Kohdennettua häirintää ja maalittamista

Ex. kansanedustaja valtiopäiväneuvos Mikko Elon toimittaja Jessikka Aroon kohdistama sarjahäirintä Facebookissa tapahtui reilu viikko sitten ollessani reissussa, tuolloin en kyennyt tarttumaan aiheeseen tarkemman kirjoituksen myötä, mutta koska kyseessä on – mielestäni – selkeä korkeanprofiilin sosiaalisessa mediassa tapahtunut häirintätapahtuma, on tapahtuneen käsittely näin jälkikäteen perusteltua. Korkeanprofiilin häirinnän siitä tekee ensinnä se, että aloittajana ja häirintäketjun ylläpitäjänä toimi ex. kansanedustaja, Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan puheenjohtajanakin  vuosina 1995 – 2007 toiminut valtiopäiväneuvos Mikko Elo, tapahtumaketjuun osallistui myös valiokuntaneuvos Peter Saramo Eduskunnan suuren valiokunnan valiokuntasihteeri – kaksi korkeamman profiilin toimijaa, joten huomio oli taattu.

Kaikki alkoi seuraavasta Mikko Elon Facebook-päivityksestä:

Kuvakaappaus Mikko Elon Facebook-sivulta.

Kyseisessä päivityksessä ex. kansanedustaja Mikko Elo nostaa esille puheenvuoronsa ”Oletko jo ilmoittautunut trolliksi Jessikkalle?” neljän vuoden takaa, (1) jossa jaetaan myös Jessikka Aron työnumero. Tämä nosto johti siihen, että toimittaja Aro sai (vähintään) yhden häirintäpuhelun - soittajana Vilho Juntunen, joka myös tunnusti tekonsa Elon Facebook-seinällä, tunnustusta seurannut – moni säikeinen keskustelu – näyttäytyi omissa silmissäni itse soittoa verrattomasti merkittävämpänä häirinnän ja mustamaalauksen muotona, tähän palaan myöhemmin.

Kuvakaappaus Elon Facebook-seinältä.

Juntusen Facebook-viestien mukaan Aro soitti hänen numeroon takaisin, mikä on toki ymmärrettävää, koska soitto tuli Aron työnumeroon, asia käy ilmi Facebookissa käydyistä keskustelusta. Soittaja, kommunisti Juntunen Kainuusta, on tunnettu näissä piireissä. Juntunen on myös vieraillut miehitetyssä Itä-Ukrainassa syksyllä 2016 suomalaisen propagandaryhmän matkassa tavaten Donetskissa muun muassa suomalaispropagandisti Janus Putkosen. Alueelle suomalaisryhmä saapui Venäjältä, rajaosuuden kautta, mikä ei ole Ukrainan kontrolloima, syyllistyen valtiorajarikokseen ja Ukrainan lakien rikkomiseen.

Juntunen miehitetyssä Donetskissa.

Elon toiminnasta tekee jo tässä kohdin erityisen tuomittavaa se, että alkuperäisestä Ylen välittämästä linkistä, jossa Aro kertoo kerättävän ”tietoa verkossa häiriköivistä Venäjä-trolleista” on poistettu Aron työnumero sen jälkeen, kun tietojenkeruu ei enää ollut ajankohtaista. (2) Sen sijaan Elo jakoi työnumeroa omassa blogissaan eteenpäin. Elo ei myöskään tunnu ymmärtävän tehneensä virheen. Virheen tunnustamisen sijaan hän masinoi lukuisten Facebook-päivitysten sarjan mustamaalatakseen Aroa sekä Aroa tukeneita keskustelijoita. Alla kuvakaappaus yhdestä tällaisesta keskusteluavauksesta.

Kuvakaappaus Elon Facebook-seinältä.

Käydystä keskustelusta huolimatta Elo ei näytä haluavan ymmärtää sitä, että Aro etsi kokemuksia ja havaintoja Venäjä-trolleista, ja aivan kuten  artikkelissa mainitaan ”Tarkoitus ei ole nimitellä yksittäisiä trolleja, vaan keskustella ilmiöstä laajemmin” (2) eli mitään nimirekisteriä ei kerätty, eikä trolleja pyydetty ilmoittautumaan. Tässä kohdin Elon toiminta ei ero millään muotoa esim. Venäjän harjoittamasta propagandasta ja informaation vääristämisestä. Alkuperäisen viestin sanoma muutetaan haluamaansa suuntaan, josta tehdään itselle totuus, joka kumoaa alkuperäisen informaation. Elon totuus on se, että Aro pyysi trolleja ilmoittautumaan, Elon totuus tuntuu myös olevan se, että kerätään nimirekisteriä – toinen asia on sitten se, että ovatko nämä ajatukset alun perin Elon oma vai onko joku ”syöttänyt” ne hänelle.

Tässäkään yhteydessä Elo ei halunnut tai kyennyt ymmärtämään sitä, että hän jakaa selkeää disinformaatiota, että hän on aktiivinen toimija kohdistaessaan Aroon häirintää – ymmärrän sen miksi Elo ei halunnut tunnustaa virheittään, kyse on Elolle yksinkertaisesti tarkoituksellisesta toiminnasta sekä ”totuudesta”. Kenties hän kokee toimivansa oikein tai ainakin oikean asian puolesta. Kyse on myös tarkoituksellisesta ja tahallisesta häirinnästä, jopa maalittamisesta – mielestäni toimintaa voidaan pitää maalittamisena kun huomioidaan se, että Elolla on Facebookissa tuhansia seuraajia, ja että kyseessä on ex. kansanedustaja ja valtiopäiväneuvos. Oman osansa tähän soppaan antoi, jälleen kerran, valiokuntaneuvos Peter Saramo muun muassa seuraavalla tapaa:

Kuvakaappaus Elon Facebook-seinältä.

Saramo ei todellakaan ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. (3) Hän on aktiivisesti kampanjoinut muun muassa Aroa vastaan useamman vuoden ajan, ottaen myös yhteyttä ulkomaisiin medioihin. Venäjän Trolliarmeija ryhmässä Saramo julkaisi The Sydney Morning Heraldille kirjoittamansa kirjeen. (4) Saramo väittää kirjoittaneensa kirjeen yksityishenkilönä, tästä huolimatta hän allekirjoitti kirjeensä:

”Respectfully,

Peter Saramo

Director, EU Secretariat

Parliament of Finland”

Tällainen korostaminen kumoaa kaikella tapaa väitteen yksityishenkilönä kirjoittamiselle. Yksityishenkilön ei ole tarve näin selkeästi tuoda esille omaa asemaansa, pyrkien näin nostamaan vastineensa painoarvoa olennaisesti. Kenties jopa pyrkien vetämään mattoa Aron jalkojen alta – romuttamaan hänen uskottavuutensa.

Elon Facebook-seinällä käytyä keskustelua leimasi myös hyvin rujo ja härski kielenkäyttö, paikoin se oli täysin rinnastettavissa MV-median foorumeilla käytyyn "keskusteluun" – ollen aivan yhtä ”sakeaa” ja häiritsevää luonteeltaan. Eloa huomautettiin lukuisia kertoja hänen tukijoiden ja ymmärtäjien käyttämästä kielestä, sen sijaan, että Elo olisi puuttunut tähän – kehottanut malttiin ja poistanut räikeimpiä ylilyöntejä, Elo ryhtyi sensuroimaan kirjoittajia, jotka huomauttivat Eloa käynnissä olevan monisäikeisen keskustelun, jopa rikollisesta, luonteesta.

Sen sijaan seuraavan kaltaisia viestejä Elo ei katsonut tarpeelliseksi poistaa, tukivathan ne hänen agendaa. Tätä soopaa keskusteluissa oli huomattavia määriä.

Kuvakaappaus Mikko Elon Facebook-sivulta.

Olen pannut merkille sen, että muutaman vuoden takaiseen aikaan verrattuna, tänään omalla nimellä kirjoitetaan entistä häiritsevämpää – aggressiivisempaa – tekstiä. Aiemmin turvauduttiin nimimerkkeihin tms. nykyään varsin usein omalla nimellä kirjoitetaan hyvin henkilökohtaisia hyökkäyksiä ihmisiä vastaan, usein sellaisia ihmisiä, jotka eivät jaa samaa aatemaailmaa tai jotka työssään käsittelevät yhteiskunnallisia (hyökkääjälle tärkeitä aiheita) kriittisesti tai hyökkääjän näkökulmasta väärällä tavalla. Nähdäkseni tämä on eräs seuraus MV-lehden ja -median synnyttämästä ”keskustelukulttuurista”. Tähän näkemykseen on myös ujutettu ajatus sananvapauden rajoittamisesta, kyse ei kuitenkaan ole siitä, vaan siitä, että sananvapauteen liittyy myös vastuu sanomisistaan. Ihan mitä tahansa emme saa sananvapauden nimissä esittää, mikäli tulemme rikkoneeksi lakia, asia tarkastellaan viime kädessä oikeudessa, asia mitä esim. Ilja Janitskinia vastaan käytävässä oikeudenkäynnissä Janitskinin tukijoiden tuntuu olevan vaikea ymmärtää. Yllä olevassa kuvakaappauksessa ei esiinny kritiikkiä vaan kyse on loanheitosta ja häirinnästä, häirinnän kitkeminen ei ole sananvapauden rajoittamista.

Elon sivulla käytyyn keskusteluun otti osaa henkilöitä voimakkaalla Venäjä-myönteisellä narratiivilla varustettuna, kuten Evgenia Hilden, joka keväällä ja kesällä 2014 oli hyvin aktiivisesti mukana Johan Bäckmanin ”Novorossija”-edustusto projekteissa levittäen Venäjän narratiivia tukevaa sanomaa Suomeen. Hildenin viestit välittävät varauksetonta Venäjä-tarinaa, Venäjän kertomaa propagandaa, eikä Hilden halua ymmärtää sitä, miksi tietyt terminologiat ovat jääneet ”elämään” eikä Venäjän roolista Ukrainan sodassa välttämättä puhuta oikein nimin. Ei vaikka näyttö Venäjän osallisuudesta on kiistatonta. Tästä saamme syyttää itseämme, haluttomuuttamme puhua Venäjän roolista Ukrainassa oikeita termejä käyttäen. Ukrainassa ei ole sisällissota, siellä ei sodi separatisteja, kyseessä on Venäjän Ukrainaan kohdistama aggressio ja sota, joka alkoi helmikuussa 2014 Krimin niemimaan miehityksellä jatkuen keväällä (huhtikuussa) 2014 operaatiolla Itä-Ukrainassa, joka jatkuu käynnissä olevana matalan intensiteetin sotana edelleen.

Kuvakollaasi parista Hildenin viestistä Elon Facebook-seinältä.

Keskustelu Mikko Elon Facebook-seinällä oli kokonaisuudessaan ikävää ja häiritsevää – asiatonta. Elon näkemystä tukevista osallistujista kovin harva pyrki asialliseen ja kriittiseen keskusteluun, keino valikoima oli aivan jotain muuta – yllä kuvailtua masinoitua hyökkäystä toimittaja Aroa ja asiallista keskustelukulttuuria vaativia vastaan. Elo ei myöskään näytä huomioivan hänelle kirjoitettuja vastineita, eikä huomioivan sitä, että toimittajana Aro on työstänyt keräämästään materiaalista lukuisia artikkeleja useammalla kielellä – Mikko Elo perää uudelleen ja uudelleen asioita, joista on jo kirjoitettu lukuisia artikkeleja ja joita on lainattu lukuisissa medioissa ja kirjoituksissa.

Jos jotain hyvää keskustelusta on löydettävissä, on se sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtaja Antti Rinteen voimakas ja selkeä kannanotto, jossa hän ehdottomasti tuomitsi Elon toimittaja Aroon kohdistaman lokakampanjan. (5) Ehkäpä tämän puuttumisen seurauksena Elon alkuperäinen ”puheenvuoro” Uuden-Suomen sivuilla näyttää poistuneen. 

On toivottavaa, että sanoja seuraa myös konkreettisia tekoja - häirintä ei ole kritiikkiä!

Marko

1. http://mikkoelo.puheenvuoro.uusisuomi.fi/176041-oletko-jo-ilmoittaunut-trolliksi-jessikkalle 

(Huom: kirjoitus on todennäköisesti nyt poistettu Uuden-Suomen sivulta).

2. https://yle.fi/uutiset/3-7470016 

3. https://kioski.yle.fi/omat/my-year-as-a-pro-russia-troll-magnet 

4. https://www.facebook.com/groups/389891377829035/permalink/611688585649312/?comment_id=612000048951499 

5. https://twitter.com/AnttiRinnepj/status/1034031828796157962 

Kahtiajakautunut kansa eheytyi yhdeksi – satavuotias Suomi

Tänään kuudes joulukuuta juhlimme satavuotiasta Suomea – itsenäisyysjulistus annettiin vaikeina aikoina rohkeiden ihmisten toimesta – olisi perin kummallista, jollen minä, myös turvallisuuspolitiikasta ynnä suomettumisesta, kirjoittava bloggari ”raapustaisi” riviäkään itsenäisyyspäivänämme. Ollakseni rehellinen, pääni tuntui lyövän tyhjää, en oikein tiennyt mistä kirjoitta ja miten, koska kaikki olennainen on kirjoitettu sataan kertaan.

Olisiko edes järkevää itsensä tähden ja muodonvuoksi kirjoittaa muutama rivi toivottaen samalla Suomelle ja meille suomalaisille hyvää itsenäisyyspäivää. Olisinko kirjoittanut mitään, jollei toimittaja Laura Halminen olisi kirjoittanut maanantaina 4. joulukuuta Helsingin Sanomiin kolumnin 18-vuotiaasta nuoresta miehestä, joka teki sata vuotta sitten valinnan, kuten Halminen kirjoitti ”Emil Vaateri jätti kotinsa ja lähti sisällissodan kuohuista Venäjälle” – mutta vielä enemmän minua kosketti seuraava:

”Historia ei muutu sillä, mitä siitä nyt ajattelemme. Velvollisuutemme on tunnustaa tapahtuneet ja kertoa niistä.” (1)

Tuolloin minulle alkoi hahmottua se mistä kirjoittaisin – mitä kertoisin. Se mitä kirjoitan, kattaa monella tapaa itsenäistyneen Suomen ensimmäisten vuosien tapahtumat ja se johon päätän lyhyen kirjoitukseni, kertoo kansasta, joka eheytyi kahtiajakautumisen jälkeen taistellen vapaudesta, säilyttäen sen.

Olisin voinut valita lähestymiskulmaksi rikkaan talollisen, taistelun valkoisten puolesta, sankarillisen kuoleman Viipurissa ja hautajaiset, joihin osallistui satamäärin miehistöä ja upseereita. Olisin voinut kertoa äitini isän läheisten vaiheista, mutta nyt unohdan sen puolen 1918 tapahtumista – kohdistan katseeni Kemiin ja isäni sukuun, jossa rikkauksista ei edes saatettu haaveilla 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Nyt jo edesmenneen vaarini isä – Jaakko – asui lastensa ynnä ”huushollarskan” kanssa pienessä huoneessa Kemiyhtiön asunnossa, jonka ainoa ikkuna avautui etelään. Vaarini oli menettänyt äitinsä ”laakiin”, kuten aivohalvausta tuolloin nimitettiin, olleessaan viiden vanha. Perhe jäi isän elätettäväksi, myöhemmin mukaan astui ”huushollarska” S. Jaakko eli S:n kanssa ns. susiparina elämänsä loppuun saakka, 30-luvun ensimmäisille vuosille, mutta tuolloin Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina – vaarini kertoman mukaan – tuntui kuin isä Jaakko ei olisi kotona ollutkaan, niin vähän häntä näkyi.

Jaakko – Jaakko Enqvist – oli matkapuhuja, kertoman mukaan Työväen ja Pienviljelijäin puolueeseen kuulunut Jaakko oli oivallinen puhuja. Ehkäpä puhelahjat veivät hänet Tyrnävältä Kemiin, ja siellä Kemin maalaiskunnan kunnanvaltuustoon sekä 20-luvun alun myrskyisinä vuosina aina Helsinkiin saakka. Tiedetään, että 1922 Jaakko Enqvist asettui ehdolle eduskuntavaaleissa puolueensa listoille tullen myös valituksi kansanedustajaksi. (2) Eduskuntaryhmä, johon hän kuului, oli Suomen sosialistinen työväenpuolue – todennäköisesti sosialistipuolueet yhdistyivät yhdeksi tahi pienpuolue sulautui suurempaan, josta johtuen eduskuntaryhmän nimi on eri kuin puolue, jonka listoille Jaakko oli asettunut ehdolle.

Tehtäväni ei ole tuomita Jaakon valintoja, on ymmärrettävää, että pohjoisessa, perheessä ja suvussa, johon rikkautta ei ollut kertynyt, jossa kouluja ei merkittävässä määrin oltu käyty, valinnat olivat vähissä, jos halusi vaikuttaa, jos tunti ideologista vetoa suuntaan tahi toiseen. Luontevin valinta Jaakon kaltaisille aktiiveille olivat työläisvallankumouksesta haaveilleet ja sellaista suunnitelleet ”punaiset puolueet”. 

Tietämäni mukaan Jaakko oli ennen muuta puhuja – olisiko ollut jopa pasifisti – hänen ei tiedetä tarttuneen aseeseen edes sisällissodan aikana. Hän osasi puhua ja sitä hän tekikin jo ennen kansanedustajuutta kuin myös sen aikana. Minulla on otteita hänen lukuisista puheista eduskunnassa, mutta tähän hätään en niitä valtaisista muistiinpanokuormistani löytänyt – idealismi paatoksellisuuteen yhdistettynä niistä kuultaa läpi, voimakas kritiikki oikeistolaisia voimia ynnä ohranaa kohtaan. Ohranaksi hän nimitti poliisilaitosta 20-luvulla.

Kommunismin pelko oli Suomessa voimakasta 20-luvulla, ymmärrettävistä syistä johtuen, ja kuten suurin osa kommunistikansanedustajista Jaakkokin pidätettiin ja hänet asetettiin syytteeseen maanpetoksellisesta toiminnasta. Pidätettynä Jaakko oli kahdesti, ensin tutkintavankeudessa 1924 kahdeksan kuukautta, välillä ennen lopullisen tuomion julistamista hän pääsi vapauteen. Jaakko Enqvist pidätettiin toistamiseen ollessaan kotona Kemissä. Pidätys suoritettiin keskellä yötä, ensitöikseen ”ohrana” kävelytti hänet Karihaaran putkaan kävelymatkan päähän kotoa, josta hänet siirrettiin pahamaineiseen Tammisaaren pakkotyölaitokseen kärsimään vuoden ja kahdeksan kuukauden tuomionsa loppuun, tuomiosta ei vähennetty hänen tutkintovankeusaikaa. Syystä tai toisesta johtuen kuitenkaan kaikki kommunistiset kansanedustajat eivät joutuneet kärsimään tuomiota, eräs kemiläinen kansanedustajaksi valittu veturinkuljettaja selvisi silkalla säikähdyksellä pidätysaallosta.

Vuoden 1926 kesällä Tammisaaresta palasi niin fyysisesti kuin myös henkisesti muuttunut – murtunut – mies. Laiha mies, jolla oli suuri ”vesimaha”, oli kuin varjo entisestään. Hän oli menettänyt ihanteensa, kieltäytyi kutsuista liittyä maanalaiseen kommunistiseen liikkeeseen. Jaakko oli vain tuumannut politiikasta: ”Siitä ei ole muuta hyötyä kuin pääsee lusimaan”.

Pakkotyölaitostuomio seurasi Jaakkoa palattuaan Kemiin. Entinen työnantaja Kemiyhtiö ei halunnut ottaa häntä palvelukseen, moni muu yritys sulki porttinsa entiseltä kommunistilta – maanpetturilta. Paikallinen Osuuskauppa oli niitä harvoja yhtiöitä, joka palkkasi töihin kommunisteja ja sosialisteja – sieltä entinen kansanedustaja sai työtä tehden varastomiehen ja apumiehen töitä.

30-luvun alun ”hurjat vuodet” löivät laineina pohjoiseenkin. Tiedämme, että Jaakkoa oli useamman kerran etsitty ”oikeistovoimien” taholta – hänet haluttiin kyydittää itään rajalle ja muiluttaa Neuvostoliittoon. Osuuskaupan korkeat aidan ja suljetut portit suojelivat entistä – intohimonsa kadottanutta – kommunistia. Lukemattomia öinä, Jaakon yöpyessä keskusvaraston hissikonehuoneessa suojassa, Osuuskaupan portilla väijyvät ”äärimmäisyysaineksiin” kuuluvat miehet.

Ehkäpä Jaakon kova kohtalo sai vaarini siskon E:n tekemään valintansa, niinpä hän 30-luvun alkupuolella pakkasi laukkunsa, jätti Kemin taakseen, päätyi lopulta neuvostovaltioon – Leningradiin – jossa hänen tiedetään osallistuneen seminaariin sekä toimineen opettajana. Saamiemme tietojen mukaan E. kuoli keuhkotautiin Neuvostoliitossa. Sen tarkempia tutkimuksia hänen kohtalosta ei tuolloin tehty, ne koettiin tarpeettomiksi. Eikä todennäköisesti mieltä askarruttaviin kysymyksiin olisi koskaan saatu vastauksia.

Vuoden 1933 tammikuussa Jaakko Enqvistin maallinen vaellus päättyi.

* * *

30-luvulla kommunismin stigma oli vielä voimakas, niinpä vaariani ei koskaan huolittu suorittamaan asepalvelusta – oliko kenties tuumattu ”Kommunistin poikaa ei tänne huolita”.

Vuosikymmenen aikana moni asia maassamme muuttui, talvisotaan ”pitkillä linjoilla” eli Atlantin valtameren ylittävillä linjoilla seilannut merimies - vaarini - ei ehtinyt. Talvisodan alkaessa kauppalaivastoon kuulunut alus seilasi Amerikan rannikkoa, sodan kuluessa se purjehti valtameren yli Eurooppaan – Ranskassa alukseen suunniteltiin lastattavan tykkejä, jotka oli tarkoitus toimittaa Suomeen. Hitlerin hyökkäys Ranskaan muutti suunnitelmat ja S/S Koura jätti Ranskan satamat taakseen.

Ennen jatkosodan alkua S/S Koura palasi Liinahamariin, jossa vaarini lopulta jätti laivan. Jonkin ajan kuluttua hän oli Sallan seudulla saamassa pikaista varusmieskoulutusta, nuorten poikain parissa. Sallan rajalta joukko-osasto siirrettiin lopulta Kuusamoon Pistojoelle kahdennentoista jalkaväkirykmentin seitsemänteen komppaniaan, jonka komentajana toimi eversti Puroma. Minulle tuntemattomaksi jääneen, venäläisten miehittämän kukkulan valloitusyrityksessä, vaarini haavoittui – jalkaan osui kaksi luotia. Sota oli sillä erää sodittu.

1918 kahtiajakautunut kansa oli 30-luvun loppuun mennessä yhdistynyt niin, että se taisteli vapaudestaan onnistuneesti. Miehet ja naiset taustaan ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta astuivat puolustamaan tahi palvelemaan maataan – sotakirveet oli viimein haudattu. Oli annettu anteeksi ja puolustettiin yhdessä tätä maata puna-armeijaa vastaan ja oltiinpa valmiit yhdessä vaatimaan hyvitystä 1941 alkaneessa jatkosodassa.

Minulle tämä Suomen rivien yhdistyminen on se merkittävin ihme – tänä päivänä katson ympärilleni kummeksuen nähdessäni tämän kansan hajaantuvan ja kääntyvän toinen toistaan vastaan. Toki pieninä ryhminä, osa ideologisista, osa muista syistä johtuen – joukossa on varmasti opportunisteja, kuten oli sata vuotta sittenkin. En nyt maalaa piruja seinille, eiköhän tämä – puolustamisen arvoinen demokratia – selviä tulevista myrskyistä.

Minä sytytän kynttilän heille, jotka yhdistivät rivinsä, unohtivat kaunansa ja taistelivat – kuka mitenkin – Suomen puolesta.

Marko

1. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005475134.html 

2. https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/Sivut/910340.aspx 

Kirjoituksessa hyödynnetty setäni A. Enqvistin suorittamaa sukututkimusta ja isovanhempieni haastattelua. Tekstissä käytetty puolueista ja tahoista nimiä, jotka sukukronikassa esiintyvät.

Suomenlinnassa kesällä 2015. (kuva: Marko Enqvist).