Tuula Malin: Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

Venäjän kiinteistö- ja tonttikaupat Suomessa ovat nousseet suuriin otsikoihin viime vuosina, syyskuun 22. päivä 2018 venäläisten omistamat kiinteistöt nousivat kaikkien huulille, viranomaisten suoritettua laajan ratsian Saaristomeren syväväylien äärellä sijainneen, ”matkailu- ja majoituspalveluja” tarjonneen, Airiston Helmen tiloihin.

Mutta jo ennen Airiston Helmen ratsiaa yksittäiset toimittajat ja mediat olivat kiinnittäneet huomiota venäläisten, sangen outoihin, tontti- ja kiinteistökauppoihin Suomessa, vielä tuolloin kyseessä oli tavattoman usein taistelu tuulimyllyjä vastaan – huomion ollessa kaikkea muuta kuin kannustavan, ennemminkin päinvastoin leimakirveiden heiluessa ja syyttävän sormen osoittaessa työtään tekeviin toimittajiin (ja kansalaisaktivisteihin). Toimittaja Tuula Malinin voi sanoa kuuluvan aiheen käsittelyn pioneereihin Suomessa, todennäköisesti hän on ensimmäinen (tai ainakin ensimmäisiä) toimittajia, jotka kirjoittivat aiheesta – Malin aloitti aiheen tutkimisen vuonna 2007 ja lokakuussa 2008 MTV:n 45 minuuttia -ohjelmassa hän uutisoi sisämaan tonttikaupoista ensimmäisen kerran. (s. 279)

Noista vuosista on vierähtänyt aikaa reilu vuosikymmen, lukemattomien juttujen ja katsausten myötä on luonnollista, että toimitustyö kaikkine havaintoineen kootaan yksiin kansiin, näin lukijoidenkin on helpompi ymmärtää ja havainnoida kokonaisuutta. Docendon kustantama, Tuula Malinin kirjoittama ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” herätti ilmestyessään kohua, teosta kritisoitiin erityisesti Georgij Alafuzoffiin liittyvien vihjailujen tähden, lähteistämättöminä vihjeinä ne jäivät ikävällä tapaa riippumaan ilmaan, mutta kriitikoiden taholta liiallisen huomion kiinnittäminen Alafuzoffiin, siirtää samalla keskustelua syrjään itse asiasta – Venäjän kiinteistö- ja tonttikaupoista Suomessa ja tähän toimintaan liittyvistä havainnoista ja kokonaisuudesta.

Tuula Malin: Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa.

Ennen uppoutumista Malinin teoksen havainnointiin, muutama sana omasta aihepiiriin liittyvästä kiinnostuksesta. Reilu vuosikymmen sitten, aikana, jolloin venäläisten tonttikaupat nousivat ensimmäistä kertaa otsikoihin, itse suhtauduin aiheeseen varsin neutraalisti – aihe herätti kiinnostusta mutta koskapa oma tietämykseni oli perin vajaata, olin ennemminkin utelias ilmiöstä. Etelä-Karjalasta kotoisin olevana asia herätti luonnollisesti kiinnostusta, alueella moni tontti ja mökki vaihtoi omistajaa, halutessaan jonkin tontin, kiinteistön tai tilan, venäläiset lähes poikkeuksetta tekivät tarjouksen, jolla voittivat suomalaiset – hinnat nousivat, elettiin hulluja vuosia.

Kiinnostusta seurasi aiheeseen tarkempi tutustuminen, suhtauduin vielä kauppoihin neutraalisti mutta kaipasin avoimempaa keskustelua hyödyistä ja haitoista – keskustelu kun paikallisella tasolla tuppasi olemaan keskustelua hyödyistä. Neutraalia vaihetta seurasi kriittisempi suhtautuminen, muistan kirjoittaneeni 2010-luvun alkupuolella ensimmäiset kriittiset kirjoitukseni aiheesta keskustelufoorumeille, lopulta kriittinen suhtautuminen muuttui vieläkin varautuneemmaksi suhtautumiseksi venäläisten toimintaan Suomessa – kaipasin rajoituksia vähintäänkin alueille, jotka rajoittuivat maanpuolustuksellisesti tai turvallisuuspoliittisesti tärkeisiin kohteisiin.

Muistan keskusteluista vähättelyä venäläisten ostokäyttäytymistä ja sen muodostamaa mahdollista turvallisuusuhkaa kohtaan, keskustelijoita, jotka halusivat rajoittaa venäläisten toimia, katsottiin pitkin nenänvartta vielä niinkin myöhään kuin vuoden 2015 puolella.

”Minusta vaan tuntuu hyvin erikoiselta, että nämä tontit hankitaan venäläiseen omistukseen eikä suomalaisille bulvaaneille. Miksi heilutetaan punaista lippua ja huudetaan, Hei me ollaan täällä!? - - -

Minua vaan hymyilyttää se että ihmiset luulevat keksineensä jotain salaista tässä asiassa. Aika vähäinen on usko suomalaisiin viranomaisiin”.

Tuolloin venäläiset käyttivät bulvaaneja vähemmän, ilmeisesti syystä, koska eivät nähneet sille tarvetta, koska viranomaisillamme ei ollut täyttä selkoa siitä kuka omisti ja missä, kuten ei siitäkään kuka oli todellinen omistaja, ja on myös syytä muistaa, että pitkälle 2010-luvulle Suomessa toivotettiin venäläisomistajat tervetulleiksi, mikä todennäköisesti vaikutti siihen, etteivät he nähneet kaikissa tapauksissa tarvetta bulvaanien hyödyntämiselle.

Niin ikävä kuin se on todeta, Malinin teoksen perusteella tilanne oli muutama vuosi sitten se, ettei viranomaisillamme ollut selkoa siitä kuka omistaa ja missä, ongelmia oli jopa tietää, kuka osti maata, kiinteistöä jne. puolustusvoimien alueiden tuntumasta – tai kuka oli lopullinen omistaja myyjien ja ostajien ketjussa. Airiston Helmen paljastumisen jälkeen alkoi omistusten kierrätys, omistusjärjestelyjen muuttuessa aiempaa monimutkaisemmiksi. (s. 277) Tästä on luontevaa siirtyä tarkastelemaan Tuula Malinin teosta ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” – kiinnitän huomioni pääasiassa kiinteistö- ja tontti- sekä erilaisiin yrityskauppoihin, vaikka Malin teoksessa käy kertauksenomaisesti läpi omaa uraansa toimittajana ja kirjailijana sekä kirjoittajana, huomioiden venäläisten tekemien tontti- ja kiinteistökauppojen ohella myös muita hybridi- ja vaikuttamisoperaatioita, viitaten myös ”Tapaus Antoniin” ja sen myötä hybridisotaan kuuluvaa informaatio-psykologista vaikuttamista huoltajuuskiistojen näkökulmasta.

Osana laajempaa kokonaisuutta teoksessa käydään myös läpi hybridisotaan ja vaikuttamiseen liittyviä toimia, kuten vastakkainasettelun lisääminen kohdevaltiossa (jota Suomessakin tapahtuu) ja ulkovenäläisten hyötykäyttö, joita teemoja en kuitenkaan katso tarpeelliseksi kommentoida tässä laajalti. Eteläkarjalaistaustaisena törmäsin itsekin jo vuosia sitten Venäjän pyrkimyksiin vaikuttaa kieliopintojen kautta Etelä-Karjalan alueella, kuinka Lappeenrannassakin venäjän kielinen koulu oli tehnyt yhteistyötä ”Russkij Mir” -säätiön kanssa, saaden myös tukea säätiöltä. ”Russkij Mir” (eli venäläinen maailma) on Venäjän valtion ja Venäjän ortodoksisen kirkon yhteishanke, jonka päämääränä on venäläisten arvojen, kielen ja kulttuurin vahvistaminen – poliittisia ulottuvuuksia unohtamatta. Säätiö pyrkii vahvistamaan venäläistä identiteettiä ensisijaisesti ulkovenäläisten keskuudessa, mutta kohderyhmänä on myös vastaanottajavaltioiden kantaväestö. Suomessa Russkij Mir on kampanjoinut myös pakkoruotsia vastaan, ja Suomessa säätiön painopistealueena on ollut Kaakkois- ja Itä-Suomi, jossa on myös esitetty voimakkaita pakkoruotsinvastaisia kannanottoja, perusteena on juuri käytetty Venäjän läheisyyttä.

Aiheen ollessa jokunen vuosi sitten pinnalla Lappeenrannassa, kävi ilmi, ettei läheskään kaikilla päättäjillä ollut tietoa ja ymmärrystä siitä, millaisesta organisaatiosta oli kyse – kenen kanssa tehtiin yhteistyötä, osalla oli, mutta siitä huolimatta he olivat valmiit yhteistyöhön:

”Russkij Mir on kustantanut Itä-Suomen koulun yksiköiden opetustiloihin tieto- ja viestintäteknistä varustelua yli 26 000 eurolla, tukenut oppikirjojen laatimista ja opettajien seminaaria sekä toteuttanut sen oppilaille opetusta Venäjällä.” (1 – IS:n uutinen 28.3.2015).

Tuolloin, maaliskuussa 2015, Yleisradiolle antamassaan haastattelussa Itä-Suomen koulun johtava rehtori Petri Kyyrä ei pitänyt yhteistyötä ongelmallisena (2) – melkoista sinisilmäisyyttä ja naiiviutta aikana, jolloin toiminnan tarkoitusperät olivat käyneet selville maallikollekin.

Sinisilmäisyyttä ja naiiviutta voimme käyttää aasinsiltana siirtääksemme katseemme Tuula Malinin teoksen merkittävimpään antiin – venäläisten kiinteistö- ja tonttikauppoihin Suomessa:

”Vuokratkaa te meiltä, me ostamme teiltä”, Dmitri Medvedev Venäjän presidentin ominaisuudessa huhtikuussa 2009; ”Iloitkaa maakaupoista!” Vladimir Putinin Venäjän pääministerinä toukokuussa 2010 (s. 279 ja 280) –

ja me suomalaiset myimme ja iloitsimme maakaupoista unohtaen vastavuoroisuuden periaatteen, ja sulkien silmämme mahdollisilta riskeiltä vielä silloinkin, kun olisi ollut aika herätä todellisuuteen. Suojelupoliisi otti kantaa maa- ja kiinteistökauppoihin marraskuussa 2016, Supon mukaan niiden merkitys Suomen vastaisessa hybridisodassa oli jopa suurempi kuin julkisuudessa runsaasti esillä olleiden trollien ja informaatiovaikuttamisen. (s. 271) Toki on huomioitava, että harmaassa vaiheessa ja jo ennen sitä kokonaisuuden osat tukevat ja täydentävät toinen toisiaan, jotta operaattori (tässä asiayhteydessä Venäjä) saa niistä parhaan mahdollisen hyödyn irti.

Suojelupoliisin voimakkaasta kannanotosta kului aikaa vajaat kaksi vuotta Airiston Helmen kiinteistöihin tehtyyn ratsiaan. Se, että Airiston Helmen tutkinnassa oli virallisesti kyse talousrikostutkinnasta, näyttää – keskusteluissa – olleen monelle oivallinen syy unohtaa mahdolliset turvallisuuspoliittiset riskit, joita Airiston Helmeen ja muihin vastaaviin – outoihin – maakauppoihin kytkeytyi. En nyt ryhdy ottamaan kantaa siihen, piilikö laajan ratsian taustalla muitakin syötä kuin epäilys mittavista talousrikoksista, Malinin teoksen lukemalla tulee väistämättä siihen johtopäätökseen, että viranomaisemme ovat kertoneet meille vain osatotuuden.

Ja kun teoksen lukemalla muodostuu kuva ”osatotuudesta”, samalla tavalla herää kysymyksiä siitä, että miksi ilmeisten laittomuuksien on annettu jatkua niinkin monta vuotta, niiden yksistään Airiston Helmen kohdalla pitäessä sisällään laitonta rakentamista ja ruoppaamista ynnä vedenalaista toimintaa kuin myös luvatonta (rajat ylittävää) lentotoimintaa helikoptereilla.

Suurista otsikoista huolimatta Airiston Helmi on vain yksi osa kokonaisuutta, vastaavia – kooltaan pienempiä – airistonhelmiä löytyy myös Suomenlahden rantamilta, Porkkalasta Hankoon kuin myös Kotkan ja Haminan seuduilta, jossa KGB-taustainen kiinteistösijoittaja Dmitry Gorelov oli hankkinut maa-alueita, jossa kiinteistöjen ranta-alueita on ruopattu samaan tapaan kuin Airiston Helmen saaristokohteissa, ja jonne niin ikää oli rakennettu laitureita sekä tehty tilaa helikopteriliikenteelle. (s. 162) Gorelovin kohdalla todennäköisesti pätee myös sanonta kerran KGB:n mies, aina KGB:n mies.

Kotka-Hamina-seudun tekee mielenkiintoiseksi myös Venäjän toimet Suursaarella, jossa Venäjä on ryhtynyt vahvistamaan sotilaallista läsnäoloaan viime vuoden puolelta lukien. Saarelle on rakennettu uusia helikopterikenttiä (vähintään 5 kpl), eikä sieltä ole kuin reilun 50 kilometrin lentomatka Haminan seudulle, ja reilut 35 km Kotkan edustalle.

Suomenlahti ja Suursaari, upotuskuvan lähde 3.

Maa- ja kiinteistökaupoista saaristo- ja rannikkokohteet ovat vain yksi osa laajasta kokonaisuudesta. On todennäköistä, että osassa tapauksia venäläiset ovat sattumalta ostaneet kiinteistön tahi tontin sotilaskohteen tuntumasta, mutta on enemmän kuin todennäköistä, että suomalaisten sinisilmäisyyttä kuin myös sitä, ettei kokonaisuudesta ole ollut riittävää tietoa, on hyödynnetty ja näin ollen Suomen puolustuksen kannalta tärkeiden kohteiden läheltä on päätynyt kohteita sellaisten venäläisten omistukseen, joille ei missään nimessä olisi pitänyt myydä mitään kiinteää omaisuutta Suomesta.

Turvallisuuteen liittyvät riskit ovat yksi puoli, joukossa on sitten kokonaisuuksia, joihin on liittynyt hyvin merkittävää taloudellista väärinkäyttöä. Merkittävää rahanpesua (ja samalla suomalaista piittaamattomuutta) Tuula Malinin kuvaa teoksessa aihetta käsittelevä osuudessa alkaen sivulta 219, tarkempaan tarkasteluun päätyivät Case Bizkon ja Case Bankirsky Dom, jälkimmäistä lukiessani en voinut kuin ihmetellä suomalaispankkien (Nordea) puutteellista valvontaa ja kumppanin tuntemusta. Mutta samaa heikkoa venäläiskumppanin tuntemista esiintyi suurella joukolla suomalaisia kuntapäättäjiä ja päätöksenteossa mukana olleita.

Kun venäläisosapuoli ryhtyi puhumaan miljoonista, harkinta näyttää pettäneen aivan liian monella kuntapäättäjällä – kriisikunnissa se on pettänyt vieläkin helpommin. Onko puheiden ja pienten ”tuliaisten” lisäksi mikään muu vaihtanut omistajaa näissä neuvotteluissa?

Tiedämme maailmalta, kuinka venäläisoligarkkien miljoonat ja miljardit ovat samalla korruptoineet järjestelmiä, ja kuinka he ovat palkanneet avukseen lakimiesten armeijan käydessään oikeutta levittäen samalla lonkeroitaan eliittiin ostaen heitä tukijoikseen. Näyttää myös siltä, että Suomesta on löytynyt lakimiehiä ja asianajajia, joiden selkäranka kumartaa rahalle, jotka ovat (lyhytnäköisiä voittoja tavoitellessaan) valmiit ummistamaan silmänsä asiakkaansa harmaalla alueella liikkumiselta – onneksi päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy.

Suomen Sotilas -lehden numerossa 2/2015 ”Hämärän rajalla” -kirjoituksessa, HL (todennäköisesti prikaatikenraali [evp] Hannu Luotola) kirjoittaa muun muassa seuraavaa:

”Venäjä ei ole demokratia, eikä siellä vallitse EU:n kaltainen oikeusjärjestys. Venäläiset toimivat maansa ulkopuolella tottumansa yhteiskuntaelämän ”lakien” tai ”lainalaisuuksien” mukaisesti. Tämä aiheuttaa vastakkainasetteluja ja ongelmia.

Suomeen on syntynyt puutteellisen lainsäädännön myötä moraalin suuruinen aukko. Suomeen on tuotu sen yhteiskunnalle vieraita toimintaperiaatteita, jotka liittyvät omistuksen hämärtämiseen ja rahanpesuun. Ongelmana on myös rahanpesulaki, joka estää rikollisten itse pesemän rahan takavarikoinnin Suomessa”. (4)

Kyseisessä lehden numerossa on prikaatikenraali (evp) Hannu Luotolan laajempi maa- ja kiinteistökauppoja käsittelevä kirjoitus ”Kaikki kaupan” (alk. s. 6) sekä Jaakko Puuperän kommentti ”Konstit on monet” s. 12-13. Väistämättä herää myös kysymys siitä, että onko Suomessa kiinnitetty turvallisuusriskien ohella liian vähän huomiota myös rahan korruptoivaan vaikutukseen? Olemme myös olleet sen suhteen liian sinisilmäisiä ja naiiveja? Kun huomioi eräiden päättäjiemme toiminnan, väistämättä mieleen nousee myös ajatus eräiden kohdalla toiminnan olleen ja olevan – syystä tai toisesta johtuen – tietoista ja tarkoituksellista.

* * *

Kun tarkastelemme kokonaisuutta, teos on huomionarvoinen, muutamat mutkien oikomiset ja suomalaisittain liian suorat vihjaukset, ovat kiinnittäneet lukijoiden huomion – liiaksikin. Viime vuosina olemme nähneet kuinka Venäjä pyrkii hyötymään kaksoiskansalaisista, pyrkien värväämään riveihinsä myös korkeassa asemassa olevien kaksoiskansalaisten ohella heitä, joilla on venäläiset juuret, ja näin on todennäköisesti käynyt Suomessakin, mutta oliko silti riittävästi perusteita mainita Georgij Alafuzoffin nimi tässä yhteydessä? Parempi olla ottamatta kantaa, mutta ymmärrettävää, että aihe herätti kirjan julkaisun aikaan keskustelua, aivan kuten eräät muutkin tulkinnat – kuten arvio venäläisuusrikkaiden Suomessa säilytettävien muskeliveneiden käytöstä Ahvenanmaan valtauksessa. Itse näkisin kyseisten veneiden säilytykselle Suomessa muita – tärkeämpiä – funktioita. Perusteluna joukkojen siirto Ahvenanmaalle ei ole uskottavin mahdollinen, jos jätetään huomiotta se, että syy Suomessa säilyttämiselle voi olla se, että täällä omaisuuden turva on parempi kuin Venäjällä, niin tällaisia muskeliveneitä voi käyttää yksittäisten henkilöiden tai tavaroiden kuljettamiseen nopeasti merellä kohteesta A, kohteeseen B (esim. laivasta mantereelle) tai saaristossa eri paikkojen välillä.

Vaikka teos pohjautui Tuula Malinin vuosien työhön, olisin kaivannut teokseen jonkin sortin lähdeluetteloa tai luetteloa televisio-ohjelmista ja artikkeleista, joissa ilmiötä on Malinin toimesta laajemmin käsitelty. Henkilöluettelon puute harmitti myös hiukan, kuin myös luettelon, jossa kirjassa mainittujen oligarkkien ja heidän kirjassa mainitut Suomen-omistukset olisi lyhyelti taulukoitu – mutta jo ensin mainittu eli henkilöluettelo olisi ollut suuri plussa.

Vuosien soutamisen ja huopaamisen jälkeen, tammikuun 1. 2020, ulkomaalaisten tekemiä maakauppoja rajoittava laki astui voimaan. (s. 284) Parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Marko

1. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000900312.html 

2. https://yle.fi/uutiset/3-7890885 

3. https://twitter.com/ElDomaine/status/1169584941786652673?s=20 

4. Suomen Sotilas 2/2015.

Lainaukset ja viittaukset Tuula Malinin teokseen ”Putinin pihapiirissä – Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa” sivuilta: 279; 277; 279; 280; 271; 162; 219; 284.