”Postijunaa” katsomaan Parolaan, vierailu panssarimuseolla

Viime  kesänä suomalaiset panssarivaunujoukot viettivät sadan vuoden taivaltaan Parolannummella Hattulan kupeessa. Maamme panssarivaunujoukot syntyivät reilut sata vuotta sitten 30. kesäkuuta 1919 sotaministeri Rudolf Waldenin antaessa käskyn perustaa 15. heinäkuuta 1919 Hyökkäysvaunurykmentti – rykmentin kotitukikohtana toimi tuolloin Santahaminan varuskunta. Rykmentti käsitti kaksi patteristoa, jotka oli jaettu kahteen patteriin.

Panssarivaunuajattelu jakautui 1920-luvulla kahteen koulukuntaan, ranskalaisen ajattelun mukaan panssarivaunu on jalkaväen tulitukiase, kun taas englantilaisen ajattelun mukaan panssariaselaji voisi olla itsenäinen ratsuväen seuraaja. Suomessa ajateltiin vuonna 1919 panssarivaunujen olevan liikkuvaa tykistöä, mistä johtui hyökkäysvaunurykmentin jako kahteen patteristoon.

Rykmentille hankittiin Ranskasta 32 kappaletta Renault FT-17 -panssarivaunua, jotka kuuluivat tuolloin panssarikaluston ”eturintamaan” maailmassa.

Ranskalainen Renault FT-17 panssarivaunu.

Pari vuotta perustamisensa jälkeen vuonna 1921 Hyökkäysvaunurykmentti siirrettiin Santahaminan varuskunnasta Poltinahon varuskuntaan Hämeenlinnan kaupunkiin.

Suomessa panssarijoukot kokivat aselajina alasajon, ensiksi 1926 hyökkäysvaunupataljoonaksi, myöhemmin hyökkäysvaunukomppaniaksi. Kannattipa Suomen kenttätykistön ”isä” Vilho Nenonen hyökkäysvaunuaselajin lakkauttamista kokonaan.

Uudella vuosikymmenellä – 30-luvulla – Suomessa ryhdyttiin tutkimaan panssariaselajin uudistamista englantilaisen Vickers-Armstrongin kuuden tonnin panssarivaunun pohjalta. Talvisotaan mennessä niitä oli hankittu Suomelle vuoden 1919 hyökkäysvaunurykmentin tapaan 32 kappaletta. Niiden varustaminen käyttökelpoisilla aseilla oli kuitenkin kesken, eikä niihin oltu talvisotaan mennessä hankittu omia tykkejä eikä radioitakaan, joten niissä jouduttiin käyttämään Renault FT-17:n Puteaux-panssarivaunukanuunoita.

Panssarivaunut ensimmäistä kertaa sodassa – lyhyt silmäys panssariaseen historiaan

Panssarivaunu sai tulikasteensa rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa, 15. syyskuuta 1916 brittien joukot käyttivät Sommessa, Flers–Courceletteen taistelussa ensimmäisen kerran Mark I -panssarivaunua, joita briteillä oli yhteensä 40 kappaletta. Syyskuun 15. päivä alkaneeseen hyökkäykseen näistä Mark I -panssarivaunuista osallistui yhdeksän kappaletta, myöhemmin niiden avuksi saapui toiset yhdeksän vaunua.

Sommen taistelu oli ensimmäinen taistelu, jossa panssarivaunuja käytettiin niin, että sillä oli taktista merkitystä.

Marraskuussa 1917 käytiin ensimmäisen maailmansodan länsirintamalla Cambrain taistelu (20. 11.–3.12.1917), jossa ympärysvallat käyttivät panssarivaunuja ensimmäisen kerran onnistuneesti. Ympärysvallat lähettivät taisteluun yhteensä yli 470 panssarivaunua, ja vaikka saksalaisten onnistui lopulta tekemään vastahyökkäyksellään Cambrain taistelun menestyksen tyhjäksi, panssarivaunujen käyttö sopivan tasaisessa maastossa – liikkumista rajoittavia räjähdekuoppia ei juurikaan ollut – yhdessä yllätyshyökkäyksen ja tehostuneen tykistönkäytön vuoksi toivat briteille alussa edun.

Kuten yllä viittasin, ensimmäisen maailmansodan jälkeen 20-luvulla, panssarivaunuajattelu jakautui kahteen koulukuntaan, ranskalaisen ajattelun mukaan panssarivaunu on jalkaväen tulitukiase, kun taas englantilaisen ajattelun mukaan panssariaselaji voisi olla itsenäinen ratsuväen seuraaja.

Saksassa ja Neuvostoliitossa ajattelu kulki mekanisoinnin suuntaan, johtuen osittain salaisesta koulutusyhteistyöstä, jota toimeenpantiin Neuvostoliitossa, koska panssarivaunut olivat Saksalta kiellettyjä Versailles’n rauhansopimuksen perusteella. Maiden välinen sotilasyhteistyö alkoi vuonna 1922 allekirjoitetun maidenvälisen Rapallon sopimuksen jälkeen. Seuranneina vuosina saksalaisia sotilaita lähetettiin harjoittelemaan neuvosto-Venäjälle, vastaavasti neuvosto-Venäjä koki hyötyvänsä saksalaisten harjoitusmenetelmien seuraamisesta.

Joulukuussa 1926 Saksa ja Neuvostoliitto allekirjoittivat sopimuksen panssarikoulun perustamisesta Neuvostoliittoon. Panssarikoulu avattiin 1929 Kazanin alueella, oppilaitos tunnettiin nimellä Kaman panssarikoulu (Panzerschule Kama), jossa panssarikoulutusta sai seuraavien vuosien kuluessa noin 30 saksalaisupseeria. Osa koulutuksessa olleista saksalaisupseereista osallistui myös neuvostoarmeijan sotaharjoituksiin.

Voidaan sanoa toisen maailmansodan muodostuneen panssarivaunujen ja niillä varustettujen joukkojen läpimurroksi – toisen maailmansodan alkupuolella nähtiin saksalaisten panssarijoukkojen tehokkuutta salamasodan muodossa, jolloin Luftwaffen tuella mahdollistui panssarijoukkojen nopea eteneminen syvälle vihollisen maaperälle. Toisaalta toisessa maailmansodassa nähtiin suurimmat koskaan käydyt panssaritaistelut, kuten Kurskin taistelu 4.–22. heinäkuuta 1943, joka alkoi saksalaisten Operaatio Zitadellen muodossa heinäkuun 4. päivä. Kurskin mutkassa käytyyn taisteluun puna-armeija heitti yli 1,9 miljoonaa miestä ja yli 5000 panssarivaunua sekä tuhansia lentokoneita, vastaavasti Saksalta osallistui Operaatio Zitadelleen noin 780 000 sotilasta, lähes kolme tuhatta panssarivaunua ja reilut kaksi tuhatta lentokonetta.

Neuvostoliito hankki menestystä vahvasti mekanisoitujen joukkojen avulla toisen maailmansodan alla alkaneessa Halhin-Golin taistelussa, joka käytiin 11. toukokuuta – 16. syyskuuta 1939 välillä. Halhin-Golin taistelut sodittiin Mongolian maaperällä puna-armeijan ja Japanin keisarilliseen armeijaan kuuluneen Kwantungin armeijan välillä. Taistelut alkoivat, kun Neuvostoliiton turvatakuita nauttivan Mongolian kansantasavallan sotilaat tunkeutuivat alueelle, jonka Japanin protektoraatti Mantšukuo katsoi itselleen kuuluvaksi. Halhin-Golissa kannuksiaan hankki myös, tuleva Neuvostoliiton marsalkka, Georgi Žukov. Halhin-Golin taisteluiden eräs seuraus oli Japanin vakuuttuminen Neuvostoliiton sotilaallisesta voimasta, mikä johti sen pidättäytymiseen hyökkäämästä sitä vastaan ja lopulta maiden väliseen hyökkäämättömyyssopimukseen huhtikuussa 1941.

Parolan panssarimuseolla Hattulassa

Parolan panssarimuseo on Hattulassa sijaitseva suomalaisia panssari- ja panssarintorjuntajoukkoja ja niiden historiaa esittelevä aselajimuseo, jossa on esillä kattava kokoelma itsenäisyyden ajan panssarivaunuja, -autoja ja panssarintorjunta-aseita sekä panssarijuna.

Museo avattiin paljaan taivaan alla männikköisessä rinteessä 18. kesäkuuta 1961, jolloin kokoelmissa oli 19 panssarivaunua ja 12 panssarintorjuntatykkiä. Sittemmin näyttelytilat ja kokoelmat ovat kehittyneet huomattavasti. Museota ylläpitää panssarimiesten ja -jääkäreiden maanpuolustusjärjestö Panssarikilta ry.

Museoon tutustuu vuosittain noin 30 000 kävijää, ja nykyään sen kokoelmiin kuuluu noin 70 panssarivaunua ja panssaroitua ajoneuvoa, 40 erilaista panssarintorjunta-asetta ja panssarijuna.

Panssarimuseon kokoelmat ovat ainutlaatuiset. Esimerkiksi neuvostoliittolaisista panssarivaunuista ei tiettävästi ole Venäjän ulkopuolella yhtä kattavaa kokoelmaa.  Erityisiä harvinaisuuksia ovat jatkosodan aikana kehitetty, japanilaisten fanittama, BT-42 rynnäkkötykki, ainoa laatuaan; T-50 kevyt panssarivaunu, joita on maailmassa jäljellä kaksi; ja panssariauto BA-10, joka on tiettävästi ainoa koko maailmassa.

BT-42 rynnäkkötykki.

T-50 kevyt panssarivaunu.

Sotasaaliiksi saatu BA-10 panssariauto.

On luonnollista, että Panssarimuseolla muistetaan aselajin historiaa Suomessa, vierailumme aikana museon vaihtuvissa näyttelyissä esiteltiin 100 vuotta sitten perustetun Hyökkäysvaunurykmentin vaiheita kuvin, tekstein ynnä esinein.

Vaihtuvassa näyttelyssä valotettiin myös Renault F.T. Modéle 1917 -panssarivaunun synty- ja käyttöhistoriaa. Hyökkäysvaunurykmentille hankittiin näitä ranskalaisia panssarivaunuja vuonna 1919 yhteensä 32 kappaletta (kuva vaunusta uudessa värityksessä kirjoituksen alkupuolella).

Eikä museo unohda talvisodan panssarintorjuntaa, huomio kiinnittyy erityisesti lähitorjuntamiesten toimintaan ja välineisiin.

Kasapanos ja kasapanoksen tarvikkeet rintamaoloissa.

Jatkosodassa Panssariyhtymän upseereista ja sotilaista moni nimitettiin ansioistaan Mannerheim-ristin ritariksi. Ensimmäiseksi Mannerheim-ristin ritariksi nimettiin eversti, myöhemmin kenraalimajuri, Ruben Lagus, joka siirrettiin asemasotavaiheen aikana kesäkuussa 1942, vasta perustetun Panssaridivisioonan komentajaksi. Lagus nimitettiin 2. luokan Mannerheim-ristin ritariksi ansioistaan kesän -41 hyökkäyssotavaiheen  aikana johtamastaan offensiivista 5. divisioonan komentajana.

Panssariyhtymän Mannerheim-ristin ritarit.

BA-20M panssariauto.

Panssarimuseolta löytyi myös Panzerkampfwagen IV Ausführung J, panssarivaunutyyppi, joka oli minulle lapsuudestani kovin tuttu, sillä sijaitsihan vastaavan mallinen vaunu silloisen Lappeenrannan Päällystöopiston (eletään 70- ja 80-lukua) lähistöllä Lappeenrannan lentokentän kupeella. Vaunulla leikimme sotaa pojankloppeina monena kesänä ja talvena panssarikenraaleiksi itsemme kuvitellen.

Panzerkampfwagen IV Ausführung J Parolassa.

Vickers-Armstrongs 6 tn. tank, taustalla T-26 m 1933.

Lähikuva KV-1E:n tornista.

Sturmgeschütz III Ausf. G rynnäkkötykki (StuG III Ausf. G) eli "Sturmi".

Näkymä moottorihalliin.

Entäpä mikä otsikossa mainittu ”postijuna” on? Kyseessä on suomalaisten, neuvostoliittolaisesta T-28 panssarivaunusta käyttämä nimitys – suomalaiset kutsuivat T-28 vaunua nimillä ”postijuna” tai ”postivaunu”. Kutsumanimi johtui tiettävästi eräästä sotasaaliiksi saadusta vaunusta löytyneistä kenttäpostisäkeistä. 

Sotasaaliiksi saatu puna-armeijan T-28 panssarivaunu, "postijuna", Parolassa.

Parolan panssarimuseolla panssariaselajin esittely ei suinkaan pääty toisen maailmansodan aikaan – Suomen osalta talvisodasta jatkosodan kautta Lapin sotaan – vaan museolla on esitelty kattavasti puolustusvoimien panssarikalustoa toisen maailmansodan jälkeen aina tähän hetkeen saakka. Tässä kirjoituksessa pääpaino on kuitenkin historialla, joten toistaiseksi en tarjoa lukijoille kattavaa kattausta esillä olleista moderneimmista panssarivaunuista tahi -ajoneuvoista, alla kuitenkin pari kuvaa, joista ensimmäisessä ”kättä lyövät” saksalainen Leopard 2 A4 ja neuvostovalmisteinen T-72 M1.

Ja toisessa maavoimien tämänhetkiseen kalustoon kuuluva siltapanssarivaunu Leopard 2L (alla).

Taistelupanssarivaunujen ”kuolemaa” on povattu jo vuosikymmenten ajan, nykyisyys esim. Itä-Ukrainan sotanäyttämöllä on kuitenkin omalta osaltaan todistanut sen, että puheet panssariaseen kuolemasta aselajina ovat liioiteltuja. Panssarivaunun pahin vihollinen on toinen panssarivaunu.

”Meillä on käsky jyrkin

uhmata kuolemaa.

Voimalla panssarinyrkin

ruhjoa vastustajaa.

Meillä ei säikytä,

meillä ei surra

– iske ja murra!”

Panssarijoukkojen kunniamarssi, sanat runoilija Yrjö Jylhä, kirjoittaen ne Taipaleenjoella talvisodassa.

Kiitokset Panssarimuseolle!

Marko

Lähteinä käytetty muun muassa:

https://www.panssarimuseo.fi/

https://timoheinonen.fi/suomen-panssarivaunujoukot-100-vuotta-meilla-on-kasky-jyrkin-uhmata-kuolemaa-voimalla-panssarinyrkin-ruhjoa-vastustajaa-meilla-ei-saikyta-meilla-ei-surra-iske-ja-murra/

http://www.suomensotilas.fi/suomen-panssarivaunujoukot-100-vuotta/

https://www.hameensanomat.fi/kanta-hame/katso-video-surkeasta-sotakoneesta-tuli-japanilaisten-pyhiinvaelluskohde-174935/

https://maavoimat.fi/panssarivaunut

Kuvat Marko Enqvist.

Parolan panssarijuna, koottu neljästä eri junasta.