Toisen maailmansodan taistelut
päättyivät Euroopan mantereella kahdeksan vuosikymmentä sitten, 8. toukokuuta
1945 natsi-Saksan antauduttua liittoutuneille. Antautumisen astuessa voimaan 8.
toukokuuta 1945 klo. 23:01 – Moskovassa vuorokausi oli jo tuolloin ehtinyt
vaihtua, elettiin toukokuun 9. päivää. Niinpä ei ole ihme, että olen
pohdiskellut kerran ja toisenkin menneiden sukupolvien uhrauksia, sitä kuinka
kokonainen kansan yhdistyi marraskuussa 1939 taisteluun vapauden puolesta –
voinemme kirjoittaa ”koko kansa”, vaikka vähäinen joukko ihmisiä ei
tarttunutkaan tuolloin aseeseen ideologisen tahi jonkin muun syyn tähden. Ja
kuinka käytyä talvisotaa seurasi kesäkuussa 1941 alkanut jatkosota,
joka päättyi 4. syyskuuta 1944 sovittuun aselepoon ja 19. syyskuuta 1944
allekirjoitettuun Moskovan välirauhaan, jonka yksi seuraus oli Lapin
sota. Jatkosodan aselepoehtoihin kuului saksalaisjoukkojen karkottaminen
Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä.
 |
| Suomenlinnassa, © Marko Enqvist. |
Lapin sotaa käytiin Suomen ja
Saksan välillä 15. syyskuuta 1944–27. huhtikuuta 1945, jolloin viimeisetkin
saksalaisjoukot olivat vetäytyneet Käsivarrenlapista Norjan puolelle.
Lapinsodan ensimmäiset taistelut käytiin Pohjois-Pohjanmaa Pudasjärvellä
syyskuun 28. päivä, merkittävämmät sotatoimet alkoivat muutamaa päivää
myöhemmin uhkarohkean Tornion maihinnousun (Röytän maihinnousun)
myötä 1. lokakuuta 1944. Sukuni on isäni puolelta Pohjanlahden perukoilta,
Kemistä, josta taisteltiin lokakuun alkupuolella 1944. Historiankirjat tietävät
kertoa, kaupungin siviiliväestön olleen pääosin taisteluiden keskellä, minun ei
tarvinnut lukea tätä historiankirjoista vaan isän puoleisen sukuni ”sukukronikasta”,
josta seuraavaksi lyhyt katkelma:
”…eukko tiellä haavoittui ja
mökkejä syttyi palamaan. Pian tämä sotatapahtuma oli ohi ja K. rupesi
keittelemään korviketta. Ilmeisesti savu oli kiinnittänyt sotilaiden huomiota,
sillä pian saapasteli sisään mökkiin joku sotamies ihmettelemään, mitä siellä
oikein tehtiin. ’Keitetään korviketta’, oli K. selittänyt totuudenmukaisesti.
’Heti pois täältä’, oli mies komentanut, ja selittänyt, että he olivat juuri
kahden rintaman välissä ja pahempi rytinä voisi alkaa milloin tahansa.
Heidät oli häädetty metsään
etelään päin ja siellä he olivat istuneet koko yön nuotion äärellä
kääriytyneenä häthätää mukaan kerättyihin vaatteisiin ja joivat korviketta
tietämättä mistään mitään. Aamulla oli vänrikki tullut kyselemään, olivatko he
olleet siinä koko yön ja saatuaan myöntävän vastauksen oli kauhistuneena
huudahtanut: ’Taivas, suoraan suomalaisen tykin edessä’.”
Kuvaus siviileiden elämästä sodan
keskellä kuuluu niihin harvoihin isäni puoleisen suvun kuvauksiin sodasta,
sodan sattumanvaraisuudesta. Moni kemiläinen kertoo Kemin taisteluiden osana
Lapin sotaa jättäneen kaupunkilaisiin yli sukupolvien säilyneen syvän jäljen.
Isän puoleisen sukuni kohdalle moista kokemusta ei kuitenkaan näytä kertyneen,
kronikassakin kyseistä episodia kuvattiin seuraavasti:
”Ei olisi tarvinnut muuta kuin
laukaista tykki niin hyvä osa Koivuharjun väestä olisi tullut passitetuksi
mullan alle, mutta onneksi koivuharjulaisille, yöllä oli ollut rahallista.
Kaikki tämä osoitti vain sitä sekasortoa, mikä Kemin ympäristössä oli silloin
ollut”.
Itseäni harmittaa eniten se,
etten nuoruudessa kokenut tarpeelliseksi keskustella sodan kokeneen ja nähneen
sukupolven kanssa. Mikä on hiukan outoa, koska aiheina historia sekä
sotahistoria kiinnostivat minua jo tuolloin todella paljon. Kiinnostus näkyi koululaisen
työpöydällä lukuisina kirjastosta lainattuina historian ja sotahistorian
kirjoina.
Olen jälkikäteen päätellyt
keskustelemattomuuden johtuneen pääasiassa aikakauden ilmapiiristä Suomessa.
Elin lapsuuteni ja nuoruuteni 70- ja 80-lukujen Suomessa, eikä kotinurkillani
Kaakkois-Suomessa sen erityisemmin kannustettu peruskoulussa oman perheen tai
suvun historian tutkintaan. Ja kun setäni laatima sukukronikka edes joiltakin
osin antoi vastauksia mieltäni askarruttaneisiin pohdintoihin, niin enpä tullut
koskaan esittäneeksi jatkokysymyksiä. Vai oliko minulla vääristynyt näkemys
sodasta ja sotilaiden tekemistä sankariteoista, kun sellaisista ei tarinoita
kerrottu, niin minulle riitti se, mitä kirjan kansien väliin oli kirjoitettu.
Vasta myöhemmin – eli aivan liian myöhään – havahduin todellisuuteen,
ymmärtäen, että aivan liian moni havainto ja kertomus oli jäänyt kirjaamatta
muistiin. Ja aivan liian moni jatkokysymys jäänyt tekemättä. Niinpä nyt, kun
veteraaneja ei suvussani enää ole elossa, eikä heitä seuranneelta sukupolvelta
saa enää vastauksia kysymyksiin, painuvat nämä tarinat unholaan.
Isäni isä eli vaarini A.
koki toisen maailmansodan ensihetket merillä. Syksyllä 1939 hän meni jälleen
remonttimieheksi SS Kouraan, jossa A. oli jo aiemmin työskennellyt
laivan kyntäessä merta aina Karibialle saakka.
”Siinä (SS Kourassa) oli
silloin massalasti, joka oli tarkoitus viedä Bostoniin, mutta juuri kun he
olivat päässeet Ahvenanmaan ohi tuli suunnitelmiin muutos, sillä saksalainen
sotalaiva yhytti Kouran ja pakotti sen tykinlaukauksella pysähtymään. Ensin
saksalainen sotalaiva ampui varoituslaukauksen Kouran keulan ohi, mutta koska
suurta 5000 tonnin laivaa ei pysäytetä hetkessä, ehti sotalaiva ampua vielä
toisenkin kerran ennen kuin laiva saatiin pysähtymään”.
Välikohtauksen jälkeen laivaan
nousi saksalaissotilaita aseineen varmistamaan, että aluksen miehistö noudattaa
annettuja ohjeita. SS Koura saateltiin saksalaisten toimesta Viinemyndiin,
(huom. kyseessä on todennäköisesti Swinemünde, joka toisen maailmansodan
jälkeen luovutettiin Puolalle, saaden nykyisen nimensä Świnoujście),
josta se puolentoista kuukauden odottelun jälkeen jatkoi matkaa Kööpenhaminaan.
Kööpenhaminasta haettiin punkraus eli otettiin kolit omaan
käyttöön, proviantti eli ruokaa sekä tupakkaa tupakkamiehille. Kun SS
Koura saatiin lastatuksi näillä tarvikkeilla, jatkoivat he matkaansa kohti
Amerikkaa. Miinoitetun Juutinrauman läpi ohjattiin kerralla pitkä letka laivoja
miinaluotsin avulla. Miinaluotsin ohjattua letkan Pohjanmerelle, suuntasi kukin
alus omia reittejä määränpäähänsä. SS Kouralla se oli tuolloin Boston,
Yhdysvaltojen itärannikolla.
Tämän kirjoituksen kannalta ei
ole relevanttia kuvata SS Kouran ja sen miehistön sotajoulua talvisodan aikaan
merellä New Yorkin edustalla, jonne alus saapui tyhjänä Bostonista; kuten ei
ole merkityksellistä kuvata SS Kouran saapumista Eurooppaan lopputalvesta 1940
ja Le Havreen päättynyttä kierrosta, josta SS Koura miehistöineen lähti jälleen
ylittämään Atlanttia tarkoituksenaan hakea Yhdysvaltojen Philadelphiasta
20 000 tynnyriä bensiiniä Suomeen. Teitä keitä nämä tapahtumat
kiinnostavat, kehotan lukemaan kirjoitukseni joulukuulta 2020 – Talvisodan aikaan SS Kouran matkassa (aavan meren tuolla puolen).
 |
SS Koura, v. 1940.* |
SS Koura saapui Liinahamariin
vajaalla miehistöllä vuoden 1940 toisella puoliskolla. Liinahamarissa, Jäämeren
rannikolla, vaarini ja SS Kouran tiet erosivat. Saunakankaan varuskunta kutsui
häntä seuraavan vuoden alkupuolella. Mitä mahtoi paljon kokenut mies miettiä
tuolloin astuessaan aikamiehenä poikain keskelle miestenkouluun, aistiko hän
tuulen suunnan muuttuvan?
Vaarini ei ollut kelvannut 30-luvun
puolivälin kutsunnoissa sotaväkeen. Hänet oli laitettu silloiseen b-luokkaan,
mikä todennäköisesti johtui isänsä Jaakko Enqvistin taustasta. Jaakko
Enqvist oli tuomittu ”maanpetoksellisesta toiminnasta” vankeuteen ”Kallion
leikkaukseen” liittyvässä oikeudenkäynnissä, jonka tuomio luettiin Turun
hovioikeudessa kesäkuussa 1924. Tuomion Jaakko Enqvist istui Tammisaaren
pakkotyölaitoksella. Isänsä tausta heitti epäilyksen varjon myös pojan ylle,
mikä ei ollut aivan tavatonta tuohon maailmanaikaan.
Jatkosodan alkuvaiheessa
joukko-osasto, johon vaarini kuului, laitettiin vartioimaan Sallan rajaa.
Myöhemmin heidät siirrettiin Kuusamon Pistojoelle kahdennentoista
jalkaväkirykmentin seitsemänteen komppaniaan, rykmentin komentajana eversti
Puroma (eli Albert Aleksander Puroma, jolle myöhemmin myönnettiin Mannerheim-risti).
Jalkaväkirykmentti 12. miehistö koostui osin asevelvollisista (kuten vaarini)
ja osin talvisodan veteraaneista eli ns. Lapin jätkistä.
Vaarini osallistui Puroman
komennossa olleissa joukoissa puna-armeijan hallussa olleiden kukkuloiden
valloittamiseen.
”Yhdellä valloitusyrityksellä
A. oli lähetetty 5–6 miehen kanssa K:n Tepon johdolla koukkaamaan
joukkueen takaa, kun yllättäen avattu tulitus oli pysäyttänyt etenemisen siihen
paikkaan. Kaksi luotia oli sattunut A. oikeaan jalkaan ennen kuin hän oli
ehtinyt maastoutua. Hän oli ryöminyt lähellä olleen puskan taakse suojaan. Mukana
olleet nuoret pojat olivat joutuneet pakokauhun valtaan ja juosseet pää
kolmantena jalkana pakoon niin vaarallisesta paikasta välittämättä mistään. K:n
Teppo oli yrittänyt huudella heille: ’Eihän tämä nyt käy. Ei saa juosta
pakoon!’.”
Jonkin ajan kuluttua etulinjan
suunnalta alkoi tulla vanhempia miehiä eli näitä Lapin jätkiä, joille
vaarini A. oli huudellut: ”Kukahan se ottaisi minutkin matkaan”. Näitä
Lapin jätkiä vaarini sai kiittää pelastumisestaan ja evakuoinnista selustaan,
jossa joukkueen johtaja oli määrännyt hänet siirrettäväksi
joukkosidontapaikalle. Joukkosidontapaikalta hänet oli siirretty Kiimasvaaran
kenttäsairaalaan, ja lopulta Kuusamoon tilapaiseen sairaalaan. Kuusamosta A.
siirrettiin Oulun vanhaan lääninsairaalaan useammaksi kuukaudeksi, josta tie
kävi myöhemmin Kemiin.
Kesällä 1942 vaarini sai
määräyksen astua jälleen palvelukseen, hakiessaan litteroita sairaalan
komendantilta, puuttui kohtalo peliin. Sen sijaan, että komendantti olisi
antanut vaarilleni litterat, hän olikin tiedustellut halukkuutta jäädä Kemin
ammattikoululla pidettävän sotilassairaala 57:n lämmittäjäksi. Tämä sopi
vaarilleni paremmin kuin hyvin, hänellä kun ei ollut enää haluja päästä
rintamalle tekemään sankaritekoja, haavoittumaan, kaatumisesta puhumattakaan. Niinpä
hän jatkoi tehtävässä, jota oli jo hoitanut parannellessaan sotavammoja. Siitä
huolimatta, että vaarini toimitti lämmittäjän tehtävää sotilaana, voidaan
todeta varsinaisten ”sotahommien” päättyneen hänen osalta jatkosodassa siihen. Aselepovuonna
vaarini oli mennyt naimisiin K:n kanssa helmikuussa 1944. Syyskesällä 1944
aselevon aikaan sotilaita evakuoitiin Kemistä Raaheen, vaarini kuuluessa tähän
joukkoon, tuoreen vaimonsa jäädessä Kemiin, ja kokiessa kirjoitukseni
alkupuolen tapahtumat suomalaisten ja saksalaisten taistellessa Kemistä lokakuussa
1944. Myöhemmin tuore perhe sai lisäystä kolmen pojan myötä, pojista yksi oli
luonnollisesti isäni, mutta tämä on aivan oma tarinansa. Entäpä äitini suvun
kokemukset sodista?
Mummini (äidin äiti), ei juurikaan
puhunut sota-ajasta muuta kuin niiltä osin, kun se kosketti miehensä eli äitini
isän kaatumista. Sota kyllä koetteli äitini sukua, niin isän kuin hänen
äitinsäkin puolelta. Äitini isä kuului veljessarjaan, jossa vain yksi kolmesta
veljeksestä selvisi sodista hengissä. Äitini äidin eli mummini suvun puolelta
jäljellä on vain kysymysmerkkejä. Äitini tiedot ovat kovin puutteelliset, eikä
Savo-Karjalan korpimailla ole enää ajat muistavia sukulaisia hengissä. Oivaksi
sotilaaksi ”haukuttu” mummini veli selvisi sodasta hengissä, rauhan aika koitui
lopulta hänen kohtaloksi.
Äitini isä haavoittui Aleksandrovkan
(kylä) alueelle kohdistuneessa lentopommituksessa jatkosodassa, syyskuussa 1943.
Hän kuoli seuraavana päivänä haavoihinsa matkalla A/ 39 KS:ään (KS eli
kenttäsairaala). Äitini oli tuolloin alle vuoden ikäinen. Hän ei itse muista
itse isäänsä lainkaan, hänestä on otettu kuva isänsä sylissä joidenkin
viikkojen ikäisenä vauvana loppuvuodesta 1942. Äitini oli isälleen hyvin tärkeä,
muistaen toistuvasti kenttäpostissa esikoistytärtään. Minulle tuntemattomasta
syystä, muutamaa korttia lukuun ottamatta kenttäposti, jonka äitini isä kotiin
lähetti, on poltettu tuhkaksi kaatumisensa jälkeen.
 |
| Lappeenrannan Sankarihautausmaa, © Marko Enqvist 2024. |
Äitini isän sotilaskantakortissa
lukee pysäyttävät sanat: ”Haavoittunut x.x.43. Aleksandrovkassa keuhkoihin,
reiteen ja käteen pommin sirpaleista. Kuoli matkalla A/ 39 KS:aan x.x.-43”.
Hänet on haudattu isänmaan multiin.
* * *
Tänään sotiemme veteraaneja on joukossamme
enää 1 400 (vuoden 2025 alussa), veteraaniemme keski-iän ollessa lähes
sata vuotta. (1) Suomen käymissä sodissa, talvisota (1939—1940), jatkosota
(1941—1944) ja Lapin sota (1944—1945), palveli noin 700 000 suomalaista.
Heistä noin 600 000 oli miehiä ja loput 100 000 naisia. Veteraanien uhrausta
isänmaamme hyväksi on muistettu vuodesta 1987 kansallisena veteraanipäivänä 27.
huhtikuuta. Huhtikuun 27. päivä valikoitui kansalliseksi veteraanipäiväksi,
syystä että tällä päivämäärällä vuonna 1945 Lapin sota päättyi viimeisten
saksalaissotilaiden poistuttua Suomesta.
Nykyään myös rauhanturvaajat ja
krisiinhallintaoperaatioihin (eli kriha-operaatiot) osallistuneet saavat
veteraani-statuksen. Luonnollisesti siinä semanttinen ero, puhutaanko
sotaveteraanista vaiko veteraanista, mutta mielestäni rauhanturvaajat ja kriha-operaatioihin
osallistuneet ovat sen ansainneet. Tässä yhteydessä en myöskään unohtaisi sitä,
että Euroopassa käynnissä olevassa suursodassa on tälläkin hetkellä sotimassa
suomalaisia meille tärkeiden arvojen, kuten demokratian ja vapauden puolesta. Ukrainan
riveissä on sotinut vuodesta 2014 pitkälti toistasataa suomalaista, joiden
panosta ei mielestäni tule unohtaa. Aivan aiheellisesti on kysytty sitä, että
kuinka heitä on kohdeltava heidän palatta kotiin – mielestäni puolustussota
Ukrainassa on mitä enenevissä määrin myös meidän sota. Your Finnish Friends
yhdistyksen puheenjohtaja Kasper Kannosto on muistuttanut meitä asian
käsittelyn tarpeellisuudesta jo vuosien ajan. (2)
Tilannetta ei lainkaan paranna
se, että aivan liian usein Ukrainasta kotiin Suomeen palanneet sotilaat
putoavat tyhjän päälle. (3) Usein he joutuvat hakemaan apua (tai tukea)
julkisen terveydenhoidon piiristä, jossa ei välttämättä ymmärretä heidän
kaipaamansa avun erityispiirteitä – jos edes saavat mitään apua akuuttiin
tarpeeseen. Julkisen terveydenhoidon rinnalla muutamat yhdistykset ovat
erikoistuneet auttamaan Ukrainan sodasta palanneita.
Päätteeksi vielä kappaleen verran
tekstiä ryhmästä, jolla on kokemusta sodasta mutta joka julkisessa
keskustelussa usein unohdetaan puhuttaessa sodan kokeneista ja tässä
tapauksessa heidän synnyttämästä riskistä, nimittäin Venäjän riveissä
taistelleista suomalaisista tai Suomessa asuneista tai edelleen asuvista
(kolmansien maiden) kansalaisista. Osa
edellä mainittuun joukkoon kuuluneista värväytyi Venäjän perustamiin ja
varustamiin proxy-joukkoihin niinkin varhain kuin vuoden 2014 loppupuolella tai
vuonna 2015 ja osallistuen sotaan Itä-Ukrainassa. Heistä osa on palannut
takaisin Suomeen, viettäen tällä hetkellä todennäköisesti hyvinkin tavanomaista
elämää siitä huolimatta, että ovat osallistuneet laittomaan sotaan Ukrainassa. Suomessa
olisi myös syytä havahtua tämän ryhmän olemassa oloon ja mahdolliseen
verkostoitumiseen rikollisryhmien tai muiden ääriryhmien kanssa. Tämän ryhmän
teoista ja osallisuudesta Venäjän sotaan Ukrainassa on käyty yllättävänkin
vähän keskustelua verrattuna lukuisiin saman viiteryhmän maihin, joista monissa
on käyty oikeutta ja langetettu tuomioita näille vierastaistelijoille/
terroristeille. (4) Lukuisissa maissa on myös huomioitu näiden henkilöiden
synnyttämä turvallisuusuhka, ja josta on käyty avointa keskustelua jo ennen
Venäjän suurhyökkäyksen alkua helmikuussa 2022. Suomessa asian julkinen
käsittely on toistaiseksi ollut olemattoman vähäistä, pois lukien muutamat
ansiokkaat artikkelit. (5)
Marko
Lähteet:
2. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/0dac6304-f876-4d59-9cde-f10762f1799f
3. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/598c2a52-00e7-4dd3-bdec-4fdb5450ad17
4. https://yle.fi/a/3-12153718
5. Suomessa aiheesta ovat kirjoittaneet seikkaperäisemmin ainakin Yleisradio ja Helsingin Sanomat. Linkit artikkeleihin: A, B, C.
*: Kuva A. Enqvistin
muistiinpanoista, kuvan ottaja ei ole tiedossa.
Lähteenä hyödynnetty myös A.
Enqvistin kirjoittamaa sukukronikkaa sekä Kansallisarkiston Astia-verkkosivua.
Sukukronikan siteerauksissa olen tavanomaisuudesta poiketen muokannut nimet
kirjaimiksi tai kirjainyhdistelmiksi. Vaarini joukko-osastotiedot on poimittu
sukukronikasta.
Suomalaisista Venäjän
proxy-joukoissa kirjoituksessani ”Suomalaismilitantit miehitetyssä Donbasissa – Osasto Karhu” ja Suomenvenäläisistä sotimassa Venäjän riveissä
kirjoituksessani ”Ne ’tavalliset venäläiset’ sotimassa Venäjän riveissä”.