Venäjä dehumanisoi vihollisiaan kärsien itse kollektiivisesta muistinmenetyksestä

Ajatus tämän havainnon kirjoittamisesta lyhyen blogin muotoon on kytenyt päässäni muutaman päivän ajan, oikeastaan siitä lähtien, kun Venäjän federaation tutkintakomitea ilmoitti käynnistettävästä rikostutkinnasta, joka kohdistuu epäilyyn Suomen suorittamasta joukkotuhonnasta (eli kansanmurhasta) Itä-Karjalassa jatkosodan aikana (v. 1941-44) suomalaisten perustamilla keskitysleireillä. (1) Näille leireille eristettiin ”epäkansallista” eli syntyperältään ei-suomensukuista väestöä sekä poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen asukkaita (tarkoittaen suomensukuisia ja ei-suomensukuisia asukkaita) sekä poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä. Vuoden 1943 aikana Itä-Karjalaan perustettuja ryhdyttiin suomalaisten toimesta kutsumaan keskitysleirien sijaan siirtoleireiksi.

Jo tuolloin huhtikuussa niin ulkoministeriö kuin myös Kansallisarkisto antoivat vastauksensa Venäjän uusimpaan, suomalaisiin kohdistuneeseen syytökseen. Tuolloin Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva muistutti venäläisiä siitä, että –

”kaikki suomalainen arkistotieto Itä-Karjalan siviili- ja sotavankileireistä on täysin avointa ja keskeiset tietokannat esimerkiksi leireillä kuolleista löytyvät internetistä vapaasti ja jopa venäjän kielellä”. (2)

Suomessa käytyä keskustelua seuranneena, olen huomannut joidenkin hämmästelleen Venäjän toiminnan ohella sen käyttämää kieltä. Samanaikaisesti joukkotuhontasyytteiden rinnalla esitetään Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB:n toimesta uusia arkistodokumentteja, joiden perusteella venäläismedioihin laadittiin otsikoita, kuten ”Karjalan alueella toimi suuren isänmaallisen sodan aikana 14 suomalaisten perustamaa kuolemanleiriä” (3), jossa keskitysleirin synonyymina toimiikin kuolemanleiri – jossa rinnastuksessa näen selkeän tarkoitushakuisuuden, jolla pyritään luomaan disinformatiivinen ja propagandistinen mielikuva siitä, että suomalaisten perustamat keskitysleirit olivatkin itse asiassa kuolemanleirejä, jolloin monen mieliin tulevat kuvat saksalaisten perustamista kuolemanleireistä kaasukammioineen ja miljoonine tapettuine ihmisineen. Moni ihmettelee Venäjän motiiveja, koska ne näyttävät (meistä katsoen) järjettömiltä ja kenties jopa ilkeämielisiltä.

Tällainen toiminta ei kuitenkaan ole lainkaan uutta tämän päivän Venäjällä, jossa valtiojohtoisesti on ryhdytty kirjoittamaan, eräiltä osin, uudelleen Neuvostoliiton historiaa. Tähän uudelleenkirjoittamiseen olennaisena osana kuuluu Josif Vissarionovitš Džugašvilin, paremmin tunnettu nimellä Josif Stalin, valkopesu, jossa siinäkin suomalaisilla näyttää olevan oma pieni roolinsa, kun Stalinin kauden puhdistuksissa Sandarmohissa teloitetuille ja sinne haudatuille tuhansille puhdistusten uhreille (joukossa sadoittain suomalaistaustaisia) on löydettävä uusi ”syyllinen” ja tämä ”syyllisen” rooli lankeaa – ainakin osittain – suomalaiselle sotilaalle. Tätä tarinaa saattelee eteenpäin myös Johan Bäckman.

Josif Stalinin valkopesun rinnalla kulkee vieläkin suuremman tarinan uudelleenkirjoittaminen, johon siihen nivoutuu olennaisella tapaa suomalaiset toiminnan epäinhimillistäminen jatkosodan aikana miehitetyssä Itä-Karjalassa. Tämän tarinan uudelleenkirjoittamisessa on kyse Venäjälle jo vuosien ajan rakennetun voitonkultin kiillottamisesta hohtavan kirkkaaksi, jossa puna-armeijan sotilas taisteli tiensä pahuuden pesään, Berliiniin ja jossa neuvostovaltio taisteli (yksin) fasistivaltioita vastaan – ja tähän fasistivaltioiden joukkoon Suomikin sijoitetaan. Tätä täydentää se, että puna-armeija on nostettu kaiken arvostelun yläpuolelle, siinä sivussa lännestä saatu mittava apu (Lend and lease) häivytetään taustalle – liki unohduksiin. Tämä kollektiivinen unohtaminen kohdistetaan myös ikäviin asioihin, kuten laajaan yhteistyöhön natsi-Saksan kanssa, johon sisältyy Molotov-Ribbentrop sopimus.

Saksalainen ja neuvostoliittolainen upseeri kättelevät valloitetussa Puolassa, syksyllä 1939.*

Itse näen Venäjän eräänä tarkoituksena esittää Neuvostoliiton (johon Venäjä rinnastuu) silloinen vihollinen ultimaattisena pahana, jota vastaan taistellessa kaikki keinot olivat sallittuja ja tässä taistelussa tarkoitus pyhittää keinot ja tästä johtuen – siitä huolimatta, että Suomen vastuuta sotatapahtumista käsiteltiin jo heti jatkosodan jälkeen sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä, 15. marraskuuta 1945 – 21. helmikuuta 1946. Näitä oikeudenkäyntejä valvoi Suomessa ollut liittoutuneiden valvontakomissio, jossa Neuvostoliitto oli edustettuna ja jota johti Andrei Zhdanov. 

On siis enemmän kuin todennäköistä, mikäli Suomi olisi jatkosodassa syyllistynyt Itä-Karjalan keskitysleireillä (siirtoleireillä) huomattaviin etnisiin puhdistuksiin ja joukkotuhontoihin, Neuvostoliitto oli nostanut aiheen esille ja siitä olisi langetettu mittavat tuomiot vastuullisille. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä Suomessa aiheen tutkimisen myötä ole paljastunut mitään, mikä antaisi aihetta olettaa, suomalaisten syyllistyneen mittaviin raakuuksiin (esim. joukkotuhontaan), on todennäköisintä se, että nyky-Venäjän toiminnan tarkoitus liittyy maassa käynnissä olevaan historian uudelleen kirjoittamiseen ja voitonkultin kirkastamiseen, jonka eräänä ilmentymänä voidaan pitää toukokuun 9. vietettävää voitonpäivää, ja josta näyttää muotoutuvan ortodoksisuuden rinnalla Venäjää kannatteleva valtioideologia. 

Venäjän voitonideologian ilmentymää, kuolemattoman rykmentin marssi.**

Venäjän, Suomeen kohdistamassa, epäinhimillistävässä retoriikassa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Se voi meistä suomalaisista tuntua oudolta, joutua (päätyä) tällaisen kampanjoinnin kohteeksi, mutta tarkastellessamme Venäjän toimia viime vuosina, on havaittavissa samaa dehumanisoivaa retoriikkaa käytettävän systemaattisesti silloin, kun kansan (venäläisten) mielipiteitä ja mielialoja jostain valtiosta tai kansallisuudesta on ohjattava johonkin suuntaan. Retoriikan ollessa epäinhimillistävän (dehumanisoivan), tarkoitusperät ovat poikkeuksetta ilkeät, tällöin myös viestinnässä totuus menettää merkityksensä.

Viime syksynä tuli kuluneeksi toisen maailmansodan alkamisesta 80 vuotta, tuolloin Venäjän lähetystöt lukuisissa maissa osallistuivat, selkeästi valtiojohtoiseen, kampanjaan, jossa Venäjälle (Neuvostoliitolle) rakennettiin sivustaseuraajan roolia unohtaen täysin maan rooli Puolan jakajana ja Puolaan hyökkääjänä. Syksyn jälkeen Venäjän valtiotoimijat sekä Vladimir Putin ovat toistuvasti rakentaneet kampanjoita, joissa kohdemaat esitetään hyvin ikävässä valossa – niihin kohdistetaan syytteitä, kuten Puolaan, (4) ja samalla toistuvasti korostetaan sitä, kuinka Neuvostoliitto (johon Venäjä retoriikassa yhdistetään) vapautti Baltian maat, Puolan ja lukemattoman joukon maita natsimiehityksestä. Samalla kuitenkin jätetään kertomatta se olennainen, puna-armeijan tuloa ei suinkaan seurannut vapautus vaan neuvostomiehitys sen synnyttämine uhreineen, uhriluvun noustessa miljooniin, tarkastellessamme koko aluetta, jonka puna-armeija miehitti ja jotka joko liitettiin Neuvostoliittoon tai joista tuli – vastentahtoisesti ja pakolla – neuvostovaltion satelliitteja.

Mutta samaa dehumanisoivaa retoriikkaa Venäjä käyttää myös tämän päivän vihollisistaan, josta selkein ja konkreettisen esimerkki löytyy Ukrainasta.

Jo Euromaidanin aikaan eli selvästi ennen Ukrainan silloisen presidentin Viktor Janukovitšin kukistumista, venäläismediat ryhtyivät maalailemaan uhkakuvilla, joita seuraisi, jos valta Euromaidanin myötä Ukrainassa vaihtuisi fasistien noustessa valtaan – tämän uhkakuvan ylläpitoon myös Venäjän valtiojohto ryhtyi. Eli jo tuolloin Venäjä kaivoi keinovalikoimastaan dehumanisoinnin, jossa Venäjän (valtio) intressien vastaista toimintaa seurasi propagandakampanja, jossa kohde pyrittiin likaamaan – haluttiin muodostaa ja ylläpitää kuvaa täysin epäinhimillisestä kohteesta (vihollisesta, jollaiseksi kohde hyvin pian muuttui).

Venäläinen propaganda noudattaa tässä täysin Neuvostoliitossa luotuja suuntaviivoja, joissa valtion kannalta merkittävä vihollinen nimetään fasisteiksi, riippumatta onko vihollisella mitään tekemistä fasismin kanssa. Useimmiten ei edes ole. Euromaidaniin osallistuneista häviävän pieni osa oli äärioikeistoon kuuluvia, suurimman osan ollessa tavallisia ukrainalaisia ikään ja sukupuoleen katsomatta – kansalaisia, jotka halusivat maalle uuden suunnan.

Ennen Janukovitšin pakoa Kiovasta, Venäjällä pistettiin propagandassa ja epäinhimillistämisessä uusi vaihde silmään. Tuolloin, etenkin Itä-Ukrainaan, kohdistettiin kampanja-aaltoja, joissa levitettiin huhuja keskitysleireistä, joille alueen venäläisväestö siirrettäisi, mikäli Ukrainassa valta vaihtuisi. Erilaiset mediat julkaisivat myös ”haastatteluja”, joissa haastatellut kertoivat ukrainalaisten suorittamista julmuuksista, rakenteilla olevista keskitysleireistä, kadonneista ihmisistä – kukaan ei tuolloin pysähtynyt miettimään sitä, olivatko tarinat totta, tai edes sitä, olivatko ihmiset sitä, mitä väittivät olevansa. Totuus paljastui vasta myöhemmin, mutta Venäjän rakentama tarina venäläisistä uhreina oli jo myyty maailmalle – ikävä kyllä tämä tarina on edelleen monelle totuus. Tällaiset propagandatarinat keskitysleireistä eivät kuitenkaan ole uusia, niitä esiintyi myös Ukrainassa järjestetyn Oranssin vallankumouksen aikana kohdistettuna maan itäisiin osiin, ja kampanjaluonteisesti muinakin aikoina, joko Venäjältä toimitettuina tarinoina tai paikallisten kollaboraattorien rakentamina uhkakuvina.

Toisinaan tarinaa keskistysleireistä muunnellaan, jotta venäläisten propagandakoneisto voi hyödyntää sitä erilaisessa asiayhteydessä. Tällaisesta muuntelusta esimerkkinä kuva alla. Kuvassa miehitetyssä Itä-Ukrainassa majaileva suomalaispropagandisti Janus Putkonen yhdistää omassa somepäivityksessä Ukrainan, EU:n ja keskitysleirit toisiinsa piittaamattomasti ja totuudenvastaisesti. Tarkoitus pyhittää keinot!

Ehkäpä joku tässä vaiheessa pitää arveluttavana vihollinen-sanan käyttöä otsikossa. Mielestäni sille on kuitenkin perusteet, ja ne on johdettavissa Venäjän omista, tämän hetken, toimista – Venäjä kokee olevansa vihollisten piirittämä. Osan liittyessä sitten maan omaan historian uudelleenkirjoittamiseen, jolloin monille toimille on löydettävä peruste ja erääksi perusteeksi käy sopiva viholliskuva.

Tämän päivän toiminnassa kyse on puhtaasta kokemuksesta – tunteesta, joka on seurausta siitä, että Kremlissä tarkastellaan maailmaa eri näkökulmasta käsin ja tällä tunteella on toki pidempi historia kuin muutama viime vuotta. Kuten Keir Giles teoksessaan Moskovan opit toteaa –

”Kautta historian Venäjän maailmankuvan yhtenä määrittävänä piirteenä on ollut oletus, että ulkovallat juonittelevat valloitusta…” (5)

…jollaisena Venäjä näkee Euromaidania seuranneen vallanvaihdon Ukrainassa (laajemmin värivallankumoukset), jollaisen se pelkää kohtaavan myös Venäjää. Tässä on myös huomioitava se, että Moskovasta katsoen eräät läntiset – itsenäiset valtiot – ovat osa sen vaikutuspiiriä, johon Kremlillä tulisi olla etuoikeus. Painotan, edellinen on toteamus, en todellakaan itse hyväksy Kremlin ekspansiivista politiikkaa.

Teoksessaan Keir Giles avaa näkemystään syvällisemmin, johdattaa lukijansa tarkastelemaan maailmaa siten, kuten Kreml sen näkee, jolloin ymmärrämme paremmin sen, miksi Venäjä toimii tavalla, joka tuntuu meistä epärationaaliselta. Tuolloin myös ymmärrämme sen, miksi Venäjä luo ja pitää yllä perusteettomia uhkakuvia. Ja miksi tässäkin kirjoituksessa esiintyy otsikossa sana ”vihollinen”, vaikka harva meistä suomalaisista kokee Suomen olevan Venäjän vihollinen. Kremlistä katsoen seisomme kuitenkin samassa rintamassa, joka voi toimia sillanpääasema hyökkäykselle.

Marko

1. https://sledcom.ru/news/item/1456550/ 

2. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006482333.html 

3. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006480585.html 

4. https://www.theatlantic.com/ideas/archive/2020/01/putin-blames-poland-world-war-ii/604426/ 

5. Keir Giles: Moskovan opit, mikä saa Venäjän vastustamaan länttä s. 76.

*: Kuvan lähde:

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/99/Spotkanie_Sojusznik%C3%B3w.jpg 

**: Marko Enqvistin kokoelmista, kuolemattoman rykmentin marssi Helsingissä toukokuussa 2019. 

Huomautus, kirjoituksessa Venäjällä viittaan hallintoon kollektiivina en kansaan.

Aihetta käsitelty Johan Bäckmanin toiminnan kautta blogissa ”Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta Itä-Karjalan keskitysleireille”. 

L:n muistiinpanoista – ”Russkiy mir” saapuu Donetskiin

Ukrainassa käynnissä oleva sota alkoi reilut kuusi vuotta sitten, 12. huhtikuuta 2014, jolloin venäläisen tiedustelu-upseeri Igor ”Strelkov” Girkinin johtamat joukot ryhtyivät Ukrainan itäosissa, Donetskin ja Luhanskin alueilla, valloittamaan hallintorakennuksia sekä merkittävinä pidettäviä kohteita.

Euromaidanin seurauksena Ukrainan presidentti Viktor Janukovitš pakeni Ukrainan itäosien ja Krimin niemimaan kautta Venäjälle, samoihin aikoihin Venäjä miehitti Krimin niemimaan Ukrainalta ja maaliskuun puolella Ukrainan itä- ja eteläosissa alkoi venäläismielisten operaattoreiden johdolla liikehdintä, jota Venäjä ryhtyi tukemaan hyvin varhaisessa vaiheessa (näkyvästi ja näkymättömämmin). Tässä operaatiossa Venäjä hyödynsi uuden hallinnon kokemattomuutta ja maassa vallinnutta epävarmuuden tilaa, ja tämä vaihe huipentui 12. huhtikuuta 2014 Slovjanskissa ja Kramatorskissa, ja näiden kaupunkien ympäristössä, Venäjältä saapuneen ”Ryhmä Krimin” ryhtyessä paikallisista kollaboraattoreista sekä soluttajista koottujen ”paikallispuolustusjoukkojen” avulla miehittämään avainkohteita edellä mainituista kaupungeista ja niiden ympäristössä. Tulevina päivinä ja viikkoina kaaos levisi laajemmalle Ukrainan Donbasiin, toisaalta osassa maata vastaava liikehdintä kukistettiin viranomaisten ja niitä tukeneiden vapaaehtoisten avulla.

Tässä kirjoituksessa kurkistamme Donetskissa elämänsä syyskesään 2014 asuneen Л:n havaintoihin muutamilta päiviltä ja viikoilta keväällä 2014. Havaintoja on muokattu siten, että niistä on poistettu tunnistamista helpottavia tietoja, nimiä – tekstiä on myös lyhennetty eräiltä osin. Alkuperäisen kirjoituksen havaintojen käännetyt lainaukset kursiivilla.

Mikäli lukijoita kiinnostaa Igor Girkinin ryhmän ensipäivien toiminta Slovjanskin ja Kramatorskin alueella, aiheesta blogissani ”Ukrainan sota: kaikki alkoi Slovjanskista ja Kramatorskista 12. huhtikuuta 2014” lähteineen.

Donetskin aluehallintorakennus 10. huhtikuuta 2014.

Huhtikuun 12. 2014 – päivä, jona kaoottisista mielenilmauksista, ”Putinin turisteista” ja pelonsekaisesta odottelusta siirryttiin osassa Donbasia seuraavaan vaiheeseen:

Olen vihainen ja surullinen, tänään on vain huonoja uutisia – itse asiassa, tänään Venäjä aloitti hyökkäystoimet. Pienessä kaupungissa Donetskin alueella (tarkoittaen Donetskin oblastia) osasto aseistettuja venäläisiä miehitti tärkeitä kohteita, eikä paikallishallinto tehnyt mitään.

Olen shokissa, tätä on vaikea käsittää – hermot on pinnassa. Marraskuusta lähtien olemme eläneet stressaavassa ja jännittyneessä tilassa, on vaikea nähdä tulevaan. Toisena hetkenä olen luottavainen, ja sitten epätoivoinen.

Olen keskustellut ...:n ja ystävien kanssa. Olemme huolissamme, epätietoisia siitä mihin tämä kaikki johtaa. Olemme peloissamme ja vihaisia.

Kriisiaikoina tiedonjano on suunnaton, eikä Ukrainan uusi hallinto onnistunut noina tärkeinä päivinä siinä parhaalla mahdollisella tavalla. Uutisten synnyttämä kuva todellisuudesta herätti ristiriitoja lisäten epätietoisuutta, kuinka vakava tilanne todellisuudessa on, kun Kramatorskin poliisiaseman valtauksesta siirrytään viihdeuutisiin? Illalla luottamusta herätti tieto Ukrainan turvallisuusneuvoston kokoontumisesta – toivonkipinä epätietoisuuden sijaan.

Huhtikuun 13.

Lähikaupassa hyllyt olivat jo aamupäivällä puolityhjät, alueen asukkaat olivat täydentäneet kotivarastojaan – myös alkoholi oli tehnyt kauppansa. Dollarilla sai neljätoista hryvniaa, eurolla kahdeksantoista.

Vaikea tilanne jatkuu, mielestäni kyseessä on sota, eikä Venäjä lopeta toimiaan jollei uusi hallituksemme reagoi voimakkaasti ja ryhdy voimakkaaseen aseelliseen vastarintaan. Nyt reagointi on mielestäni liian hidasta, virheiden myötä menetetään aikaa.

Asiantuntijoiden mukaan venäläiset ovat värvänneet suuria joukkoja paikallisia viranomaisia poliisista hallintoon, mikä vaikeuttaa Ukrainan uuden hallinnon toimintaa täällä (tarkoittaen Donetskin aluetta). Mielestäni on ryhdyttävä voimakkaisiin vastatoimiin ja nopeasi, jollemme me puolusta itseämme, ei kukaan auta meitä. Venäjää vastaan on taisteltava!

Viktor Janukovitšin puolue Alueiden puolue järjesti 14. huhtikuuta alkaen tilaisuuden, jonka aiheena oli puolueen kanta Ukrainan yhtenäisyyteen. Л:n mukaan puolueen kanta oli sikäli merkittävä, että sen valta Donbasissa oli tuolloin suuri ja puolueen merkittävän tukijan (ja rahoittajan) – oligarkki – Rinat Ah’metovin epäiltiin istuvan kahdella jakkaralla. Toisaalta tukevan paikallista liikehdintää ja konfliktia (kasvattaakseen omaa valtaansa), mutta, että hän ei haluaisi Venäjän vaikutusvallan kasvavan liian suureksi, koska se merkitsisi hänen valta-aseman vaarantumista.

Viktor Janukovitšin kaudella Akhmetovin yritysrypäs sai merkittäviä sopimuksia ja merkittävää hyötyä presidentiltä ja hallinnolta, arvioiden mukaan Akhmetovia motivoi tuolloin pelko oman – alueellisen – valta-aseman rapistumisesta vallan vaihdon myötä, mikä motivoi häntä luomaan hajaannusta. Myöhemmin keväällä, toukokuun ja kesäkuun aikana Mariupolin taisteluiden kuluessa Akhmetovin tukemat paikalliset vapaaehtoiset osallistuivat kaupungin vapauttamiseen venäläisvapaaehtoisten hallinnasta.

Toukokuussa 2014 Akhmetov lopetti näkyvän tuen Venäjän tukemille ja varustamille joukoille, on kuitenkin mahdollista, että välillinen tuki on jatkunut tämän jälkeen – muuten on vaikea selittää sitä, että osa Akhmetovin yritysryppään yrityksistä sai jatkaa toimintaansa varsin vapaasti useamman vuoden ajan myös miehitetyillä alueilla.

Huhtikuun 15.

Ukrainan tilanne on ongelmallinen ja monimutkainen – luottamusta herättää se, että Ukraina on vihdoinkin ruvennut vastustamaan Venäjän toimia.

Venäjän tarkoituksena on luoda mahdollisimman paljon epävarmuutta ja kaaosta Ukrainaan, voidakseen kaapata maan helpommin, mutta vastarinnan alettua se ei ole helppoa Ukrainan (sotilaallisesta) heikkoudesta huolimatta.

Л huomioi jo tuolloin, Venäjän sotilaallisten toimien ja ekspansiivisen politiikan kääntyvän lopulta sitä itseään vastaan:

Olen varma siitä, että Venäjän varustautuminen on voimien tuhlausta. Putin kuvittelee vahvistavansa Venäjää kaappaamalla uusia maa-alueita, mutta maassa ei ole havaittavissa taloudellista kehitystä, joka on johtanut taloudeltaan heikkoon, valtavankokoiseen maahan – tämä voi johtaa lopulta Venäjän hajoamiseen.

Huhtikuun 17.

Kyseisenä päivänä reilut sata siviiliä (viireineen ja banderolleineen) yritti päästä Donetskin kansainvälisen lentokentän uuteen terminaaliin:

Luin siitä, että joukko siviilejä yritti päästä lentokentälle. Alkuun olin huolissani, mutta kun näin kyseessä olevan joukon koostuvan pääasiassa vanhemmista naisista, rauhoituin. Uutisissa näin kuvia heistä, he näyttivät yhdellä kertaa rauhallisilta ja naurettavilta.

Tänään me järjestimme mielenilmauksen, jossa osoitettiin tukea yhtenäiselle Ukrainalle ja Ukrainan uudelle hallinnolle: yhtenäiselle Ukrainalle, johon kuuluu koko Donbas – Donetsk, Luhansk, Kramatorsk ja muut alueet. Mielenilmaukseen osallistui paljon ihmisiä eikä sitä yritetty estää väkivalloin. Olen hyvilläni!

Huhtikuun 28. päivä järjestetty, Ukrainan yhtenäisyyttä tukeva mielenosoitus Donetskissa päättyikin verilöylyyn, tituškoiden ja venäläismielisten kollaboraattoreiden hyökättyä miesten ja naisten kimppuun, aseinaan metalliputket ja kepit. Tuolloin poliisi vetäytyi paikalta, jos sitä edes oli paikalla ollutkaan.

Donetsk 28. huhtikuuta 2014 – ”Putinin turistit” liikkeellä.

Donetsk 28. huhtikuuta 2014 – Ukrainan tukijoiden kimppuun käydään säälittä.

Edelleen 17. huhtikuuta:

Illalla militantit yrittivät hyökätä sotilasyksikköä vastaan Mariupolissa, hyökkäys torjuttiin ja kolme militanttiterroristia tapettiin, useita hyökkääjiä haavoittui ja kymmeniä vangittiin. Ukrainan armeija ei kärsinyt tappioita.

Tärkeää on myös se, että Ukrainan hallitus teki päätöksen, jolla estetään väliaikaisesti 18-60 vuotiaiden venäläismiesten maahanpääsy.

Merkittävää on myös se, että Alueiden puolue ilmoitti kokouksensa virallisen kannan, puolue ilmaisi tukensa yhtenäiselle Ukrainalle, mikä vaikuttaa Donetskin alueeseen. Täällä kaikki on riippuvaista Alueiden puolueesta – tämäkin Alueiden puolueen päätös omalta osaltaan todistaa sen puolesta, että Venäjälle ukrainalaisten päätöksillä ja mielipiteillä ei ole ollut merkitystä. Sen proxy-joukkojen menettäessä kesällä 2014 otetta miehittämiltään Itä-Ukrainan alueilta, Venäjä asevoimillaan puuttui sotaan.

Yhtenäisyyden ja solidaarisuuden osoitukset ovat tärkeitä, koska ne osoittavat Venäjälle, että olemme valmiit puolustamaan itseämme, että emme luovu Ukrainasta. Venäjä ei saa toivomaansa helppoa ja nopeaa voittoa!

Huhtikuun 19.

С:n syntymäpäivät toivat vaihtelua epävarmaan tilanteeseen, ystävien tapaamisessa keskustelu kääntyi myös mahdolliseen – mutta odotettavissa olevaan – konfliktin laajenemiseen sodaksi. Osallistujien kansallisuudesta ja taustasta piittaamatta konfliktin todellinen syyllinen nähtiin ilmiselvästi. Neuvostoliitossa syntynyt (kuten he kaikki olivat), Venäjän alueella kasvanut, В ilmaisi kantansa tylyimmin, lähtevänsä sotimaan venäläisjoukkoja vastaan.

Л jatkoi tuolloin:

Ukraina on heikko, mutta se ei tarkoita, että Venäjä voittaisi helposti ja vaikka mahdollisesti voittaisikin, se olisi ”Pyrrhoksen voitto” Venäjälle. Olen varma siitä, että Ukraina on valmis taistelemaan vastaan ja mitä pitempään jaksamme kamppailla, sitä heikommaksi Venäjä tulee.

Töissä työskentely Venäjällä sijaitsevien yhteistyökumppaneiden kanssa synnytti tuskaa ja vihaa, yhteistyön luonteesta huolimatta venäläinen osapuoli mahdutti mukaan poikkeuksetta valtiollisen propagandan toistoa, että ukrainalaiset tukevat venäläisiä ja Venäjän hallinnon toimia. Venäläinen osapuoli vaiensi heidät, heidän toiveita ammatillisuudesta ei kunnioitettu – myöhemmin yhteistyö kävi mahdottomaksi.

Huhtikuun 28. kuun loppu lähenee ja jännitys Donetskissa kasvaa

Kun kävin keskustassa, kävelin kaupungin hallintorakennuksen ohi ja näin barrikadit rakennuksen ympärillä sekä joukon militantteja, jotka olivat valloittaneet sen. Nämä ihmiset näyttivät olevan raivoissaan, mutta myös tietämättömiä siitä, mitä tehdä seuraavaksi. He olivat pelkkää ”jalkaväkeä” – naurettavaa ja säälittävää porukkaa.

Hyvää nyt on se, että kaikki Ukrainan televisiokanavat näkyvät, ja venäläinen propagandakanava Rossija-24 on poistettu. Ihmettelinkin, että miksi kanava näkyi vielä Donetskissa, vaikka tuomioistuin on jo kieltänyt kaikki venäläiskanavat.

Toukokuu on vaarallinen, mielestäni toukokuun 9. päivä on erityisen vaarallinen (Venäjällä voitonpäivää vietetään 9. toukokuuta). Toivottavasti pystymme pitämään tilanteen hallussa toukokuun 25. päivään saakka, jolloin Ukrainassa järjestetään presidentinvaalit, ja jos vaalit ovat onnistuneet, se on merkittävä voitto Ukrainalle.

Olen rehellinen – pelkään aiempaa enemmän. En halua piiloutua (asuntooni), mutta pelkään mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Elämä on epävarmoissa kantimissa, en olisi kolme kuukautta sitten uskonut tällaiseen. Katson uutisia ja olen surullinen, mutta meidän ei pidä menettää uskoamme ja meidän on oltava vahvoja. Olen varma, että kaikki päättyy hyvin.

Vostok pataljoonan militantteja Donetskissa, toukokuu 2014.

Toukokuussa ”aluepuolustusjoukot” eli ns. kansanmiliisi Venäjältä saapuneiden vapaaehtoisten tuella tiukensi otettaan Donetskista. Niin ikää toukokuussa ensimmäiset Vostok pataljoonan taistelijat saapuivat Donetskiin, osallistuen paraatiin kaupungin keskustassa 9. toukokuuta. Ja toukokuussa Venäjän proxy-joukot käyttivät aseita useita kertoja, nyt jo miehitetyn, Donetskin kaupunginrajojen sisäpuolella – myös Л:n kotinurkilla, ampuen iäkkään miehen, joka ei suostunut tottelemaan heitä. каца́пи’t miehittivät kaupungin.

Niinkin yksinkertainen asia kuin kieli paljasti miehittäjän paikallisille, Venäjältä tulleet eivät ymmärtäneet ”sekaleipää”, mutta venäläiset tunnistettiin aksentista – Л kuvaili minulle jo huhti-toukokuussa 2014 Donetskiin saapuneen (aseistettuja) joukkoja, jotka aksentista päätellen olivat Pietarista ja Moskovasta – ja kaukaa Moskovan itäpuolelta. ”Russkiy mir” saapui Donetskiin.

”Ei sotaa osannut omalle kohdalle ajatella, se oli jotain, jota näin uutisissa, jotain, josta katsoin elokuvia tahi luin kirjoja – ei sitä osannut kuvitellakaan omalle kohdalle osuvan, sitten tuli Krimin miehitys ja huhtikuussa (tarkoittaen vuotta 2014) Slovjansk miehitettiin. Elämä muuttui hetkessä täysin, ja samalla elämää oli kuitenkin jatkettava.” Sodan ja miehityksen Donetskissa keväällä ja kesällä 2014 kokenut Л.

Marko

Kuvien lähteet:

@ukrpravda_news

@falledlenin

Vostok Battalion in Donetsk 

Venäjän maavoimien panssarikalustoa Itä-Ukrainassa, Ilovaiskin taistelu

Donetskin kaakkoispuolella käytiin 7. elokuuta – 2. syyskuuta 2014 Ilovaiskin taistelu (Ilovaiskin kattila). Taisteluun osallistui joukkoja Ukrainan asevoimista ja asevoimia tukevista vapaaehtoisosastoista sekä Venäjän asevoimista (maavoimat ja maahanlaskujoukot) ja sen varustamista proxy-joukoista. Taistelu päättyi Ukrainan asevoimien ja vapaaehtoisjoukkojen kokemaan verilöylyyn niiden vetäytyessä Ilovaiskin kattilasta, vetäytyminen kattilasta alkoi 29. elokuuta 2014. Kirjoituksessani en kuitenkaan käsittele Ilovaiskin taistelua, kuten en ukrainalaisjoukkojen – taisteluiden osapuolten yhdessä sopimaa – vetäytymistä Ilovaiskin kattilasta. Venäjän ynnä miehitetyn Donetskin edustajien, kuten edesmenneen Aleksandr Zahartšenkon, kanssa tehty sopimus ukrainalaisjoukkojen vetäytymisestä päättyi verilöylyyn venäläistahojen vaatiessa ensin yksipuolista sopimusmuutosta, ja myöhemmin iskettyä rajusti vetäytyviä ukrainalaisjoukkoja vastaan. Vetäytymisen aikana Ukrainan asevoimat ja sitä tukeneet vapaaehtoisjoukot kokivat raskaimmat tappiot Starobeševen alueella, Donetskin kaakkoispuolella. Kirjoitukseni on (myöhäinen) jatko-osa blogilleni ”Venäjän asevoimien mekanisoitu kolonna siirtyy Ukrainasta takaisin Venäjälle (3. syyskuuta 2014)” (kirjoitettu 22. elokuuta 2019).

Kyseisessä blogissa kävin läpi Forensic Architecturen julkaisemaa katsausta ”The Battle of Ilovaisk; Mapping Russian Military Presence in Eastern Ukraine, August–September 2014” (1) ja sen havaintoja syyskuun 3. päivä (v. 2014), jolloin Venäjän asevoimien kolonna palasi Burnen kylän kautta takaisin Venäjälle.

Tässä kirjoituksessa vuorostani poimin esille Ilovaiskin taisteluun osallistuneita Venäjän maavoimien taistelupanssarivaunuja (mallit ynnä muita mahdollisia tietoja sekä havaintoja). Mikäli joku on kiinnostunut lukemaan seikkaperäisen kuvauksen Ilovaiskin taistelusta (Ilovaiskin kattilasta), suosittelen tutustumaan Maavoimien tutkimuskeskuksen joulukuussa 2016 julkaisemaan katsaukseen Ilovaiskin taistelusta. (2)

Upotuskuvassa tuhoutunut venäläisten T-72B3 taistelupanssarivaunu, 1,7 km kaakkoon Novodvirskestä. (3)

Seuraavaksi yleiskuva Donetskin etelä ja kaakkoispuolelta, johon olen merkinnyt Ilovaiskin kattilan ynnä Ukrainan asevoimien ja sitä tukeneiden vapaaehtoisjoukkojen vetäytymisreitit sekä vetäytymisen kuluessa tapahtuneet merkittävimmät alueet, joilla vetäytyvät ukrainalaisjoukot joutuivat joko taistelukosketukseen vihollisen kanssa tai sen epäsuoran tulen kohteeksi.

Yleiskuvaa seuraa alla satelliittikuva alueesta, joka on merkitty yleiskuvaan upotettuun satelliittikuvaan punaisena suorakulmiona. Satelliittikuvaan olen merkinnyt suorakulmiolla alueen Burnen kylän itäpuolella, alueen, jolla on osa 3. syyskuuta 2014 takaisin Venäjälle siirtyvästä kolonnasta – kyseessä on satelliittikuvan perusteella tekemieni havaintojen mukaan osa Venäjän asevoimille kuuluvasta joukko-osastosta. Todennäköisesti kyseessä on osa Venäjän maavoimien mekanisoidusta- tai panssariprikaatista, mutta koska Ilovaiskin kattilaan osallistui Venäjältä myös maahanlaskujoukkoja (VDV), kuvailen kolonnan olevan osa Venäjän asevoimia sen sijaan, että määrittelisin tarkemmin aselajin tai joukko-osaston.

Alla olevassa kuvakaappauksessa satelliittinäkymästä Burnen etelä- ja itäpuolelta 3. syyskuuta 2014 on havaittavissa noin neljäkymmentä erilaista sotilasajoneuvoa. Merkittävä osa niistä on maastokuorma-autoja, jotka vetävät todennäköisimmin kranaatinheittimiä (tai kenttätykkejä), joukossa on myös panssaroituja ajoneuvoja ja aivan kärjessä on rynnäkköpanssarivaunuja (n. 15 kpl) sekä kaksi taistelupanssarivaunua.

Otan lopuksi lähempään tarkasteluun tämän kolonnan osan kärjen, johon kuuluu rynnäkkövaunujen ohella kaksi taistelupanssarivaunua. Päättelen kyseessä olevan taistelupanssarivaunujen muun muassa seuraavien seikkojen tähden:

- jopa satelliittikuvassa on nähtävillä vaunujen tornin pyöreä muoto, se on myös halkaisijaltaan sen verran iso, ettei kyseessä voi olla rynnäkkövaunun torni (esim. BMP-2) ja toisaalta sellaisessa kohdassa, ettei kyseessä voi olla panssarihaupitsin torni.

- etenkin jälkimmäisen vaunun kohdalla on nähtävillä, aavistuksen omaisesti, vaunun pääaseen putki (125 mm panssarivaunukanuuna).

- vaunujen väri käy yksiin Venäjän, Ilovaiskin kattilassa, käyttämien vaunutyyppien (T-72BA ja T-72B3) väreihin (tumman vihreä).

Tuhoutuneiden tai taistelukentälle jääneiden vaunujen ja muun aineiston perusteella on voitu päätellä, että Ilovaiskin kattilaan otti osaa sellaisia venäläisiä taistelupanssarivaunuja, joita ei ole koskaan myyty Ukrainalle – kyseessä ovat modernisoidut versiot T-72 taistelupanssarivaunusta, T-72BA ja T-72B3.

Tuhoutunut venäläisten T-72B3 taistelupanssarivaunu, 1,7 km kaakkoon Novodvirskestä.

Elokuun 29. 2014 venäläiset tulittivat Ilovaiskista vetäytyvää ukrainalaisten ”eteläistä kolonnaa” Tšervonoselskoen kylän alueella, vetäytyvään kolonnaan kuului muun muassa Donbas pataljoona taistelijoita. Seuranneessa taistelussa ukrainalaisten onnistui tuhota toinen venäläisten T-72B3 taistelupanssarivaunuista ja vaurioittaa toista niin pahoin, että se päätyi heidän käsiin. (4) Vaunut kuuluivat Venäjän maavoimien 6. panssariprikaatin varustukseen, ja Itä-Ukrainassa ne oli miehitetty prikaatin vahvuuteen kuuluvilla panssarimiehillä. Tšervonoselskoen taisteluissa ukrainalaisten onnistui vangita useita venäläissotilaita, joukossa oli myös kaksi 6. panssariprikaatin sotilasta – Ivan Badanin ja Jevgeni Chernov. Alla kuvia Tšervonoselskoesta.

Ukrainalaisten Tšervonoselskoessa tuhoama T-72B3.

Yllä olevassa kuvassa ukrainalaisten Tšervonoselskoessa haltuun ottama T-72B3, 3-4 päivää myöhemmin samainen vaunu päätyi jälleen Venäjän proxyjen haltuun. Huomioikaa valkoiset ympyrämerkinnät, venäläiskalustossa ei ollut joukko-osastotunnuksia tai muita valtiollisia merkintöjä, sen sijaan Ukrainan alueella, Ilovaiskin kattilan aikaan, operoinut kalusto oli lähes poikkeuksetta merkitty valkoisilla ympyrämerkinnöillä (omien tunnistamisen helpottamiseksi). (5)

Starobeševen alueella Venäjän maavoimat menetti vähintään kaksi T-72BA taistelupanssarivaunua ja rynnäkkövaunun sekä kolme Kamaz maastokuorma-autoa yhteenotossa vetäytyvien ukrainalaisten kanssa. Tuhoutunut panssarikalusto kuului Venäjän maavoimien 21. mekanisoidulle prikaatille.

T-72BA taistelupanssarivaunu on modernisoitu versio T-72B taistelupanssarivaunusta, T-72BA toimitukset Venäjän maavoimille alkoivat vuosituhannen vaihteessa (1999-2000). Itä-Ukrainassa, Ilovaiskin kattilassa kyseisillä taistelupanssarivaunuilla operoi vain Venäjän maavoimien 21. mekanisoitu prikaati.

Venäjän maavoimien 21. mekanisoidun prikaatin tuhoutunut T-72BA.

Ilovaiskin taistelussa Venäjän asevoimat menetti kaluston ohella myös sotilaita kaatuneina ja haavoittuneina sekä sotavankeina. The New York Times julkaisi 21. syyskuuta 2014 artikkelin Donbasissa kuolleiden venäläissotilaiden salaisista hautajaisista – ”Soldiers’ Graves Bear Witness to Russia’s Role in Ukraine”. Toimittajat vierailivat Selizovossa Venäjällä, tavaten taistelussa menehtyneen 6. panssariprikaatin kersantin omaisia, ja käyden tämän haudalla.

Ukraina asevoimat ja sitä tukevat vapaaehtoiset vangitsivat tuolloin kahden 6. panssariprikaatin sotilaan lisäksi kymmenen sotilasta 331. kaartin maahanlaskurykmentistä, yhden sotilaan 8. kaartin mekanisoidusta vuoristopataljoonasta ja neljä sotilasta 31. kaartin ilmarynnäkköprikaatista.

Venäläiskaluston merkinnöistä

Itä-Ukrainaan lähettämästään kalustosta Venäjä on pyrkinyt poistamaan erilaiset taktiset tunnukset ja joukko-osastojen tunnukset – sama pätee myös sotilaisiin, joista monilla on epämääräisiä ”kansantasavaltojen” ”dokumentteja”. Näin Venäjä valtiona peittelee jälkiään – miksi hyväksymme sen hymistellen?

Ilovaiskin kattilaan osallistuneisiin Venäjän asevoimien ajoneuvoihin ja muuhun kalustoon oli maalattu (todennäköisesti) tunnistamisen helpottamiseksi selkeät, suurikokoiset, valkoiset ympyrät. Elokuun 28. 2014 Reutersin toimittaja(t) kuvasivat Krasnodarovskyin kylän pohjoispuolella, noin kaksi kilometriä Ukrainan ja Venäjän rajalta Venäjän puolella, Ukrainan suunnasta saapuvan kolonnan maastokuorma-autoja, joihin oli maalattu suuret valkoiset ympyrät. (6) Toimittajat kuvasivat kolonnaa aikana, jolloin Ukrainan puolella (noin 30 km luoteeseen) oli käynnissä Ilovaiskin taistelu.

Alue, jolla Reutersin toimittajat kuvasivat kolonnan, geolokaatio Bellingcat.

Venäjän Ukrainan offensiiviin Ilovaiskissa osallistuneessa kalustossa oli samanlaiset merkinnät, kuten ukrainalaisten haltuun päätyneessä 6. panssariprikaatin T-72B3 taistelupanssarivaunussa (ks. kuva aiemmin). Alla muutama esimerkkikuva lisää, kaksi ensimmäistä kuvaa otettu tuhotusta venäläiskalustosta Ukrainan maaperällä, kolmas on Reutersin kuva Venäjän maaperältä.

Tuhoutunut T-72B3, 6. panssariprikaati – Venäjä (huom. vaunun rungon tummanvihreä väritys).

BMD-2 rynnäkkövaunu, käytössä Venäjällä maahanlaskujoukoilla.

Reutersin kuva venäläisistä maastokuorma-autoista, Krasnodarovskyin pohjoispuolella Venäjällä.

Videokuvien, valokuvien ja muiden havaintojen perusteella voidaan sanoa Venäjän systemaattisesti käyttäneen Ilovaiskin taistelun aikana, alueella operoivillaan joukko-osastoillaan, ajoneuvoihin ja kalustoon merkittynä tunnuksena (käyttäkäämme tätä sanaa) valkoista ympyrää. Sellainen löytyy maastokuorma-autoista, miehistönkuljetusajoneuvoista ja rynnäkkövaunuista sekä taistelupanssarivaunuista – taistelupanssarivaunuihin ja vastaaviin taistelutoimiin osallistuneisiin vaunuihin ja ajoneuvoihin oli ympyrämerkintöjä tehty useita, jonka perusteella päättelen kyseessä olleen yksinkertainen ja helposti havaittava omatunniste.

Päätän tämän kirjoituksen kysymykseen – miksi hyväksymme Venäjän vetäytymisen valtiollisesta vastuusta Ukrainan sodassa? Miksi emme aseta Venäjää todelliseen vastuuseen Ukrainan alueiden miehittämisestä (Krim ja osia Donbasista), sodankäynnistä, valtiollisesta terrorismista, ihmisoikeusrikoksista ynnä sotarikoksista?

Marko

1. https://forensic-architecture.org/investigation/the-battle-of-ilovaisk 

2. Havaintoja Ukrainan sodasta – Ilovaiskin kattila:

https://puolustusvoimat.fi/documents/1951253/4047542/MAAVTKESK_Katsaus_Ilovaisk_2016.pdf/a0c74a16-90de-44d8-8a38-f33c903a8def/MAAVTKESK_Katsaus_Ilovaisk_2016.pdf.pdf 

3. Upotuskuva via DestroyedTanks, reddit.com.

4. https://www.bellingcat.com/news/uk-and-europe/2015/09/29/russias-6th-tank-brigade-pt-2/ 

5. Kuvakaappaus videolta: https://www.youtube.com/watch?v=i1-U72O751U 

6. https://forensic-architecture.org/investigation/the-battle-of-ilovaisk (videolta alkaen 01:40). 

Lähteenä hyödynnetty myös Prometheus kustannuksen ”Donbas in Flames – Guide to the Conflict Zone” -teoksen sivuja 66 ja 74 sekä Reutersin artikkelia ”Exclusive: Charred tanks in Ukraine point to Russian involvement”.

Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta Itä-Karjalan keskitysleireille

Toimittaja Arja Paananen kirjoitti eilen Ilta-Sanomissa Venäjällä käynnistettävästä rikostutkinnasta, joka kohdistuu epäilyyn Suomen suorittamasta joukkotuhonnasta (eli kansanmurhasta) Itä-Karjalassa jatkosodan aikana (v. 1941-44) suomalaisten perustamilla leireillä. (1)* Näille leireille eristettiin ”epäkansallista” eli syntyperältään ei-suomensukuista väestöä sekä poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen asukkaita (tarkoittaen suomensukuisia ja ei-suomensukuisia asukkaita) sekä poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä. Vuoden 1943 aikana Itä-Karjalaan perustettuja ryhdyttiin keskitysleirien sijaan kutsumaan siirtoleireiksi. (2)

Tänään Arja Paananen palasi aiheeseen katsauksella Suomen (Kansallisarkisto ja ulkoministeriö) vastauksesta Venäjän tuoreimpaan maahamme kohdistuneeseen kansanmurhasyytökseen. Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva muistutti venäläisiä siitä, että –

”kaikki suomalainen arkistotieto Itä-Karjalan siviili- ja sotavankileireistä on täysin avointa ja keskeiset tietokannat esimerkiksi leireillä kuolleista löytyvät internetistä vapaasti ja jopa venäjän kielellä” – (3)

Nuortevalle aihe ei suinkaan ole uusi. Venäjä julkaisi jo viime syksynä suomalaisten perustamia leirejä koskevia asiakirjoja, tuolloin Nuorterva arvioi suomalaisten harjoittaneen Itä-Karjalassa etnistä erottelua, mutta suomalaisten sotilasviranomaisten toimintaa ei kuitenkaan voi pitää etnisenä puhdistuksena (ts. ei siis myöskään kansanmurhana). (4)

Nyt esille nousseesta aiheesta tekee kiinnostavamman se, että suomalainen, Venäjälle työskentelevä, propagandisti Johan Bäckman on nostanut aiheen esille lukuisia kertoja. Hänen osalta aiheen käsittely sosiaalisessa mediassa sekä lukuisissa venäläismedioissa alkoi viime vuoden puolella, viittauksenomaisesti mahdollisesti aiemminkin. Eräänlaisena aloituksena voidaan pitää hänen kustantamaa, toimittaja Armas Mashinin ja historioitsija Sergei Veriginin kirjoittamaa teosta Sandarmohin arvoitus (I osa), jossa heitetään epäilys, että suomalaiset olisivat Sandarmohin joukkosurmien taustalla, että suomalaiset olisivat haudanneet Sandarmohiin toisessa maailmansodassa tappamiaan venäläisiä (sotavankeja).

Ei ole näyttöä siitä, että suomalaiset olisivat haudanneet Sandarmohiin ketään, ennemminkin on todennäköistä, että suomalaiset eivät edes olleet jatkosodan aikana tietoisia alueen joukkohaudoista. Sandarmohissa teloitettiin ja sinne haudattiin Josif Stalinin vainojen uhreja 30-luvun toisella puoliskolla. Joukkoteloitukset alkoivat Sandarmohissa 11. elokuuta 1937, jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin yli 7000 ihmistä – aikuisia ja lapsia; kymmenien kansallisuuksien edustajia – joukossa 762 suomalaista.

Sandarmohin historian uudelleen kirjoittaminen liittynee Venäjällä käynnissä olevaan kampanjaan, jossa uudelleen jalustalle nostettua (rehabilitoitavaa) Josif Stalinia on ryhdytty valkopesemään ja siinä sivussa Sandarmohin synkeää historiaa tutkineita, kuten Juri Dmitrijeviä, vainotaan ja heitä vastaan nostetaan oikeuskanteita neuvostoaikojen tyyliin. (5) Joten asetankin tämän Johan Bäckmanin perustaman kustannusyhtiön (Johan Bäckman Publications) kustantaman teoksen, jossa spekuloidaan suomalaisten syyllisyydellä Sandarmohin uhreihin, siihen kategoriaan julkaisuja, jotka tukevat Venäjän valtiollista narratiivia osallistuen hirmuhallitsijan valkopesuun, ja samalla totuudenpuhujien mustamaalaamiseen.

Viime syksynä (v. 2019) Johan Bäckman antoi Sandarmohista ynnä suomalaiskeskitysleireistä lukuisia haastatteluja venäläismedioille – haastatteluja on enemmän kuin alla olevat kuvakaappaukset antavat ymmärtää. Haastatteluissa kuin myös lukuisissa sosiaalisen median viesteissä Sandarmoh ja keskitysleirit kietoutuivat sujuvasti toisiinsa, asiaan perehtymätön saattaisi luulla niillä olevan historiallinen yhteys.

Samaiseen aiheeseen Bäckman palasi jälleen tammikuun lopussa. Tuolloin Petroskoissa (ent. Äänislinna) järjestettiin yleisötilaisuus, jolloin esiteltiin Sandarmohin arvoitus -kirjanen ja siinä esille tuotu – Venäjän virallista historiankirjoitusta tukeva – ajatus siitä, että Sandarmohiin on haudattu muita kuin Stalinin vainojen uhreja, eli tässä tapauksessa suomalaisten ylläpitämällä Karhumäen sotavankileirillä kuolleita tai teloitettuja (puna-armeijan sotilaita). Tilaisuutta seurasi myös kaksi televisiokanavaa. Tämänkin jälkeen Bäckman on sivunnut aihetta sosiaalisessa mediassa useita kertoja.

Kuvakaappaus @johanbek twitter-tili.

Helmikuun puolivälin tietämillä Bäckman järjesti, ehtaan punakaartin tapaan, huutoäänestyksen siitä, pitäisikö Suomen maksaa korvauksia Leningradin saarron uhreille sekä Petroskoin keskitysleirin lapsiurheille. Äänestyksessä 87,1 prosenttia äänestäneistä oli sitä mieltä, ettei pidä.

Bäckmanilla on ollut oma – selkeä – roolinsa tässä kuviossa. Hän on esiintynyt lukuisille venäläismedioille, tuoden esille niin Sandarmohin kuin myös suomalaisten perustamien keskitysleirien uhrit – epäilemättä tavalla, jossa Suomi ei ole esiintynyt edukseen. Moni varmaan tässä vaiheessa pohtii, että ”Miksi?”. Miksi kohdistaa Suomeen tällaista kiusaa valtiollisen operaattorin ynnä valtion taholta? Onko tarkoitus rakentaa tarinaa, joka tukee Venäjän virallista historiankirjoitusta, samalla valkopesten Stalinia? Vai sisältyykö tähän toimia, joilla halutaan kohdistaa – syystä tai toisesta – painetta Suomeen samaan tapaan kuin loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016, jolloin Suomen Lapissa itärajalle saapui suurin joukoin turvapaikanhakijoita Venäjältä; tai ilmatilanloukkauksiin verrattavalla tavalla; vai välittääkö Venäjä tällä toimella viestiä ulkomaiden ohella sen omille rajaseuduille; vai onko edes olemassa mitään perusteltua syytä – muuta kuin se, että Venäjä toimii näin koska se voi.

Olen huomannut useiden pitävän Johan Bäckmania jonkin sortin ”pellenä” – etten sanoisi harmittomana tapauksena. Itse en tällaista arviota missään nimessä allekirjoita, kyse on hänen kohdalla ennemminkin hyvin laskelmoidusta toiminnasta, jolla on selkeä päämäärä, jota voisi lyhyesti kuvata tarkoitukseksi horjuttaa yhteiskunnallista vakautta Suomessa eli asia päinvastaisesti ilmaisten – synnyttää Suomeen epävakautta. Ei Bäckman tätä tietenkään omaehtoisesti toteuta, vaan hän toimii operaattorina – työnantajansa työrukkasena tietäen varsin hyvin mitä tekee ja mihin on ryhtynyt.

Marko

1. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006480585.html 

2. https://fi.wikipedia.org/wiki/Itä-Karjalan_keskitysleirit 

3. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006482333.html 

4. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006289698.html 

5. http://khpg.org/en/index.php?id=1572281640&w 

*: Venäjän federaation tutkintakomitea aiheesta:

https://sledcom.ru/news/item/1456550/

Blogissa on hyödynnetty myös aiempia kirjoituksiani –

”Johan Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta verkkovaikuttamiseen” (18.2.2020) ja

”Johan Bäckman – Sandarmohin haudoilta Donbasin raunioille” (24.10.2019).