Valonkajastus pimeyteen

Edelliset presidentinvaalit käytiin aikana, jolloin Eurooppa ja sen myötä maailma ei ollut luisunut avoimeen Venäjän ja lännen välisen vastakkainasettelun aikaan, vaikka viitteitä voimistuvasta vastakkainasettelusta oli jo nähtävillä Venäjän käyttämän retoriikan ja lisääntyneen aggressiivisuuden tähden – Georgian ja Venäjän viiden päivän sodan elokuussa 2008 olisi pitänyt tässä tapauksessa toimia herättäjänä, mutta moni päättäjä lännessä jatkoi tyytyväisenä – vaiko itsetyytyväisenä – torkkumistaan. Kenties tämä asetelma heijasteli Suomeenkin siinä määrin, ettei edellisten presidentinvaalien aikaan nähty kiihkeitä turvallisuuspoliittisia keskusteluja, lähinnäkin huomio tuntui kiinnittyvän vähemmän merkittäviin asioihin, kuten ehdokas Haaviston seksuaaliseen suuntautumiseen ja vastaaviin tekijöihin. Nyt edessä ovat vaalit, joissa turvallisuuspoliittisten kysymysten tulisi nousta keskiöön – toivon, että media haastaa tulevat ehdokkaat ja asettaa heidät tarvittaessa vaikka selkä seinää vasten.

Tällä hetkellä 21 prosenttia suomalaisista on NATO-jäsenyyden kannalla, 51 prosenttia vastaa ehdottomasti ”EI” – sen sijaan 28 prosenttia ei osaa kertoa kantaansa. (1) Tästä olisi tavattoman helppoa vetää se johtopäätös, ettei NATO-kysymys ole ajankohtainen – ettei tulevissa vaaleissa ole järkeä kiinnittää huomiota tähän kysymykseen. Mutta onko asia lopultakaan näin? Ei välttämättä, jos tarkastellaan käynnissä olevaa turvallisuuspoliittista keskustelua, johon – ainakin osa – merkittävistä poliitikoistamme on haluttomia ottamaan suoraan kantaa, tai he asettelevat sanansa hyvin kryptisesti. Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on nähtävillä selkeitä pelinavauksia, kuten Vihreiden Heidi Hautalan lausunto (huom: Vihreiden ehdokas tulevissa presidentinvaaleissa on Pekka Haavisto):

– On ajan kysymys, milloin Suomi joutuu vakavasti käymään sen keskustelun ja hakeutumaan mahdollisesti Naton jäseneksi.

…

– Mutta me vihreät emme halua militarisoida EU-budjettia. Ei tarvita toista Natoa. Nato on jo olemassa, eikä EU:sta tarvitse tehdä puolustusliittoa. (2)

Onko tämä sitten suora kannanotto NATO:n puolesta vaiko toteamus, että parempi liittyä NATO:on ettei tarvitse militarisoida EU:ta, jolloin tämän voi linkittää viime aikojen keskusteluun, jossa EU:n oma puolustus on noussut entistä voimakkaammin esille ja jossa useampi NATOa vastustava poliitikko on antanut puoltavan äänensä EU:n yhteiselle puolustukselle. Onko Heidi Hautalan ajatuksen takana selkeä turvallisuuspoliittinen ajattelu, joka kumpuaa ajatuksesta, ettei tarvita kahta kilpailevaa organisaatiota EU:n alueelle tilanteessa, jossa valtaosa jäsenmaista on jo tehnyt turvallisuuspoliittisen valintansa, ja se on NATO? Vai onko taustalla ajatus siitä, että EU on parempi säilyttää yhteisönä, jolla ei ole puolustuspoliittista yhteyttä jäsenmaidensa välillä? Tähän en ota kantaa, mutta sikäli Hautalan näkemys on selkeä ja johdonmukainen, ei tarvita kahta rinnakkaista organisaatiota kilpailemaan keskenään.

Nyt asetelma on se, että tasavallan presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Juha Sipilä tuntuvat tarkastelevan asiaa siltä kannalta, että EU:n puolustuksessa on käyttämätöntä potentiaalia. Onko heidän ajattelussa sitten eroa siinä kohdin kuinka aktiivisesti ja määrätietoisesti tätä päämäärää kohden pyritään? (3 ja 4) - Asia johon en ota kantaa. Tasavallan presidentti Niinistön ja pääministeri Sipilän kanssa samalla – turvallisella – linjalla on keskustalainen presidenttiehdokas Matti Vanhanen.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön sanoin:

”–Emme puhu ainakaan vielä yhteisestä puolustuksesta. Pohdimme kuitenkin yhä enemmän siitä, mitä voimme tehdä ja mitä meidän on pakko tehdä suojellaksemme kansalaisiamme sekä yhteisiä intressejämme ja arvojamme.”

Eli kärjistäen, ei puhuta mutta pohditaan ja ollaan tekevinämme, mutta todennäköisesti ei tehdä mitään merkittävää asian eteenpäin viemiseksi, asia, josta tulee mieleeni Saska Saarikosken tviitti 5. kesäkuuta 2017:

Mikäli maamme johto perustelisi asian riittävän selväsanaisesti ja ymmärrettävästi, seuraus olisi todennäköisesti se, että jääräpäinen kansa seuraisi johtajaansa ja antaisi tukensa NATO-jäsenyydelle. Mikäli tasavallan presidentti Sauli Niinistö asian arvojohtajana näin esittäisi ja perustelisi asian, enpä oikein usko, että kukaan – höyrypäitä lukuun ottamatta – pystyisi häntä syyttämään asemansa väärinkäyttämisestä. On kuitenkin hyvin epätodennäköistä, että Sauli Niinistö antaa tukensa näin selkeästi NATOlle ainakaan ennen vaaleja, josta päästään asiassa eteenpäin, nimittäin NATO-kysymykseen tulevissa vaaleissa.

Keski-Uusimaa-lehdessä Matti Höök (VTM) esitti kannanottonsa NATO-kysymykseen muodossa ”Nato-kannattaja voisi pärjätä Niinistölle” (5) Höökin kirjoituksesta on suotavaa nostaa esille pari kohtaa:

”Poliittinen johto on kuitenkin ollut Venäjän-politiikassaan hyvin varovainen” ja ”On suotavaa, että lähestyvissä presidentinvaaleissa ehdokkaat ottavat selkeästi kantaa Nato-kysymykseen ja kertovat valitsijoille, missä päätetään Suomen ulkopoliittisesta linjasta”.

Allekirjoitan Höökin (VTM) arvion poliittisen johdon Venäjä-politiikasta, se on hyvin varovaista – karhua ei haluta ärsyttää. Yhtälailla toivoisin ehdokkailta selkeitä turvallisuuspoliittisia kannanottoja, kuin myös selkeät vastaukset NATO-kysymykseen. Kahdella jakkaralla istumisen aika on jo ohi, olisi pitänyt olla ohi jo reilu neljännesvuosisata sitten Neuvostoliiton hajottua.

Onko pimeydessä nähtävillä valonkajastusta?

Viikolla Piraattipuolueen varapuheenjohtaja Petrus Pennanen – Helsingin kaupunginvaltuutettu - teki kunnioitettavan keskustelunavauksen:

Juuri tällaisia rohkeita keskustelunavauksia tämä maa kaipaa, ja juuri siksi minä mielelläni allekirjoitan hänen kannatuskortin, mikäli sellaisia ryhdytään keräämään. Ei kiertelyä tai kaartelua, ei epävarmoja lupauksia tai puheita ”Suomen sotilaallisesta liittoutumattomuudesta” – jälkimmäisestä tulee kaikella tapaa mieleen kylmän sodan aikainen hokema ”Suomen puolueettomuudesta”, jonka jatkuva hokeminen synnytti tunteen siitä, että meidän on jatkuvasti hoettava valhetta itsellemme, koska muutoin emme siihen usko. Tuolloin valehtelimme itsellemme (ja lännelle) olevamme puolueeton, vaikka olimme ”hirttäytyneet” neuvostovaltioon.

Näen Petrus Pennasen viestin valonkajastuksena pimeyteen, toivon tämän kajastuksen konkretisoituvan kannattajakorttien keräyksen myötä presidenttiehdokkuuteen saakka. Tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa sekin olisi jo ”puolivoittoa”, ehdokas, joka pelaa avoimin kortein ja josta – toivottavasti – seuraa se, että myös muut ehdokkaat joutuvat avaamaan kantojaan tarkemmin ja puhumaan asioista ymmärrettävästi. Mutta – kuten alussa kirjoitin - toivon, että media haastaa ehdokkaat vaatien heiltä selkeitä vastauksia puolivillaisten heittojen sijaan. On myös suotavaa, että median toimesta kriittisesti ruoditaan ehdokkaiden lausuntoja, onpa ehdokkaan asema millainen tahansa. Edes istuva presidentti ei voi ääneen ajatellen lausua ehdottomia lupauksia – näen maailman siten, että nyt ei voida antaa liian kattavia lupauksia kuten Neville Chamberlain aikoinaan teki Münchenistä palattuaan.

Suomi on läntinen demokratia, maamme on sitoutunut eurooppalaisiin arvoihin, niinpä tuntuu kummalta, että monissa kysymyksissä maamme on henkisesti metsäläinen kumartaen karhua idässä. Onko tämä läntisiin arvoihin ja arvopohjaan vetoaminen lopulta vain silmänlumetta, todellisuudessa olemme valmiit myymään itsemme jotta ”pahansisuinen” Kremlin isäntä ei herkeämättömäksi rupea? Suomi100 tarvitsee petruspennasia tuomaan valoa hämäryyteen!

Marko

1. https://yle.fi/uutiset/3-9458874 

2. https://www.verkkouutiset.fi/politiikka/hautala%20nato-66475 

3.  http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201706072200192558_u0.shtml 

4. https://yle.fi/uutiset/3-9663348 

5. Keski-Uusimaa 5.6.2017.

Saska Saarikosken ja Petrus Pennasen twiitit kuvakaappauksia.