merkittäviin, mutta usein propagandistisiin, julkaisuihin, kuten Sputnik ja RT, josta viesti on hitaasti suodattunut valtiojohdon puheenparteen. Tällä hetkellä keskiössä ovat kemialliset aseet, ulkomaalaiset erikoisjoukot, kuten Iso-Britannian Special Air Service eli SAS sekä muslimiterroristit, esim. ISIS:iin kuuluneet tshetsheenit, jokaisella näistä tarinanosasista on kuitenkin pidempi historia – eivät ne tyhjästä ilmestyneet tämän vuoden lopulla. Poikkeavaa on kuitenkin se, että ”rumpu” soi aiempaa olennaisesti kovaäänisemmin.

Kuvakaappaus DONi-News, 8.4.2018.

Yllä propagandistisessa, nyt jo alas ajetussa, DONi Newsissä julkaistu disinformatiivinen ”uutinen” ”islamistipataljoonan saapumisesta Mariupoliin…”. Tässä ns. uutisessa Ukraina yhdistetty islamistien ja laittoman asekaupan myötä myös kemiallisiin aseisiin. Samainen ”uutinen” jaettiin sellaisenaan myös tvzvezda.ru-verkkosivulla.

Kuvakaappaus tvzvezda.ru.

Tällä viikolla venäläinen RT uutisoi ”islamistitaistelijoiden” saapumisesta Mariupoliin, aiemmin venäläismedioissa laajalle levisivät uutiset Ukrainan ”kemiallisista aseista”. (6 ja 7) Kemiallisia aseita käsittelevässä uutisessa muun muassa venäläinen Tass jakoi eteenpäin Itä-Ukrainan miehitetyllä alueella toimivan Donetsk News Agencyn ”uutisen”. Aivan kuten suomalaissyntyisen Janus Putkosen ”toimittelema” DONi News, on Donetsk News Agency luonteeltaan propagandistinen ja sen Donetskin osoite on samalla keskustan alueella, jossa myös DONi Newsin toimitus sijaitsi. Kyseisellä alueella on runsaasti Donetskin ”kansantasavallan” ”viranomaisten” haltuunsa ottamia kiinteistöjä.

Ukrainan puolustusministeriö julkaisi verkkosivullaan 29. joulukuuta artikkelin, jossa mainittiin seuraavaa:

”The Defence Intelligence of Ukraine established that a group of the Russian specialists in the field of chemical warfare and poisonous substances arrived in the occupied territory of Donbas in the middle of December.”

Tiedote on sikäli poikkeuksellinen, että kyseessä on Ukrainan sotilastiedustelun virallinen tiedonanto, mutta vahvistusta tiedonannolle ei vielä ole saatu. Sosiaalisessa mediassa on julkaistu kuvia joulukuun puolenvälin tietämissä venäläisjoukoista tai Venäjän proxy-joukoista miehitetyssä Donetskissa pukeutuneena OZK:n suojapukuun – yhden kuvan perusteella on mahdoton päätellä mihin joukko-osastoon sotilaat kuuluvat tai ovatko he Venäjän asevoimien palveluksessa olevia sotilaita, vai kuuluvatko esim. johonkin palkkasotilaista koottuun ryhmään, kuten PMC Wagner. Tähän mennessä kukaan ei ole kiistänyt sitä, etteikö kuva olisi otettu Donetskissa.

Kuva via @GirkinGirkin. (9)

Kiinnostavaa on kuitenkin se, että kuva on todennäköisesti julkaistu ensimmäisen kerran 13. joulukuuta, mikä taas ajallisesti käy yksiin venäläispropagandan kanssa, jonka mukaan ukrainalaiset valmistelivat provokaatiota kemiallisin asein Itä-Ukrainassa joulukuun puolivälin aikoihin. Herää kysymys, oliko Venäjällä itsellään suunnitteilla provokatiivinen operaatio, jota ei kuitenkaan pantu tuolloin täytäntöön. Ja jos oli, mutta sitä ei pantu täytäntöön, odottaako suunnitelma edelleen täytäntöönpanoa?

Marko

1. https://www.rferl.org/a/russia-repeats-claim-that-ukraine-is-preparing-a-provocation-/29674117.html 

2. https://themoscowtimes.com/articles/russias-igor-strelkov-i-am-responsible-for-war-in-eastern-ukraine-41598 

3. https://www.bellingcat.com/news/uk-and-europe/2015/01/23/were-chemical-weapons-used-in-donetsk-airports-last-stand/ 

4. https://fi.wikipedia.org/wiki/Sergei_ja_Julia_Skripalin_myrkytystapaus 

5. https://sputniknews.com/europe/201812171070751415-russia-ukraine-lavrov/ 

6. https://www.rt.com/op-ed/447536-isis-chechen-islamists-ukraine/ 

7. http://tass.com/world/1034342 

8. http://gur.gov.ua/en/content/rosiia-hotuietsia-zastosuvaty-khimichnu-zbroiu-na-okupovanii-terytorii-donbasu.html 

9. https://twitter.com/GirkinGirkin/status/1073283513250693121 

Twitter – ”Mission accomplished”

Social media platforms, such as Twitter and Facebook, in their speeches say they are fighting against trolling and disinformation (fake news). Reality and festivities rarely seem to meet, this was seen once again when Twitter froze – without telling no reason – Ukrainian @loogunda twitter account.

Screen shots by @oldloogund account.

@loogunda has been sending thousands of tweets to Twitter from the war zone in East-Ukraine: the war that Russia itself started. He has translated Ukrainian and Russian tweets to English. Personally, I find his work extremely important, it facilitates my own knowledge acquisition, in addition to being able to compare some of the information he shares with information I received from my own channels.

However, @loogunda is not the only one who has come - for one reason or another - to the "punitive action". In addition to @loogunda, other Ukrainian accounts have been frozen, and the @SovietSergey account parodying Russia's Foreign Minister Sergei Lavrov is one of the frozen accounts. 

This is not the first time that the Ukrainians have been subjected to punitive measures without any obvious cause. During the ongoing war, dozens - possibly even hundreds of - active account accounts have been frozen without a well-deserved reason. I remember the episode of the winter 2015-2016, when over a dozen or more Ukrainian accounts or accounts criticizing the Russian administration were frozen - part of them lost in Twitter. And this ongoing campaign is not the first to be against on @loogunda. 

While punctual and active information divisors are being punished - and threatened by pro-Russian trolls - users who sympathize with Russia's regime will continue harassment and trolling. I reported by a number of the following pro-Russian user @MarcoEnqvist70 messages on Twitter - none of the reporting does not lead to anything. That user is trying to make every possible inconvenience to me, starting with the username.

Screen shots by @MarcoEnqvist70 account.

According to Twitter, the above tweets does not give cause for action - and not tweet compound below.

Combine different tweets by @MarcoEnqvist70, some pictures eliminate.

Taking the latest episode, I look like Twitter's "fight" against trolling and spreading disinformation, it looks like a series of failures. I suspect that Twitter does not have a real desire to intervene, as it would inevitably lead to the need to tackle - with a tough hand – the trolling and spreading of hate speech by Russian state officials, so the actions of Twitter are comparable to "word sentences": words but no deeds...

Commenting on the Russian Embassy in Great Britain poisoning on spy Sergei Skripal.

To the end – sarcastically – Twitter's representatives for the Russians: "Mission accomplished…”

Marko