Havaintoja ja mietteitä Keir Gilesin teoksesta ”Moskovan opit – Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä”

Jyväskyläläinen Docendo julkaisi keväällä käännöksen arvostetun Venäjä-asiantuntija Keir Gilesin ajankohtaisesta ”Moscow Rules: What Drives Russia to Confront the West” -teoksesta, kirjoituksessani en kuitenkaan ryhdy arvioimaan käännösteosta ”Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä”, koska siitä on kirjoitettu lukuisia arvioita, aivan kuten teoksen sisältöä on tarkasteltu kattavasti medioiden toimesta. Ilta-Sanomien toimittaja Arja Paananen laati tiukan ”selviytymispaketin” teoksen pohjalta Vladimir Putinin ja Venäjän ymmärtämiseen. (1) Tässä myöhäisessä kirjoituksessa palauttelen lähinnä mieleeni eräitä teoksen avainkohtia, teemoja, joita meidän ei pidä unohtaman, ja joissa meidän ei pidä ryhtymän liialliseen nöyristelyyn ja kumarteluun, koska se ei edesauta meitä eikä liittolaisiammekaan.

Keir Giles "Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä".

Gilesin teoksen julkaisu osui keväällä hetkeen, jolloin koronavirusepidemian myötä Suomessakin rajoitettiin kokoontumisia, joten odottamani julkistustilaisuus jäi tuolloin pitämättä – ja teoksen kirjoittaja näkemättä ja kuulematta. Kirjan alkuperäiskielinen julkaisu osui merkittävällä tapaa erilaiseen aikaan, tuolloin elimme aikaa ennen koronavirusta, jolloin Vladimir Putin vaikutti kokolailla itsevarmemmalta kuin nyt, jolloin olemme päässeet seuraamaan epävarmaa ja vastuuta pakoilevaa johtajaa, joka on kohdannut vihollisen, jollaista hän ei väkivaltakoneistonsa turvin kyennyt kukistamaan. Itse asiassa Putinin Venäjällä taistelu on pahemman kerran kesken verrattuna Suomeen, jossa yhteiskunta (kansan panosta unohtamatta), on kyennyt selviytymään ensimmäisestä erästä paremmin kuin moni odotti. Olemme siis tehneet monta asiaa paremmin kuin hampaisiin asti aseistautunut – yhteiskunnan kehittämisen laiminlyönyt – Venäjä.

Kirjan kirjoittamisen aikana Putinin Venäjä eli vallan toisessa maailmassa, vaikka globaali taistelu koronavirusta vastaan on edelleen kesken – kuten se on kesken Suomessa ja Venäjälläkin, olisi kiinnostavaa tietää millaisia mahdollisia muutoksia Keir Giles näkee koronaviruksen voivan tuoda Venäjälle, vai käykö lopulta kuitenkin niin, että hallinto – kenties horjuen – onnistuu voittamaan taistelun? Tällainen spekulointi on toisaalta ennen aikaista taistelun keskeneräisyyden tähden, eikä tilastojen perusteella Venäjällä ole voitto vielä lähelläkään, vaikka yhteiskuntaa ja ihmisten arkea rajoittavia toimia ollaankin poistamassa.

Koronavirus on vähintäänkin antanut näpäytyksen Venäjän hallinnon sormille, Putin joutui siirtämään toukokuun 9. päivän voitonpäivän paraatin kesäkuuhun*, samoin virus on jo nyt luonut varjoa perustuslakikansanäänestysfarssin ylle, joka sekin on edessä. Sen perusteella mitä tulevasta äänestyksestä ja siihen johtaneesta tapahtumaketjusta on kirjoitettu, kyseessä on farssi, jollei sitten suuremman luokan tragedia, jollaisella venäläisiä koetellaan. Venäjällä vaaleihinkin valmistaudutaan perinteisellä tavalla, opettajia ja valtion virkamiehiä opastetaan äänestämään oikein ja toimimaan muutenkin oikein vaalipäivänä – useilla paikkakunnilla ympäri Venäjää äänestäjien kiristämisen ja uhkailun rinnalla repertuaarissa on äänestäjien pienimuotoinen lahjonta, kyseessä on siis konkreettinen lahja, jollaisen äänestäjä saa.

Tämän päivän Venäjää on mahdoton kuvailla demokratiaksi, siitä huolimatta, että demokratiaan viittaavia elementtejä on jäljellä vaaleista ja parlamentista alkaen, mutta nämä elementit ovat jäljellä enää niminä, muuta yhteistä niillä ei enää ole vastaavien demokraattisiin yhteiskuntiin kuuluvien – samannimisten – elementtien kanssa. Nimet ovat meille tuttuja, mutta venäläinen todellisuus on muuttunut alkuperäisen tarkoituksen irvikuvaksi.

Kieleen ja sanojen merkitykseen viitattiin Gilesin kirjassa useamminkin, aihetta tarkasteltiin laajemmin kirjan osiossa Totuus ja epätotuus… (alkaen s. 164).

Se on jollain tapaa ymmärrettävää, että Venäjän miehittäessä Krimin niemimaan ja masinoidessa sodan Itä-Ukrainaan, läntisten demokratioiden edustajat nielivät koukkuineen ja kohoineen Venäjän välittämän kuvan tapahtumista – länneltä oli unohtunut se, että Venäjällä (valtaosin venäläisillekin) totuus on ehdollinen ei absoluuttinen. Mutta, se että tänään, vuonna 2020, otamme ”venäläisen totuuden” todesta – kuvittelemme sanoilla olevan saman merkityksen kuin meilläkin, osoittaa vain sen, että olemme joko tavattoman kovapäisiä tai tavattoman tyhmiä – eikä kumpaakaan voi pitää tässä kontekstissa kovinkaan positiivisena asiana. Silmissäni ”venäläinen totuus” on yhtälailla valheellinen kuin ”venäläinen maailma”, kieroon kasvanut versio alkuperäisestä, sellainen, josta on viety ihmisarvo ja arvokkuus kunnioituksesta puhumattakaan. Ja tätä voimme käyttää aasinsiltana siirtyessämme seuraavaan teemaan, kunnioituksesta kirjoittamiseen.

”’Kunnioitatko sinä minua?’ on yksi klassisista eksistentiaalista kysymyksistä Venäjällä ja yhdistyy perinteisesti votkan juomisen myöhäisvaiheeseen; mutta kysymystä esitetään paitsi yksittäisille ryyppykavereille myös lännelle kollektiivisesti”. (s. 46).

Aivan kuten edellä ”totuus”, myös ”kunnioitus” on venäjän kielessä huomattavasti monisyisempi sana sisällöltään kuin sen käännös antaa ymmärtää. Me lännessä saatamme pitää Venäjää suuressa arvossa sen kulttuurisaavutusten ansiosta, mutta tällä on tavattoman vähän yhteistä sen kanssa, mitä Venäjän valtio ajattelee, sen vaatiessa kunnioitusta. Venäjällä kunnioitus (tässä kontekstissa) samaistetaan pelkoon, ja muiden maiden osoittaman kunnioituksen siihen, että Venäjän mielipidettä kysytään merkittävissä maailmanpoliittisissa kysymyksissä – ja, ettei pelkkä kysyminen välttämättä edes riitä, vaan Venäjän vaatimukset on vähintäänkin huomioitava, niihin odotetaan jopa alistuttavan. Mikäli Venäjä ei saa kaipaamaansa kunnioitusta – kunnioituksen ohella myös huomiota, Venäjä reagoi tässäkin tapauksessa voimakkaasti kokien minäkuvaansa loukatun.

Asian voinee ilmaista seuraavallakin tapaa, Venäjällä kunnioituksen ei lasketa tulevan toimivasta terveydenhoitojärjestelmästä, hyvinvoivasta kansasta, toimivasta infrastruktuurista, yksilön arvostamisesta ja huomioimisesta; ei – vaan Venäjällä kunnioitus rinnastuu voimaan ja sen synnyttämään pelkoon, mikä näkyy panostamiseen edellisen sijaan väkivaltakoneistoon ja niitä tukeviin rakenteisiin. Merkittävä ristiriita syntyykin siitä, ettei Venäjällä ymmärretä pelon olevan läntisessä ajattelussa sama asia kuin kunnioitus. Pelko ei siis välttämättä lisää kunnioitusta.

Kansalle sirkushuveja (leipä on jo loppu), Moskova 9. toukokuuta 2019.

Koska Venäjällä ei ole tarjota kansalaisilleen toimivan yhteiskunnan elementtejä, korruptoitumatonta oikeuslaitosta, toimivaa parlamentarismia, tarjoaa se kansalle entistä enemmän näyttäviä paraateja; tunteita, joilla yhdistää kansa johtajansa taakse; vain sirkushuveja kun sitä leipääkin alkaa olla aiempaa vähemmän. Tämän näytelmän huipentumana voidaan pitää toukokuun 9. päivän voitonpäivän juhlintaa – paatoksellista juhlintaa voitosta natsi-Saksasta, joka – juhlinta – sekin pitää sisällään totuuden kaapuun puetun valheen, jossa juhlinnassa, Venäjä omalta osaltaan valko-pesee omaa historiaansa, tehden siitä todellisuuden vääristymän. Venäjällä halutaan kovin muistella neuvostovaltion – nykyään entistä enemmän Venäjän uhrauksia – suuressa isänmaallisessa sodassa, joka alkoi akselivaltojen hyökätessä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Tämäkin tarina jättää kertomatta sen mitä tapahtui ennen kyseistä päivämäärää, jolloin akselivallat hyökkäsivät Neuvostoliittoon, aivan kuin neuvostovaltio ei olisi ollut osallisena missään merkittävässä syksyn 1939 ja kesän alun 1941 välillä. Oikeastaan suuri isänmaallinen sota, osa Neuvostoliitossa alkanutta historian vääristelyä ja uudelleen kirjoittamista, jossa historiasta muistetaan ne tapahtumat, jotka halutaan ja sellaisina kuin ne halutaan, ei sillä väliä, vaikka muistikuva eroaisi merkittävästikin todellisuudesta.

Aivan kuten menneisyydessä, nykyisinkin Venäjän johdolla on valtuudet määritellä menneisyyttä täysin mielivaltaisesti, jonka seurauksena voidaan myös nähdä seuraava:

 ”Venäjän tuoreimmassa kansallisen turvallisuuden strategiassa luetellaan ’kulttuurin piiriin kuuluvina kansallisen turvallisuuden uhkina’ ’yritykset väärentää Venäjän historiaa ja maailmanhistoriaa. Venäjän sotilaallisessa doktriinissa taas mainitaan yhtenä ’suurena sisäisenä sotilaallisena riskinä’ ’kumoukselliset informaatiotoimet… jotka tähtäävät kotimaan puolustukseen liittyvien historiallisten, hengellisten ja patrioottisten perinteiden horjuttamisen’.” (s. 179).

Venäjän harjoittamalla historian valkopesulla, ei vain voi olla, vaan on seurauksia, jotka heijastelevat maan rajojen ulkopuolelle. Edellinen yhdistettynä ”voitonkultin” (eli suuren isänmaallisen sodan voiton ideologisuskonnollinen hyötykäyttö) rakentamiseen ja propagandistiseen levittämiseen kolmansiin maihin näkyy informaatiovaikuttamisena ja hyökkäyksinä naapurimaita vastaan, jossa historiasta on tehty vaikuttamisen väline, eräissä tapauksissa sitä voi kutsua immateriaaliseksi aseeksi. Suomikin on joutunut tällaisen toiminnan kohteeksi viimeisen vuoden aikana, mikäli tarkastelemme matalammalla tasolla tapahtunutta vaikuttamista ja venäläisen historiankuvan levittämistä, josta eräänä esimerkkinä voidaan mainita ”kuolemattoman rykmentin marssit” Helsingissä menneinä vuosina. Samaan kategoriaan kuuluvat Johan Bäckmanin kustantamat teokset, kuin myös hänen muu toimintansa.

"Kuolematon rykmentti" marssi Helsingissä viimeksi toukokuussa 2019.

Meidän suomalaisten tulee toimia selkeän johdonmukaisella tavalla, jokaiseen risahdukseen emme valitettavasti kykene puuttumaan, mutta meidän tulee määrätietoisesti torjua Venäjän jakaman disinformaation ohella historiallisten tapahtumien valkopesu, jota kautta Venäjän valtiojohto rakentaa maalleen uutta – narratiiviin sopivaa – kuvaa menneisyydestä, jossa kuvassa Venäjä näyttäytyy vihollisen ympäröimältä uhrilta; kuin myös maalta, jonka erityislaatuisuuden muut ovat unohtaneet. Nähdäkseni meidän on myös tarvittaessa oltava valmiit seisomaan, vapaaehtoisesti, liittolaistemme ja niiden maiden tukena, joita vastaan Venäjä tänään hyökkää erilaisin asein, koska huomenna voi olla meidän vuoromme olla hyökkäyksen kohteena.

Marko

1. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006472472.html 

Keir Gilesin teoksesta ”Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä”, lainaukset sivuilta: 164, 46, 179.