torstai 26. huhtikuuta 2018

Tšernobylin tragediasta 32-vuotta – neuvostovaltiossa kasvaneen muistoja


Tämä on päivitetty versio parin vuoden takaisesta SSS-Radioon kirjoittamastani ”30-vuotta Tšernobylistä – neuvostokansalaisen muistoja” -blogitekstistä.

Tänään huhtikuun 26. päivä tulee kuluneeksi 32-vuotta historian tuhoisimmasta ydinvoimalaa koskettaneesta onnettomuudesta. Huhtikuussa 1986 Tšernobylin ydinvoimalassa Neuvostoliitossa, suoritettiin epäonnistunut koejärjestely, jonka seurauksena ydinvoimalan neljäs reaktori räjähti.

Kyseinen onnettomuus on syöpynyt sen ajan ihmisten mieliin, monelle se on eräs 80-luvun merkittävimpiä yksittäisiä tapahtumia. Kuvat raunioituneesta reaktorirakennuksesta, reaktorirakennuksen yläpuolella lentävistä helikoptereista ja raunioissa raatavista työmiehistä ovat syöpyneet miljoonien ihmisten verkkokalvoille ikiajoiksi. Voidaan sanoa, että Tšernobyl muutti maailmaa ja suhtautumistamme ydinvoimaan monella tapaa.

Kuvankaappaus youtubevideosta "Chernobyl disaster rare footage". (1)




















En kuitenkaan aio kirjoittaa sitä perinteistä tarinaa voimalaonnettomuudesta, siitä seurannutta keskustelua ydinvoiman turvallisuudesta ja siitä kuinka Tšernobylin onnettomuus vaikutti ratkaisevalla tavalla useiden maiden energiatalouden suunnitelmiin. Lukuisissa maissa laitettiin voimalaprojekteja jäihin ja vähintään yhtä lukuisassa joukossa maita päätettiin ydinvoimasta luopumisesta – joskin monessa maassa on tämän jälkeen harkittu asiaa uudelleen ja kannat ovat lieventyneet, uusia voimalaprojekteja on myös aloitettu maissa, joissa suhtautuminen ydinvoimaan on hetkittäin Tšernobylin jälkeen ollut kriittistä tai kielteistä. Tämä kirjoitus ei ole kirjoitus ydinvoimasta itsestään, tämä ei ole ydinvoiman puolustuspuhe tai vastaisku ydinvoiman kannattajia kohtaan. Tämä on 80-luvun Neuvostoliitossa varttuneen, silloin nuoren naisen, muistikuviin perustuvia havaintoja onnettomuuden ajoilta sekä ajatuksia Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisiltä vuosilta, jolloin hänen kotimaassa Ukrainassa, onnettomuudesta keskusteltiin ensimmäisiä kertoja avoimesti ja onnettomuudesta näytettiin lukuisia dokumentteja. Nämä ovat L:n ajatuksia ja muistoja.

Mutta ennen tätä kuvaava toteamus Valeri Legasovilta, Kurtshatovin atomienergiainstituutin varajohtajalta:

"Tshernobyl ilmoitti, että oli tapahtunut onnettomuus ja syntynyt radioaktiivisia päästöjä. Oli syttynyt tulipalokin, mutta reaktori oli hallinnassa. Kun itse saavuimme aamulla paikalle, niin näimme, ettei mitään reaktoria ollut enää olemassakaan…" (2)

Seuraavaksi L:n ajatuksiin ja mietteisiin:

Tšernobylin onnettomuuden tapahtumahetkellä elettiin kevättä, kuten muistamme. Olin nuori ja onnellinen. Opiskelin teknikumissa (opistossa), minulla oli lukuisia ystäviä ja koko elämä oli edessäni. Kevään tuoksut täyttivät ilman, odotimme vapunpäivää ja paraatia päät pyörällä. Paraati ja sitä seuraavat vapaapäivät, päivät ilman kotitehtäviä koulusta täyttivät mielen. Mielessä oli hauskanpito ystävien kanssa ja keväästä nauttiminen.

Noina päivinä jolloin Tšernobylin tragedia tapahtui en kuullut tapahtumasta mitään koulussa tai televisiossa – kotonamme näkyi yksi televisiokanava. En muista vanhempieni puhuneen onnettomuudesta mitään, ainoa outo ja poikkeava lause oli ystäväni äidin N.V:n meille nuorille sanoma lause:

”Nyt ei voi avata ikkunoita, eikä tarvitse mennä vähään aikaan ulos”.

Kysyimme häneltä: ”Miksi”, saimme vastauksen: ”koska ulkona on jokin säteily”. Emme tienneet mikä säteili ja miksi, jokin vain säteili.

Myöhemmin N.V sanoi meille ”Ei saa juoda vettä” ja jälleen syynä oli tämä ihmeellinen ”säteily”.

Onnettomuudesta ei puhuttu opettajien toimesta teknikumissa laisinkaan, mitään virallista tiedonantoa ei koulussa meille annettu. Toukokuun loppupuolella alkoi tihkua hiukan enemmän tietoa Tšernobylin onnettomuudesta, mutta jo tätä ennen Kiovassa liikkui huhuja.

Vuosien kuluttua Neuvostoliiton hajottua sain tietää mitä Tšernobylissä todella tapahtui. Ymmärsin tragedian kauhistuttavuuden ja sen syvyyden – laajuuden, samalla ymmärsin silloisen Neuvostoliiton kokonaisvaltaisen ideologisen typeryyden ja samalla sen kyvyttömyyden ratkaista ongelmia. Ukrainan itsenäistyttyä televisio tarjosi tietoa ja dokumentteja Tšernobylin onnettomuudesta, näin ensimmäistä kertaa mitä tuolloin Tšernobylissä todella tapahtui.

Nyt ymmärrän, että Neuvostoliitto halusi näyttäytyä suurena, joten sen oli kätkettävä heikkoutensa ja kyvyttömyytensä propagandan ja salailun verhon taa. Kansalaisilleen se ei voinut näyttää heikkouttaan, se salasi ja kätki kansalta Tšernobylin tragedian ja tragedian uhrit.

* * *

Kun vertailee L:n muistoja omiini, on huomattavissa merkittäviä eroja. Tuolloin yläastekoululaisena muistan, kuinka Tšernobylin onnettomuus oli kaikkien huulilla, kunhan varmistus onnettomuudesta oli saatu neuvostoviranomaisilta päivien kuluttua onnettomuudesta. Muistan keväiset huhtikuun päivät ennen vappua aivan kuten jatkuvan keskustelun vapun jälkeenkin. Keskustelua ydinvoiman vaaroista koulussa ja kotona, viranomaistiedotukset ja uutisten kuvat ja rakeiset videopätkät voimala-alueelta – helikopterit, palo- ja pelastusmiehet. Muistan ajoittaisen hysteriankin!

Onnettomuus oli kaikkien huulilla siitä huolimatta, että Suomessakin poliitikkojen taholla vallitsi pienoinen epävarmuus siitä, kuinka onnettomuuteen tulisi suhtautua, kun se tapahtui Neuvostoliitossa syvän suomettuneisuuden aikakaudella. Samaan aikaan useamman tuhannen kilometrin päässä Donetskissa – Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa elämä jatkui entisellään, aivan kuin mitään onnettomuutta Tšernobylissä ei olisi tapahtunutkaan. L:n ystävän äiti mainitsi oudon lauseen, sana ”säteily” mainittiin ja elämä jatkui entisellään.


Ydinkatastrofin uhka Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla

Neuvostoliitossa tehtiin vuosien 1965 – 1988 välillä 239 ”rauhanomaista ydinräjäytystä” niin kutsutussa Ohjelma 6:ssa (Program 6) ja Ohjelma 7:ssä (Program 7). (3 ja 4) Ohjelmiin kuuluvista rauhanomaisista ydinräjäytyksistä Ukrainan maaperällä tehtiin 1970-luvulla kaksi.

Vuonna 1972 yritettiin sammuttaa kaasukenttäpaloa 2500 metrin syvyydessä maan pinnan alapuolella 3,8 kT:n ydinlatauksella Harkovan oblastin länsiosassa. Operaatiosta käytettiin koodinimeä Fakel (Torch). Palon sammuttaminen epäonnistui operaatiossa, myöhemmin palo sammutettiin perinteisin menetelmin.

Osana "rauhanomaista atomiohjelmaa" räjäytettiin Yunkomin hiilikaivoksessa Donetskin oblastin alueella 903 m syvyydessä 0,3 kT:n ydinlataus vuonna 1979, yhä osin salatun kokeellisen räjäytyksen tarkoituksena oli muun muassa ehkäistä vaarallista hiilikaivosta tämän tästä vaivanneita metaaniräjähdyksiä vapauttamalla hiilikerroksiin loukkuun jäänyttä kaasua. Vastaavaa vaikutusta oli havaittu aiemmin maanjäristyksistä kärsineillä alueille. Räjähdyksessä muodostui "lasikammio", joka tunnetaan nimellä Objekt Klivazh.

Yunkomin hiilikaivos sijaitsee Itä-Ukrainan venäläisten miehittämällä alueella Yunokomunarivskissa (Bunge) Jenakijeven itäpuolella.

Donetskin "kansantasavallan" viranomaiset ovat, konsultoituaan venäläisasiantuntijoita, tehneet päätöksen lopettaa Yunkomin hiilikaivokseen ja "Klivazhiin" tihkuvan veden pumppaamisen pois. Venäläisasiantuntijoiden mukaan pumppujen pysäyttämiseen ja siitä seuraavaan tulvimiseen ei sisälly luonnonkatastrofin vaaraa.


Ukrainan viranomaisten mielestä riski on olemassa oleva. Ukrainan puolustusministeriön ympäristöasioista vastaavan komentajan, eversti Maksim Komisarovin mukaan, kaivoksen tulviminen voi johtaa koko alueen kattavaan katastrofiin.

Yunkomin hiilikaivoksen sijainti miehitetyllä alueella, Horlivkan kaakkoispuolella.
















Yunkomin hiilikaivoksen tarkka sijainti, kuva Euromaidan Press.
















Vuodesta 2008 lähtien Ukrainan hallinto budjetoi vuosittain suunnilleen 45 miljoonaa dollaria pitääkseen käytöstä poistettuun Yunkomin hiilikaivokseen asennetut pumput ja järjestelmän toiminnassa, ja estääkseen saastuneen kaivoksen tulvimisen.

Nyt näyttää siltä, että Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden ”kansantasavaltoja” rahoittava Venäjä pistää näiltä osin rahahanat kiinni. Tähän mennessä ”kansantasavaltojen” ilmoituksen mukaan Venäjä on budjetoinut 150 000 euroa kuukaudessa Yunkomin kaivoksen järjestelmien ylläpitoon. (5) Nyt järjestelmät olisi myös uusittava, mikä tarkoittaa noin 10 miljoonan euron kustannuserää, mihin miehitettyjen alueiden hallinnosta vastaavilla tahoilla ei näytä olevan varaa – todennäköisemmin kyse on halusta ts. ei ole halua sijoittaa 10 miljoonaa järjestelmien uusimiseen.

Suhtaudun varauksella väitteisiin varojen puutteesta, todennäköisesti taustalla on muita syitä miksi ei haluta sijoittaa varoja Yunkomin järjestelmien uusimiseen ja kunnossapitoon. Kenties toivotaan rahoituksen lopulta tulevan Ukrainasta tai ulkomailta, vaikka osia Itä-Ukrainaa miehittävänä valtiona Venäjällä on vastuunsa, jota se ei näemmä halua kantaa.

Bild-lehden tammikuussa 2016 julkaiseman artikkelin mukaan Venäjän valtio maksaa miehitetyille alueille kuukaudessa yksistään palkkoja, eläkkeitä ja muita korvauksia noin 79 miljoonaa euroa. (6) Tähän päälle tulevat sodankäynnistä syntyvät menot ja muut menot, joten tuntuu oudolta vedota rahoitusongelmiin Yunkomin kohdalla, kun vuositasolla Venäjä joutuu budjetoimaan noin miljardin miehittämiensä Itä-Ukrainan alueiden ylläpitoon ilman sodankäynnistä aiheutuvia kuluja. Ehkäpä jollakin militanttikomentajalla on tarvetta muutamalle miljoonalle henkilökohtaisessa budjetissaan… Ei olisi sodan ja miehityksen aikana ensimmäinen kerta jolloin miljoonia siirtyy rikollisiin käsiin tekaistulla verukkeella. Ekokatastrofin uhkaan vedoten on myös helpohkoa ”kiristää” ulkomaista rahoitusta kunnostusprojektiin. Yunkom kun ei ole ainoa riskikohde alueella. Lukuisat vanhat hiilikaivokset ja muut kohteet, jotka ovat jääneet vaille huoltoa, muodostavat olemassa olevan uhan alueen asukkaille.



Marko







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Toistaiseksi ei kommentointia.

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.