Ukrainalaisten talvisota: ukrainalaisrykmentin historia Suomen sodassa

Julkaisen tällä kertaa pyynnöstä historioitsijoiden Denis Kovaliovin ja Jurij Jakuban ”UKRAINIAN CRUSADE”-blogissa julkaiseman kirjoituksen ukrainalaisen talvisotaan osallistuneen vapaaehtoisrykmentin historiasta. Olen pyrkinyt pitämään heidän suomeksi kääntämänsä tekstin mahdollisimman paljon alkuperäisasussa, korjaten vain eräitä kirjoitusvirheitä ja ”käännöskukkasia”.

Marko

* * *

Ukrainalaisten talvisota: ukrainalaisrykmentin historia Suomen sodassa

”Se ei ole minun kevät.

Minun kevät tulee ukkosen jylistessä,

ratsuväen tömistäessä tannerta, lippujen liehuessa uljaina.

Vihan ja rakkauden kamppaillessa keskenään,

haavoittuneet huutavat tuskaansa ja sotaleirit elävät elämäänsä…”

Jurij Horlis-Horskij

Keväällä 1939 bolshevikkinen Moskova alkoi Josef Stalinin johdolla suunnitella pienen Suomen valtaamista. Rajaneuvotteluja käytiin syyskuusta marraskuuhun 1939 Neuvostoliiton vaatiessa Suomea luovuttamaan alueitaan Petsamosta, Karjalan kannakselta ja Suomenlahdelta. Neuvottelut kariutuivat lopullisesti marraskuussa ja enää oli yksi mahdollinen polku kuljettavana – sota.

26. ja 27. marraskuuta välisenä yönä Neuvostoliiton NKVD-joukot järjestivät Moskovan käskystä provokaation ampumalla kranaatinheittimillä omalla puolella rajaa ollutta Mainilan kyläänsä väittäen, että kranaatit on ampunut Suomi rajansa omalta puolelta.

Tämän onnistuneen Neuvostoliiton suorittaman provokaation myötä maa sai tekosyyn aloittaa sodan Suomea vastaan.

30.marraskuuta 1939 Neuvostoliiton joukot vyöryivät yli Suomen rajan sen koko pituudelta, Karjalan kannaksella, Vienan Karjalassa, Kainuussa, Sallassa ja Petsamossa. Samana päivänä Suomen tasavallan presidentti Kyösti Kallio piti radiossa puheen Suomen kansalle, jossa totesi Neuvostoliiton hyökänneen Suomeen ja Suomen olevan sodassa. Alkoi 105 kunnian päivää kestänyt selviytymiskamppailu, joka nyt tunnetaan talvisotana.

Eräs talvisodan tuntemattomimmista puolista on se, että siihen otti osaa ukrainalaisia vapaaehtoisina myös Suomen armeijan riveissä. Heistä merkittävimpiä oli Ukrainan Vastarinta-armeijan (OUN) everstiluutnantti Jurij Horlis-Horskyi. Neuvostoliiton miehitettyä Ukrainan 1920-luvulla Ukrainan vastarinta-armeija jatkoi taisteluaan Neuvostoliiton miehittäjiä vastaan ja Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen, Juriy Horlis-Horskyi matkusti Helsinkiin joulukuussa 1939 liittyäkseen vapaaehtoiseksi taisteluun bolshevismia ja Neuvostoliittoa vastaan.

Joulukuussa Neuvostojoukkojen 163. divisioonan hyökätessä Kainuussa kohti Suomussalmea ja jouduttua saarrostettuna melkein tuhotuksi joulun pyhinä käydyn Suomussalmen taistelun aikaan sen avuksi lähetettiin Neuvostoarmeijan valiojoukko, 44. kivääridivisioona, joka oli koottu Kiovan ympäristöstä ukrainalaisista miehistä.

Žytomyrin alueelta Ukrainasta itäiseen Karjalaan siirretty 44. ”Punaisen lipun” kivääridivisioona työntyi Raatteentielle vuodenvaihteessa ja 1.-7. tammikuuta käydyn taistelun jälkeen syntyi ensimmäinen talvisodan ihmeeksi kutsuttu tapahtuma. 

44. divisioona tuhottiin Raatteentielle melkein kokonaisuudessaan sen menettäessä kaikki raskaat aseensa, kuormastonsa, sekä n. 17000 miestä 22000 sotilaan määrävahvuudestaan kaatuneina. 1200 ukrainalaista pelastui luodeilta ja hirvittävältä pakkaselta (joka oli noina päivinä -45 ja -50°C välillä) jäätyään suomalaisten vangiksi. Suomalaiset menettivät Suomussalmen taisteluissa 800 miestä kaatuneina.

44. divisioonan ukrainalaiset sotilaat alkoivat Suomussalmen koetun kurimuksen jälkeen kääntyä neuvostovastaisiksi heidän johtajiensa hylättyä sotilaansa Kainuun lumisiin korpimetsiin selviytymään, miten kukin parhaiten taitaa suomalaisten metsäsissien hyökätessä jatkuvasti kaikista ilmansuunnista, kadoten takaisin metsän kätköihin iskeäkseen hetken kuluttua aina uudestaan. Vangeiksi jääneet ukrainalaiset 44. divisioonan sotilaat saivat myös huomata, että punaupseerien pelottelutarinat vangiksi jääneiden ”kuoliaaksi kiduttamisista” oli täyttä puppua, sen sijaan vangiksi jääneitä ukrainalaisia kohdeltiin hyvin.

Kaiken kaikkiaan 850 ukrainalaista sotavankia ilmoitti kysyttäessä halukkuutensa liittyä Suomen armeijaan taistelemaan puna-armeijaa vastaan. Noista sotilaista muodostui helmikuussa 1940 ukrainalaisten vapaaehtoisten taisteluosasto Suomen armeijaan johtajanaan OUN everstiluutnantti Jurij Horlis-Horskyi. Ukrainalaiset saivat Suomen armeijan asepuvun ja siihen liitettiin sini-keltaraidallinen tunnus kertomaan vapaaehtoisen kansallisuudesta, eli kaikki sinikeltaista tunnusväriä talvisodassa kantaneet sotilaat eivät olleet ruotsalaisia vapaaehtoisia.

Ukrainalaisista vapaaehtoisista muodostettu taisteluosasto ehti ottaa osaa taisteluihin maaliskuun alussa ennen välirauhan tuloa 13. 3. 1940.

Ukrainalaisten vapaaehtoisten taisteluosasto, jota he itse nimittivät ”Jurij Horlis-Horskyin rykmentiksi”, tiivistyi kiinteäksi osastoksi Juriy Horlis-Horskyin johdolla saaden jo puna-armeijassa saamansa sotilaskoulutuksen lisäksi myöskin Suomen armeijan koulutusta. ”Jurij Horlis-Horskyin rykmentin” sotilaat ymmärsivät täysin Neuvostoliiton ja bolshevismin mädänneisyyden nähtyään Suomessa vallitsevat elinolot sekä yhteiskuntajärjestyksen, mikä motivoi heitä taisteluun.

Tieto Suomen riveissä taistelevasta ukrainalaisrykmentistä kulkeutui myös Neuvostoliiton bolsevikkipuolueen johdolle rekrytoitujen suomalaiskommunistien kautta. Ukrainalaisjoukkojen laajat antautumiset vaikuttivat myös puna-armeijan taistelukykyyn, tiedettiin, että 44. kivääridivisioonan ukrainalaisjoukkojen moraali oli alhainen – taisteluhalukkuutta ei ollut. Suomalaisten riveissä taistelevat ukrainalaiset heikensivät moraalia entisestään, vallitseva oli ainutlaatuinen - ukrainalaiset taistelivat rintamalinjan molemmin puolin: osa vapaaehtoisina Mannerheimin johtaman Suomen armeijan riveissä; osa vastaavasi Stalinin puna-armeijan riveissä. Oli olemassa riski, että ukrainalaisista tulee katalysaattori punaisen armeijan riveissä, että Jurij Horlis-Horskyin toiminta uhkasi Kremlin tulevia sodankäyntisuunnitelmia.

Talvisodan päättänyt Moskovan rauhansopimus allekirjoitettiin 12. maaliskuuta 1940, Neuvostoliitto saavutti sodassa taktisen voiton, vastaavasti Suomi saavutti strategisen voiton, vaikka joutuikin luovuttamaan osia alueistaan.

Useimmat ”Jurij Horlis-Horskyin rykmentissä” taistelleista vapaaehtoisista liittyivät myöhemmin Ukrainan Vastarinta-armeijaan (OUN) toisen maailmansodan päättyessä. Heidän Suomessa saamastaan koulutuksesta oli paljon apua Neuvostoliiton jälleen miehittäessä Ukrainan, ja OUN käydessä uudelleen väsymättömään taisteluun miehittäjää vastaan toisen maailmansodan päätyttyä. Ukraina sai itsenäisyytensä takaisin 1991 Neuvostoliiton romahdettua, tätä nykyä OUN veteraanit ovat Ukrainassa juhlittuja kansallissankareita.

Kunnia Ukrainan ja Suomen sankareille, kunnia Jurij Horlis-Horskyin rykmentille!

Kiitokset Suomen armeijassa palvelleelle ukrainalaisrykmentille.

Denis Kovaliov ja Jurij Jakuba

P.S. Kesällä 2010 ukrainalaisen Jurij Horlis-Horskyin rykmentin jälkeläiset tekivät talvisodassa kuolleen ukrainalaistaistelijan pojanpojan aloitteesta vierailun Suomeen. Žytomyrin alueen Korostyshivin kaupungin asukkaat, hyväntekeväisyysjärjestön Pamiatin johtajan Leonid Kostyukin ja Ukrainan suurlähetystön avulla, vierailivat Suomessa Suomussalmen lähellä, paikalla, jolla ukrainalaissotilaat kuolivat tammikuussa 1940. Paikalle pystytettiin myös muistomerkki heidän elämän kunniaksi. Nykyään Ukrainan Diasporan edustajat vierailevat vuosittain alueella, tuoden kukkia muistopaikalle sekä laulaen kansallislaulun näille unohdetuille ukrainalaisille sankareille.

Kuva-aineisto Denis Kovaliovilta.

Denis Kovaliovin ja Jurij Jakuban blogikirjoitus englanniksi:

https://ukrainiancrusade.blogspot.fi/2016/11/ukrainian-talvisota-unknown-history-of.html 

Kahtiajakautunut kansa eheytyi yhdeksi – satavuotias Suomi

Tänään kuudes joulukuuta juhlimme satavuotiasta Suomea – itsenäisyysjulistus annettiin vaikeina aikoina rohkeiden ihmisten toimesta – olisi perin kummallista, jollen minä, myös turvallisuuspolitiikasta ynnä suomettumisesta, kirjoittava bloggari ”raapustaisi” riviäkään itsenäisyyspäivänämme. Ollakseni rehellinen, pääni tuntui lyövän tyhjää, en oikein tiennyt mistä kirjoitta ja miten, koska kaikki olennainen on kirjoitettu sataan kertaan.

Olisiko edes järkevää itsensä tähden ja muodonvuoksi kirjoittaa muutama rivi toivottaen samalla Suomelle ja meille suomalaisille hyvää itsenäisyyspäivää. Olisinko kirjoittanut mitään, jollei toimittaja Laura Halminen olisi kirjoittanut maanantaina 4. joulukuuta Helsingin Sanomiin kolumnin 18-vuotiaasta nuoresta miehestä, joka teki sata vuotta sitten valinnan, kuten Halminen kirjoitti ”Emil Vaateri jätti kotinsa ja lähti sisällissodan kuohuista Venäjälle” – mutta vielä enemmän minua kosketti seuraava:

”Historia ei muutu sillä, mitä siitä nyt ajattelemme. Velvollisuutemme on tunnustaa tapahtuneet ja kertoa niistä.” (1)

Tuolloin minulle alkoi hahmottua se mistä kirjoittaisin – mitä kertoisin. Se mitä kirjoitan, kattaa monella tapaa itsenäistyneen Suomen ensimmäisten vuosien tapahtumat ja se johon päätän lyhyen kirjoitukseni, kertoo kansasta, joka eheytyi kahtiajakautumisen jälkeen taistellen vapaudesta, säilyttäen sen.

Olisin voinut valita lähestymiskulmaksi rikkaan talollisen, taistelun valkoisten puolesta, sankarillisen kuoleman Viipurissa ja hautajaiset, joihin osallistui satamäärin miehistöä ja upseereita. Olisin voinut kertoa äitini isän läheisten vaiheista, mutta nyt unohdan sen puolen 1918 tapahtumista – kohdistan katseeni Kemiin ja isäni sukuun, jossa rikkauksista ei edes saatettu haaveilla 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Nyt jo edesmenneen vaarini isä – Jaakko – asui lastensa ynnä ”huushollarskan” kanssa pienessä huoneessa Kemiyhtiön asunnossa, jonka ainoa ikkuna avautui etelään. Vaarini oli menettänyt äitinsä ”laakiin”, kuten aivohalvausta tuolloin nimitettiin, olleessaan viiden vanha. Perhe jäi isän elätettäväksi, myöhemmin mukaan astui ”huushollarska” S. Jaakko eli S:n kanssa ns. susiparina elämänsä loppuun saakka, 30-luvun ensimmäisille vuosille, mutta tuolloin Suomen itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina – vaarini kertoman mukaan – tuntui kuin isä Jaakko ei olisi kotona ollutkaan, niin vähän häntä näkyi.

Jaakko – Jaakko Enqvist – oli matkapuhuja, kertoman mukaan Työväen ja Pienviljelijäin puolueeseen kuulunut Jaakko oli oivallinen puhuja. Ehkäpä puhelahjat veivät hänet Tyrnävältä Kemiin, ja siellä Kemin maalaiskunnan kunnanvaltuustoon sekä 20-luvun alun myrskyisinä vuosina aina Helsinkiin saakka. Tiedetään, että 1922 Jaakko Enqvist asettui ehdolle eduskuntavaaleissa puolueensa listoille tullen myös valituksi kansanedustajaksi. (2) Eduskuntaryhmä, johon hän kuului, oli Suomen sosialistinen työväenpuolue – todennäköisesti sosialistipuolueet yhdistyivät yhdeksi tahi pienpuolue sulautui suurempaan, josta johtuen eduskuntaryhmän nimi on eri kuin puolue, jonka listoille Jaakko oli asettunut ehdolle.

Tehtäväni ei ole tuomita Jaakon valintoja, on ymmärrettävää, että pohjoisessa, perheessä ja suvussa, johon rikkautta ei ollut kertynyt, jossa kouluja ei merkittävässä määrin oltu käyty, valinnat olivat vähissä, jos halusi vaikuttaa, jos tunti ideologista vetoa suuntaan tahi toiseen. Luontevin valinta Jaakon kaltaisille aktiiveille olivat työläisvallankumouksesta haaveilleet ja sellaista suunnitelleet ”punaiset puolueet”. 

Tietämäni mukaan Jaakko oli ennen muuta puhuja – olisiko ollut jopa pasifisti – hänen ei tiedetä tarttuneen aseeseen edes sisällissodan aikana. Hän osasi puhua ja sitä hän tekikin jo ennen kansanedustajuutta kuin myös sen aikana. Minulla on otteita hänen lukuisista puheista eduskunnassa, mutta tähän hätään en niitä valtaisista muistiinpanokuormistani löytänyt – idealismi paatoksellisuuteen yhdistettynä niistä kuultaa läpi, voimakas kritiikki oikeistolaisia voimia ynnä ohranaa kohtaan. Ohranaksi hän nimitti poliisilaitosta 20-luvulla.

Kommunismin pelko oli Suomessa voimakasta 20-luvulla, ymmärrettävistä syistä johtuen, ja kuten suurin osa kommunistikansanedustajista Jaakkokin pidätettiin ja hänet asetettiin syytteeseen maanpetoksellisesta toiminnasta. Pidätettynä Jaakko oli kahdesti, ensin tutkintavankeudessa 1924 kahdeksan kuukautta, välillä ennen lopullisen tuomion julistamista hän pääsi vapauteen. Jaakko Enqvist pidätettiin toistamiseen ollessaan kotona Kemissä. Pidätys suoritettiin keskellä yötä, ensitöikseen ”ohrana” kävelytti hänet Karihaaran putkaan kävelymatkan päähän kotoa, josta hänet siirrettiin pahamaineiseen Tammisaaren pakkotyölaitokseen kärsimään vuoden ja kahdeksan kuukauden tuomionsa loppuun, tuomiosta ei vähennetty hänen tutkintovankeusaikaa. Syystä tai toisesta johtuen kuitenkaan kaikki kommunistiset kansanedustajat eivät joutuneet kärsimään tuomiota, eräs kemiläinen kansanedustajaksi valittu veturinkuljettaja selvisi silkalla säikähdyksellä pidätysaallosta.

Vuoden 1926 kesällä Tammisaaresta palasi niin fyysisesti kuin myös henkisesti muuttunut – murtunut – mies. Laiha mies, jolla oli suuri ”vesimaha”, oli kuin varjo entisestään. Hän oli menettänyt ihanteensa, kieltäytyi kutsuista liittyä maanalaiseen kommunistiseen liikkeeseen. Jaakko oli vain tuumannut politiikasta: ”Siitä ei ole muuta hyötyä kuin pääsee lusimaan”.

Pakkotyölaitostuomio seurasi Jaakkoa palattuaan Kemiin. Entinen työnantaja Kemiyhtiö ei halunnut ottaa häntä palvelukseen, moni muu yritys sulki porttinsa entiseltä kommunistilta – maanpetturilta. Paikallinen Osuuskauppa oli niitä harvoja yhtiöitä, joka palkkasi töihin kommunisteja ja sosialisteja – sieltä entinen kansanedustaja sai työtä tehden varastomiehen ja apumiehen töitä.

30-luvun alun ”hurjat vuodet” löivät laineina pohjoiseenkin. Tiedämme, että Jaakkoa oli useamman kerran etsitty ”oikeistovoimien” taholta – hänet haluttiin kyydittää itään rajalle ja muiluttaa Neuvostoliittoon. Osuuskaupan korkeat aidan ja suljetut portit suojelivat entistä – intohimonsa kadottanutta – kommunistia. Lukemattomia öinä, Jaakon yöpyessä keskusvaraston hissikonehuoneessa suojassa, Osuuskaupan portilla väijyvät ”äärimmäisyysaineksiin” kuuluvat miehet.

Ehkäpä Jaakon kova kohtalo sai vaarini siskon E:n tekemään valintansa, niinpä hän 30-luvun alkupuolella pakkasi laukkunsa, jätti Kemin taakseen, päätyi lopulta neuvostovaltioon – Leningradiin – jossa hänen tiedetään osallistuneen seminaariin sekä toimineen opettajana. Saamiemme tietojen mukaan E. kuoli keuhkotautiin Neuvostoliitossa. Sen tarkempia tutkimuksia hänen kohtalosta ei tuolloin tehty, ne koettiin tarpeettomiksi. Eikä todennäköisesti mieltä askarruttaviin kysymyksiin olisi koskaan saatu vastauksia.

Vuoden 1933 tammikuussa Jaakko Enqvistin maallinen vaellus päättyi.

* * *

30-luvulla kommunismin stigma oli vielä voimakas, niinpä vaariani ei koskaan huolittu suorittamaan asepalvelusta – oliko kenties tuumattu ”Kommunistin poikaa ei tänne huolita”.

Vuosikymmenen aikana moni asia maassamme muuttui, talvisotaan ”pitkillä linjoilla” eli Atlantin valtameren ylittävillä linjoilla seilannut merimies - vaarini - ei ehtinyt. Talvisodan alkaessa kauppalaivastoon kuulunut alus seilasi Amerikan rannikkoa, sodan kuluessa se purjehti valtameren yli Eurooppaan – Ranskassa alukseen suunniteltiin lastattavan tykkejä, jotka oli tarkoitus toimittaa Suomeen. Hitlerin hyökkäys Ranskaan muutti suunnitelmat ja S/S Koura jätti Ranskan satamat taakseen.

Ennen jatkosodan alkua S/S Koura palasi Liinahamariin, jossa vaarini lopulta jätti laivan. Jonkin ajan kuluttua hän oli Sallan seudulla saamassa pikaista varusmieskoulutusta, nuorten poikain parissa. Sallan rajalta joukko-osasto siirrettiin lopulta Kuusamoon Pistojoelle kahdennentoista jalkaväkirykmentin seitsemänteen komppaniaan, jonka komentajana toimi eversti Puroma. Minulle tuntemattomaksi jääneen, venäläisten miehittämän kukkulan valloitusyrityksessä, vaarini haavoittui – jalkaan osui kaksi luotia. Sota oli sillä erää sodittu.

1918 kahtiajakautunut kansa oli 30-luvun loppuun mennessä yhdistynyt niin, että se taisteli vapaudestaan onnistuneesti. Miehet ja naiset taustaan ja yhteiskuntaluokkaan katsomatta astuivat puolustamaan tahi palvelemaan maataan – sotakirveet oli viimein haudattu. Oli annettu anteeksi ja puolustettiin yhdessä tätä maata puna-armeijaa vastaan ja oltiinpa valmiit yhdessä vaatimaan hyvitystä 1941 alkaneessa jatkosodassa.

Minulle tämä Suomen rivien yhdistyminen on se merkittävin ihme – tänä päivänä katson ympärilleni kummeksuen nähdessäni tämän kansan hajaantuvan ja kääntyvän toinen toistaan vastaan. Toki pieninä ryhminä, osa ideologisista, osa muista syistä johtuen – joukossa on varmasti opportunisteja, kuten oli sata vuotta sittenkin. En nyt maalaa piruja seinille, eiköhän tämä – puolustamisen arvoinen demokratia – selviä tulevista myrskyistä.

Minä sytytän kynttilän heille, jotka yhdistivät rivinsä, unohtivat kaunansa ja taistelivat – kuka mitenkin – Suomen puolesta.

Marko

1. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005475134.html 

2. https://www.eduskunta.fi/FI/kansanedustajat/Sivut/910340.aspx 

Kirjoituksessa hyödynnetty setäni A. Enqvistin suorittamaa sukututkimusta ja isovanhempieni haastattelua. Tekstissä käytetty puolueista ja tahoista nimiä, jotka sukukronikassa esiintyvät.

Suomenlinnassa kesällä 2015. (kuva: Marko Enqvist).

For Ukraine - #4Ukraine

Finland became independent a hundred years ago - 6^th of December 1917 - after the Russian Red Revolution. 30^th of November 1939 Red Army attacked Finland - at that time, in Finland began 105 days of honor in the struggle of our country against the Red Army, while maintaining its sovereignty. A hundred years later, our country is independent and free democracy, at the same time in Europe Ukraine fights for its independence and freedom against the Russian armed forces – against the “Красная Армия”.

On 6^th of December, we celebrate our 100th anniversary in Finland, the same day the global movement supports Ukrainians who are fighting for freedom - defending their homeland. On Tuesday, December 6^th we will show social movement support for the Ukrainian armed forces – these brave Ukrainian soldiers – with a hashtag #4Ukraine.

@GlasnostGone #4Ukraine.

From us writing #4Ukraine does not require more than a few seconds of work - a small moment in our lives, but with this little moment in the world, the value of the act is unmatched. Now Ukraine is fighting alone, the least we can do is to write #4Ukraine!

Founder of the #4Ukraine campaign is British, know on twitter with the username @GlasnostGone. This is not the first of his global campaigns, he also founded #FreeSavchenko campaign. Global #FreeSavchenko campaign gathered participants from citizens to politicians. Unfortunately, Finnish politicians did not take publicly part in the #FreeSavchenko campaign - hopefully even somebody will dare to join the #4Ukraine campaign.

Polish Parliament Sejm and #FreeSavchenko - photo via @gajewska_kinga.

Ukrainians are fighting for freedom, independence and social change. Their battle began four years ago 21^st of November 2013 in Kyiv, Maidan Nezalezhnost, and today it continues with arms in eastern Ukraine at Donbas, where Ukrainians defending their country against Russian aggression, as well as a peaceful resistance to the Russian occupied Crimea Peninsula.

They fought the last man (photo: Marko Enqvist).

Donbas with black soil and sun flowers - my dream is free Donbas and free unite Ukraine, therefore #4Ukraine!

Kleban-Bik, Donbas – Ukraine (photo Marko Enqvist Aug. 2012).

Join us #4Ukraine on December 6^th!

Слава Україна! Слава героям!

Marko Enqvist

Euroopassa on sota – yli 10 000 ukrainalaista kuollut

Ukrainassa käynnissä oleva sota saavuttaa laajempaa näkyvyyttä Suomessa lähinnä vain silloin kun jotain tavanomaisesta poikkeavaa tapahtuu – reilun kolmen sotavuoden aikana epänormaalista näyttää tulleen ikävällä tapaa normaalia. Sota on normalisoitunut, painunut taka-alalle – käytännössä juuri sitä, mitä Venäjän diktatorinen presidentti Vladimir Putin haluaakin. Mitä vähemmän sota ynnä Krimin niemimaan miehitys ovat otsikoissa, sitä helpompaa on kyseenalaistaa Venäjään kohdistetut pakotteet ja vaatia niiden purkua.

Venäjä miehitti Krimin niemimaan helmikuun lopulla (2014) – sota Itä-Ukrainassa alkoi Venäjän luomalla kaaoksella ja useisiin Itä-Ukrainan paikkakuntiin kohdistetuilla operaatioilla huhtikuun 12. 2014 – voidaan todeta, että sodan ensilaukaukset ammuttiin tuolloin, joskin Itä- ja Etelä-Ukrainan kaaoksen ensimmäiset kuolonuhrit tulivat jo tätä ennen Donetskissa maaliskuun 13. 2014, jolloin venäjämieliset ynnä Venäjältä tulleet agitaattorit hyökkäsivät Ukrainan hallintoa tukevien mielenosoittajien kimppuun puukottaen kuoliaaksi 22-vuotiaan yliopisto-opiskelija Dmytro Chernyavskiyn.

Tähän päivään mennessä Ukrainassa käynnissä olevassa sodassa on kuollut yli 10220 ukrainalaista – heidän joukossa on 137 lasta, joista 90 on poikia ja 47 tyttöjä. (1) Tämän vuoden puolella (syyskuun 16. mennessä) ammuksiin, räjähteet, miinoihin ynnä tulitukseen on kuollut 68 siviiliä ja haavoittanut sekä vammautunut 315 siviiliä rintamalinjan molemmin puolin. (2)

Sodan uhreiksi on myös laskettavissa ne 298 siviiliä, joka kuolivat Venäjän asevoimien 53. ilmatorjuntaprikaatiin kuuluneen 9K37M Buk-M1 (nro: 332) TELARin miehistön ammuttua alas Malaysia Airlinesin lennon MH17 heinäkuun 17. 2014. Lähes kolmestasadasta siviiliuhrista 80 oli lapsia.

Sota on koskettanut suurta joukkoa siviilejä – noin puolitoistamiljoonaa siviiliä on joutunut pakenemaan sotatoimialueelta, heistä 676 000 on naisia ja 248 000 lapsia. Sodan välillisinä uhreina ovat ne yli 1300 leskeä, heidän ohella 2190 äitiä on menettänyt lapsensa sodassa.

Tällä hetkellä 162 ukrainalaista on panttivankeina miehitetyillä alueilla Itä-Ukrainassa, heidän joukossa on kymmenen naista ja kuusi teini-ikäistä poikaa/tyttöä. Moninkertainen määrä vangittuihin verrattuna on edelleen kateissa, YK:n julkaiseman raportin mukaan 402 siviiliä ja sotilasta on kateissa Donbassin alueella.

Sodan aikana suuri joukko siviilejä on vangittu Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla, osa heistä kärsii ”tuomiotaan” työleireillä – jollaisia varmuudella on Luhanskin ”kansantasavallan” puolella (3), todennäköisesti myös naapurissa Donetskin ”kansantasavallan” alueella.

Siviilejä on vangittu mitä mielikuvituksellisimpien syiden tähden – myös blogikirjoittelu voi johtaa vangitsemiseen, toimivaa oikeuslaitosta ei ole, joten vangitut voivat joutua odottamaan ns. tuomiotaan kuukausia, heitä on pidetty vangittuina jopa viikkoja, ennen kuin omaisille on ilmaistu heidän olinpaikkansa. Lahjusten kiristäminen omaisilta on tavanomaista toimintaa, lahjuksia vastaan luvataan vapauttaa pidätetty – tai langettaa lyhyempi tuomio. Huonoimmissa tapauksissa lahjuksen, josta usein käytetään nimeä ”sakko”, maksun jälkeen pidätettyä ei kuitenkaan vapauteta vaan omaisilta kiristetään lisää rahaa. Käytännössä aina ”sakko” on maksettava dollareissa (tai euroissa). ”Sakon” suuruus voi nousta parista tuhannesta aina kymmeniin tuhansiin. Mikäli omaiset eivät maksa ”sakkoa” tai anna muuta – rahan arvoista – kompensaatiota, vangittua on tavallista pahoinpidellä, pitää nälässä tai uhkailla muulla tavoin.

Edellä kuvailemasta toiminnasta minulla on ensikäden tietoa tuntemani henkilön joutuessa pidätetyksi tämän vuoden puolella. Hänen omaisilta on kiristetty tuhansia dollareita vapautusta vastaan, pidätettyä on pahoinpidelty – hänet on nähty useita kertoja mustelmilla (ja henkisesti lopussa). Samalla pidätettiin toinen henkilö, tuntemani henkilön tuttava, josta ei pidätyksen jälkeen ole saatu varmaa tietoa. Pidättäjien tiedetään olevan Venäjältä tulleita militantteja, ”miliiseistä”, joiden haltuun tuntemani henkilö luovutettiin, tunnetaan nimeltä jokunen.

Kansainväliset järjestöt sekä venäläinen Memorial on julistanut 16 vangittua ukrainalaista poliittisiksi vangeiksi. Heidät on vangittu venäläisten toimesta ja pakkosiirretty näytösoikeudenkäyntien jälkeen vankeuteen Venäjälle. Heidän joukossa on muun muassa ukrainalainen elokuvaohjaaja Oleg Sentsov. Miehitetyn Krimin niemimaan alueella 53 Krimin tataaria on pidätettynä heidän poliittisten mielipiteidensä tähden, osa heistä on siirretty psykiatrisiin hoitolaitoksiin perinteiseen neuvostotyyliin.

Ukrainan asevoimat ja vapaaehtoisjoukot ovat menettäneet tähän mennessä kaatuneina 2335 sotilasta, kaatuneiden joukossa on kolme naista. Haavoittuneiden määrä nousee yli 8390 sotilaaseen, joiden joukossa on 24 naissotilasta.

* * *

Tappioista puhuttaessa on aina syytä muistaa se, että tappiot eivät pidä sisällään Itä-Ukrainaa miehittävien joukkojen – käytännössä siis Venäjän johtamien ja varustamien sekä rahoittamien joukkojen tappioita.

Miehitettyjen alueiden siviilitappioistakaan ei ole täyttä varmuutta, tämä johtuu useammasta tekijästä. Ulkopuolisten (puolueettomien) tarkkailijoiden ei ole aina mahdollista päästä haastattelemaan tulituksessa haavoittuneita, heidän ei ole läheskään aina mahdollista varmentaa sitä, että kuollut on todellisuudessa kuollut sotatoimien seurauksena, on tapauksia, joissa esimerkiksi ETYJ:n Ukrainan monitorointimission tarkkailijat eivät yksinkertaisesti voi olla varmoja siitä, että kuollut on todellakin kuollut siellä missä hänen väitetään kuolleen tai, että kuolemaan johtaneet syyt ovat oikeasti ne, joita niiden väitetään olevan.

Tiedossa on tapauksia, joissa miehitetyillä alueilla on lavastettu ampumatapauksia, joista on syytetty Ukrainan asevoimia – joukossa on tapauksia, joissa Venäjän alaisuudessa toimivat joukot ovat itse ampuneet siviilikohteita hallinnoimillaan alueilla. Tiedossani on muutama silminnäkijähavainto sodan ajalta Donetskissa, jossa paikalliset ovat nähneet Donetskin aluetta ammuttavan kaupunkialueelta eli alueelta, joka on miehityksen alaisena. (4 ja 5)

Erään ongelman muodostavat siviileihin kohdistuneet mielivaltaiset pidätykset, jotka ovat johtaneet pitkiin vankeusrangaistuksiin, joissa omaisilla ei ole ollut mahdollisuutta pitää yhteyttä pidätettyihin – he eivät kaikissa tapauksissa edes tiedä mihin pidätetyt on siirretty.

YK:n julkaiseman raportin mukaan 402 siviiliä ja sotilasta on kateissa Itä-Ukrainassa, alueella toimivien paikallisten aktivistien mukaan todellinen lukema on huomattavasti korkeampi, koska huomattava osa miehitetyillä alueilla asuvien pidätettyjen omaisista ei uskalla ilmoittaa pidätetyistä – ja sen myötä kadonneista – omaisistaan puolueettomille tarkkailijoille tai aktivisteille. Pelko kostosta tai pidätettyihin kohdistetuista toimenpiteistä – kuten kidutuksesta – saavat heidät vaikenemaan.

Itä-Ukrainassa Venäjän asevoimien alaisuudessa taistelevien joukkojen kokonaistappioista ei ole varmuutta. Sen sijaan on esitetty arvioita, joissa lukemat vaihtelevat muutamasta tuhannesta kuolleesta aina yli 30 000 kuolleeseen sotilaaseen. Venäläisten ihmisoikeusjärjestöjen, kuten Memorialin sekä Sotilaiden äitien edustajien mukaan aiempiin Venäjän käymiin sotiin verrattuna hallinto salaa nyt olennaisesti tarkemmin sodan kokonaisuhrien määrän. Elokuun 2015 lopussa venäläisen uutisjulkaisun Business Life (Delovaya Zhizn) mukaan noin 2000 venäläissotilasta oli kuollut sotatoimissa Itä-Ukrainassa helmikuuhun 2015 mennessä.

Salailun keinovalikoima on laaja, omaisia painostetaan olemaan hiljaa – heitä uhataan korvausten menettämisellä, mikäli kertovat sodassa kuolleista omaisistaan. Useissa tapauksissa omaiset eivät tiedä missä heidän läheinen on kuollut, puhumattakaan olosuhteista, joissa hän on kuollut. Etenkin vuoden 2014 ja 2015 aikana huomattavan monen kuolleen varusmiehen tai sopimussotilaan kuolinpaikkana oli merkintä ”kuollut tilapäisessä sijoituspaikassa” – usein tämä ”tilapäinen sijoituspaikka” sijaitsi Rostovin oblastin alueella. (6) Tänä päivänä Rostov-na-Donun ympäristössä on lukuisia hautuumaita, joihin on haudattu nimettömiin hautoihin jopa tuhansia sodan uhreja. 

Nimettömiä hautoja Rostov-na-Donun alueella, kuva via @GlasnostGone.

Myös Ukrainalta miehitetyillä alueilla on lukematon määrä hautausmaita sodan nimettömille uhreille. Yksistään Donetskin ympäristöstä löytyy ainakin kolme hautuumaata, joihin on haudattu tuhansia kuolleita militantteja nimettömiin hautoihin. Näiden hautaismaiden ohella Donetskin eteläpuolella sijaitsevalle ns. vanhalle hautausmaalle on haudattu mahdollisesti satoja miehiä sodan kuluessa – suurin osa heistä on ”kansantasavallan” riveissä sotineita. Samaiselle hautausmaalle on haudattu myös sotarikolliset Arseni ”Motorola” Pavlov ja Mikhail ”Givi” Tolstykh.

Vaikka en arvosta näitä Ukrainassa sotineita militantteja tahi Venäjän asevoimien tai turvallisuusjoukkojen sotilaita, he ovat hyökkääjiä ja valloittajia sekä miehittäjiä – osa on myös suoranaisia sotarikollisia ja kriminaaleja, voidaan Venäjän hallinnon toimenpiteitä pitää vielä kuvottavampina - vieläkin rikollisempina.

Venäjän hallinto on propagandan ja manipuloinnin ynnä katteettomin lupauksin saanut kymmeniä tuhansia nuorukaisia ja vähän vanhempia ”vapaaehtoisia” liittymään Ukrainassa käytävään sotaan, joukossa on satoja pikkurikollisia, joille on annettu kaksi vaihtoehtoa – vankila tai sota – ja nyt valtio on unohtanut heidät, haudannut nimettömiä hautoihin, joiden sijaintia ei ole kerrottu omaisille ja läheisille. Tuhannet äidit surevat poikiensa ja tyttäriensä tähden, tuhannet vaimot miestensä tähden tietämättä rakkaittensa kohtaloa. Kuolleiden ohella tuhannet haavoittuneet ja vammautuneet on hylätty, he pärjäävät vain omaistensa ja läheisimpiensä tuella. He ovat fyysisesti ja psyykkisesti rampautuneita ja unohdettuja. Voidaan kysyä, että millainen on valtio, joka toimii näin? Millainen valtio lähettää kansalaisiaan rikolliseen sotaan, hyläten haavoittuneet ynnä kuolleiden läheiset? Kysymyksiin ei ole tarvetta vastata, ne kuitenkin auttavat hahmottamaan sen, millaisin motiivein Venäjän hallinto on liikkeellä – ei yksin Ukrainassa vaan myös muualla, kuten on nähty.

Marko

1. https://www.ukrinform.net/rubric-society/2353472-over-10220-ukrainians-killed-in-donbas-war-un.html 

2. https://112.international/conflict-in-eastern-ukraine/68-civilians-killed-315-injured-civilians-in-donbas-in-2017-20797.html 

3. https://medium.com/@DFRLab/the-donbass-gulag-archipelago-73b14ecd4478 

4. http://www.sss-radio.ee/fi-blogi/article-6 

5. http://www.sss-radio.ee/fi-blogi/kirjeenvaihtajamme-marko-enqvist-kranaatti-iskuja-donetskiin 

6. https://www.verkkouutiset.fi/venalainen-sotilas-palasi-kotiin-sinkkiarkussa-kuoli-sirpalevammaan-tilapaisessa-sijoituspaikassa-32795/ 

Holodomor – kansanmurha

Tänään Ukrainassa muistetaan holodomorin (ukr. Голодомор) miljoonia uhreja, holodomor tarkoittaa yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse – miljoonat ihmiset näännytettiin nälkään. Kokonaiset kylät tyhjenivät väestä: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes näihin autioihin kyliin saapui väkeä pakolla kaukaa vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston aiemmista asukkaista, heidän tavoista ja kulttuurista, yrittäen tuhota aiemmin kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Venäläiset – katsapit (Кацапьі) – tulivat.

En nyt kuitenkaan ryhdy kirjoittamaan uudelleen holodomorin historiaa, sen sijaan kirjoitan omista tuntemuksistani ja ajatuksistani mitä sana holodomor ja kyseinen kansanmurhana nostaa mieleeni.

Гірка пам'ять дитинства eli Lapsuuden karvas muisto Holodomor museolla Kiovassa kesäkuussa 2014.

Holodomor – Голодомор

Kiovassa aivan Kiovan luolaluostarin eli Petšerskin lavran (Kiev Pechersk Lavra) tuntumassa sijaitsee Holomodorin uhrien muistomerkki. Itsessään museo on hyvin intiimi ja tiivis, sisätilat eivät ole suuret – ne ovat ennemminkin käsin kosketeltavat, tuntuu, että yhdellä silmäyksellä on mahdollista hahmottaa kokonaisuus. Mutta… kun tähän intiimiin ja hyvin tiivishenkiseen museoon kävelee, hiljenee vääjäämättä – kiireiset ajatukset jäävät taakse ja katon suunnaton paino alkaa tuntua harteilla.

Museoon ei päivä paista, sen sijaan lukuisista kirjoista huokuu kuolema – sivu sivun jälkeen kuolleita ihmisiä, perheitä, kokonaisia sukuja. Kirjat nimilistoineen ovat valokuviakin pysäyttävämpiä, sanotaan, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta kirjoissa, joissa on tuhansien ja tuhansien, ei vaan lopulta miljoonien kuolleiden nimet kertoo enemmän kuin yksikään kuva kuolleesta riutuneesta lapsesta tai kadulle uupuneesta aikuisesta. Nämä kirjat miljoonine tarinoineen kertovat kokonaisen kansan tuskasta.

Vieraillessani museolla viimeksi keväällä 2016 seuralaiselleni nimien lukeminen oli tuskallinen kokemus – raastava henkisesti, sillä hänen äitinsä suku oli kokenut holodomorin kauhut. Niissä kirjoissa oli hänenkin kaukaisia sukulaisia, sukulaisia joita hän ei koskaan saanut nähdä, joita hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Niissä kirjoissa kerrottiin nimien kautta kansakunnan historiaa ja kansallisen itsetunnon heräämisen julmaa tukahduttamista. Ne kirjat kuvastivat omalla julmalla tavallaan neuvostovaltiota, jossa ihmishenki oli arvoton – miljoonat kansalaiset voitiin pyyhkiä olemattomiin. Jäljet kokonaisista suvuista katosivat, niiden historia murskattiin – toivottiin, että ihmiset unohtaisivat historiansa, juurensa kasvaen neuvostokansalaisiksi. Näin ei käynyt – miljoonatkaan murhat eivät pyyhkineet kansankuntia olemattomiin. Liekki jäi kytemään tuoden lopulta valon – vapauden – pimeyteen.

Nykyään kokojoukko valtioita on tunnustanut holodomorin kansanmurhaksi – Suomi ei ole näiden valtioiden joukossa – naapuristamme Viro, Latvia ja Liettua ovat tunnustaneet holodomorin kansanmurhaksi, aivan kuten Itämeren etelärannalla Puola on tehnyt. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on se, että holodomorissa on kyse kansanmurhasta – tarkoitus oli tuhota yksilöiden ohella kansa. Moni väittää vastaan esittämällä perusteen, että tuolloin nuoren neuvostovaltion alueella kuoli muuallakin mahdollisesti jopa miljoonia kansalaisia nälkään ja tauteihin. Niin kuoli, mutta holodomorissa käytännössä kohteena oli koko kansa – holodomor ulottui kaikkialle Ukrainaan. Holodomor oli julmaa jatkumoa ukrainalaisten vainolle.

Jo ennen holodomoria suuri joukko ”rikkaita talonpoikia” eli kulakkeja oli murhattu tai siirretty tuhansien kilometrien päähän kotoaan kuolemaan taivasalle Keski-Aasian aroille tai Siperian mittaamattomien havumetsien keskelle. Eivätkä nämä ”rikkaat talonpojat” meidän käsityksen mukaan rikkaita olleet. He olivat tavallisia ahkeria talonpoikia, jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää.

Muistan kuinka koulussa käsitellessämme historian tunnilla Neuvostoliiton alkuvuosia, esille nousi kulakkeihin kohdistunut vaino ja kuinka retorisesti kikkaillen opettaja sai kulakit näyttäytymään epäedullisessa valossa, kun heitä nimitettiin ”rikkaiksi maanomistajiksi”, jotka eivät suostuneet neuvostovaltion sanelemiin viljanmyyntiehtoihin, ja jotka täten kurittivat köyhää työväestöä ja uunituoretta – sortoon perustuvaa – neuvostovaltiota. Näin Suomessa muokattiin kuvaa ihmisryhmästä ja väritettiin historiaa, ja yritettiin saada murhaaminen näyttäytymään hyväksyttävänä tai vähintäänkin ymmärrettävänä asiana. Mietinpä vaan jos samoin retorisin keinoin juutalaisiin kohdistunutta holokaustia olisi selitelty parhain päin. Tästä suomalaisessa peruskoulussa suoritetusta neuvostovaltion joukkosurmien valkopesusta on aikaa kolmisenkymmentä vuotta. Holodomor jätettiin oppitunneillamme huomiotta.

Todennäköisesti yli miljoona kulakkia murhattiin, sadat tuhannet perheenjäsenet ja sukulaiset pakkosiirrettiin kauas kotoa. Ukrainan alueella, jota kulakkien vaino erityisen rajusti kohteli, seurasi holodomor eli ”nälällä tappaminen”. Ajallisesti holodomor kesti vajaan vuoden myöhäissyksystä 1932 vuoden 1933 puolelle, tämä vajaan vuoden mittainen aika oli tuhoisa kokonaisille kylille ja pikkukaupungeille – neuvostovaltion suorittama joukkomittainen nälällä tappaminen vei ihmisiä, kokonaisia perheitä ja sukuja, kokonaisista kylistä ei jäänyt kukaan henkiin.

Kuolleita oli paljon, mittaamattomasti, niitä oli enemmän kuin miljoona, enemmän kuin kaksi miljoonaa, itse asiassa tähän päivään mennessä ei ole päästy yksimielisyyteen siitä, kuinka monta miljoonaa – pääasiassa ukrainalaista – holodomorin aikana kuoli. Virallisestikin puhutaan 4-6 miljoonasta kuolleesta, mutta todennäköisesti kuolleiden lukumäärä on tätäkin korkeampi ja kaikki tämä vajaassa vuodessa.

Holodomorin sekä kulakkien murhaamisten, että pakkosiirtojen vaikutus Ukrainan alueella oli monella tapaa tätä merkittävämpi. Holodomorin seurauksena satoja pieniä kyliä ja kaupunkeja jäi likimain tyhjilleen ja näihin kyliin muutti miljoonittain venäläisiä ja muihin kansallisuuksiin kuuluvia – ei välttämättä vapaaehtoisesti vaan yhteiskunnan käskystä ja näin lukuisat sydän-Ukrainan seudut muuttivat etnisesti luonnettaan ja samalla Moskova saattoi huokaista helpotuksesta. He kuvittelivat tuhonneensa orastavan ukrainalaisten kansallisen itsetunnon lopullisesti, että kymmenistä miljoonista ukrainalaisista ei enää koituisi uhkaa neuvostoyhteiskunnalle. Josif Stalin – kaiken arkkitehti – elätteli näitä uskomuksia, mutta kuinka väärässä hän olikaan.

Holodomorin seurauksena orvoiksi jäi suuri joukko lapsia – pitkälti yli miljoona – tiedä sitten oliko hengissä selviäminen heille suurikin onnenpotku. Suurin osa heistä päätyi leireille, joissa heistä kasvatettiin ”neuvostonuorten” uusi sukupolvi – heidän menneisyys ja historia, heidän suku ja perhe tuhottiin näin lopullisesti yhteiskunnan toimesta. Ja kuin kaiken kruunuksi yhteiskunta päätti pyyhkiä holodomorin pois olemasta, se muuttui tapahtumattomaksi asiaksi, sitä ei ollut enää olemassakaan. Siitä ei mainittu sanaakaan neuvostohistoriankirjoituksessa, kukaan ei kyseenalaistanut tapahtunutta, kukaan ei virallisesti ihmetellyt sitä, mihin 30-luvun alussa miljoonat ukrainalaiset olivat ”kadonneet”. Holodomor lakkasi olemasta olemassa. Vasta 80-luku ja perestroikan aika toi muutoksia, mutta täysin historiankirjat aukenivat vasta 90-lulla Neuvostoliiton hajotessa ja ukrainalaisten saadessa ilman pelkoa ja sensuuria tutustua historiaansa, tuolloin he joutuivat kasvokkain tämän todellisuuden kanssa.

Itse pidän kokonaisuutta, joka alkaa oikeastaan jo ajasta ennen kulakkien murhaamista ja karkottamista, ja etenee holodomorin miljoonien kuolleiden ynnä uudelleen leireillä kasvatettujen lasten kautta kobzareiden** murhaamiseen 1932, jolloin Josif Stalinin käskystä Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin raa’asti, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja organisoituna kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana. Toimenpiteenä ei vain ollut tarkoitus tuhota kansaa vaan tuhota kokonainen kulttuuri – pyyhkiä se olemattomiin. 

Marko

*: Katsapit (Кацапьі) venäläisistä käytettävä halventava nimitys.

**: Kobzarit olivat sokeita runonlaulajia, jotka säestivät lauluaan joko kobzarilla tai banduralla.

Luhanskilainen ”joulusiivous” eli pieniä vihreitä miehiä Luhanskissa

Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla sijaitsevassa Luhanskin ”kansantasavallassa” tapahtui eilen tiistaina (21.marraskuuta 2017) todennäköinen ”vallankaappaus” – vielä on kuitenkin liian aikaista sanoa mikä tämän ”vallankaappauksen” lopputulos on. Tai onko kyseessä edes todellinen vallankaappaus.

Alueelta tänään saatujen tietojen mukaan Luhansk on tällä hetkellä täysin alueen pseudotasavallan ”sisäministeri” Igor Kornetille uskollisten joukkojen hallussa. Eiliseen saakka alueen johtajana esiintyneen Igor Plotnitskin tulevaisuudesta sen sijaan käydään neuvotteluja Venäjällä. Mikä sitten johti tähän tapahtumakulkuun?

Saamieni tietojen mukaan viime aikoina Igor Plotnitskin ja Igor Kornetin välillä on ollut voimakkaita erimielisyyksiä, viime viikon puolella erimielisyydet etenivät konfliktitasolle saakka. Eri lähteistä ammentamieni tietojen mukaan henkilöiden taustalla on taloudellisia ristiriitoja Plotnitskin vaatiessa itselleen Kornetin hallussa olevaa ”omaisuutta” – omaisuutta, jonka Kornet on laittomasti ottanut hallintaansa käynnissä olevan sodan ja miehityksen aikana Bukajevin perheeltä.

Ennen varsinaista konfliktin eskaloitumista Igor Kornet syytti Plotnitskia Luhanskin ”kansantasavallan” entisen pääministerin Gennadi Tsyplakovin murhasta syksyllä 2016. ”Kansantasavallan” viranomaisten pidättämä Tsyplakov kuoli vankeudessa, virallinen kuolinsyy on hirttäytyminen, joskin silminnäkijähavaintojen mukaan Tsyplakovin ruumiissa oli merkkejä väkivallasta. Tsyplakovin silloisen kuoleman arvioitiin liittyneen alueen sisäiseen valtataisteluun, johon liittyen Plotnitskia vastaan tehtiin autopommi-isku elokuussa 2016. (1) Ei ole täyttä varmuutta siitä, että oliko autopommi-iskun tarkoituksena tappaa Plotnitski vai oliko se lavaste – false flag-operaatio, jolla saatiin syy sisäiselle ”uudelleen organisoinnille” eli puhdistukselle.

Tiistaina 21. marraskuuta Luhanskin keskustassa avainkohteita siirtyi ”tunnuksettomien sotilaiden” valvontaan – toiminta ja joukkojen käyttäytyminen muistutti eilen erehdyttävästi kevättalvea 2014 ja ”pienten vihreiden miesten” suorittamaa Krimin niemimaan miehittämistä, ja myöhemmin keväällä, Igor ”Strelkov” Girkinin joukkojen suorittamia operaatioita Itä-Ukrainassa.

”Pieniä vihreitä miehiä” Luhanskissa, kuva via @ddya_sasha.

Asetelman kaaoksellisuutta kuvaa se, että vielä eilen iltapäivällä Igor Plotnitskin kerrottiin olevan luottomiestensä parissa ja tilanteen olevan kontrollissa, tästä eteenpäin muutama tunti – noin kello 17:00 jälkeen – alkoi Luhanskin alueelta tulla viestejä, joiden mukaan Plotnitski on poistunut tai poistumassa Luhanskista, ja että on hän olisi matkalla Venäjälle.

Hyvin pian tämän jälkeen ainakin osa Luhanskin ”kansantasavallan” alueella olevista joukoista ilmaisi tukevansa ”sisäministeri” Igor Kornetia, samalla Kornet sai myös tukea Donetskin ”kansantasavallan” suunnalta.

Eilen alkuillasta Luhanskiin saapui joukkoja Donetskin suunnalta (2 ja 3) – mukana mainittiin olevan nk. Somali pataljoonan taistelijoita. Helmikuussa 2017 Donetskin kupeessa Makiivkassa ”toimistoonsa” tapetun militanttikomentaja Mikhail "Givi" Tolstykh tuolloin komentaman pataljoonan kutsumanimenä oli ja on Somali pataljoona. "Kansantasavaltalaislähteiden" mukaan pataljoona siirrettiin Luhanskiin ”rauhoittamaan” tilannetta ja estämään ”ryöstelyä”. Myös Venäjän laittomasti hallussaan pitämällä rajaosuudella (409 km) on havaittu joukkojen liikehdintää.

Tänään Kornetille uskolliset joukot ovat ottaneet lisää kohteita hallintaansa yhdessä Donetskin ”kansantasavallan” alueelta saapuneiden joukkojen kanssa. Toimittaja Maksim Edwardsin mukaan merkittävä ero Donetskin ja Luhanskin kansantasavaltojen välillä on ollut se, että Plotnitskilla ei ole ollut koskaan takanaan sotilasyksiköiden voimakasta tukea toisin kuin Aleksandr Zahartšenkolla on Donetskissa.

Huomioita

On myös esitetty arvioita, joiden mukaan Luhanskin ”kansantasavalta” siirtyisi joko suoraan tai välillisesti Donetskin ”kansantasavallan” militanttikomentaja Aleksandr Zahartšenkon alaisuuteen. Tilanne on kuitenkin niin kaoottinen, ettei vielä ole järkevää tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, mutta edellä mainittu skenaario on syytä pitää mielessä, koska tuolloin Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden asema kokisi olennaisen muutoksen, Ukrainan kannalta muutos olisi negatiivinen, koska omien havaintojeni mukaan Zahartšenko on Plotnitskia olennaisesti aggressiivisempi retoriikaltaan. Hän saa myös militanttitaistelijoilta voimakasta tukea, toisin kuin Plotnitski sai. 

Toinen esille nostettu huomio on se, että ”sisäinen” kaaos ”kansantasavalloissa” voi luoda Venäjälle mahdollisuuden lähettää ”rauhanturvaajia” Itä-Ukrainan miehitetyille aluille. Keskustelu YK:n rauhanturvaajista on noussut esille. YK:n rauhanturvaoperaatiolle Venäjä on asettanut tiukkoja ehtoja, kuten mitä alueita joukot saavat valvoa – käytännössä vain demakraatiolinjan aluetta mutta ei Ukrainan ja Venäjän välistä Venäjän hallussa olevaa rajaa; Venäjä ei myöskään hyväksy joukkoja kuin puolueettomiksi katsomistaan maista. Luhanskissa tällä hetkellä vallitseva tilanne tarjoaa Venäjälle mahdollisuuden ”virallistaa” Itä-Ukrainan miehityksen ”rauhanturvainvaasion” varjolla, ja näin viedä pohja pois muilta rauhanturvasuunnitelmilta.

Propagandaa

Eilinen ”vallankaappaus” Luhanskissa on johtanut myös laajahkoon disinformaatiokampanjaan, jossa venäläismediat sekä paikalliset ”kansantasavalloissa” toimivat propagandamediat välittävät eilisiin tapahtumiin liittyvää disinformaatiota, syyttäen tapahtuneesta Ukrainaa. Disinformaatio – ikävä kyllä – nieltiin koukkuineen kohoineen päivineen eilen muun muassa Iltalehdessä (ks. kuva). Sittemmin uutista muokattiin todenmukaiseksi, kuten pitikin. Kiitos siitä! (4)

Epäonnistunut uutisointi Iltalehdeltä Luhanskin ”kansantasavallan” eilisistä tapahtumista.

Eilen mestarillista OSINT-työtä teki muun muassa @5urpher tunnistaessaan Luhanskissa päivällä kuvatun BTR-miehistönkuljetusajoneuvon nro. 771 kuuluvan Donetskin ”kansantasavallan” Spetsnaz-yksikölle, mikä tarkoittaa sitä, että nämä ”tunnistamattomat joukot” olivat saapuneet alueelle Donetskin suunnalta eivätkä Ukrainasta, kuten ”sisäministeri” Kornet väitti.

Kuvakollaasissa Donetskin ”kansantasavallan” Spetsnazin BTR kuvattuna harjoituksissa ja eilen päivällä Luhanskissa.

Näkyykö ”vallankaappauksessa” Moskovan ”kädenjälki”?

Ensinnä on hyvä muistaa, että vielä viime viikolla (16.marraskuuta 2017) Aleksandr Zahartšenko sekä Igor Plotnitski keskustelivat puhelimitse Venäjän presidentin Vladimir Putinin kanssa. Kremlin tiedottajan Dmitri Peskovin mukaan kyseessä oli ensimmäinen kerta Venäjän suorittaman Krimin niemimaan miehityksen ja Itä-Ukrainan, sodaksi edenneen, kriisin alkamisen jälkeen, jolloin ”kansantasavaltojen” johtajilla on virallinen puhelinkeskustelu Venäjän presidentin kanssa. Väitetysti tuolloin keskusteltiin ukrainalaistaustaisen Venäjää tukevan oligarkki Viktor Medvedchukin ehdotuksesta laajamittaisesta vankien vaihdosta.

Tuolloin mikään ei indikoinut mahdollisesta ”vallankaappauksesta” - Plotnitskin ja Kornetin väliset erimielisyydet eskaloituivat saman viikon kuluessa. Tiedossa on myös se, että niin Plotnitskilla kuin myös Kornetilla on omat tukijansa Venäjän hallinnossa, ja kun huomioidaan se, että aiemminkin Venäjä on ollut aktiivinen ”kansantasavaltojen” hallinnon järjestelyn suhteen, esim. se on vaihtanut komentajia haluamikseen, syyskesästä 2014 Igor ”Strelkov” Girkin kutsuttiin takaisin Moskovaan – kyseessä oli lähinnäkin määräys, osa Venäjän asevoimien Krimin niemimaan miehitykseen tai Itä-Ukrainan sotaan nivoutuvista upseereista on kuollut hämärissä olosuhteissa, ja kun käytännössä kaikilla ”kansantasavaltojen” komentajilla ja johtajilla on yhteyshenkilö Venäjän hallinnossa, esim. Denis Pushilinilla on läheiset suhteet presidentinhallinnon sisärenkaaseen kuuluvaan Vladislav Surkoviin, on vaikea kuvitella tilannetta, jossa eilisillä tapahtumilla ei olisi jonkinasteista Moskovan hyväksyntää.

Tähän päätteeksi huomioisin vielä omilta Donetsk-kontakteiltani viime viikolla saamani tiedon, tuolloin Donetskiin oli saapunut runsaasti sotilasasuisia "tuoreita nuoria kasvoja". Heitä liikkui etenkin ul. Kuibyshevan tuntumassa olevan "Общежитие'n" ympäristössä, kyseisellä alueella sijaitsee muun muassa Aleksandr Zahartšenkon alaisuudessa olevan Oplot prikaatin esikunta. Tuolloin päättelin tuoreiden joukkojen saapumisen Donetskiin tarkoittavan joko a) rotaatiota b) joukkoja vahvistetaan talven varalta – mutta liittyvätkö ne sittenkin eilisiin tapahtumiin? Ja mikäli liittyvät… jokainen arvaa loput.

Tässä kohdin on järkevämpää etten ryhdy liiaksi spekuloimaan tulevaisuudella, avoimena on aivan liian monta tekijää alkaen siitä, että kenen hallintaan Luhanskin ”kansantasavalta” lopulta päätyy ja mihin suuntaan Venäjä tapahtumia tulevina päivinä ohjaa. Ukrainassa on kuitenkin jo nostettu asevoimien valmiutta, he eivät sulje pois mahdollisuutta sodankäynnin eskaloimiseksi tapahtuneen varjolla – muuta Ukrainan ei toistaiseksi kannata tehdä. Parempi olla entistä valmiimpi ja odottaa miehittäjäjoukkojen seuraavaa siirtoa.

Marko

1. https://themoscowtimes.com/articles/plotnitsky-assassination-attempt-struggle-for-power-or-provocation-54895 

2. https://www.youtube.com/watch?time_continue=130&v=hV22VLrEwoo 

3. https://medium.com/dfrlab/the-war-of-the-pretenders-c77705325e38 

4. http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/201711212200549790_ul.shtml