perjantai 19. kesäkuuta 2020

Unkari, tuo häirikkö Taka-Karpatian kupeessa


Mieleni tekisi aloittaa tämä kirjoitus perinteisten satujen tapaan ”Olipa kerran kauan sitten maa…” – nimittäin seuratessa alhoa, johon tämän päivän Unkari on ajautunut, en voi olla muistelematta sitä kansaa, joka opiskelijoiden johdolla lähti kaduille vaatimaan nopeampia muutoksia, ja lopulta aloittamaan 23. lokakuuta 1956 kansannousun – en nyt ota kantaa siihen, oliko näiden urhoollisten kansalaisten lopullisena tavoitteena kansannousu, vai johtiko yksi teko lopulta toiseen ja tämä tekojen sarja johti tapahtumaketjuun, jonka tunnemme Unkarin kansannousuna.

Puna-armeijan, Unkarin kansannousun kukistamiseen osallistunut, T-34/85 panssarivaunu, esillä Helsingissä kansannousun 50-vuotismuistojuhlan aikaan.



















Mutta tänään, Unkarin vajotessa entistä kauemmas läntisistä demokratioista ja niiden arvoista, en voi olla muistamatta omaa lapsuuttani ja kuinka lukiessani historiankirjoista Unkarin kansannoususta, hämmästelin niiden ihmisten urhoollisuutta, heidän käydessä taistelemaan oikeuksiensa puolesta; ja kuinka sitten 80-luvun lopulla elin todellisuutta, jossa Neuvostoliiton kuristava ote itäisestä Euroopasta hölleni ja lopulta vapaus koitti unkarilaisten ohella suurelle joukolle orjuutettuja kansoja, jotka olivat eläneet miehityksen alla vuosikymmeniä; nyt kello kääntyy taaksepäin Unkarin kahlitessa itse itsensä Viktor Orbánin komennossa, ja heidän valtionsa toimivan maansa rajojen ulkopuolella liki yhtä häikäilemättömästi kuin neuvostovaltio, jonka kuristavaa otetta vastaan unkarilaiset menneisyydessä nousivat.

Moni varmaan tässä vaiheessa heristää minulle sormea verratessani nyky-Unkarin toimia neuvostovaltion toimiin 50-luvulla, ja tunnustan, ettei vertaus täysin oikeutettu ole, mutta Orbánin Unkari toimii tavalla, joka erehdyttävästi tuo mieleeni totalitaarisen valtion, joka katsoo oikeudekseen toimia maansa rajojen ulkopuolella ,ja tarvittaessa hyvinkin häikäilemättömästi. Niin valitettava kuin vertaus onkin ja ikävää kuin sellaisen esittäminen on, on myös väärin olla hiljaa ja olla kertomatta havainnoistaan.

Myös me suomalaiset olemme saaneet, vähäisessä määrin, osamme, Unkarin hallinnon tarpeesta vaikuttaa maansa rajojen ulkopuolella, silloin kun heidän mielestä toiminta on Unkarin etujen vastaista. Unkarin hallinto vahvisti lähettäneensä paimenkirjeitä maan poikkeusjärjestelyjä kritisoineille tahoille, Suomessa tällaisia paimenkirjeitä on lähetetty Yleisradion mukaan useille tutkijoille, kokoomusmeppi Petri Sarvamaalle, niin ikää Helsingin Sanomia on lähestytty paimenkirjeellä, aivan kuten Yleisradiotakin. (1) Surullisinta tässä koko kuviossa on (itse Unkarin tuomittavan toiminnan ohella) se, että Suomesta näyttää löytyvän puolueellinen kansalaisia, joiden mielestä Unkarin vaikuttaminen ja painostaminen on hyväksyttävää – eräiden mielestä maan toiminta on jopa oikeutettua.

Yritän nyt muistella, millä tapaa kuvailtiin niitä suomalaisia, jotka selkä nöyränä kumartelivat Tehtaankadun suuntaan, Neuvostoliiton (tai Venäjän) kohdistaessa painostustoimia Suomeen tahi suomalaisiin…

Tässä kohdin näemme sen, että osalle suomalaisista Euroopan Unionin (kenties jopa läntisten arvojen) vastustaminen on niin tärkeää ja merkityksellistä, että tämä – heidän mainostama – kansallismielisyys, voidaan unohtaa ja asettua tukemaan sanoin ja jopa teoin totalitaarisesti käyttäytyvän Unkarin toimia. Ja, nyt mieleeni nousee ajatus, jonka huomattava venäläinen neo-eurasianismin ja venäläisen ultra-nationalismin edustaja Aleksandr Dugin on todennut (ja jonka mukaan hän havaittavasti toimii):

The most important factor should not be whether these groups are pro-Russian or not. What they oppose is of much greater importance here. The enemy of my enemy is my friend. It is simple and easy to understand. - - -”. (2)

Mielestäni osa suomalaisista ”kansallismielisistä” toimii täysin samalla tavalla. Heille tärkeää on se, mitä tämä kolmas taho vastustaa, se määrittää heidän suhteensa siihen ja kun Unkarin nykyinen hallinto on selkeästi EU-vastainen, on enemmän kuin luonnollista, että kohtalainen osa suomalaisista Euroopan Unionia vastustavista asettautuu tukemaan Unkarin hallintoa myös niissä toimissa, joita se kohdistaa suomalaisiin ja jotka ovat jopa Suomen edun vastaisia. Että sellaista kansallismielisyyttä, mutta samalla on syytä todeta, että tämän saman opin toteuttaminen ajaa myös suomalaisia laita- ja äärioikeistoon kuuluvia ”kansallismielisiä” tukemaan Venäjää, koska heille Euroopan Unioni (ja entistä useammin myös läntiset arvot), näyttäytyvät suurempana uhkana kuin totalitaarinen Venäjä, jossa kansalaisoikeuksia poljetaan ja joka lähettää palkkamurhaajiaan kolmansiin maihin, ja joka sotii rikollisesti toisen eurooppalaisen valtion – Ukrainan – alueella, samalla anneksoiden osan siitä. Kertaus on opintojen äiti – että sellaista ”kansallismielisyyttä”.

Suomi ei kuitenkaan ole ainoa maa, johon Unkarin hallinto kohdistaa vaikuttamistoimenpiteitään. Edellä viittaamani Venäjän suorittama Krimin niemimaan miehitys ja sitä seurannut laiton anneksointi, on omalta osaltaan herättänyt ”suurvaltahaaveita” myös Budapestin suunnalla, joskin on todettava, että – ymmärtääkseni – niitä on ollut jo ennen Venäjän suorittamaa Krimin niemimaan miehitystä kevättalvella 2014, mutta kyseinen toimenpide on pannut ”vettä myllyyn” myös Unkarissa, jonka seurauksena valtakunnan rajojen siirtoa ei välttämättä enää pidetä niin negatiivisena asiana – ajatuksista on siirrytty jo puheisiin.

Unkarin kielisiä elää myös Unkarin naapurivaltioiden alueella, etenkin niillä alueilla, jotka rajoittuvat Unkariin, kuten Ukrainan Taka-Karpatiassa (eli Zakarpattia), ja heihin Unkarin hallinto pyrkii vaikuttamaan kulttuuri- ja identiteettipolitiikan avulla, mutta heitä maan johto näyttää myös käyttävän, häikäilemättömästi, pelinappuloina kiristäessään kohdevaltioita taipumaan tekoihin, jotka todennäköisesti edesauttaisivat eniten Unkarin nykyjohtoa kuin ketään muuta.

Näin omin silmin tämän Unkarin kulttuuripolitiikan vaikuttamisen ilmentymiä vieraillessani Taka-Karpatiassa, Užhorodissa ja Mukatševessa, parisen vuotta sitten, kuinka sen seurauksena Unkarin hallinto moninaisin teoin, kuten kulttuurikohteiden kunnostamisen ja rahoittamisen, ohella pyrki kielipolitiikalla vaikuttamaan alueen unkarinkieliseen väestöön. Nähdäkseni osin tämän vaikuttamisen seurauksena osa alueen unkaria äidinkielenään puhuvista kieltäytyy nykyään opiskelemasta ukrainaa, ehkäpä jopa haikaillen katselevan Budapestin suuntaan. Tuolloin pohdiskelin myös sitä, että kenen rahalla Unkari ja Orbánin hallinto alueella lopulta operoivat – tuleeko raha suoraan valtion budjetista vai mahdollistavatko rakenteet sen, että esim. EU:n myöntämiä tukia kanavoituu myös tällaiseen toimintaan, hiukan samalla tapaa kuin Slovakiassa EU-vastaisten ryhmien onnistui vuosien ajan hyödyntää Euroopan Unionin myöntämää rahoitusta toiminnassaan.

Unkarin vaikuttaminen Ukrainaan ei yksistään näy kulttuurin ja kielipolitiikan saralla, samalla tavalla maa on valmis heittämään ”kapuloita Ukrainan rattaisiin” turvallisuuspolitiikan saralla. Ukraina on jo vuosien ajan tehnyt tiivistä yhteistyötä NATO:n kanssa, eräs sen hedelmistä on Ukrainan taannoinen hyväksyntä NATO:n kumppanuusohjelman sisärenkaaseen eli maa on nyt Enhanced Opportunities Partner, aseman ovat aiemmin saavuttaneet Suomi, Ruotsi, Australia ja Georgia sekä Jordania.  (3 ja 4) Samalla on syytä pitää mielessä, että Ukrainan mahdollista NATO-jäsenyyttä varjostaa sodan ohella Unkarin toiminta, joka käytti veto-oikeutta viime syksynä NATO:n Ukraina kannanoton alla – kiistakapulana on, ainakin näennäisesti, Ukrainassa elävä unkarilaisvähemmistö ja heidän asemansa, mutta moni epäilee taustalta löytyvän myös Venäjä-vaikuttimia. Viime syksyinen veto-oikeuden käyttökin ajoittui juuri Venäjän valtiojohdon vierailun alle. (5) Tunnettua taas on Venäjän aktiivinen toiminta Unkarissa ja yhteistyö erilaisten laita- ja äärioikeistoon kuuluvien ryhmien ja henkilöiden kanssa, esim. loppuvuonna 2016 paljastui yhteistyökuvio Venäjän valtion ja äärioikeistolaisen ryhmän välillä. (6) Unkarilaiseen äärioikeistoon kuuluvia fanaatikkoja on myös sotimassa Ukrainassa Venäjän proxy-joukoissa, Jobbik-puolueeseen linkitetyn Legion of Saint Stephenin riveissä taistelee unkarilaisia Ukrainan hallintoa vastaan. Legion of Saint Stephen tukee aktiivisesti Ukrainan unkarilaisvähemmistön itsemääräämisoikeutta Taka-Karpatiassa, tukea on osoitettu myös väkivaltaisille ekstremisteille.

Unkarin valtiojohdon toiminta ei ainakaan ole vähentämään kieli- ja identiteettipolitiikan käyttöä osana hybridisotaa Ukrainan valtiota vastaan, ennemminkin toisinpäin.

Ukrainan Taka-Karpatian Užhorodissa tehtiin polttopulloisku Unkari-keskukseen helmikuussa 2018. Tuolloin, etenkin venäläiset propagandamediat, syyttivät iskusta ukrainalaisnationalisteja, saaden taustatukea propagandalleen myös Unkarista, kuin myös lukuisilta eurooppalaisilta Venäjä-mielisiltä disinformaatiota levittäviltä verkkosivuilta. Sittemmin tutkinnassa on paljastunut iskun taustalla olleen joukon puolalaiseen Kreml-myönteiseen äärioikeistoon kuuluvia henkilöitä – syytettyjen penkille päätyi myös Michał Prokopowicz, puolalaisen äärikansallismielisen Kremliä tukevan Obóz Narodowo-Radykalnyn - (engl. National Radical Camp) ja Falanga-ryhmän sekä Zmiana-puolueen jäsen.

Iskun rahoittajan ominaisuudessa esiin on noussut Manuel Ochsenreiterin nimi. Hän työskentelee äärioikeistolaisen Zuerst!’in päätoimittajuuden ohella myös AfD:n Saksan liittopäivä parlamentaarikko Markus Frohnmaierin toimistossa. Ochsenreiterin osalta oikeudenkäynti ei ole vielä alkanut.

Ochsenreiter on työskennellyt jo vuosien ajan Kremliä hyödyttävällä tavalla, hän on ollut hyvin aktiivinen Venäjän harjoittaman politiikan tukija ja äänitorvi vuodesta 2014 lähtien, osallistuen Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla järjestetyn ”kansanäänestyksen” ”tarkkailuun” maaliskuussa 2014 ja syksyllä 2014 Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla järjestettyjen ”vaalien” ”tarkkailuun”, ja toimien ”vaalitarkkailijana” niin ikää Venäjän miehittämällä Krimillä maaliskuussa 2018.

AfD:n Ulrich Oehme, Johan Bäckman ja Manuel Ochsenreiter ”vaalitarkkailemassa” Venäjän miehittämällä Krimillä maaliskuussa 2018.

























Viktor Orbánin puhetta Trianonin rauhan satavuotismuistojuhlassa voi pitää myrkkynä eurooppalaiselle yhteistyölle:

The West raped the thousand-year old borders and history of Central Europe…We will never forget that they did this”. (7)

Toimiiko se katalyyttina siirryttäessä puheista tekoihin? Unkari, häirikkö Taka-Karpatian kupeessa, halunnee muutakin ”emämaan” yhteyteen kuin Užhorodin ja Mukatševen seudut Ukrainassa. Ja välttyäkseen maan sisäpolitiikkaan kohdistuvalta kritisoinnilta, näyttää maan johto ottavan käyttöönsä totalitaaristen valtioiden keinot – juuri sellaiset, joita vastaan kansa nousi lokakuussa 1956.


Marko




T-34/85 panssarivaunun kuva Marko Enqvistin kokoelmista.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Toistaiseksi ei kommentointia.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.