Suomalaiset Venäjän proxy-joukoissa – hekin ovat vierastaistelijoita

Suomessa on käyty runsaasti keskustelua vierastaistelijoista, viimeksi keskustelu pulpahti pintaan toukokuun lopulla, jolloin Suomeen palasi Al-Holin leiriltä kolme naista lapsineen, naiset olivat värväytyneet ISIS:iin tai muulla tavoin liittyneet terroristijärjestöön. (1) Kirjoituksessani en sen tarkemmin ryhdy ruotimaan kyseistä tapausta, mielestäni kuitenkaan liian naiivi ei pidä olla, ainakin osa terroristijärjestöön liittyneistä suomalaisnaisista on liittynyt organisaatioon vapaaehtoisesti ja siinä vaiheessa, jolloin järjestön toiminnasta oli riittävästi tietoa, joten tietämättömyyden viitan taa ei myöskään voi verhoutua vastuuta pakoillessaan.

Sen sijaan, että ryhtyisin kommentoimaan ISIS:iin värväytyneitä tahi ruotimaan heidän motiiveja, tämäkin kohu palautti mieleeni jälleen sen, että suomalainen media kuin myös erilaiset poliittiset ryhmittymät tarkastelevat kokonaisuutta lopulta kovin yksipuolisesti – huomio kyllä kiinnitetään ISIS:iin liittyneisiin henkilöihin mutta samalla unholaan tuntuu jäävän se, että suomalaisia on värväytynyt muihinkin sotiin ja että heitä on värväytynyt rikollisluonteisiin sotiin Euroopassa – tarkoitan tällä nyt Venäjän sotaa Ukrainassa ja heidän proxy-joukkoihin värväytyneitä suomalaisia.

Tämä värväytyminen nousi viimeksi esille kesän alkupuolella, suomalaisten medioiden uutisoidessa – saksalaislähteisiin viitaten – suomalaisten uusnatsien käyneen harjoittelemassa venäläisen RIM:in järjestämällä leirillä ja joidenkin uusnatsien värväytyneen tämän jälkeen Venäjän proxy-joukkoihin ja lähteneen sotimaan Donbasin alueella, Ukrainaan. (Huom. konkreettiset todisteet suomalaisten uusnatsien värväytymisestä Venäjän proxy-joukkoihin puuttuvat, näiltä osin uutisointi on perustunut saksalaislähteissä mainittuihin tietoihin, joissa vain viitataan suomalaisiin yksilöimättä heitä).

Tuolloin kesän korvilla todella vähäiselle huomiolle jäi se, että suomalaisia on värväytynyt aiemmin Venäjän proxy-joukkoihin ja lähtenyt myös sotimaan Ukrainan alueelle. Tämän ryhmän värväyksen taustalla on eräs Johan Bäckman, jonka rekrytointitoiminnan – julkisuudessa aktiivinen vaihe – ajoittui sodan ensimmäisille vuosille ja osa Bäckmanin värväämistä sotaan osallistuneista on jo palannut vähin äänin takaisin Suomeen. Niinpä kiinnostavaa on se, että siinä missä suomalaiset ”kansallismieliset” ja osa perussuomalaisista on kovin huolissaan ISIS:iin värväytyneistä ja Suomeen palanneista, eivät he tunnu osoittavan samaa huolta Venäjän proxy-joukkoihin värväytyneitä ja Suomeen palanneita kohtaan – kovin on hiljaista ollut.

Itse asiassa osa näistä ns. kansallismielisistä (heitä voidaan myös pitää haittaisänmaallisina) hengailee hyvinkin mielellään näiden henkilöiden kanssa, jotka ovat aktiivisesti olleet mukana Suomen yhtenäisyyttä horjuttaneessa toiminnassa useiden vuosien ajan, ja jotka levittivät tai levittävät edelleen Venäjän propagandaa suomalaiselle yleisölle ja yhteisölle. Heitä, kuten ei eräitä perussuomalaisiakaan, tunnu haittaavan se, että tässä liikehdinnässä on myös mukana Johan Bäckman, joka aktiivisesti värväsi suomalaisia Venäjän proxy-joukkoihin sotimaan Ukrainan hallintoa vastaan. Kirjoitin menneessä aikamuodossa ”värväsi”, koska en tiedä kuinka aktiivisesti Bäckman tällä hetkellä tällaisessa toiminnassa on. Tietojeni mukaan viime vuosina yksittäisiä suomalaisia on värväytynyt Venäjän proxy-joukkoihin, tiedossani ei kuitenkaan ole se, onko Bäckman toiminnan takana.

Eikä heitä tunnu myöskään haittaavan se, että Ilja Janitskinin perustaman, disinformatiivisen ja laajamittaiseen häirintään käytetyn MV-lehden, nykyinen päätoimittelija Janus Putkonen asustaa Venäjän miehittämässä osassa Ukrainaa, julkaisten edelleen disinformaatiota ja propagandaa suomalaiselle yleisölle. Putkonen on myös työskennellyt hyvin näkyvässä roolissa venäläisille miehitysviranomaisille, mikä paljastui vuosia sitten Egorova Leaksin myötä. (2) Vaikka Putkosen rooli alueella muuttuikin DONi Newsin lopettamisen myötä keväällä 2018, on enemmän kuin todennäköistä, että hän työskentelee edelleen miehitysviranomaisen ohjailun ja valvonnan alla – tähän viittaavat hänen sosiaalisen median kontaktit, etenkin venäläistaustainen henkilö nimeltä Alexander Kazakov. (3)

Johan Bäckman miehitetyn Itä-Ukrainan alueella. (4) 

Janus Putkonen ja Eduard Basurin, helmikuussa 2016, kuva via RFE/RL.

Johan Bäckmanin värväämistä suomalaismilitanteista ensimmäisenä julkisuuteen tuli Petri Viljakainen, joka aikoinaan Helsingin Sanomissa julkaistussa artikkelissa kertoi Bäckmanin maksaneen hänen viisumin ja osan lennoista hänen matkatessa Pietarin ja Rostov-na-Donun kautta sotatoimialueelle. Viime vuoden elokuussa Viljakaista haastateltiin laajalti Länsi-Savo-lehteen, kyseinen haastattelu oli tavattoman yksipuolinen ja myötäsukainen – en tiedä onko tuntemukseni oikea, mutta tuntui, kuin haastattelun tehnyt toimittaja ei olisi perillä vallitsevasta tilanteesta Ukrainassa, muutoin niin yksipuolisen haastattelun julkaisua on vaikea ymmärtää. Haastattelussa on havaittavissa jopa sen luokan henki, että Viljakainen on valkopesemässä itseään luodessaan kuvaa entisestä taistelijasta, joka ei tappanut ketään, ja jonka kunnolliset taistelut kiersivät kaukaa –

”Mies toteaa, että sota ei ollut hänen aikanaan ’oikein kunnon sotaa’. Viljakainen kirjoittaa kirjassaan, että hän on aina jäänyt ’varsinaisten taisteluiden ulkopuolelle’.”

”Sanoin kerran, että on ollut hyvä sota, kun ei ole tarvinnut tappaa ketään”.

Lukijoiden on kuitenkin syytä muistaa, että Viljakainen on ollut sijoitettuna Prizrak-prikaatiin, joka on sodan kuluessa syyllistynyt sotarikoksiin miehitetyn Luhanskin alueella sekä esim. laittomiin oikeudenkäynteihin ja teloituksiin – nämä laittomat oikeudenkäynnit ja teloitukset tapahtuivat aikana ennen Viljakaisen värväytymistä kyseiseen prikaatiin eli hän on värväytyessään tiennyt millaiseen osastoon on liittymässä.

Länsi-Savo, tiistai 6. elokuuta 2019.

Viljakaisen lisäksi Suomesta Itä-Ukrainaan, Venäjän proxyjoukkoihin, on lähtenyt sotimaan Johan Bäckmanin värväämänä muutama ”antifasisti” tai sellaisenaan itseään pitävä militantti. Itse kuitenkin laajentaisin tässä kohdin vierastaistelija-käsitettä vastaamaan sodan luonnetta, huomioiden myös sen, kuinka ISIS:iin värväytyneiden kohdalla myös ei-taistelijoita/-terroristeja on kutsuttu vierastaistelijoiksi, mikäli heidän roolinsa kalifaatissa katsottiin tukevan ISIS:n käymää terrorisotaa. Venäjän Ukrainan sodankäynnissä merkittävässä roolissa ovat myös olleet propagandatoimintaan ja disinformaation jakamiseen osallistuneet henkilöt, joista osa toimii – Putkosen tapaan – miehitetyiltä alueilta käsin. Samalla tapaa rooliltaan huomioitavana voidaan pitää henkilöitä, jotka ovat osallistuneet operaatioihin ja tehtäviin, joiden avulla Venäjän toimille Ukrainassa, Krimillä ja Donbasissa, on haettu legimiteettiä – kuten toimiminen ”vaalitarkkailijoina”, ”asiantuntijoina” tai ”edustajina”.

Osa suomalaisista, Bäckmanin myötävaikutuksella Itä-Ukrainaan siirtyneistä, työskenteli lähinnä propagandan tuottajina ja disinformaation levittäjinä, kuten Jaana-Marika Kurtti (eli Jaana Koo) sekä Jarmo Ekman. Kumpikin heistä on palannut takaisin Suomeen, jälkimmäisen ollessa nykyään aktiivinen salaliittoteorioita levittävissä ryhmissä – kuten Suomen QAnon-ryhmässä, sen ohella, että on edelleen mukana Venäjää tukevassa propagandatoiminnassa. Kurtin lukiessa jokunen vuosi sitten miehitetystä Donetskista käsin myös Love FM -radiokanavan Kreml-myönteisiä Venäjä uutisia. 

Suomalaisten muodostama ”Osasto Karhu” vahvistettuna amerikkalaisella propagandatoimittaja Russell ”Texas” Bentleyllä – kasvonsa peittäneenä Bentleyn vierellä on todennäköisesti ”Igor” -taistelijanimeä käyttänyt suomalaismilitantti. Yllä oleva kuva on julkaistu Johan Bäckmanin blogissa syyskuussa 2015.

Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla Bäckmanin suomalaisista ovat edelleen ainakin Putkonen ja Viljakainen, ”Ari” ja ”Harri” nimellä esiintyneet militantit ovat tietojeni mukaan palanneet takaisin Suomeen. Lukijoiden on kuitenkin hyvä muistaa, että Venäjän proxy-joukkoihin on liittynyt suomalaisia muitakin reittejä, kuin Bäckmanin värväämänä tai hänen avustuksella.

Kuten aiemmin viittasin, Suomessa näihin Venäjän proxy-joukkoihin värväytyneisiin militantteihin – laittomiin taistelijoihin, jollaisia he käytännössä ovat – tunnutaan suhtauduttavan toisinaan jopa idealistisen ymmärtäväisesti. Kuvaava on Helsingin Sanomien otsikko vuosien takaa ”Pieksämäeltä sotilaaksi Itä-Ukrainaan – Petri Viljakainen odottaa rintamalle pääsyä Donetskin liepeillä” (5) – jossa täysin harkitsemattomasti Viljakaista nimitetään ”sotilaaksi” siitä huolimatta, ettei hän kuulunut lailliseen sotilasorganisaatioon vaan venäläisten varustamaan ja johtamaan militanttiosastoon, joka soti Ukrainaa vastaan. Kuinkahan moni kutsuisi Daeshin riveissä taistellutta terroristia sotilaaksi ja jos kutsuisi, termin käyttöä tuskin katsottaisi hyvällä.

En nyt ryhdy spekuloimaan tarkemmin sillä, miksi eräin paikoin suhtautuminen suomalaismilitantteihin Venäjän proxy-joukoissa on kovin idealistista ja ymmärtäväistä, väistämättä mieleen nousee ajatus siitä, että Viljakaisenkin tarina taistelusta ”fasisteja” vastaan on nielty kohoineen ja koukkuineen päivineen. Taistelua ultimaattisena pahana pidettyä ”fasismia” vastaan pidetään hyväksyttävänä kaikissa tilanteissa, mitä se toki onkin, jos kyse olisi todellisesta taistelusta fasismia vastaan. Mutta Ukrainan sodaksi eskaloituneen kriisin kohdalla venäläispropaganda on syöttämällä syöttänyt tarinaa ukrainalaisfasisteista tappamassa venäläisiä, mikä sitten on otettu toisinaan todesta, ymmärtämättä – tai haluamatta ymmärtää – sitä, että kyse on ennen kaikkea propagandasta, jolla on rakennettu kuvaa venäläisistä uhreina. Tässä yhteydessä palautan jälleen mieliin seuraavan seikan, jonka Timothy Snyder nosti esille erinomaisessa kirjassaan Musta maa – holokausti: tapahtumat, opetukset:

”Vaikka Puolan armeija, päinvastoin kuin puna-armeija, ei ollut koskaan taistellut saksalaisten rinnalla, neukuille ei tuottanut vaikeuksia nähdä puolalaisia fasisteina. Stalinistisen maailman diskurssissa ”fasisti” oli sellainen, joka stalinistisen hallinnon mielestä ei toiminut Neuvostoliiton etujen mukaisesti”. (6)

Putinistisen maailman diskurssissa ”fasisti” on sellainen,…

Eräitä vasemmalla olevia ryhmiä ohjaa sitten asemoituminen sen suhteen millainen suhtautuminen Yhdysvaltoihin on, voimakkaasti antiamerikkalaisten on helppoa luisua tukemaan Venäjän perustamien ”kansantasavaltojen” riveissä ”fasismia” vastaan taistelevia militantteja/ terroristeja.

* * *

Puheeksi varmaan nousevat myös Ukrainan riveihin värväytyneet suomalaiset motiiveineen. Mielestäni heitä voi kuitenkin verrata niihin ulkomaalaisiin vapaaehtoisiin, jotka riensivät auttamaan Suomea talvisodassa, joten en näe perustetta laajentaa tarkastelua käsittelemään kaikkia alueella sotivia suomalaisia. 

Marko

1. https://yle.fi/uutiset/3-11378088 

2. https://informnapalm.org/en/foreign-journalists-in-dpr/ 

3. http://khpg.org/en/index.php?id=1591202808 

4. https://www.stopfake.org/en/the-kremlin-s-voice-johan-backman-2/ 

5. https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000002842087.html 

6. Timothy Snyder: Musta maa – holokausti: tapahtumat, opetukset, s. 300.

Kirjoitustyössä hyödynnetty myös 10. kesäkuuta 2017 kirjoitettua blogia ”Hekin ovat vierastaistelijoita”. 

Venäläinen äärioikeisto ja nationalistiset liikkeet, osa Kremlin työkalupakkia

Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla asuva, disinformatiivisen MV-lehden nykyinen päätoimittelija ja ns. Toimittajaliiton varapuheenjohtaja Janus Putkonen, esitti taannoin pöyristyksensä väitteelle ”fasistitaistelijoista” Venäjän varustamien ja johtamien joukkojen riveissä. Lyhyessä blogikirjoituksessa (Toimittajaliiton varapuheenjohtaja ”puhuu” muunneltua totuutta) kumosin eräitä hänen esittämiä väitteitä, palaan nyt teemaan hiukan laajemmin, tarkastellen ilmiötä – johon sisällytän venäläiset nationalistiset, imperialistiset, äärioikeistolaiset ja muut ekstremistiset ääriryhmät, mukaan luettuna kansallisbolsevikit – hiukan syvällisemmin.

Neuvostoliiton hajottua 90-luvun alussa, Venäjällä nähtiin jo hyvin varhaisessa vaiheessa voimakkaan nationalistisen liikehdinnän rinnalle nousevan kansallissosialismista ja fasismista oppinsa ammentavia liikkeitä ja ryhmiä, venäläinen politologi, sosiologi ja huomattava neo-eurasianismin ja venäläisen ultra-nationalismin edustaja Aleksandr Dugin kuului nuoruudessaan natsismia ihailevaan salaseuraan – SS:n Mustaan Järjestöön. (1) Myöhemmällä iällä Dugin on julkisuudessa suhtautunut Kolmannen Valtakunnan oppirakenteisiin varovaisemmin, mutta silti hän on kirjoissaan ja haastatteluissaan osoittanut ihailua natsismia kohtaan – milloin avoimemmin ja milloin peitellymmin, etenkin varhaisemmissa teoksissaan hän on kopioi omaan venäläisen fasismin malliinsa ajatuksia suoraan natsismista.

Osalla, näistä 90-luvulla pinnalle nousseista äärikansallismielisistä liikkeistä, historia juontaa neuvostoaikoihin – alkuvaiheessa Pamjat (ven. Память, suomeksi ”Muisto”) korosti toiminnassaan kirkkojen ja muun perinteisen venäläisen arkkitehtuurin ja kulttuurin suojelua muuttuen kuitenkin 1980-luvulla ideologialtaan äärikansallismieliseksi ja juutalaisvastaiseksi. Vuosikymmenen (90-luvun) loppuun mennessä Pamjat katosi julkisuudesta, liikkeen pitkäaikainen johtaja Dmitri Vasiljev kuoli heinäkuussa 2003. Liikkeen osalta nähtiin ”kuolleista nouseminen” vuonna 2005, ja jo seuraavana vuonna uudestisyntynyt liike osallistui äärikansallismielisten ryhmien organisoimiin, useissa kaupungeissa 4. marraskuuta 2006 järjestettyihin, Русский марш (Russkiy marsh) -mielenosoitusmarsseihin. Marssien järjestäjinä oli ryhmiä Kommunistisesta nuorisojärjestöstä neo-eurasianismia ajavaan – Duginin johtamaan – Eurasia (ven. Евразия) puolueeseen saakka, unohtamatta uusnatsisista Venäjän kansallisliittoa (engl. Russian National Union).

Venäjällä, kuten niin monessa muussakin maassa, näille äärilaidan liikkeille ja puolueille näyttää olevan yhteistä hajoaminen pienempiin liikkeisiin, ryhmiin ja organisaatioihin näkemyserojen tai henkilökohtaisten konfliktien myötä. Näin kävi Pamjatille ensimmäisen kerran jo 80-luvulla, ja uudelleen 90-luvulla, jolloin Aleksandr Barkashov erosi liikkeestä, perustaen oman ryhmänsä – Venäjän kansallinen yhtenäisyys (engl. Russian National Unity eli RNU). Barkashov on myös kirjoittanut teoksen ”Venäjän kansallismielisten ABC”. Nyt Venäjällä arvioidaan olevan yli 120 näkyvästi toimivaa nationalisteihin ja äärioikeistoon kuuluvaa ryhmittymää, joukossa ultranationalisteja kuin myös uusnatseja mutta myös imperialisteja, osa näistä ryhmistä on kooltaan varsin marginaalisia, osan vastaavasti ollessa kooltaan tai toiminnaltaan merkittävämpiä, kuten kevään ja kesän kuluessa useamman kerran esille noussut imperialistinen ja kansainvälisesti verkostoitunut (valkoista ylivaltaa ajava) Russian Imperial Movement eli RIM.

RNU on myös näkyvästi ollut mukana Venäjän Ukrainan sodassa, liike ulotti lonkeroitaan jo ennen sotaa Ukrainan itäosiin, värväten sieltä riveihinsä jäseniä ja operaattoreita – kuten Ukrainan SNT:n alueella syntyneen Pavel Gubarevin, joka nousi hetkeksi miehitetyn Donetskin alueen ”kansankuvernööriksi” sodan ja miehityksen alkupuolella. RNU – kuten moni muukin venäläinen äärikansallismielinen tahi kansallissosialistinen liike on näennäisesti Venäjällä kiellettyjen listalla, mutta ne saavat jatkaa toimintaansa niin kauan kuin niitä on (tavalla tai toisella) hyötyä maan hallinnolle. RNU ja esim. imperialistinen Russian Imperial Movement palvelevat valtiojohtoa tukemalla sen ekspansiivista politiikkaa ja kannattajakuntansa kautta mahdollistamalla otollisen maaperän vapaaehtoisten värväykselle, operaatioiden levittämiselle Venäjän rajojen ulkopuolelle jopa vuosia ennen aktiivivaihetta jne.

Nationalistisen RNU:n jäseniä, Pavel Gubarev eturivissä kolmas vasemmalta.

Ukrainassa venäläiset ryhmittymät operoivat jo vuosien ajan ennen Euromaidania ja Viktor Janukovytšin paosta alkanutta dominoefektiä, joka johti Venäjän suorittaman Krimin niemimaan miehityksen ja laittoman anneksaation kautta sotaan Itä-Ukrainassa. Venäläiset ryhmät ja organisaatiot unohtamatta valtiohallinnon operaattoreita etsivät Ukrainasta kumppaneita poliittisen janan ääripäistä kommunisteista äärioikeistoon, (2) pyrkien samalla voimistamaan valtion epäyhtenäisyyttä korostavia puolueita ja ryhmiä pienistä suuriin, donetskilaisen Andrei Purginin joulukuussa 2005 perustamasta, marginaalisesta, ”Donetskin kansantasavalta” -liikkeestä Viktor Janukovytšin Alueiden puolueeseen. Myös Duginin Eurasia-puolue ja hänen ideoista liikkeelle lähtenyt eurasianismi-liikehdintä verkostoitui Ukrainassa vuosia ennen sotaa. Kohtalainen joukko ukrainalaisia osallistui vuosien ajan Duginin ideoimille Evraziyskiy soyuz molodezhi -leireille Venäjällä, joukkoon kuului myös edellä mainittu Purgin kumppaneineen. (3)

Näiltä osin Venäjä toimi Ukrainassa hyvin pitkälti Duginin ajatusten mukaisesti, jossa kumppaneita kosiskellaan nationalismilla ja muilla ideologisilla tekijöillä poliittisen kentän vastakkaisilta laidoilta, perimmäisenä tavoitteena oli Ukrainan pitäminen yhteiskunnallisesti heikkona ja hajanaisena:

”The most important factor should not be whether these groups are pro-Russian or not. What they oppose is of much greater importance here. The enemy of my enemy is my friend. - -“. (4)

Ohessa taulukko, johon olen koonnut reilut viisikymmentä erilaista venäläistä ääriliikettä, organisaatiota tai puoluetta, joukossa on nationalistisia, fasistisia, imperialistisia ja erilaisia bolsevikkiryhmiä (joista eräissä näyttää yhdistyvän kansallissosialistiset ja bolsevistiset teemat) sekä uskonnollisia ekstremistisiä ryhmiä (ortodokseista musliminationalisteihin). Taulukkoa tarkasteltaessa on hyvä muistaa, että eräissä tapauksissa yksi ja sama henkilö on useiden ryhmien taustalla, esim. Aleksandr Barkashov on perustanut useita ryhmiä ja liikkeitä, joista osa on edelleen toimivia ja joiden toiminnassa perustajakin on edelleen – tavalla tai toisella – mukana.

 Olen jättänyt taulukosta tietoisesti pois sellaiset tunnetut puolueet, kuten nationalistisen Rodinan (ven. Родина) ja Vladimir Žirinovskin Venäjän liberaalidemokraattisen puolueen (ЛДПР), joka on kaikkea muuta kuin liberaalidemokraattinen.

Taulukosta puuttuvat myös eräiden ryhmien puolisotilaalliset osastot, kuten RIM:in Imperial Legion, ja rynnäkkö- ja tiedusteluosasto Rusich, joka koostuu pääasiassa venäläisistä uusnatseista tai ultranationalisteista. Näiden joukko-osastojen militantit osallistuvat Venäjän sotiin useissa maissa, myös Ukrainassa. Niin ikää taulukosta puuttuvat kokonaan venäläiset kasakkaliikkeet, joita yhdistää nationalismi, konservatiiviset arvot, ortodoksisuuden vaaliminen ja nykyään Venäjän hallinnon tukeminen – usein myös puolisotilaallisten organisaatioidensa kautta hallinnon työrukkasena toimiminen. Huhtikuisessa blogissani ”Kasakkojen puolisotilaalliset joukot Venäjällä likaisentyöntekijöinä” kävin läpi kasakkajoukkojen roolia Venäjän hallinnon toimien tukijana kuin myös joukkojen käyttöä Venäjän Ukrainalta miehittämillä alueilla Krimillä ja Itä-Ukrainassa.

Kuten aiemmin viittasin, Russian National Unity kuin myös Russian Imperial Movement palvelevat Venäjän valtiojohtoa tukemalla sen ekspansiivista politiikkaa, joten onkin luontevaa, että Venäjä hyödyntää näiden, usein hyvin kiihkomielistä ja ultranationalistista, kannattajakuntaa ”reservinä” värvätessään joukkoja miehittämiensä alueiden ”aluepuolustusjoukkoihin” Krimille ja Donbasiin. ”Tykinruoan” ohella Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla on nähty korkeissakin asemissa venäläisnationalisteja ja uusnatseja.

Donetskin ”kansantasavallan” ”pääministerinä” toiminut Aleksandr Borodai kirjoitti aktiivisesti venäläiseen fasistiseen ”uutislehti” Zavtraan; propagandistisen ANNA-newsin ”toimittaja” Julia ”Tselinskaja” Harlamova on tunnettu venäläinen äärinationalisti ja fasisti, hänen tiedetään työskentelevän myös FSB:lle; Sparta-pataljoonan entinen kameramies (ja propagandisti) Gennadi Dubovoi käyttää kuvissaan natsisymboliikkaa, viljellen myös fasistisia mielipiteitään; (5) Sparta-pataljoonan pommi-iskulla likvidoitu, sotarikoksiin syyllistynyt, entinen komentaja Arseni ”Motorola” Pavlov, oli myös tunnettu venäläisnationalisti, jota oli myös haastateltu fasistiseen Zavtraan; rynnäkkö- ja tiedusteluosasto Rusichin komentajana toiminut Alexei ”Serb” Milchakov on ”henkeen ja vereen” uusnatsi, jo ennen sotaa hän oli syyllistynyt erilaisiin julmuuksiin, alkaen eläinten kiduttamisesta ja koiranpentujen tappamisesta. Tässä yhteydessä ei myöskään pidä unohtaa Igor Girkiniä, siitä huolimatta, että hän kuului venäläisjoukkojen sodanjohtoon keväällä ja kesällä 2014, on hän myös imperialisti ja vastatessaan Donetskin ”kansantasavallan” sodanjohdosta, hän loi pohjaa venäläisten ääriryhmien käytölle, perustaen ja johtaen itsekin tällaista, nationalistista ja ekstremismistä Russian Orthodox Army’a (ven. Русская православная армия), joka syyllistyi Girkinin komennossa julmuuksiin ja sotarikoksiin kesällä 2014, kuten helluntaiseurakuntalaisten raakaan murhaamiseen Slovjanskissa kesäkuussa. (6)

Aihe, venäläiset nationalistit ja imperialistit, venäläisissä vapaaehtoisjoukoissa on kuitenkin niin laaja, etten tässä kirjoituksessa muuta kuin sivua teemaa. Palaan aiheeseen tuonnempana, täydentämällä ja laajentamalla reilun vuodentakaista kirjoitustani ”Venäläiset ekstremistit terrorisoimassa Itä-Ukrainaa”.

Alexei "Serb" Milchakov.

Ruokkimalla nationalistista kiihkoa, ja yhdistelemällä sitä ”voiton ideologiaan” (eli voitonpäivän palvontaan), Venäjällä valtiojohdon onnistuu käyttää hyväksi näitä ryhmiä, joiden ääriajattelu ja -toiminta saattaisi muussa tapauksessa tuottaa enenevissä määrin ongelmia kotona. Ne myös toimivat omalla sarallaan valtiojohdon ”katujenginä”, jonka aggressioiden kohteeksi joutuvat sellaiset ihmisryhmät, jotka Venäjän johto on – suoraan tai epäsuoraan – nimennyt valtion (venäläisyyden) viholliseksi. Samalla Venäjän valtiojohdon on mahdollista hyödyntää näiden ryhmien olemassa olevia kolmansien maiden verkostoja, ja taloudellisen tai muun tuen avulla, laajentaa näitä verkostoja ja myös sitä kautta pyrkiä synnyttämään kohdevaltioihin sisäisiä jännitteitä, Suomessakin tätä toimintaa on havaittavissa Venäjä-operaattoreiden harjoittamana.

Nähdäkseni Suomessa on useita tähän ryhmään kuuluvia operaattoreita, jotka ovat muodostaneet jonkinasteisia verkostoja ja joiden on havaittu itsenäisen toiminnan ohella tekevät myös yhteistyötä, joukossa on myös sellaisia organisaatioita, kuten Suomalais-venäläinen yhdistys RUFI, joka tukee selkeästi Kremlin harjoittamaa ekspansiivista politiikkaa. Osan vastaavasti tehdessä yhteistyötä Venäjä-operaattoreiden kanssa kuvitellessaan toiminnan hyödyttävän itseä jollain tapaa (näyttää siltä, että moni EU-vastustaja kääntyy Venäjä-asiamieheksi, syystä, että kokee heillä olevan saman vihollisen – EU:n ja kenties myös läntiset arvot). Lasken monet maamme laitaoikeiston ”kansallismielisistä” siihen joukkoon, joka on valinnut Venäjän kumppanikseen kuvitellessaan hyötyvänsä asetelmasta tavalla tai toisella itse. Yksittäisen ihmisen hyöty ei välttämättä ole kansakunnan etu, eikä näitä yksittäisiä hyötyjiäkään välttämättä lopulta montaa löydy – suurimman osan ollessa lopulta pelinappuloita, joista imetään kaikki mahdollinen irti ja tämän jälkeen heidät hylätään.

Niin kauan kuin Vladimir Putin KGB-perillisineen on Venäjän johdossa, maan johto tullee käyttämään hyväksi erilaisia ryhmiä ja operaattoreita pyrkiessään vaikuttamaan naapurimaihin – ja laajemminkin – siten, että yhteiskuntien yhtenäisyys heikkenee, jotta ne eivät muodosta uhkaa Venäjälle, ja jotta niiden päätöksentekokoneistoa Kremlin on mahdollista ohjailla mahdollisimman vähällä vaivalla. Nähdäkseni tässä kuviossa venäläinen äärioikeisto ja maan imperialistiset liikkeet ovat yksi työkalu hallinnon työkalupakissa.

Marko

1. https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S1879366510000242 

2. http://historynewsnetwork.org/article/23821 

3. http://anton-shekhovtsov.blogspot.com/2016/01/how-alexander-dugins-neo-eurasianists.html 

4. https://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda 

5. http://paulocanning.blogspot.com/2015/08/the-fascists-in-russias-hybrid-army.html 

6. https://www.csmonitor.com/World/Europe/2014/0812/A-Ukrainian-murder-mystery-ensnares-a-church-in-former-rebel-stronghold 

Yllä olevien, eriteltyjen lähteiden lisäksi hyödynnetty myös seuraavia lähteitä: Voices of Ukraine’a, Julia Davis News’iä, Novaja Gazetaa, Encyclopædia Britannica (verkkosivut) ja wikipedia artikkelia Political parties in Russia.

Kansalainen ”Zane” putinistien hyökkäyksen kohteena

MTV uutiset kuin myös Iltalehti julkaisivat uutisartikkelin suomalaistaustaisesta, Ukrainan joukkoihin värväytyneestä, ”Zanesta” – kumpikin uutisista herätti keskustelua puolesta ja vastaan eri foorumeilla, keskustelua käytiin myös uutisten tasosta, etenkin MTV:n julkaisema uutinen ”Suomalaismies sotii tarkka-ampujana Ukrainan ja Venäjän rajalla – ’Tulin tänne auttaakseni, en siksi, että haluaisin ampua ihmisiä’” (1) sai voimakasta kritiikkiä tasottomuudestaan. Kummankin uutisen kohdalla keskustelua herätti myös mahdollinen operaatioturvallisuuden vaarantuminen ja toimituksellinen vastuu, paljastettiinko liian paljon kerralla, entä annettiinko sellainen kuva tapahtumista, johon erilaisten propagandaverkostojen on helppoa tarttua. Jälkimmäiseen voidaan sanoa, että luonnollisesti Venäjän propagandaa toistavat foorumit ja mediaviritelmät tarttuivat uutiseen.

Suomalais-venäläisen yhdistyksen RUFI:n kanta suomalaistaustaisen sotilaan toimintaan on yksiselitteinen –

”RuFi tekee kaikkensa, jotta tälläiset ’sotasankarit’ saisivat Suomeen palatessaan rikossyytteet”.

En lainkaan sulje pois sitä vaihtoehtoa etteivät he ryhdy sanoista tekoihin ja tee ”Zanesta” rikosilmoituksen, mikä toisaalta on – vähintäänkin – absurdia, kun huomioidaan kuinka RuFi:n johtohenkilöt ovat itse sotkeutuneet venäläispropagandan julkaisemiseen ja jakamiseen Suomessa ja osa heistä on vieraillut miehitetyn Itä-Ukrainan alueella, ja osallistuen siellä propagandistiseen toimintaan; tai kuinka Daria Skippari-Smirnov vieraili Venäjän miehittämällä Krimillä maaliskuussa 2018, osallistuen siellä yhdessä Johan Bäckmanin (ja muun delegaation jäsenten kanssa) propagandatilaisuuksiin ja omatoimiseen vaalitarkkailuun, jakaen aktiivisesti tästäkin materiaalia. Toiminnan seuraus oli se, että Skippari-Smirnoville langetettiin henkilökohtaisia pakotteita Ukrainan hallinnon toimesta. (2 ja 3) Vastaavia, henkilökohtaisia pakotteita, Ukrainan hallinto on asettanut muutamalle muullekin suomalaiselle.

Kuvakaappaus RuFi:n Facebook-sivu.

Keskustelussa ”Zanelle” toivotaan myös mahdollisimman lyhyttä elämää rintamalla, ja se, että RuFi:n sivujen ylläpito ei moiseen puutu viikossakaan, kertoo omaa kieltään RuFi:n toiminnasta ja tarkoitusperistä – se on rakentamassa Suomeen ”venäläistä maailmaa” kaikkine ikävine piirteineen.

MTV:n ja Iltalehden uutiset ”Zanesta” ja Ukrainan sodasta kirvoittivat myös ns. Toimittajaliiton varapuheenjohtajan propagandahyökkäykseen, ei vain ”Zanea”, vaan myös suomalaista mediaa vastaan – tavallaan nähtiin toisinto muutaman viikontakaisesta, jolloin Putkonen edellisen kerran hyökkäsi suomalaismedioiden uutisointia vastaan, suoltaen samalla Venäjän propagandaa ynnä värittynyttä ja vääristynyttä kuvaa todellisuudesta Ukrainassa. Alla kuvakaappauksina MV-lehden ”Zane” uutisointi ja aiempi hyökkäys perinteistä mediaa vastaan Ukrainan sotaa sivuavassa uutisessa. Kommenttini MV-lehdessä kesäkuun 7. päivä julkaistuun disinformatiiviseen katsaukseen: ”Toimittajaliiton varapuheenjohtaja ”puhuu” muunneltua totuutta”.

Kuvakaappaus MV-lehti.

Kuvakaappaus MV-lehti.

Kirjoituksessani en ryhdy korjaamaan Putkosen lukuisia disinformatiivisia ja propagandistisia väitteitä, niiden korjaaminen siirtäisi keskustelun syrjään itse aiheesta, MTV:n ja Iltalehden alkuperäisuutisoinnista ja sen nostattamasta keskustelusta.  Putkosen valheista merkittävin on kuitenkin väite siitä, ettei Ukraina sodi Venäjää vastaan – kyllä sotiin, Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden joukoista suurin osa on etnisesti venäläisiä ja Venäjän kansalaisia, Venäjä miehittää yli 400 kilometriä rajaa toimittaen päivittäin miehittämänsä rajan yli miehiä, materiaalia ja muuta varustusta sotatoimialueelle, Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden joukot ovat Venäjän asevoimiin kuuluvien upseereiden komennossa, joukoilla on mittavat huoltovarikot Venäjän puolella rajan tuntumassa (esim. Kuzminkan, Kadamovskyin ja Kamensk-Šahtinskin alueilla, joukkojen esikunnan sijaitessa Novotšerkasskissa). (4)

Jos RuFin kuin myös MV-lehden toiminta pitää sisällään epäilyttäviä piirteitä, sen ohella, että kumpikin on tahollaan kunnostautunut Venäjän totalitaarisen hallinnon tukemisessa, ei MTV omassa katsauksessaan kovinkaan paljon paremmin selvinnyt. Syystä tai toisesta johtuen artikkeli vaikuttaa hätäisesti laaditulta ja puutteelliselta, lisäksi se pitää sisällään lukuisia asiavirheitä tahi kysymyksiä herättäviä seikkoja, jotka eivät olisi saaneet päästä toimituksellisen seulan läpi, joista voimme poimia esimerkkinä seuraavan:

”Zanen pataljoonan ja parikymppisen miehen oman turvallisuuden vuoksi jutussa ei paljasteta hänen tarkaa sijaintiaan Venäjän vastaisella rajalla.”

Tämä esimerkki nostattaa väistämättä mieleen sen, että toimittaja ei ole perehtynyt riittävällä tarkkuudella sotatoimialueeseen, sotaa ei siis käydä Ukrainan ja Venäjän vastaisella rajalla, vaan Venäjä ja sen varustamat proxy-joukot miehittävät osaa Itä-Ukrainasta, joten sotaa käydään Ukrainan maaperällä – paikoin varsin kaukana maiden väliseltä rajalta, josta Venäjä miehittää reilua 400 kilometriä. Vielä huolestuttavampi vaihtoehto on se, että toimittaja mieltää miehitetyn Itä-Ukrainan mielessään osaksi Venäjää.

Karttapohja: halotrust.maps.

Eikä MTV selviydy sen paremmin infopaketin laadinnassakaan. ”Tästä on kyse” -tietoisku on kovin epätäsmällinen ilmaisultaan kuin myös aikajänteeltään, se näyttää jatkavan artikkelin viitoittamalla tiellä – kaikki on tehty vähän sinnepäin ja puutteellisesti. Puutteellisesta kokonaisuudesta nousee väistämättä mieleeni ajatus siitä, että jos ”Zanen” aikomuksena on palata Suomeen vuodenvaihteessa, niin eikö olisi ollut järkevintä laatia artikkeli vasta tuolloin, jolloin olisi vältetty mahdolliset (ja toteutuneet) uhat, alkaen henkilöllisyyden paljastumisesta ja päättyen operaatioturvallisuuden vaarantumisesta – unohtamatta sitä, että niin toimien olisi minimoitu mahdollisen propaganda-aseen antamista suomalaisille Kremlin asiamiehille.

Vaikka tämän kirjoituksen kritiikissä kohdistan huomioni pääasiassa MTV:n julkaisemaan uutiseen, myös Iltalehdessä julkaistu, laajempi ja laadukkaampi, haastattelu sortuu muutamiin puutteisiin, joista sopii mainita kuvien luokaton blurraus – haastatteluissa (MTV ja Iltalehti) julkaistujen kuvien perusteella ”Zane” oli tunnistettavissa, kutsumanimen käytön helpottaessa entisestään tunnistustyötä ja sen myötä sosiaalisen median tilien löytämistä.

Toive ”Zanen” henkilöllisyyden pysymisestä salassa ei näytä toteutuneen, ikävä kyllä paljastuminen on johtanut myös joidenkin läheisten henkilötietojen paljastumiseen – mitä tällaisessa tapauksessa pidän hyvin ikävänä asiana, koska vastapuolella (käytän tarkoituksellisesti tällaista termiä) on selkeää halua kohdistaa vainoa kohteiden läheisiinkin, nyt siitä saatettiin tehdä liian helppoa. Toivottavasti ”Zane” tai kukaan sivullinen ei joudu ongelmiin julkaistujen haastatteluiden seurauksena.

Marko

1. https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/suomalaismies-sotii-tarkka-ampujana-ukrainan-ja-venajan-rajalla-tulin-tanne-auttaakseni-en-siksi-etta-haluaisin-ampua-ihmisia/7854658 

2. https://www.president.gov.ua/storage/j-files-storage/00/65/10/26ff8d8c25d2081f4e3666cba71bddf9_1553072270.pdf?fbclid=IwAR3jBgJV-Ew1ZSlcmPlZPi1lC4_tkXUKH0DoXY6E-ExadLqhe6Vmuj6e7B4 (s. 241)

3. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2019/04/ukraina-langetti-taannoin-sanktioita.html 

4. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2020/03/donin-operatiivinen-ryhma-ukrainan.html 

Putinin ”puudelit” ”vaalitarkkailijoina” Krimillä, ja muita ”kansanäänestyksen” merkillisyyksiä

Venäjällä farssimainen äänestys perustuslaista on vihdoin ohi, tämä farssi – tragedia joillekin – piti sisällään eräitä merkillisyyksiä, jotka huomioin lyhyelti tässä kirjoituksessa.

Toki jokaisen on syytä tiedostaa se, että käytännössä Venäjällä järjestetty ”kansanäänestys” oli silkkaa teatteria, merkityksetön tapahtuma, jolla vain näennäisesti haettiin legimiteettiä Venäjän perustuslakiin tehtäville muutoksille. Teatteria, jonka jälkeen maan johto pääsee ”patsastelemaan” ja toteamaan noudattavansa kansan tahtoa, jokaisen asioihin perehtyneen kuitenkin ymmärtäessä vaalien olleen vilpillisten ja lopputuloksen ennalta määritellyn – kyse oli lähinnäkin siitä, että kuinka räikeästi valtiojohto valehtelee ja huijaa (ja huijasihan se, mutta meidän on käytännössä mahdotonta sanoa kuinka räikeä tämä huijaus oli).

Venäjän valtiojohto – viime kädessä Vladimir Putin – ei uskaltanut tälläkään kerralla mitata suosiotaan vapaissa ja rehellisissä vaaleissa, vaan vaalit olivat jo lähtöasetelmaltaan manipuloidut, koska koko perustuslakimuutos oli nivottu yhdeksi paketiksi, halutessasi hyväksyä eläkemuutokset, tulit samalla hyväksyneeksi presidentin (eli Putinin) valtakausien nollauksen. Näytelmän ollessa näin kehnosti järjestetyn, onkin suorastaan irvokasta, että Venäjän onnistui jälleen kerran saada joukon ulkomaisia, Kremlin tukijoita ja myötäjuoksijoita, esiintymään ”vaalitarkkailijoina” ja ”asiantuntijoina” – toisaalta lännestä löytynee aina opportunisteja tahi kompromoituja palvelemaan diktaattoreja (ja myymään sielunsa saatanalle).

Osa näistä ulkomaalaisista ”vaalitarkkailijoista” ulotti vierailunsa aina Venäjän Ukrainalta miehittämälle Krimin niemimaalle saakka. Merkittävä osa miehitetyllä Krimillä vierailleista ”vaalitarkkailijoista” kuului eurooppalaiseen äärioikeistoon – joukossa oli myös ranskalaisia europarlamentin jäseniä Thierry Marianin johdolla. Venäjän juoksupoikana usein nähty Thierry Mariani on Marine Le Penin johtaman Kansallisen liittouman (Rassemblement national) edustaja.

Thierry Mariani ranskalaiskollegojen kanssa Venäjän miehittämällä Krimillä. *

Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla ”vaalitarkkailijoina” ja ”asiantuntijoina” vierailivat seuraavat poliitikot tahi tunnetut henkilöt: Lyubomira Gancheva ja Martin Raychev Bulgariasta; Thierry Mariani (MEP), Virginie Joron (MEP), Herve Juvin (MEP), Jean-Lin Lacapelle (MEP) ja Philippe Olivier (MEP) Ranskasta; Vaihtoehto Saksalle puolueen Gunnar N. Lindemann; ruotsalaistaustainen, Budapestissä asuva, Erik Almqvist.

Tietojeni mukaan suomalaisia ei osallistunut ”vaalitarkkailuun” Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, sen sijaan RISI:ssä Pohjois-Euroopan edustajana ollut (edelleen oleva?) Johan Bäckman toimi ”vaalitarkkailijana” Moskovan ohella Pietarissa, antaen myös haastatteluita lukuisille venäläismedioille, kuten RIA Novostille, Regnum’ille, Baltnews’ille – haastattelu päätyi myös Rossija 1 -kanavan pääuutislähetykseen.

Bäckman "vaalitarkkailemassa" Pietarissa. **

Mikäli tarkastelemme vain Venäjää, emmekä miehitettyä Krimiä, Bäckmanin lailla maassa oli ”vaalitarkkailijoita” Venäjän kutsumana lukuisista eri valtioista, Suomen ohella muun muassa Latviasta, Serbiasta, Saksasta ja Italiasta. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa, että samalla Venäjän keskusvaalilautakunta kielsi kansainvälisten tarkkailijoiden tulon maahan, eli maalle riitti se, että Venäjälle saapui joukko sille myötämielisiä ”asiantuntijoita” ja ”vaalitarkkailijoita” valvomaan näytelmää – farssia ja antamaan isäntien kaipaamia hyväksyviä lausuntoja, muu oli merkityksetöntä.

Anton Shekhovtsov tarkastelee katsauksessaan “European politicians to legitimize constitutional changes in Russia” (1) ilmiötä, jossa Kreml-myönteiset poliitikot, aktivistit, toimittajat ja lobbaajat – joihin Johan Bäckmankin kuuluu – toimivat Venäjän käsikassarana, pyrkien samalla tuomaan uskottavuutta Venäjän vaaliteatterille. Venäjä on turvautunut vastaavaan toimintaan aiemminkin, esim. keväällä 2014 Krimin kansanäänestyksen aikaan; Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla järjestetyissä ”vaaleissa” useammankin kerran (joissa on ollut Bäckmanin ohella muitakin suomalaisia ”vaalitarkkailijoina”, kuten Jarmo Ekman ja edesmennyt Jon Hellevig); vuoden 2018 presidentinvaaleissa, jonka aikana suomalaisdelegaatio vieraili näkyvästi Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, osallistuen useisiin propagandistisiin tilaisuuksiin; ja nyt ”perustuslakikansanäänestyksen” yhteydessä. Krimin ja Donbasin ohella myös muilla Venäjän miehittämillä alueilla on järjestetty ”vaaleja”, joihin maa on kutsunut ulkomaalaisia tarkkailijoita, myös Johan Bäckmanin, (tällainen vaali järjestettiin miehitetyssä Etelä-Ossetiassa viime kesänä).

Se, ettei Venäjä hyväksynyt ”tarkkailijoiksi” muita kuin sen myötäjuoksijoita, ei lainkaan vähennä vaaleihin kohdistuvia epäilyjä – ennemminkin päinvastoin. Fyysikko Sergei Shpilkin arvioi tilastollisen jakauman perusteella ”kansanäänestyksessä” annetun 22,4 miljoonaa epäilyttävää ääntä (vrt. vuoden 2018 presidentinvaaleissa annettiin 10 miljoonaa epäilyttävää ääntä). (2)  

Riippumaton vaalitarkkailujärjestö Golos raportoi sadoista vaalivilppiepäilyistä. (3) Vaaleista on myös julkaistu videoita, joissa virkailijat lisäävät ennalta täytettyjä lipukkeita vaaliuurniin. (4) Eikä uskottavuutta ja luottamusta lisää sekään, että äänestää on voinut parkkipaikoilla ja puistoissa, paikoissa, joissa vaalisalaisuuden säilyttäminen on hyvin vaikeaa – samalla kyseeseen tulevat paikat, jotka mahdollistavat kaikenmoisen vaalivilpin ja manipuloinnin. Eräiden toimittajien on onnistunut äänestää kahdesti; toisaalta osa kansalaisista on kertonut, kuinka vaalivirkailijat epäsivät äänestämisen, sillä verukkeella, että he olivat jo äänestäneet.

Härskiydessään Venäjän toimissa oma luku on Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla asuvien, Venäjän passin saaneiden paikallisten, kuljettaminen äänestämään Venäjälle. (5) Erityisen härskiksi toiminnan tekee se, että miehitetyssä Itä-Ukrainassa asuvia on painostettu ottamaan Venäjän passi, monien ”valtion palveluksessa” olevien on ollut suoranainen pakko ottaa Venäjän passi – näin on käynyt myös opettajille ja lasten parissa työskenteleville, ei yksin ”turvallisuusviranomaisille” jne. Käytännössä emme voi tietää kuinka vapaaehtoisesti nämä Venäjällä äänestämässä käyneet ovat toimineet, vai onko ihmisiä velvoitettu käymään ”äänestämässä”. Venäjällä opettajia, valtion virastoissa työskennelleitä, sairaaloiden henkilökuntaa, turvallisuusorganisaatioiden jäseniä käskettiin käymään äänestämässä, ja käskettiin äänestämään oikein, josta voi päätellä, kuinka ”vapaaehtoista” näiden Ukrainalta miehitettyjen alueiden asukkainen äänestäminen saattoi olla.

Miehitetystä Donbasista bussilla ”äänestämään” Venäjälle. (5)

Että sellaiset vaalien irvikuvat Venäjällä, lyhyesti ilmaistuna VMP! ”Vaalien” myötä Venäjän asema totalitaarisena valtiona vain vahvistuu.

Marko

1. https://www.epde.org/en/news/details/european-politicians-to-legitimize-constitutional-changes-in-russia.html (document)

2. https://twitter.com/jakluge/status/1278584014585188352?s=20 

3. https://yle.fi/uutiset/3-11428709 

4. https://twitter.com/MBKhMedia/status/1278432088295964678?s=20 

5. https://www.radiosvoboda.org/a/vichnyi-putin-golosuvannya-donbas/30704212.html 

*: Thierry Mariani.

**: Johan Bäckman. 

Havaintoja ja mietteitä Keir Gilesin teoksesta ”Moskovan opit – Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä”

Jyväskyläläinen Docendo julkaisi keväällä käännöksen arvostetun Venäjä-asiantuntija Keir Gilesin ajankohtaisesta ”Moscow Rules: What Drives Russia to Confront the West” -teoksesta, kirjoituksessani en kuitenkaan ryhdy arvioimaan käännösteosta ”Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä”, koska siitä on kirjoitettu lukuisia arvioita, aivan kuten teoksen sisältöä on tarkasteltu kattavasti medioiden toimesta. Ilta-Sanomien toimittaja Arja Paananen laati tiukan ”selviytymispaketin” teoksen pohjalta Vladimir Putinin ja Venäjän ymmärtämiseen. (1) Tässä myöhäisessä kirjoituksessa palauttelen lähinnä mieleeni eräitä teoksen avainkohtia, teemoja, joita meidän ei pidä unohtaman, ja joissa meidän ei pidä ryhtymän liialliseen nöyristelyyn ja kumarteluun, koska se ei edesauta meitä eikä liittolaisiammekaan.

Keir Giles "Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä".

Gilesin teoksen julkaisu osui keväällä hetkeen, jolloin koronavirusepidemian myötä Suomessakin rajoitettiin kokoontumisia, joten odottamani julkistustilaisuus jäi tuolloin pitämättä – ja teoksen kirjoittaja näkemättä ja kuulematta. Kirjan alkuperäiskielinen julkaisu osui merkittävällä tapaa erilaiseen aikaan, tuolloin elimme aikaa ennen koronavirusta, jolloin Vladimir Putin vaikutti kokolailla itsevarmemmalta kuin nyt, jolloin olemme päässeet seuraamaan epävarmaa ja vastuuta pakoilevaa johtajaa, joka on kohdannut vihollisen, jollaista hän ei väkivaltakoneistonsa turvin kyennyt kukistamaan. Itse asiassa Putinin Venäjällä taistelu on pahemman kerran kesken verrattuna Suomeen, jossa yhteiskunta (kansan panosta unohtamatta), on kyennyt selviytymään ensimmäisestä erästä paremmin kuin moni odotti. Olemme siis tehneet monta asiaa paremmin kuin hampaisiin asti aseistautunut – yhteiskunnan kehittämisen laiminlyönyt – Venäjä.

Kirjan kirjoittamisen aikana Putinin Venäjä eli vallan toisessa maailmassa, vaikka globaali taistelu koronavirusta vastaan on edelleen kesken – kuten se on kesken Suomessa ja Venäjälläkin, olisi kiinnostavaa tietää millaisia mahdollisia muutoksia Keir Giles näkee koronaviruksen voivan tuoda Venäjälle, vai käykö lopulta kuitenkin niin, että hallinto – kenties horjuen – onnistuu voittamaan taistelun? Tällainen spekulointi on toisaalta ennen aikaista taistelun keskeneräisyyden tähden, eikä tilastojen perusteella Venäjällä ole voitto vielä lähelläkään, vaikka yhteiskuntaa ja ihmisten arkea rajoittavia toimia ollaankin poistamassa.

Koronavirus on vähintäänkin antanut näpäytyksen Venäjän hallinnon sormille, Putin joutui siirtämään toukokuun 9. päivän voitonpäivän paraatin kesäkuuhun*, samoin virus on jo nyt luonut varjoa perustuslakikansanäänestysfarssin ylle, joka sekin on edessä. Sen perusteella mitä tulevasta äänestyksestä ja siihen johtaneesta tapahtumaketjusta on kirjoitettu, kyseessä on farssi, jollei sitten suuremman luokan tragedia, jollaisella venäläisiä koetellaan. Venäjällä vaaleihinkin valmistaudutaan perinteisellä tavalla, opettajia ja valtion virkamiehiä opastetaan äänestämään oikein ja toimimaan muutenkin oikein vaalipäivänä – useilla paikkakunnilla ympäri Venäjää äänestäjien kiristämisen ja uhkailun rinnalla repertuaarissa on äänestäjien pienimuotoinen lahjonta, kyseessä on siis konkreettinen lahja, jollaisen äänestäjä saa.

Tämän päivän Venäjää on mahdoton kuvailla demokratiaksi, siitä huolimatta, että demokratiaan viittaavia elementtejä on jäljellä vaaleista ja parlamentista alkaen, mutta nämä elementit ovat jäljellä enää niminä, muuta yhteistä niillä ei enää ole vastaavien demokraattisiin yhteiskuntiin kuuluvien – samannimisten – elementtien kanssa. Nimet ovat meille tuttuja, mutta venäläinen todellisuus on muuttunut alkuperäisen tarkoituksen irvikuvaksi.

Kieleen ja sanojen merkitykseen viitattiin Gilesin kirjassa useamminkin, aihetta tarkasteltiin laajemmin kirjan osiossa Totuus ja epätotuus… (alkaen s. 164).

Se on jollain tapaa ymmärrettävää, että Venäjän miehittäessä Krimin niemimaan ja masinoidessa sodan Itä-Ukrainaan, läntisten demokratioiden edustajat nielivät koukkuineen ja kohoineen Venäjän välittämän kuvan tapahtumista – länneltä oli unohtunut se, että Venäjällä (valtaosin venäläisillekin) totuus on ehdollinen ei absoluuttinen. Mutta, se että tänään, vuonna 2020, otamme ”venäläisen totuuden” todesta – kuvittelemme sanoilla olevan saman merkityksen kuin meilläkin, osoittaa vain sen, että olemme joko tavattoman kovapäisiä tai tavattoman tyhmiä – eikä kumpaakaan voi pitää tässä kontekstissa kovinkaan positiivisena asiana. Silmissäni ”venäläinen totuus” on yhtälailla valheellinen kuin ”venäläinen maailma”, kieroon kasvanut versio alkuperäisestä, sellainen, josta on viety ihmisarvo ja arvokkuus kunnioituksesta puhumattakaan. Ja tätä voimme käyttää aasinsiltana siirtyessämme seuraavaan teemaan, kunnioituksesta kirjoittamiseen.

”’Kunnioitatko sinä minua?’ on yksi klassisista eksistentiaalista kysymyksistä Venäjällä ja yhdistyy perinteisesti votkan juomisen myöhäisvaiheeseen; mutta kysymystä esitetään paitsi yksittäisille ryyppykavereille myös lännelle kollektiivisesti”. (s. 46).

Aivan kuten edellä ”totuus”, myös ”kunnioitus” on venäjän kielessä huomattavasti monisyisempi sana sisällöltään kuin sen käännös antaa ymmärtää. Me lännessä saatamme pitää Venäjää suuressa arvossa sen kulttuurisaavutusten ansiosta, mutta tällä on tavattoman vähän yhteistä sen kanssa, mitä Venäjän valtio ajattelee, sen vaatiessa kunnioitusta. Venäjällä kunnioitus (tässä kontekstissa) samaistetaan pelkoon, ja muiden maiden osoittaman kunnioituksen siihen, että Venäjän mielipidettä kysytään merkittävissä maailmanpoliittisissa kysymyksissä – ja, ettei pelkkä kysyminen välttämättä edes riitä, vaan Venäjän vaatimukset on vähintäänkin huomioitava, niihin odotetaan jopa alistuttavan. Mikäli Venäjä ei saa kaipaamaansa kunnioitusta – kunnioituksen ohella myös huomiota, Venäjä reagoi tässäkin tapauksessa voimakkaasti kokien minäkuvaansa loukatun.

Asian voinee ilmaista seuraavallakin tapaa, Venäjällä kunnioituksen ei lasketa tulevan toimivasta terveydenhoitojärjestelmästä, hyvinvoivasta kansasta, toimivasta infrastruktuurista, yksilön arvostamisesta ja huomioimisesta; ei – vaan Venäjällä kunnioitus rinnastuu voimaan ja sen synnyttämään pelkoon, mikä näkyy panostamiseen edellisen sijaan väkivaltakoneistoon ja niitä tukeviin rakenteisiin. Merkittävä ristiriita syntyykin siitä, ettei Venäjällä ymmärretä pelon olevan läntisessä ajattelussa sama asia kuin kunnioitus. Pelko ei siis välttämättä lisää kunnioitusta.

Kansalle sirkushuveja (leipä on jo loppu), Moskova 9. toukokuuta 2019.

Koska Venäjällä ei ole tarjota kansalaisilleen toimivan yhteiskunnan elementtejä, korruptoitumatonta oikeuslaitosta, toimivaa parlamentarismia, tarjoaa se kansalle entistä enemmän näyttäviä paraateja; tunteita, joilla yhdistää kansa johtajansa taakse; vain sirkushuveja kun sitä leipääkin alkaa olla aiempaa vähemmän. Tämän näytelmän huipentumana voidaan pitää toukokuun 9. päivän voitonpäivän juhlintaa – paatoksellista juhlintaa voitosta natsi-Saksasta, joka – juhlinta – sekin pitää sisällään totuuden kaapuun puetun valheen, jossa juhlinnassa, Venäjä omalta osaltaan valko-pesee omaa historiaansa, tehden siitä todellisuuden vääristymän. Venäjällä halutaan kovin muistella neuvostovaltion – nykyään entistä enemmän Venäjän uhrauksia – suuressa isänmaallisessa sodassa, joka alkoi akselivaltojen hyökätessä Neuvostoliittoon 22. kesäkuuta 1941. Tämäkin tarina jättää kertomatta sen mitä tapahtui ennen kyseistä päivämäärää, jolloin akselivallat hyökkäsivät Neuvostoliittoon, aivan kuin neuvostovaltio ei olisi ollut osallisena missään merkittävässä syksyn 1939 ja kesän alun 1941 välillä. Oikeastaan suuri isänmaallinen sota, osa Neuvostoliitossa alkanutta historian vääristelyä ja uudelleen kirjoittamista, jossa historiasta muistetaan ne tapahtumat, jotka halutaan ja sellaisina kuin ne halutaan, ei sillä väliä, vaikka muistikuva eroaisi merkittävästikin todellisuudesta.

Aivan kuten menneisyydessä, nykyisinkin Venäjän johdolla on valtuudet määritellä menneisyyttä täysin mielivaltaisesti, jonka seurauksena voidaan myös nähdä seuraava:

 ”Venäjän tuoreimmassa kansallisen turvallisuuden strategiassa luetellaan ’kulttuurin piiriin kuuluvina kansallisen turvallisuuden uhkina’ ’yritykset väärentää Venäjän historiaa ja maailmanhistoriaa. Venäjän sotilaallisessa doktriinissa taas mainitaan yhtenä ’suurena sisäisenä sotilaallisena riskinä’ ’kumoukselliset informaatiotoimet… jotka tähtäävät kotimaan puolustukseen liittyvien historiallisten, hengellisten ja patrioottisten perinteiden horjuttamisen’.” (s. 179).

Venäjän harjoittamalla historian valkopesulla, ei vain voi olla, vaan on seurauksia, jotka heijastelevat maan rajojen ulkopuolelle. Edellinen yhdistettynä ”voitonkultin” (eli suuren isänmaallisen sodan voiton ideologisuskonnollinen hyötykäyttö) rakentamiseen ja propagandistiseen levittämiseen kolmansiin maihin näkyy informaatiovaikuttamisena ja hyökkäyksinä naapurimaita vastaan, jossa historiasta on tehty vaikuttamisen väline, eräissä tapauksissa sitä voi kutsua immateriaaliseksi aseeksi. Suomikin on joutunut tällaisen toiminnan kohteeksi viimeisen vuoden aikana, mikäli tarkastelemme matalammalla tasolla tapahtunutta vaikuttamista ja venäläisen historiankuvan levittämistä, josta eräänä esimerkkinä voidaan mainita ”kuolemattoman rykmentin marssit” Helsingissä menneinä vuosina. Samaan kategoriaan kuuluvat Johan Bäckmanin kustantamat teokset, kuin myös hänen muu toimintansa.

"Kuolematon rykmentti" marssi Helsingissä viimeksi toukokuussa 2019.

Meidän suomalaisten tulee toimia selkeän johdonmukaisella tavalla, jokaiseen risahdukseen emme valitettavasti kykene puuttumaan, mutta meidän tulee määrätietoisesti torjua Venäjän jakaman disinformaation ohella historiallisten tapahtumien valkopesu, jota kautta Venäjän valtiojohto rakentaa maalleen uutta – narratiiviin sopivaa – kuvaa menneisyydestä, jossa kuvassa Venäjä näyttäytyy vihollisen ympäröimältä uhrilta; kuin myös maalta, jonka erityislaatuisuuden muut ovat unohtaneet. Nähdäkseni meidän on myös tarvittaessa oltava valmiit seisomaan, vapaaehtoisesti, liittolaistemme ja niiden maiden tukena, joita vastaan Venäjä tänään hyökkää erilaisin asein, koska huomenna voi olla meidän vuoromme olla hyökkäyksen kohteena.

Marko

1. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006472472.html 

Keir Gilesin teoksesta ”Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä”, lainaukset sivuilta: 164, 46, 179.