Svetlana Aleksijevitš: ”Putin on vain jäävuoren huippu”

Länsimaiden ja Venäjän elokuisen vankien vaihdon jälkeen, olemme päässeet seuraamaan näytelmänomaista tapahtumasarjaa, jossa venäläiset oppositiopoliitikot kiertävät maailmaa tavaten läntisiä johtajia, jotka lapsenomaisella innolla ottavat vieraat vastaan. (1) Ehkäpä edelleen jatkuvan näytelmän tarkoitus on näpäyttää Venäjää diktaattorin elkein hallitsevaa Vladimir Putinia, mutta silmissäni tämä näytelmä on kuin jatko-osa, jollekin vuosikymmeniä sitten päättyneelle näytelmälle, jossa aivan samalla tapaa huumaannuttiin idän johtajan edessä. Millaisen vaihtoehdon nykyiseen verrattuna Vladimir Kara-Murza, Ilja Jašin tai Julija Navalnaja tarjoaa venäläisille – tai meille lännessä, puhumattakaan ukrainalaisista? Yksikään heistä ei ole ymmärtääkseni kehottanut länsimaita toimittamaan Ukrainalle tappavaa aseistusta niin paljon kuin mahdollista, sen sijaan Garry Kasparov on näin tehnyt! Entäpä sitten Venäjän dekolonisaatio tai Venäjän harjoittama imperialismi? Julija Navalnajan kommentti teemaan on hyvinkin kylmäävä:

”Finally, we will also find those who talk about the urgent need to ‘decolonize’ Russia. It is supposedly necessary to divide our too big country into a couple dozen small and safe states. However, the ‘decolonizers’ cannot explain why people with a common background and cultural context should be artificially divided. And they do not say how it should happen at all.” (2)

Jos edes Julija Navalnajan kaltainen oppositioryhmän johtaja ei näe venäläisessä kolonialismissa ongelmaa, niin kuinka ”tavallinen venäläinen” näkisi? Niinpä siteeraankin seuraavaksi Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitšia Voima-lehdessä julkaistusta artikkelista:

”Kun kirjoitin Neuvostoihmisen loppua, matkustelin paljon Venäjällä. Kysyin haluaisitteko asua sellaisessa maassa kuin Tanska: pienessä kauniissa maassa, jossa on hyvä elää? Vai sellaisessa kuin Venäjä? Ihmiset vastasivat minulle: ‘Sellaisessa kuin Venäjä, Venäjä on suuri!’ Tässä ovat ne sodan juuret. Putin on vain jäävuoren huippu.” (3)

Siitä hetkestä lähtien, kun Venäjä laajensi sotaansa Ukrainassa 24. helmikuuta 2022, meitä muistutettiin toistuvasti siitä, kuinka kyseessä on Vladimir Putinin sota – Venäjän johdon sota Ukrainaa vastaan. Samalla ”tavallisten venäläisten” vastuuta sodasta ja julmuuksista ryhdyttiin valkopesemään, meitä muistutettiin kerta kerran jälkeen kyseessä olevan ”Putinin sota”. Siitä huolimatta, että Venäjän tuhoamissota Ukrainassa on jatkunut jo lähes tuhat päivää, ja Venäjän sota Ukrainassa ja Ukrainan alueiden miehitys jo yli vuosikymmenen, edelleen joukossamme on runsaasti heitä, jotka eivät ole halukkaita sälyttämään vastuuta tavallisen venäläisen harteille sotaan ryhtymisestä ja ukrainalaisten tuhoamisesta.

Kehottaisinkin ihmisiä katsomaan vuosikymmenen verran taaksepäin, hetkeen, jolloin Venäjä oli miehittänyt Krimin niemimaan Ukrainalta ja laittomasti liittänyt sen itseensä, ja muistamaan kuinka humaltuneita tuosta voitosta kymmenet miljoonat venäläiset olivat ja kuinka Putinin kannatus kansalaisten keskuudessa kohosi raketin lailla ylöspäin. Uskallan väittää, että jos Venäjä olisi onnistunut ”erikoisoperaatiossaan” ja valloittanut Kiovan ja kukistanut Ukrainan, olisimme nähneet miljoonien venäläisten humaltuneen voitosta aivan kuten näimme Krimin niemimaan miehityksen jälkeen. Niin, sodan juuret ovat kansassa ja sen halussa elää laajassa ja mahtavassa valtiossa kuin Venäjä – Putin on tämän jäävuoren huippu.

Toisen maailmansodan jälkeen saksalaiset maan läntisessä osassa pakotettiin kohtaamaan natsi-Saksan teot ja kantamaan kollektiivisesti taakkaa sodan miljoonista uhreista – kuten kuuluikin. Neuvostoliiton hajottua 90-luvun alkupuolella historia näytti hetkeksi loppuneen, elimme toivon aikaa ja näinä aikoina tahtomattamme kylvimme sadon, jota nyt niitämme hyväuskoisuutemme ja naiiviutemme tähden. Olimme hyväuskoisia ja kuvittelimme demokratian juurtuvan Venäjälle ja venäläisten vaaleilla valitsevan edustajat, jotka sitoutuvat demokraattisiin prosesseihin. Olimme kuuroja hiljaa soiville varoituskelloille vuosien ajan – valitettavaa on se, että joukossamme on edelleen heitä, jotka eivät tahdo uskoa kellojen pauhua tänäänkään!  

Venäjän virallisessa historiankirjoituksessa on voimistunut suuntaus, jossa Neuvostoliiton saavuttamasta voitosta natsi-Saksasta häivytetään muiden neuvostotasavaltojen uhraukset venäläisten uhrausten korostuessa. Tuolloin jää väistämättä huomioimatta se, että taistelut itärintamalla koettelivat erityisen kovin nykyisen Valko-Venäjän ja Ukrainan alueita. Arvioiden mukaan toisen maailmansodan kuluessa reilut viisi miljoonaa ukrainalaista menehtyi sotatoimissa tai suoraan sodan seurauksena. Historioitsija Orest Subtelnyn mukaan noin 5,3 miljoonaa ukrainalaista kuoli tai katosi sodassa, lisäksi 2,3 miljoonaa ukrainalaista vietiin Saksaan pakkotyöhön miehitysvuosien kuluessa. (4) Valitettavaa on se, että tämä Venäjältä kumpuava vääristynyt tulkinta toisen maailmansodan tapahtumista on saanut jalansijaa myös lännessä, etenkin Saksassa, jossa näkyy korostuvan ajattelu venäläisistä natsi-Saksan uhreina ja lopulta natsi-Saksan kukistajana. Ajattelun huolestuttava seuraus on se, että moni saksalainen kokee edelleen olevansa velkaa venäläisille vanhempiensa ja isovanhempiensa tekojen tähden. Puna-armeija nähdään vapauttajana, ei miehittäjänä!

Saksassa asuu huomattava venäläisvähemmistö, joka hyvinkin avoimesti osoittaa tukeaan venäläiselle imperialismille ja venäläiselle maailmalle (Russkij mir). He muodostavat perustan venäläisen narratiivin leviämiselle, he ovat osa verkostoa, josta se leviää laajemmalle suodattuen myös poliittisen kentän äärilaitoihin vasemmalla ja oikealla. (Valitettavaa on, että Saksassa eräissä osavaltioissa nämä äärilaidat nauttivat huomattavaa kannatusta). Tavallaan Saksassa asuvat venäläistaustaiset todistavat välillisesti Svetlana Aleksijevitšin toteamuksen oikeaksi: Putin on vain jäävuoren huippu. Sama on nähtävissä Suomessakin, joskin vähäisemmässä määrin. Suomessa asuvat venäläiset ovat taitavia uhriuttamaan itsensä, syyllinen löytyy aina muista – pääasiassa lännestä. Näin toimivat myös sellaiset venäläistaustaiset henkilöt, joiden olettaisi taustansa vuoksi integroituneen hyvin Suomeen (ja ymmärtävän syy-seuraus-suhteita), mikä jälleen välillisesti todistaa oikeaksi Aleksijevitšin toteamuksen. (5)

Myös Aleksanterinliitosta löytyy aktiiveja, joilla riittää ymmärrystä Venäjän toimille. (6)

En myöskään usko, että Venäjälläkään – sodan vastustuksen lisääntymisestä huolimatta – maan dekolonisaation kannattajien määrä merkittävästi nousee etnisesti venäläisten joukossa, mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että johtajan vaihtaminen ei riitä poistamaan ongelmaa. Venäläisten on kohdattava menneisyytensä ja käytävä sen mustat kohdat (joita on paljon ja tulee kaiken aikaa lisää) läpi. Niin kauan, kun Vladimir Kara-Murza, Ilja Jašin tai Julija Navalnaja eivät kykene tai halua kohdata Venäjän todellista ongelmaa – ripustautumista historiaan ja tarvetta vaalia maan imperialistista perintöä, en näe heitä minään muuna kuin osana ongelmaa. Todellinen Venäjän oppositio taistelee asein, sabotaašein ja muin teoin diktatuuria ja sen perintöä vastaan.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/650fb8ee-15f5-4556-93db-562e2778ed19

2. https://x.com/athmrva/status/1831578940298719584

3. https://voima.fi/artikkeli/2024/valko-venajalta-paennut-nobel-kirjailija-svetlana-aleksijevits-halveksii-valehtelijoita-kaunistelijoita-ja-lapsensa-myyvia-venalaisia/

4. http://www.infoukes.com/history/ww2/page-18.html

5. Olen käsitellyt teemaa lukuisissa blogeissani esimerkein, kuten 30. huhtikuuta 2023 julkaisemassani kirjoituksessa ”Tavallisen venäläisen” toive: Median pitäisi lännessä kertoa Ukrainan sodasta myös Venäjän näkökulma.

6. Kuva artikkelista ”Seura tutki: Tällainen on Aleksanterinliitto, jonka mielestä venäjänkielisten oikeuksia rikotaan”. Aleksanterinliiton lappeenrantalaisaktiivi Katja Marova on toistuvasti myötäillyt Venäjää kannanotoissaan (ks. lähde 5).