Vartiopaikalla - idän ja lännen välissä

maanantai 13. maaliskuuta 2023

Ei ammuta viestintuojaa –

eli havaintoja toimittaja Mika Mäkeläisen kohutuista Ukrainan asevoimia tarkastelleista raporteista

Yleisradiossa on julkaistu viime viikkoina pari laajaa, Ukrainan asevoimia ja sen taistelutapaa kriittisesti tarkastelevaa toimittaja Mika Mäkeläisen raporttia. Ensimmäisessä, 28. helmikuuta julkaistussa artikkelissa – Suomalaisupseerin mielestä Ukrainalta puuttuu taito hyökätä ja siksi sota päättyy katkeraan yllätykseen – ”Venäjä ei tätä sotaa häviä” – ääneen pääsi joukko Ukrainassa sotivia tai koulutusapua antavia suomalaisia, ja toisessa Brittiasiantuntija kirjoitti murskaraportin Ukrainan asevoimista – ukrainalaiseversti on samaa mieltä vain yhdestä asiasta. Jälkimmäiseen artikkeliin Yleisradio haastatteli Ukrainan asevoimien muutostarpeista raportin laatinutta brittiläistä sotilasasiantuntija Glen Grantia.

Ymmärrän sen, että Ukrainan ja ukrainalaisten urhean taistelun ollessa käynnissä sodankäyntiä tästä näkökulmasta tarkastelevien artikkeleiden julkaisu voi tuntua selkään puukottamiselta. Toisaalta samalla meidän on syytä muistaa se, että myös Ukrainassa on herätelty keskustelua puolustustaistelusta sekä esitetty vaatimuksia, joiden mukaan esim. tulevaisuudessa on tarkasteltava kriittisesti sotaan valmistautumista sekä sitä, mitä virheitä ratkaisevina viikkoina ja kuukausina ennen Venäjän offensiivia (24. helmikuuta 2022) tehtiin ja missä määrin puutteellinen valmistautuminen johtui poliittisista päätöksistä ja missä tapauksissa esim. kollaboraattoreiden tai myyrien toiminnasta. Ehkäpä ukrainalaisilla itsellään on laajemmat oikeudet käydä keskustelua ja esittää arvostelua valtiovaltaa kohtaan?

Ajattelin ensin jättää käynnissä olevan keskustelun omaan arvoonsa. En siksi, että nostaisin itseni sen yläpuolelle, vaan ettei viestiäni ymmärrettäisi väärin. Lopulta päädyin ratkaisuun kirjoittaa aiheesta, kuitenkin siten, että tuoda syytösten oheen yhden tekijän lisää. Muistuttaa meitä siitä, että Ukraina on Krimin niemimaan miehityksen ja etenkin keväällä 2014 Donbasissa, Venäjän masinoiman sodan alkamisen jälkeen esittänyt lukuisia kertoja kansainväliselle yhteisölle huolensa Venäjän siihen kohdistamasta uhasta. Kansainvälisen yhteisön toiminnan (reagoinnin) perusteella on helposti pääteltävissä, ettei se ottanut ukrainalaisten puheita riittävällä vakavuudella huomioon – etenkään suuret läntiseen yhteisöön kuuluvat maat eivät näin tehneet. Baltiassa ja Puolassa tilanne näytettiin nähdyn aivan toisella tavalla, realistisesti ja todellisuutta vastaavalla tavalla.

Nähdäkseni tässä on eräs syy sille, että sotaan valmistautuminen oli puutteellista mutta myös sille, ettei asevoimia ollut ehditty (kyetty) uudistamaan riittävästi sotavuosien kuluessa (vuodesta 2015 alkaen, jolloin Ukrainan asevoimille laadittiin uusi doktriini, jossa Venäjä määriteltiin sotilaalliseksi haastajaksi/ uhaksi). Uusi doktriini edellytti asevoimiin tehtäviä uudistuksia sekä luopumista neutraaliuspolitiikasta, jonka jälkeen Ukrainassa aloitettiin asevoimien uudistaminen, johon kuului myös turvautuminen ulkomaalaisiin kouluttajiin sekä puolustusyhteistyön syventäminen. Ukrainaan saapui yhteistyönmerkeissä kouluttajia ja ukrainalaisia on käynyt kouluttautumassa yhteistyökumppanimaissa. Kysymys kuuluukin, että saiko Ukraina parasta mahdollista koulutusapua tuolloin (kun tiedossa oli, että sen tosiasiallinen vihollinen on Venäjä).

Mäkeläisen ensimmäisenä julkaistussa artikkelissa todetaan: ”Yhdestä asiasta kaikki kolme suomalaista ovat samaa mieltä: suomalainen sotilaskoulutus [sodittaessa Venäjää vastaan] on maailman parasta ja siksi sitä pitäisi tarjota nyt myös Ukrainalle.” (1)

Nytpä voimmekin tiedustella, että mitä Suomi on tehnyt Ukrainan hyväksi tuolloin? (Huom. nyt tarkastelen aikaa ennen 24. helmikuuta 2022). Ukraina on asevoimien uudistusohjelman puitteissa joutunut turvautumaan niiden valtioiden apuun, jotka ovat vastanneet myöntävästi tiedusteluun yhteistyön lisäämisestä. Läheskään kaikki valtiot, joita Ukraina on lähestynyt viime vuosina, eivät vastanneet esitettyyn avunpyyntöön myöntävästi.

Tietojeni mukaan Ukrainassakin oli havaittu jo vuosia sitten tarve ryhtyä kouluttamaan maan suurta (mutta kehnosti koulutettua) reserviä, jolloin katse kohdistettiin niihin eurooppalaisiin valtioihin, joilla on suuri reservi ja joilla on kokemusta reserviläisten kouluttamisesta. Avunpyyntö esitettiin tällaisille maille, valitettavasti kaikki valtiot eivät tähänkään avunpyyntöön vastanneet myöntävästi. Ukrainan oli pärjättävä niillä mitä se sai, mikä – aivan varmasti – hidasti asevoimien uudistusprosessia mutta samalla tarkoitti myös sitä, että moni upseeri saattoi jatkaa entisessä tehtävässään. Tehtävässä, johon hänellä ei välttämättä ollut enää edellytyksiä (josko koskaan oli ollutkaan) – seuraus maksetaan nyt verellä rintamalla.

Itse asiassa, mikäli olen oikein ymmärtänyt, reservin koulutusta ei kunnolla ehditty aloittaa ennen koronapandemian alkua, jonka jälkeen kello alkoi käydä itseään vastaan. Ukrainan asevoimien kehittämisen osalta Petro Porošenkon presidenttiyden vaihtuminen, kansan tahdon mukaisesti, Volodymyr Zelenskyin kauteen saattoi myös olla kehitysprosessin kannalta askel taaksepäin, kun tilaa näytettiin annettavan enemmän neuvotteluille Normandia Formaatin muodossa, joka – mielestäni – kohteli Ukrainaa epätasa-arvoisesti suhteessa Venäjään. Asetelmaa tarkastellessani usein tuli mieleen, että kyseessä on yksi vastaan kolme neuvottelu eli Ukraina neuvotteli Venäjän, jota Ranska ja Saksa tukivat, kanssa. Minskin sopimukset, Normandia Formaatin neuvottelut muiden vaatimusten rinnalla paljastivat sen, ettei osa läntisestä yhteisöstä ymmärtänyt (tai ottanut todesta) Ukrainan turvallisuushuolia. Itä-Ukrainassa vuosien 2014 ja 2022 alun välillä käyty sota paljasti omalta osaltaan tämän karun todellisuuden. Donald Trumpin Ukrainan erityislähettilääksi nimittämä Kurt Volker oli tuolloin erittäin harmistunut Saksan ja Ranskan toiminnasta:

”Sen jälkeen tapasin ranskalaisia ja saksalaisia, ja kysyin heidän kantaansa siihen, miksi mikään ei ollut edennyt. He syyttelivät Ukrainaa siitä, että se ei ollut tehnyt erinäisiä asioita, eivätkä juurikaan paheksuneet Venäjää siitä, kuinka se oli jättänyt panematta täytäntöön Minskin sopimukset”. (2)

Olettaen Saksan (etenkin Angela Merkelin) ja Ranskan suhtautuminen Petro Porošenkoon oli nuivaa osin senkin tähden, koska tämän linja Venäjään oli tiukka. Ei siis ihme, että ”tyhjyydestä” esiin nousseeseen Volodymyr Zelenskyihin suhtauduttiin toisella tapaa, etenkin kun hän oli valmis ryhtymään neuvotteluihin Vladimir Putinin kanssa, mitä halukkuutta Putin käytti häikäilemättömästi hyväksi. Samalla tavalla Putin käytti hyväksi suurta joukkoa muitakin eurooppalaisia johtajia, jotka osoittivat halukkuutta vierailla Moskovassa ja istua samaan neuvottelupöytään. Donald Trumpin kohtelu Yhdysvaltojen presidenttinä oli kenties omaa luokkaansa – harvoin on nähty tilannetta, jossa maailman mahtavimman valtion päämies syö Putinin kädestä kuin koira konsanaan. Tästä voimmekin siirtyä takaisin Mika Mäkeläisen toimittamiin artikkeleihin.

Todennäköisesti kohtalainen osa artikkeleissa esitetystä kritiikistä pitää paikkansa, osassa näkemys voi perustua suppeahkoon näkökulmaan kokonaiskuvasta, osan havainnoista ollessa valitettavan yleispäteviä mitä tulee hierarkkisesti johdettuihin organisaatioihin – etenkin jos kulttuureista johtuvia eroavaisuuksia ei riittävästi huomioida. Ukrainan taakkana tässä kamppailussa on vieläpä neuvostoperintö ja neuvostomentaliteetti, jota vastaan maassa on vasta ryhdytty toden teolla taistelemaan.

Niin sotilasasiantuntija Glen Grant kuin myös ensimmäiseen artikkeliin haastatellut suomalaiset kertovat Ukrainan asevoimien koulutuksessa ja osaamisessa olevan yhä suuria puutteita, suomalaisupseerin kuvatessa kokemustaan:

”Koulutuksessa upseeri on tosin törmännyt yllättävän kovaan ongelmaan: Uusien oppien omaksuminen on Ukrainassa todella vaikeaa.

– Ukrainalaisille jos alkaa kertoa toista vaihtoehtoa, niin ukrainalaiset pitävät sitä arvosteluna, ja alkavat heti puolustelemaan. Kritiikin vastaanottokyky on tosi huono, upseeri kertoo.” (3)

Eikä vain Ukrainassa, tähän samaan törmää käytännössä kaikissa hierarkkisissa organisaatioissa – toisissa enemmän, toisissa vähemmän – jos ryhdyt ulkopuolelta arvostelemaan toimintametodeja jne. ensimmäinen mitä kohtaat, on todennäköisimmin vastarinta yhdistettynä ajatukseen ”Näin meillä on aina tehty”. Suomessa on vuosien (vuosikymmenten) ajan käyty keskustelua terveydenhuoltosektorin ongelmista, joiden korjaamista monin paikoin hierarkkinen rakenne vaikeuttaa – näyttää tekevän jopa mahdottomaksi. Tästä minulla on riittämiin omakohtaista kokemusta.

Samaa on havaittavissa Suomessa myös maanpuolustuksesta tai laajemmin turvallisuuspolitiikasta keskusteltaessa. Ei ole pitkäkään aika siitä, kun Suomessa valtiojohdon taholta ripitettiin (valtiovallan mielestä) liian innokkaita keskustelijoita (vaikka alansa ammattilaisia olivatkin). Valitettavaa on, että toimintakulttuurit eivät muutu nopeasti. Eivät edes kriisien aikana, jolloin silloinkin, oman edun tavoittelijoita on liikkeellä puhumattakaan henkilöistä, jotka työskentelevät ulkoisten voimien laskuun.

Muutosprosessit vaativat aikaa, etenkin rakenteissa, jotka ovat jämähtäneet niille sijoilleen vuosikymmeniksi – tai joiden alkuperäinen ideologia/ toiminta-ajatus on ollut täysin toinen. Ukrainassa ”jämähtäneisyyden aikaa” kesti 90-luvun alun itsenäistymisestä aina vuoteen 2014, jolloin havahduttiin muutosprosessin tarpeeseen ja jonka jälkeen sitä ryhdyttiin toteuttamaan ensin doktriinimuutoksella vuoden 2015 puolella. Prosessi lähti tuolloin liikkeelle mutta kirjoitukseni alkupuolella olen kuvaillut niitä haasteita, joita Ukraina, Donbasissa käytännössä Venäjää vastaan käydyn sodan, rinnalla kohtasi vuosien ajan länsimaiden kuin myös kansainvälisten organisaatioiden (kuten ETYJ) taholta. Ongelmat on tunnustettava. Grant on ehdottomasti oikeassa siinä, että ongelmista vaikeneminen pelaa Venäjän pussiin. (4) Toisaalta samalla on pidettävä mielessä se, kuinka asiansa esittää.

Uudistusten tekoa vaadittaessa törmätään ongelmaan, jonka ukrainalaistutkija Oleksi Melnyk nostaa esille Mäkeläisen toisessa artikkelissa:

”Hän on täysin oikeassa [viitatessaan Grantiin], ja hänen suosituksensa ovat järkeviä. Useimmat asioista eivät ole asiantuntijoille tai sotilaille uusia. Suurin haaste on käydä sotaa ja tehdä tarpeelliset muutokset samaan aikaan”. (5)

Kuinka tehdä samalla tarpeellisia muutoksia romahduttamatta koko organisaatiota ja sen myötä kykyä puolustaa maataan? Voi olla, että Ukrainassa on havahduttu siihen tosiasiaan, ettei sillä ole toistaiseksi kykyä liikkuvaan moderniin sodankäyntiin, joten aikaa on ostettava verellä ts. kuluttavalla puolustussodalla ja sen rinnalla toteutettava vastahyökkäykset omia (ja käytettävissä olevan aseistuksen) vahvuuksia hyödyntäen.* Ei kaunista, mutta vallitsevassa tilanteessa riittävän tehokasta Venäjää vastaan!

Eniten minua Mäkeläisen toimittamissa artikkeleissa häiritsi kuitenkin ukrainalaisia kouluttavan suomalaisupseerin asenne. Artikkelin perusteella hän on yllättävän heppoisin perustein valmis ehdottamaan antautumista, sillä siitähän alueluovutuksista ja Venäjän voitosta olisi kyse: ”Ei tämä Ukrainan loppu ole, mutta raja muuttuu. Se täytyy hyväksyä, kuten meilläkin talvisodassa. Sille ei voi mitään, upseeri ennustaa”. (6)

Toteamuksessa hän jättää huomiotta sen, ettei Venäjä ole valloittamassa vain osaa Ukrainasta. Venäjän tavoite on koko Ukraina sekä Ukrainan kansallisen ja kulttuurisen identiteetin tuhoaminen. Venäjä on osoittautunut hyvin epäluotettavaksi sopimuskumppaniksi, se ei etsi ratkaisua, jossa kumpikin (tai kaikki osapuolet) saavat jotain – haastateltu suomalaisupseeri näyttää unohtaneen tyystin sen, ettei Venäjään ole luottaminen. Venäjälle kyse on nollasummapelistä: joko me voitamme tai he voittavat. Tässä pelissä ”he” on Ukraina ja Ukrainaa tukeva yhteisö. Vallitsevassa tilanteessa ei myöskään voida ajatella, että Venäjä saisi hyökkäyssodalla jotain itselleen. Rauha nyt tarkoittaa uutta sotaa tuonnempana. Siksi on tärkeää viestiä selkeästi ja suoraan Venäjän suuntaan – Venäjä on nujerrettava Ukrainassa!

Kyseenalaista on myös se, kuinka suomalaisupseeri viestii ydinaseiden käytöstä: ”Venäjä ei tätä sotaa häviä, koska Venäjä on ydinasevaltio. Jos Ukraina aloittaisi suurhyökkäyksen Krimiä vastaan, niin Venäjä todennäköisesti käyttäisi taktista ydinasetta, upseeri sanoo”. (7) Eivätkä hänen väitteensä venäläisten oppimisesta viimeaikaisten näyttöjen perusteella pidä paikkaansa. (8) Mikäli Venäjä olisi ottanut opiksi, he tuskin olisivat toistaneet Vuhledarissa Butšan taisteluiden virhettä.

Luonnollisesti erilaisissa sotapeleissä on otettava huomioon taktisen ydinaseen käyttö mutta lähtöolettamus ei voi olla se, että ydinaseet takaavat a) voiton b) että niitä käytetään, vaikka sellainen löytyy arsenaalista. Tärkeintä on kuitenkin se, ettei ydinasekiristyksen edessä pidä taipua. Mikäli näin tehdään, luo se ennakkotapauksen, jota mahdollisesti jokin toinen valtio koettaa seuraavaksi hyödyntää tavoitteidensa saavuttamiseksi. Mutta asiaan liittyy toinenkin huomioitava asia. Taipuminen ydinasekiristyksen edessä voi johtaa siihen, että useampikin valtio näkee ydinaseen kehittämisen ja hankinnan turvallisuuspoliittisena ratkaisuna itselleen. Ukrainassakin on käynnissä keskustelu siitä, oliko ydinaseista luopuminen vastineena Budapestin sopimuksessa luvatusta alueellisen koskemattomuuden takaamisesta järkevää.

Allekirjoittajavaltioista Venäjä rikkoi sopimusta v. 2014 miehittäessään Krimin niemimaan, muiden valtioiden reagoimattomuus – kyvyttömyys riittäviin vastatoimiin – johti sotaan Ukrainan itäosassa ja myöhemmin (24. helmikuuta 2022) Venäjän laajaan hyökkäyssotaan koko Ukrainan valtiota vastaan. Tällaisen eksistentiaalisen uhan olemassaolosta ukrainalaiset olivat muistuttaneet lukuisia kertoja Krimin niemimaan miehitystä ja Ukrainan itäosissa alkanutta sotaa seuranneina vuosina. Josta päästäänkin kirjoitukseni alkupuolen ajatukseen, miksi läntinen yhteisö – Yhdysvallat ja Barack Obaman hallinto etunenässä – ei suhtautunut riittävällä vakavuudella ukrainalaisten viesteihin? Totuus Venäjän osallisuudesta sotaan Donbasissa oli tiedossa jo kesän 2014 koittaessa:

”Saksan lähetystön sotilasattasea, joka oli huippuammattilainen, oli käynyt avustajineen Venäjän ja Ukrainan rajalla. Hän oli nähnyt siellä kokonaisen kolonnan tunnuksettomia panssarivaunuja ja panssariajoneuvoja. Ne ajoivat Venäjälle Ukrainan alueelta, jonka Venäjä oli käytännössä miehittänyt”. Ote Saksan Venäjän-suurlähettilään Rüdiger von Fritschin haastattelusta ranskalaisdokumentista ”Putinin pitkä tie sotaan”. (9) Haastattelussa Fritsch kuvaa tapahtumaa touko-kesäkuulta 2014.

Ukrainan asevoimien osaamisen (kykyjen) tasoon kohdistuva kritiikki on varmasti monelta osin perusteltua, toisaalta kritiikki tulisi myös suhteuttaa tilanteeseen ja huomioida kokonaiskuva kaikilta osin. Samalla olisi ehkäpä syytä myös katsoa peiliin ja pohtia vakavasti edellä viittaamaani, suhtauduimmeko riittävällä vakavuudella Ukrainan turvallisuushuoliin? Mielestäni emme, mikä näkyi myös toistuvana siiman antamisena Venäjälle ja sen toimien katsomista läpi sormien, eikä vain Ukrainassa vaan monella muullakin kriisi ja sotatoimialueella.

Olen seurannut Ukrainan yhteiskunnallista tilannetta jo ajalta ennen Euromaidania, sen jälkeen erityisen tarkkaan aikaa Krimin niemimaan miehityksestä keväällä 2014 alkaneeseen sotaan Ukrainassa, jota Venäjä laajensi koko Ukrainaan kohdistuneeksi hyökkäyssodaksi reilu vuosi sitten helmikuussa. Kaikkina näinä vuosina olen pannut merkille, kuinka etenkin Saksa ja Ranska pyrkivät väheksymään Ukrainan turvallisuushuolia. Ja vaikka Ukraina oli käytännössä sodassa Venäjää vastaan v. 2014 eteenpäin, usein näytti siltä, että monet valtiot olivat valmiit kävelemään ukrainalaisten huolien yli – Viktor Medvedtšukille tuntui löytyvän puolustajia lännestä aina niin kauan, kunnes hänen nimensä pomppi esiin liian usein veroparatiisitutkimusten yhteydessä jne. Sama puolueellisuus oli havaittavissa ETYJ:n toiminnassa, jossa länsi alistui pelaamaan Venäjän ehdoilla. ETYJ:n Ukrainan monitorointimission toimintaan liittyvistä ongelmista olen kirjoittanut lukuisia lähteistettyjä blogeja. ETYJ:n toiminnan tarkoitus Ukrainassa varmasti oli hyvä, mutta lopulta Venäjä käytti sitäkin oman pelinsä välineenä romuttaen samalla organisaation arvovallan.

Ukrainan asevoimia ja sen koulutuksen tasoa arvostelleen Glen Grantin sanoissa on varmasti perää, mutta tästä kritiikistä ehkäpä useammankin eurooppalaisen – ruususen unta nukkuneen ja edelleen nukkuvan – valtion olisi syytä ottaa opiksi. Venäjän laaja ja brutaali hyökkäyssota koko Ukrainaa vastaan on kestänyt jo yli vuoden, mutta yhä edelleen moni eurooppalainen valtio painiskelee samojen puolustuspoliittisten ongelmien kanssa – paljon sanoja olemattoman vähän tekoja. Suomessa tilanne on hyvä, mutta aina se voisi olla parempi, mutta meidänkään ei pidä tuudittautua tähän vallitsevaan hyvänolontunteeseen. Läntisen yhteisön etu on se, että Venäjä nujerretaan Ukrainassa, että sen sodankäyntikyky lamautetaan vuosiksi, ja tämä aika meidän tulisi käyttää hyväksi. Valmistautua riittävän hyvin siihen mahdollisuuteen, että Venäjällä on jossain vaiheessa haluja ja kykyjä ryhtyä uuteen hyökkäyssotaan.

Marko

Lähteet:

1. https://yle.fi/a/74-20019659

2. https://areena.yle.fi/1-63493765 (Kurt Volkerin kommentti ajassa 32:50 eteenpäin).

3. https://yle.fi/a/74-20019659

4. https://yle.fi/a/74-20021385

5. https://yle.fi/a/74-20021385

6. https://yle.fi/a/74-20019659

7. https://yle.fi/a/74-20019659

8. https://www.suomenmaa.fi/uutiset/venaja-toisti-aarimmaisen-tuskallisen-virheen-ja-menetti-130-tankkia/

9. https://areena.yle.fi/1-63493765 (Rüdiger von Fritschin kommentti ajassa 19:18 eteenpäin).

*: Rehellisyyden nimissä on myös tunnustettava, että Harkovan rintamalohkon vastahyökkäyksessä Ukrainan onnistui mielestäni hyödyntää Venäjän heikkouksia ja puutteita erinomaisesti, ja saavuttaa merkittäviä voittoja hyvin lyhyessä ajassa. Kyseisessä hyökkäyksessä Ukraina, kritiikistä huolimatta, nähdäkseni onnistui hyökkäyssodassa varsin hyvin. Samalla sen yhteydessä toteutettiin pitkäkestoisia harhautusoperaatioita jne., jotka ovat olennainen osa onnistunutta hyökkäyssotaa, ja joihin Venäjä myös lankesi.

#StandWithUkraine

keskiviikko 8. maaliskuuta 2023

Valtiotieteen tohtori Paavo Väyrynen disinformaation levittäjänä

Edessä on muutaman viikon rynnistys vaalikamppailun muodossa ennen kevään eduskuntavaaleja huhtikuun alkupuolella. Puolueet ovat julkaisseet ehdokaslistansa, perinteisistä puolueista Keskustan Lapin vaalipiirin ehdokaslista herättää hyvin ristiriitaisia tunteita, syypää tähän löytyy valtiotieteen tohtori Paavo Väyrysestä.

Paradoksi, vaalisloganissa "Eteenpäin!" ja ehdokkaana menneisyyttä haikaileva Väyrynen.

Tuntuu hyvin oudolta, että vielä vuonna 2023, Paavo Väyrynen, kaikkien tekojensa ja etenkin puheidensa sekä kirjoitustensa jälkeen on löytänyt paikkansa Keskustan ehdokaslistalta. Väyryseltä löytyy yksistään viime vuodelta lukuisia kiistanalaisia jopa disinformatiivisia kirjoituksia, kuten syyskuinen blogikirjoitus ”Sotapropagandaa ja sodan retoriikkaa”. (1) Kyseisessä kirjoituksessa toistuu sellaisenaan koko Kremlin välittämä tarina Ukrainan sodan syntysyistä, joka on osoitettu silkaksi propagandaksi ja valheeksi lukuisia kertoja, lukuisten kirjoittajien toimesta:

”Helmikuussa 2014 Kiovassa toteutettiin länsimaiden tukema laiton vallankaappaus, jossa valtaan nousseet uudet vallanpitäjät ryhtyivät vainoamaan maan itäosissa ja Krimin niemimaalla asunutta maan venäjänkielistä vähemmistöä. Ukrainaa alettiin viedä sotilasliitto Natoon. Seurauksena olivat sisällissota ja Krimin valtaus.” (Lainaus Paavo Väyrysen blogista 23. syyskuuta 2022).

Moni ehkäpä kuvittelee, että kirjoituksessa on totuutta edes siteeksi, ettei meritoitunut valtiomies voi harhautua totuudesta liiaksi, mutta painotan, mikään Väyrysen yllä kirjoittama ei pidä paikkaansa. Ei mikään!

Venäläistaustaisia tai venäjää puhuvia ei vainottu Ukrainassa keväällä 2014. Tarina vainoista oli osa Kremlin narratiivia, jolla se perusteli (oikeutti) omia imperialistisia halujaan. Tätä tarinaa Kreml oli toistuvasti levittänyt myös Ukrainassa, esim. Oranssinvallankumouksen aikana vuoden 2004 lopulla ja seuraavan vuoden ensimmäisinä viikkoina. Mutta tarinalla oli pidempi historia, se oli osa Kremlin narratiivia, jolla se perusteli ”venäjänkielisten” suojelua maan rajojen ulkopuolella. Tässä yhteydessä on syytä huomioida myös se, että Venäjälle ulkomailla asuvat venäjää äidinkielenään puhuvat on yhtenäinen ryhmä (kollektiivi), jotka sen narratiivissa kaipaavat suojelua ollessaan alisteinen ja vainottu kansanosa. Venäjän kohdalla on tavattoman tuttua se, että se syyttää muita toiminnasta, johon se itse syyllistyy (esim. vähemmistöjen vainoaminen).

Vladimir Putin puheessaan v. 2014, Krimin niemimaan miehityksen jälkeen, rakensi omalta osaltaan tätä tarinaa venäläisten "suojelun" tarpeesta. Laajempi analyysi Putinin puheesta, Ilta-Sanomien Venäjä-toimittaja Arja Paanaselta, ohessa yksi kohta Paanasen analyysista, jossa korostuu tämä (Putinin näkemys) oikeudesta puolustaa ulkovenäläisiä.

"Putinin mukaan Ukrainassa asuu ja tulee asumaan miljoonia venäläisiä ja venäjää puhuvia ihmisiä.

– Venäjä tulee aina puolustamaan heidän etujaan poliittisesti, diplomaattisesti ja oikeudellisesti". (2)

Tämän näkemystä tukemaan Venäjällä propaganda tuottaa erilaisia valheita, joissa toistuu ajatus venäläisistä "vainon" kohteena, joka toistuu Väyrysenkin kirjoituksessa.

Itse asiassa ainoat, jotka ryhtyivät kevättalvesta 2014 ja Krimin niemimaan miehityksen eteenpäin vainoamaan ihmisiä, olivat Kremliä tukevat ryhmät Krimin niemimaalla ja myöhemmin Ukrainan itäosissa. He ryhtyivät vainoamaan Ukrainan uutta hallintoa tukevia ja Ukrainan yhtenäisyyttä tukevia ryhmiä ja henkilöitä. Krimin niemimaalla erityisesti Krimin tataareja Venäjän miehityksen alettua. Huomioitavaa on se, että vainon kohteeksi saattoivat päätyä myös etnisesti venäläiset, jotka vastustivat Venäjän toimia (miehitys, voimankäyttö, terrori jne.)

Krimin niemimaalla väkivaltaa (kiduttamisesta murhiin) kohdistettiin rauhanomaisiin mielenosoituksiin osallistujia kohtaan, ensimmäisen siviiliuhrin ollessa miehitystä rauhanomaisesti vastustanut Reşat Amet, jonka aseistetut militantit kaappasivat maaliskuun 3. 2014. Hänen ruumiinsa, jossa oli jälkiä kidutuksesta, löydettiin pari viikkoa myöhemmin. (3) Miehityksen alun jälkeen Venäjä on tuominnut reilusti yli sata Krimin niemimaan asukasta näytösoikeudenkäynneissä pitkiin vankeusrangaistuksiin, vielä suuremman joukon päättyessä epämääräisiksi ajoiksi pidätyskeskuksiin, joissa vangittuja kohdellaan huonosti, mutta myös kidutetaan.

Aivan kuten Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, Ukrainan etelä- ja itäosissa ensimmäisenä väkivaltaan turvautuivat keväällä 2014 venäläisryhmien provokaattorit ja heitä vaarallisemmat operaattorit, joilla oli usein joku tietty kohde, jonka kimppuun hyökätä. Hyökkäyksen ja väkivallan syy saattoi olla niinkin vähäinen, kuin Ukrainan värien kantaminen julkisella paikalla. Esim. keväällä 2014 provokaattorit ja agitaattorit hyökkäilivät Donetskissa Ukrainaa tukevien mielenosoittajien ja kansalaisten kimppuun. (4)

Väyrynen on toistanut Kremlin propagandaa kirjoituksissaan vuosien ajan, edes 24. helmikuuta 2022 jälkeen paljastuneet Venäjän asevoimien ja muiden operaattoreiden suorittamat julmuudet eivät ole saaneet Väyrystä "kääntämään takkiaan", minkä tarkoittaa sitä, että yksikään vakavasti otettava puolue ei voi hyväksyä Väyrysen kaltaista resonaattoria listoilleen – itse asiassa hänellä ei pitäisi enää olla sijaa päivänpolitiikassa. Ei ainakaan Keskustan kaltaisessa perinteisessä puolueessa, mutta taitaa puolueen kaappi olla samalla tapaa luurankoja täynnä kuin on Väyrysenkin. Ja tiedä mikä merkitys puolueen kyntävällä kannatuksella on siihen, että Väyrynen hyväksyttiin listalle. Ehkäpä tämä kertoo jotain myös puolueesta itsestään.

Väyrysen väitteet Ukrainan ajautumisesta sisällissotaan länsimaiden tukeman vallankaappauksen myötä ovat yhtälailla valheellisia. Vallankaappauksella hän tarkoittaa Euromaidan-liikettä, jossa kansa lähti kaduille kautta Ukrainan silloisen presidentin Viktor Janukovytšin jätettyä allekirjoittamatta neuvotellun EU-assosiaatiosopimuksen.

Ukrainalaisilla on kokemusta kansalaisaktivismiin turvautumisesta, mikä nähtiin vuosituhannen alkupuolella oranssinvallankumouksen aikaan, halutessaan painostaa poliitikkoja ja päättäjiä kokiessaan tulleensa kohdelluksi väärin. Samalla tavalla prosessi "polkaistiin" käyntiin sen jälkeen kun Viktor Janukovytš kieltäytyi allekirjoittamasta EU-assosiaatiosopimusta syksyllä 2013 – kansa koki oikeuksiaan poljetun, joten se käytti joukkovoimaa osoittaakseen kantansa. Sen sijaan, että Janukovytšin hallinto olisi ryhtynyt neuvottelemaan kansalaisten kanssa, se valitsi brutaalin voimankäytöntien hyvinkin varhain, jo joulukuussa 2013. Janukovytšin hallinnon virhe, kyvyttömyys ymmärtää tilannetta, johti eskalaatioon. Todennäköisesti virhe oli seurausta Venäjän painostustoinista taustalla, Vladimir Putin nimittäin pelkäsi ja pelkää edelleen värivallankumouksia, koska toteutuessaan Venäjällä, sellainen uhkaisi hänen asemansa.

Euromaidan-liikettä ja tapahtumia Kiovassa ja Ukrainassa kuvaa erinomaisesti Timo Hellenberg teoksessa Silminnäkijät – Taistelu Ukrainasta, teoksen toinen osio koostuu Nina Leinosen (nyk. Järvenkylä) silminnäkijäkuvauksella Ukrainan luisumisesta sotaan.

Ukrainan sodan väittäminen sisällissodaksi vielä tänään on räikeä vale. Venäjän harhautuksen (maskirovka) ja disinformaation perusteella tilanteen olisi voinut kuvitella olevan tämän keväällä 2014, mutta maallikollekin sodan todellinen luonne kävi ilmi viimeistään kesän koitettua ja Venäjän ryhdyttyä toimittamaan entistä raskaampaa kalustoa Itä-Ukrainassa operoiville joukoille. (5) Se, että vielä tänään toistaa Venäjän propagandaa "sisällissodasta" tai "separatismista" on tarkoitushakuista toimintaa – valehtelua, Venäjän narratiivin toistoa.

Mielestäni tietoinen ja tarkoituksellinen Venäjän propagandan levittäminen pitäisi riittää siihen, ettei yksikään vakavasti otettava puolue hyväksyisi Väyrystä ehdokkaakseen, Keskustapuolueen kannalta tilanteen tekee vieläkin oudommaksi Paavo Väyrysen toiminta viime vuosina, joiden – näin maallikkona – katsoisin vaikuttaneen runsaasti (negatiivisella tavalla) puolueeseenkin.

Muistamme Paavo Väyrysen perustaman Kansalaispuolueen, vähintäänkin merkillisine asiantuntijajäsenineen. Huom. Kansalaispuolue ry. perustettiin 4. helmikuuta 2016 ja se merkittiin yhdistysrekisteriin 8. maaliskuuta 2016. Kansalaispuolue ry. rekisteröitiin puolueeksi 15. joulukuuta 2016. Sittemmin Väyrynen erotettiin puolueesta, (6) ja puolue itsessään lopetti toimintansa. (7)

Väyrysen perustettua Kansalaispuolueen, siihen liitettiin joukko ns. asiantuntijajäseniä, joista osan tausta oli vähintäänkin kyseenalainen. Näiden asiantuntijajäsenien joukosta löytyi muun muassa Itä-Ukrainan miehitetyillä alueella työskennellyt qanonismin Suomeen lanseeranut Jarmo Ekman, ekonomi Jukka Davidsson – hänet tunnetaan nykyään paremmin levittämistään salaliittoteorioista. Näiden asiantuntijajäsenten joukkoon kuului myös nykyinen persukansanedusta Veikko Vallin. (8) Aiheesta lisää elokuussa 2017 kirjoittamassani blogissa "Kansalaispuolue, kadonnutta aikaa etsimässä".

Omanlaisensa osoitus harkinnan puutteesta oli se, ettei Väyrynen millään tavalla pyrkinyt irtisanoutumaan Kremlin propagandaa Suomessa levittäneen RuFi ry:n eli RUFI – suomalais-venäläinen yhdistys ry:n ja sen puheenjohtajan Daria Skippari-Smirnovin tuesta presidentinvaalikamppanjan aikana (v. 2018 presidentinvaalit). (9) RuFi ry:stä enemmän kirjoituksessani "RuFi ry – Venäjän pienimuotoista vaikuttamista Suomessa". Yhdistys tuli tunnetuksi järjestämällä Suomessa ensimmäiset kuolemattoman rykmentin marssit. Marssi on olennainen osa nyky-Venäjän toisen maailmansodan, venäläisittäin Suuren isänmaallisen sodan, palvontaa ja voiton ideologiaa.

Vaalivalvojaiset v. 2018, mukana myös RuFi:n Skippari-Smirnov.

Hyväksyessään Väyrysen ehdokkaakseen keskustassa turvaudutaan todennäköisesti matematiikkaan. Puolueen piirissä laskettaneen Väyrysen myötä tulevan enemmän ääniä kuin lähtevän. Heidän kannalta merkityksettömiä ovat kaltaiseni urputtajat, jotka eivät ole koskaan äänestänyt puoluetta, ja jotka eivät koskaan tule äönestämäänkään. Mainehaitasta viis, puolueelle tärkeämpiä ovat ne peräpohjolan äänestäjät, jotka "vanhasta tottumuksesta" äänestävät Väyrystä tulevissa vaaleissa. Tässä pelissä kansanedustaja Kärnänkin protestoinnilta suljetaan korvat.

Marko

Lähteet:

1. https://www.paavovayrynen.fi/2022/09/23/sotapropagandaa-ja-sodan-retoriikkaa/

2. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000009102756.html

3. https://khpg.org/en/1551563339

4. https://www.nbcnews.com/slideshow/amp/pro-russian-separatists-attack-ukrainian-rally-donetsk-55057578

5. Vuosien kuluessa Venäjän rooli on tarkentunut, mutta jo kesäkuussa 2014 sen rooli sodan aktiivisena osapuolena kävi ilmi Venäjältä Ukrainaan suoritettujen tuli-iskujen myötä. Kesän kuluessa Venäjän maaperältä tulitettiin sen asevoimien toimesta satoja kertoja Ukrainan alueita. Bellingcat julkaisi aiheesta useita raportteja, kuten Russian artillery attacks on Ukraine 2014.

6. https://yle.fi/a/3-10100561

7. https://yle.fi/a/3-12601004

8. https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/paavovayrynen/216759-asiantuntijajasenia-kansalaispuolueeseen/

9. https://www.hs.fi/politiikka/art-2000005542896.html?share=b4e0a49edd1251d689699106e9bf321c

keskiviikko 1. maaliskuuta 2023

Eduskuntavaalit 2023 – ”kansallismielisten” liikehdintää salaliittoteorioiden ja Venäjän varjossa

Eduskuntavaalien alla käytävä vaalitaisto on saamassa vauhtia medioissa kuin myös erilaisilla sosiaalisen median alustoilla. Edessä on muutaman viikon rynnistys eduskuntavaalien varsinaisen vaalipäivän ollessa sunnuntaina 2. huhtikuuta. (Ennakkoäänestys kotimaassa pidetään 22.-28. maaliskuuta välisenä aikana). Edellisten eduskuntavaalien alla kävin läpi useammassa blogissa suomalaisia kansallismielisiä puolueita ja niiden ympärillä havaittua liikehdintää. Tuolloin perinteinenkin media joutui pakostakin kiinnittämään huomiota Marco de Witin perustaman ja johtaman ”kansallismielisen” Suomen Kansa Ensin puoleen toimintaan kuin myös de Witin esiintymiseen turuilla ja toreilla ynnä pienpuoluetentissä. Marco de Witin kannanotot ja lausunnot tuolloin olivat – maltillisestikin ilmaisten – hyvin kontroversiaaleja: vihaan yllyttäviä, yhteiskuntarauhaa rikkovia ja suvaitsemattomia. Lokakuussa 2019 Suomen Kansa Ensin ilmoitti erottaneensa puolueen perustajiin kuuluneen de Witin. Puolueen mukaan syynä erottamiseen oli de Witin häiriköinti ja väkivaltaisuus, hän oli myös ottanut yhteen poliisien kanssa ja herättänyt yleistä pahennusta. (1) Marco de Wit on saanut puolen vuoden ehdollisen vankeustuomion niskoittelusta poliisia vastaan ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta sekä vuonna 2021 niin ikää puolen vuoden ehdollisen vankeustuomion Pirkanmaan käräjäoikeudessa kolmestatoista kunnianloukkauksesta, kolmesta törkeästä kunnianloukkauksesta, kahdesta kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja yhdestä uskonrauhan rikkomisesta. Osa syytteistä hylättiin. Oikeus määräsi de Witin maksamaan uhreille yli 23 000 euron korvaukset. (2)

Kristallipuolue ei sinänsä kuulu ”kansallismielisten” puolueiden joukkoon, vaaliliiton myötä sekin huomioitu kuvakollaasissa.

Tuleviin eduskuntavaaleihin Suomen Kansa Ensin laittaa ehdolle kymmenen henkilöä, joukossa kyseenalaista mainetta keränneet vastamedioihin laskettavan Reformi Studion ns. toimittajat Panu Huuhtanen (sitoutumaton) ja Tiina Keskimäki (sitoutumaton), listoilta löytyy myös tubettajana tunnetuksi tullut Pasi Viheraho sekä iltapäivälehtien otsikoihin päätynyt Samuel Gryning. Iltalehden Gryningin tuomioita käsitelleen artikkelin otsikko – Eduskuntavaaliehdokas puukotti alastoman miehen hengiltä – kertoo kaikessa makaaberiudessaan ehkäpä kaiken kyseisestä ehdokkaasta. (3)

Kiinnostavasti useampikin puolueen ehdokkaista viittaa salaliittoteoreetikoiden parissa suosittuun ”suuren puhdistuksen” tarpeellisuuteen, mikä – edellisen ryhmän mukaan olisi seurannut, jos Donald Trump olisi valittu toiselle kaudelle. Toisaalta viittaus ”suuren puhdistuksen” tarpeellisuuteen ei kuitenkaan yllätä, koska useampi puolueen ehdokkaista on ollut mukana tai on edelleen mukana salaliittoteorioita viljelevässä liikehdinnässä, joka nousi Suomessakin kokoaan merkittävämmin otsikoihin QAnon-liikkeen ja koronapandemian myötä. Suomen Kansa Ensin ehdokkaista aktiivisia toimijoita olivat (ja ovat edelleen) koronapandemian kiistäneet Panu Huuhtanen sekä Tiina Keskimäki, joista kumpikin kuuluu disinformatiiviseen Toimittajaliittoon, jonka taustalta löytyy Johan Bäckmaniin kytkeytyvä yhdistys. (4) Huuhtanen toistaa Venäjän narratiivia Ukrainan sodasta hyvinkin aktiivisesti, vastaavaa aktiivisuutta osoittaa myös useampi muu ehdokas, joihin palaan tuonnempana.

Suomen Kansa Ensin esittäytyy kansallismielisenä puolueena, hiukan samalla tapaa esittäytyy kansanedustaja Ano Turtiaisen johtama, liitoksissaan natiseva, Valta kuuluu kansalle sekä edellisestä eronneen Ossi Tiihosen perustama kansalliskonservatiivinen Vapauden liitto. Näitä kolmea puoluetta yhdistää myös se, että ollakseen kansallismielisiä ja Suomen etua ajavia puolueita, niiden riveihin ja/ tai ehdokkaiksi niiden listoilta on uinut yllättävän moni henkilö, jonka retoriikassa toistuu YYA-ajan henki tai jopa vielä pidemmälle menevä Kremlin myötäily. Mikä vaatii jo melkoista notkistelua kumartelun muodossa, koska mielessäni YYA-Suomi edustaa sellaista vaihetta maamme historiassa, mikä ei ole kunniaksi ja jonka jäänteet olemme toistaiseksi piilottaneet maton alle tai työntäneet luurankoina jonnekin komeron perälle.

Seuraavaksi voimme luoda katsauksen Perussuomalaisten listoilta kansanedustajaksi nousseen, ja sittemmin puolueesta erotetun, Ano Turtiaisen itsevaltaisesti johtamaan Valta kuuluu kansalle puolueeseen. Puolue on Turtiaisen yhden miehen Valta kuuluu kansalle -eduskuntaryhmän vireille panema projekti. Huomioitavaa on se, että puolueen taustalla oleva yhdistys keräsi puolueeksi rekisteröitymiseen vaadittavat 5 000 kannattajakorttia yhden vuorokauden aikana, elokuussa 2021. (5) Puolueen nimi Valta kuuluu kansalle on jo eräällä tapaa paradoksaalinen, kun huomioidaan se, että koko puolue on hyvin itsevaltaisesti johdettu, mikä lopulta johti Venäjää tukevien kannanottojen ja uskonnollisen fanatismin myötä puolueen hajoamiseen. Hajoamista edelsi eräänlainen ”vallankaappausyritys”, jolla itsevaltainen Turtiainen olisi syrjäytetty. Puolueesta käytetään pilkallisesti nimeä Valta kuuluu Kremlille, mikä ei ole ihme huomioidessamme puolueen piiristä esitetyn totalitaarisen nyky-Venäjän ja Vladimir Putinin ihailun, mikä yhdistyy voimakkaaseen tosiasioiden kieltämiseen, josta saimme viimeksi näyttöä kansanedustaja Turtiaisen 28. helmikuuta eduskunnassa pitämän puheenvuoron muodossa, jossa syyttävä sormi kohdistui Suomeen ja valtiojohtoomme – samalla Venäjän rikolliset toimet häivytettiin olemattomiin aivan kuin Venäjä olisi viaton uhri, jota syyttä rangaistaan. Vastenmielistä etten sanoisi!

Nimitykseltä Valta kuuluu Kremlille ei myöskään vie tenhoa ehdokaslista, jolta löytyy sellaisia Kremlin kellokkaita kuin Sofia Kazakova, joka jakaa sosiaalisessa mediassa avoimesti Kremlin propagandaa ja Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyitä pilkkaavaa materiaalia sekä Venäjän propagandaa ja disinformaatiota verkkoon tekevä Johan Bäckman. (6) Bäckman on Valta kuuluu kansalle -puolueen ehdokaslistoilla sitoutumattomana ehdokkaana Helsingin vaalipiirissä. Bäckmanilta on aiempaakin ehdokaskokemusta vaaleista. Vuoden 2012 kuntavaaleissa hän oli ehdokkaana vasemmistolaisen Suomen Työväenpuolueen listoilla, keräten Espoosta kokonaista 43 ääntä.

Edellisten lisäksi puolueen ehdokaslistoilta löytyy salaliittoteorioita levittävän Leveli-podcastin juontajina toimineet (toimivat) Milad Dehghan eli rap-artisti Slim Mill ja Nico Giansanti sekä äärioikeistolaisena katuaktiivina tunnetuksi tullut Helena Tanaka – tunnetaan myös nimellä Ely Rositawati Michiko Helena Tanaka (ent. Puustinen), joka pudotettiin perussuomalaisten kuntavaalilistalta vuonna 2021 kaikessa hiljaisuudessa sometallenteiden nostattaman kohun myötä. Kyseisissä tallenteissa vielä Puustinen-nimellä esiintynyt Tanaka on passittamassa poliittisia vastustajia keskitysleiriin – asiayhteys on sellainen, ettei kyseisiä tallenteita voi pitää edes huonona vitsinä. Auschwitzin maininta tällaisissa yhteyksissä yhdistettynä muuhun someviestittelyyn (kuvat ja kirjoitukset) ei herätä luottamusta. (7) Puustinen on myös osallistunut puhujana Fixit-mielenosoituksiin, joille Janus Putkonen on antanut runsaasti palstatilaa julkaisuissaan.

Jos Valta kuuluu kansalle, on avoimesti Kreml-myönteisellä linjalla liikkeellä, Vapauden liitto rikkoo koheesiota ja kansalaisyhteiskuntaa täällä Suomessa vain hiukan maltillisemmin mutta löytyypä senkin piiristä useampia Venäjän narratiivia toistavia ehdokkaita. Luonnollisesti kysymyksiä voi herättää se, että miksi Vapauden liiton ehdokaslistoille on hyväksytty niinkin monta Venäjän narratiivia toistavaa ehdokasta, kun alun perin moni Valta kuuluu kansalle -puolueesta eronnut erosi puolueesta juuri sen näkyvän Venäjä-myönteisyyden tähden. Vai häiritsikö puolueesta eronneita eniten Venäjä-myönteisyyden näkyvyys ja päällekäyvyys?

Aivan kuten Suomen Kansa Ensin ja Valta kuuluu kansalle, myös Vapauden liitto vetää puoleensa myös erilaisia salaliittoteoreetikoita, jossa tapauksessa ei myöskään ole ihme, että Venäjän propagandan levittäjiä löytyy, koska koronapandemia osoitti sen, että Venäjälle työskentelevät propagandistit hyödynsivät hyvin paljon salaliittoteoreetikoita disinformaation jakamisessa. Monissa tapauksissa oli havaittavissa salaliittoteoreetikoiden levittävän ensin sellaista koronapandemian tai rokotukset kiistävää materiaalia, joiden jäljet johtivat venäläisiin operaattoreihin ja siirtyvän hitaasti levittämään ja jopa tuottamaan Venäjää hyödyttävää propagandaa. Tänään tämä näkyy Suomessa Venäjän narratiivin toistona eri variaatioin. Suomen kohdalla ei myöskään pidä jättää huomiotta Johan Bäckmanin ohella Janus Putkosen aktiivista roolia denialismin jakajana, vaikka Putkosen rooli menneinä vuosina on pienentynyt liian monen nähdessä hänet liian ristiriitaisena toimijana näkyvine Venäjä-kytköksineen. Tänään Putkosen tuottama aineisto leviää voimakkaimmin Venäjää tukevien henkilöiden parissa, monien muiden nähdessä hänessä ristiriitaisen ja jopa parodiallisen hahmon. Putkosen ja Bäckmanin toiminnan osalta merkittävä jakolinja on 24. helmikuuta 2022 ja Venäjän koko Ukrainaan kohdistama brutaali suurhyökkäys, mikä on samalla myös terävöittänyt suomalaisten suhtautumista Venäjään ja sen bulvaaneiden toimintaan Suomessa. Edellinen toteamus ei suinkaan tarkoita, että meidän olisi levättävä laakereillamme tulevan vaalikamppailun ajan, ei missään nimessä! Nimittäin on enemmän kuin todennäköistä, että näissäkin vaaleissa esitetään niin ehdokkaiden kuin myös erilaisten salaliittoteoreetikoiden ja epäilijöiden taholta syytteitä vaalivilpistä ja/ tai muusta epärehellisyydestä. Spekulatiivisia, tämän suuntaisia viittauksia on jo havaittu esitettävän ”kansallismielisten” ehdokkaiden taholta.

Edellä hiukan tarkemmin läpi käytyjen puolueiden lisäksi tuleviin vaaleihin asettaa ehdokkaita kokojoukko pienpuolueita, kuten Kristallipuolue, joka muodostaa yhdessä Suomen Kansa Ensin ja Vapauden liitto puolueiden kanssa vaaliliiton. Vaaliliittoa täydentää puolueeksi pyrkivä Vallankumous ry, jonka puheenjohtaja Juha Huhtala on ehdolla eduskuntavaaleissa Vapauden liiton listoilta. Huhtala kuuluu myös siihen joukkoon pienpuolueiden ja ryhmien edustajia, jotka näkyvästi ja aktiivisesti vaativat rauhaa Ukrainaan vaatimatta kuitenkaan Venäjää vetäytymään kaikilta Ukrainalta miehittämiltään alueilta.

Vaaliliittojen vaaliliitto vm. 2023.

Kristallipuolueen listoilta on ehdolla tulevissa eduskuntavaaleissa salaliittopiireistäkin tuttu Mikko Vapa, joka tavallaan jatkaa Kristallipuolueesta viime kuntavaaleissa Sastamalan valtuustoon pyrkineen Jarmo Ekmanin viitoittamalla tiellä. Sen ohella, että Jarmo Ekman ehti toimia Paavo Väyrysen perustaman Kansalaispuolueen asiantuntijajäsenenä työskenneltyään ensin miehitetyssä Itä-Ukrainassa, on Ekman kuvaillut itseään henkilöksi, joka lanseerasi QAnon-liikkeen Suomeen. Kristallipuolueelle on tässä yhteydessä anna tämän enempää tilaa, tarkoituksenani oli keskittyä muutamaan näkyvään oikealla laidalla olevaan kansallismieliseen puolueeseen, johon joukkoon on laskettava avoimesti äärioikealle itsensä asemoiva Sinimusta Liike. Puolueen eduskuntavaaliohjelman alku kertoo puolueen tavoitteet – he ovat ainakin rehellisiä.

”PÄÄMÄÄRÄNÄ SUOMALAINEN SUOMI

Tavoitteena nolla maahanmuuttajaa…”. (8)

Sinimustan liikkeen ehdokaslistoilla on useita lakkautetun uusnatsijärjestö Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen toiminnassa mukana olleita, muun muassa Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen puheenjohtajana toiminut Antti Niemi. (9)

Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen Ruotsin organisaatio on tehnyt tiivistä yhteistyötä venäläisen imperialistisen ja äärioikealle sijoittuvan RIM:in eli Russian Imperial Movementin (ven. Русское имперское движение – РИД; Russkoe Imperskoe Dvizhenien – RID) kanssa. Yhteistyö alkoi v. 2015, jollei jo sitä ennen. (10) Suomessa kanssakäyntiä on tietojeni mukaan harjoitettu matalammalla profiililla, mutta yhteistoimintaa on myös ollut suomalaisten Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen jäsenten ja venäläisten välillä. On mahdollista, että yhteistoiminta on hiipunut viime vuosina yksittäisten henkilöiden yhteydenpidoksi.

Terhi Kiemungin Tampereella 12. maaliskuuta 2022 pitämän puheen ei voi kuitenkaan sanoa lisäävän luottamusta puolueen position suhteen suhtautumisessa Venäjään. (11) Tiedä sitten onko Kiemunki vain ja ainoastaan hyödyllinen idiootti vaiko jotain enemmän, se meidän on kuitenkin muistettava, että jokainen Venäjää tukeva tai myötäilevä lausunto ei automaattisesti tarkoita sitä, että kyseinen henkilö työskentelee Venäjälle. Meidän on myös muistettava se, että joukossamme on heitä, jotka vapaasta tahdosta puolustavat Venäjää. Keir Giles kuvaakin uusimman teoksensa Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee, osassa 6 Auliit apurit erinomaisen hyvin tätä toimintaa ja siihen liittyviä nyansseja, ja joukon monimuotoisuutta.

Marko

Lähteet:

1. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000006292221.html

2. https://www.hs.fi/kotimaa/art-2000008009909.html

3. https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/68d1e539-56fd-4a57-bb30-20e961adc43a

4. https://uusimaanpuolustus.blogspot.com/2020/01/analyysi-disinformaatio-jarjestaytyy.html

5. https://www.is.fi/politiikka/art-2000008187449.html

6. https://demokraatti.fi/vkk-puolue-yrittaa-saada-dosentti-johan-backmanin-eduskuntaan

7. https://twitter.com/TiiaMaija/status/1166294734819643392

8. https://sinimustaliike.fi/eduskuntavaaliohjelma-2023/

9. https://www.aamulehti.fi/kotimaa/art-2000009417591.html

10. http://anton-shekhovtsov.blogspot.com/2015/09/russian-fascist-militants-give-money-to.html

11. https://sinimustaliike.fi/blogit/terhi-kiemungin-puhe-tampereella-12-3-2022/

Valta kuuluu kansalle puolueesta enemmän toukokuussa 2022 kirjoitetussa blogissa Valta Kuuluu Kansalle – Kremlin asiamiehet Suomessa. Huom. blogi kirjoitettu ennen kesän 2022 kritisoitua puoluekokousta, jossa tervehdyksen kävi jättämässä Venäjän suurlähetystön edustaja sekä hajoamiseen johtanutta prosessia. Blogissa hyödynnetty myös puolueen verkkosivuja.

Venäjän narratiivi rauhantoiveineen toistuu. Kuvakollaasin lainaukset ovat ”kansallismielisten” puolueiden eduskuntavaaliehdokkailta Juha Korhonen, sitoutumattomana Vapauden liiton listoilta ja Vapauden liiton 2. varapj. ja eduskuntavaaliehdokas Niko A. Kaukolta sekä Vallankumouspuolueen puheenjohtajalta Juha Huhtalalta, joka on tulevissa eduskuntavaaleissa ehdolla Vapauden liiton listoilta.

Blogia päivitetty Valta kuuluu kansalle ehdokkaiden osalta 12. maaliskuuta 2023.

perjantai 24. helmikuuta 2023

Venäjän tie hyökkäyssotaan –

jota ennen länsi oli myynyt Ukrainan

Vuosi sitten vuorokausi oli juuri vaihtunut, elettiin 24. helmikuuta ensimmäisiä hetkiä, jolloin julkaisin blogin Kremlin propagandaoperaattoreita miehitetyssä Itä-Ukrainassa, joka alkoi:

”Venäjän propagandakoneisto on julkaissut viimeisimpien vuorokausien kuluessa miehitetyn Itä-Ukrainan alueelta lukuisia omaa narratiivia tukevia propagandavideoita, joiden tarkoituksena on toimia ”todisteena” ukrainalaisprovokaattoreiden tai -sabotöörien suorittamista hyökkäyksistä.” (1)

Oletin tuolloin, että tämä propagandan ja disinformaation täyttämä vaihe kestäisi päivistä jopa viikkoihin, kunnes Venäjä aloittaisi operaation seuraavan vaiheen eli hyökkäyssodan toisen vaiheen (huom. ensimmäisen vaiheen voi katsoa päättyneen helmi-maaliskuussa 2015 Debaltseven taisteluiden päätyttyä). Venäjällä oli eri toimijoiden – propagandisteista Vladimir Putiniin – taholta alustanut tätä vaihetta jo pidemmän aikaa. Kuinka väärässä olinkaan, muutamaa tuntia myöhemmin aamuviiden jälkeen maailma muuttui peruuttamattomasti. Ilmahälytyssireenit soivat kautta Ukrainan, venäläiskolonnien aloittaessa etenemisen syvemmälle Ukrainaan.

Vuonna 2014 alkaneessa sodassa kaatuneita, Tšernivtsi – Ukraina 2018.

Helmikuun 24. päivä eri viestimet täyttyivät otsikoista ”Venäjä on aloittanut hyökkäyksen Ukrainaan” – sanat muokkasivat todellisuutta, häivyttivät sen tosiasian, että Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan jo vuosia sitten. Ensin anastaessaan sotilasoperaatiolla Krimin niemimaan helmi-maaliskuussa 2014 ja myöhemmin samana keväänä kylväessään sodan Ukrainan itäisiin osiin, josta lähtien Ukrainassa oli käyty sotaa, jossa oli menehtynyt joulukuun 2021 loppuun mennessä YK:n julkaiseman arvion mukaan yli 14 000 sotilasta ja siviiliä. (2) Tässä kohdin on syytä huomauttaa se, ettei Venäjä ollut julkaissut tappioitaan Ukrainan sodassa (helmikuun 2014 ja joulukuun 2021 välillä). Tänä aikana Venäjältä oli osallistunut vapaaehtoisjoukkojen ohella sotatoimiin Ukrainassa joukkoja asevoimista ja turvallisuuspalvelun sekä sisäisen turvallisuuden joukoista, että sellaisista palkkasotilasorganisaatioista, joilla oli tiivis yhteys Venäjän valtiollisiin organisaatioihin. Kansalaisjärjestöt Venäjällä ovat arvioineet Venäjän kokonaistappioiden nousseen Ukrainan sodassa joulukuun 2021 loppuun mennessä tuhansista jopa kymmeniin tuhansiin.

Minusta on naiivia ajatella, että Venäjän hyökkäys vuosi sitten olisi ollut täydellinen yllätys, kun niitä ennusmerkkejä oli ilmassa jo niin paljon. Niitä oli kertynyt vuosien ajalta koventuneen sanankäytön myötä. Maailman olisi ollut syytä herätä todellisuuteen viimeistään tammikuussa 2021 RT:n päätoimittajan Margarita Simonjanin vieraillessa miehitetyssä Donetskissa. Hänen ”integraatiofoorumissa” pitämänsä puheen keskeisin ajatus oli Donbas on Venäjää. Puheessa toistui voimakkaana sama narratiivi kuin Krimin niemimaan anneksoinnin yhteydessä, jolloin venäläispropaganda toisti hokemaa – Krim on Venäjää! Jokaisen Venäjä-tuntijan olisi pitänyt ymmärtää sanojen merkitys ja huomioida se, missä ne lausuttiin. Hiljaisuus…

Hiljaisuus oli lähes yhtä rikkumaton Vladimir Putinin, historiaa vääristelleen ja yksipuolisesti tulkitun, esseen julkaisun jälkeen. Historioitsija Johannes Remy tarkasteli kirjoituksessaan ”Vladimir Putinin Ukrainaa ja sen historiaa käsittelevän artikkelin heikkoudet” Putinin kirjoittamaa artikkelia päättäen kirjoituksensa väkevästi:

”Yleisvaikutelmaksi artikkelista jää, että ukrainalaiset ja venäläiset ovat kirjoittajan mielestä yksi kansa riippumatta siitä, mitä ukrainalaiset asiasta ajattelevat. Toinen voimakas vaikutelma on kirjoittajan kyvyttömyys arvioida kriittisesti Venäjän politiikkaa Ukrainassa sekä menneisyydessä että nyt. Olisiko sillä jotain tekemistä sen kanssa, että monet ukrainalaiset kokevat Venäjän vihollisekseen?” (3)

Historioitsija ilmaisee asiansa harkiten mutta selkeästi, kun Putinin artikkelista huokui kyvyttömyys arvioida omia ja Venäjän toimia kriittisesti, niin olisiko tämän pitänyt kertoa meille jotain ja – mikä tärkeintä – olisiko meidän pitänyt tehdä jotain enemmän? Putin kirjoitti (julkaisi) artikkelinsa kesällä 2021 aikaa suurhyökkäyksen alkuun oli vielä runsaasti. Vaikka olimme uinuneet vuosia, aikaa vastatoimille olisi ollut jonkin verran. Vähintäänkin meidän olisi pitänyt aloittaa valmistautuminen pahimman varalle ja ryhtyä varustamaan Ukrainaa jo tuolloin. Vaan olisiko tämä pitänyt tehdä vieläkin varhaisemmassa vaiheessa? Kyllä olisi!

Ranskalaisdokumentissa ”Putinin pitkä tie sotaan” haastatellaan Saksan Venäjän-suurlähettiläs Rüdiger von Fritschiä, joka toteaa –

Tämä tapahtui kevätkesällä 2014 eli sodan ensimmäisinä kuukausina, kyseinen sotilasattasea oli kuvannut tapahtuman (von Fritsch oli luonnollisesti nähnyt kuvat). Tapahtunut tuotiin julki venäläisille Normandian maihinnousun muistojuhlassa kesäkuussa 2014. Voimme siis rehellisesti todeta, että tuolloin saksalaisille on täytynyt käydä selväksi se, että Venäjä on sodan osapuoli Itä-Ukrainassa, että Venäjä sotii Ukrainassa. Hiljaisuus jatkui…

Lännelle annettiin lukuisia mahdollisuuksia toimia, tukea Ukrainaa nähtyä merkittävästi enemmän, useitten syitten takia niin ei tehty. Merkittävään rooliin nousi luonnollisesti Barack Obaman hallinnon päätös kieltäytyä toimittamasta Ukrainalle tappavaa aseistusta. Sen ohella, että se heikensi Ukrainan varustautumista ja tuotti tappioita sotatoimialueella, niin uskoisin sillä olleen vaikutuksensa myös siihen, kuinka ja miten eurooppalaiset valtiot tukivat Ukrainaa.

Donald Trumpin nimitettyä Kurt Volkerin Ukrainan erityislähettilääksi, tämä oli erittäin harmistunut Saksan ja Ranskan toiminnasta. Volker tapasi tehtävässään ensitöikseen ukrainalaisia, vieraillen tämän jälkeen sotatoimialueella Donbasissa –

Volkerin havainto käy yksiin niin monen muunkin havaintojen kanssa, etenkin Saksa ja Ranska (mutta myös moni muu maa) kohteli Ukrainaa aivan eri standardein kuin Venäjää. Venäjän toimia katsottiin läpisormien niin Ukrainassa kuin myös Syyriassa, ja myöhemmin monella muullakin konflikti- ja sotatoimialueella. Venäjän asevoimat oli syyllistynyt sotarikoksiin Syyriassa, Venäjä valtiona tuki sotarikoksiin syyllistynyttä Bašar al-Assadin hallintoa. Ilman Venäjän voimakasta tukea al-Assadin hallinto olisi todennäköisesti kaatunut jo vuosia sitten. Aivan kuten läntinen yhteisö on vältellen ja vähätellen käynyt keskustelua Venäjän harjoittamista julmuuksista Syyriassa, yhtä välttelevää keskustelu on ollut Venäjän tiliin laitettavista julmuuksista Ukrainalta miehitetyillä alueilla (ts. Krim ja Donbas, ajalta ennen helmikuuta 2022).

Valitettavasti länsi petasi Venäjälle tien offensiiviin helmikuussa 2022. Se ei ottanut kuuleviin korviinsa Garri Kasparovin varoittavia sanoja –

”Länsimailla oli nykyistä enemmän vaikutusvaltaa Putinin ensimmäisen presidenttikauden alussa, jolloin hän vielä kokeili, mistä kaikesta voi selvitä ilman sanktioita. Kuin kuka hyvänsä itsevaltiaaksi syntynyt, Putin kunnioittaa ainoastaan voimaa. Hän ottaa askeleen, katselee ympärilleen, nuuhkii ilmaa, ja jos kielteisiä seurauksia ei ilmaannu, hän ottaa seuraavan askeleen. Jokaisen askeleen jälkeen hän saa lisää itseluottamusta ja häntä on vaikeampi pysäyttää. Diplomaattien ja ulkoministerien vaimeat huolenilmaisut käyvät Putinin kaltaiselle ihmiselle vihreästä valosta. Hänen tulkitsemanaan sen kaltainen jaarittelu on täysin merkityksetöntä”. (6)

Emmekö me juuri toimineen näin, ja vieläpä monen monta kertaa? Meidän ei tarvinnut sanoa Putinille ”Ota jos haluat”, koska tekomme ja elekielemme puhuivat sen puolesta, että olemme heikkoja ja kykenemättömiä puolustamaan arvojamme ja demokratiaa. Tätä korosti Obaman hallinnon kyvyttömyys toimia Syyriassa sen jälkeen, kun Bašar al-Assadin hallinto toistuvasti, Venäjän tuella, oli käyttänyt kemiallisia aseita kansalaisiaan vastaan ja oli toistuvasti syyllistynyt sotarikoksiin. Ne olivat signaaleja Putinille, merkkejä, joiden perusteella hän uskoi voivansa ryöstää loputkin Ukrainasta.

Venäjän sota Ukrainassa eskaloituu

Venäjän laajan (usean rintaman) offensiivin ei pitänyt olla kenellekään yllätys. Aivan eri asia on se, oliko hyökkäys millään mittarilla järkevä (tai oliko se länsimaittain ajateltuna looginen), mutta yllätys se ei missään nimessä ollut. Merkit vuoden 2021 alkupuolelta lähtien kertoivat karua kieltään siitä, että Venäjällä oli hylätty kaikki mahdolliset neuvottelut Volodymyr Zelenskyin hallinnon kanssa. Kuherruskuukausi, jos sellaista oli ollutkaan, oli takana myrskyisä tulevaisuus edessä. Oma epäilykseni on, että laaja offensiivi olisi tullut jo aiemmin, mutta Kremlin pelikirjaa sekoitti epävakaa tilanne Valko-Venäjällä elokuun 2020 presidentinvaalien jälkeen, joiden tulosta Aljaksandr Lukašenka ei kunnioittanut. Lukašenkan varastettua vaalit, kansa lähti kaduille osoittamaan mieltään ja kansa pysyi kadulla hallinnon väkivallasta huolimatta lähes vuodenpäivät aina kesän 2021 loppuun saakka. Lukašenkan rikollisen hallinnon saatua tilanteen jonkinasteiseen hallintaan Valko-Venäjällä, saattoi Venäjä luottaa siihen, että Valko-Venäjän alue oli hyödynnettävissä offensiivissa Ukrainaan, että Valko-Venäjältä käsin oli mahdollista koettaa yllättävää iskua Kiovaan ja pääkaupungin kukistamisen myötä saada Ukraina antautumaan nopealla tahdilla. Venäjän suunnitelmassa oli liian monta jos-sanaa mutta niiden ohella se perustui suodatettuun informaatioon, ehkäpä informaatio oli suodattunut sellaiseksi, jota Putin halusi kuulla ja näin se vääristyi sellaiseksi, ettei se enää vastannut todellisuutta. Laadittiinko vääristyneen tiedustelutiedon pohjalta mielipuolinen suunnitelma ”erikoisoperaatiosta”, jolla Ukraina kukistuisi muutamassa päivässä. Entä ruokkiko mielipuolisia suunnitelmia Krimin niemimaan valtauksen helppous (jolloin jäi huomiotta kokonaisuuteen vaikuttaneet tekijät) tai länsimaiden kyvyttömyys toimia määrätietoisesti Venäjän suhteen, mikä heijasteli myös Ukrainan kykyyn käydä sotaa idässä – käytännössä Ukraina joutui käymään sotaansa vuosien ajan vähintäänkin toinen käsi selän taa sidottuna.

Olen seurannut Ukrainassa käytyä sotaa sen ensihetkistä lähtien. Venäjän helmi-maaliskuussa 2014 suorittama Krimin niemimaan miehitys ja sitä Ukrainan etelä- ja itäosissa seuranneet Venäjän operaattorien toimet olivat askel laajempien sotatoimien alulle. Huhtikuun 12. 2014 venäläisen tiedustelu-upseeri Igor Girkinin komentamat joukot aloittivat operaation Slovjanskin ja Kramatorskin alueella, jota seurasi varsinaisten sotatoimien alkaminen. Kun peilasin vuoden 2021 tapahtumia Itä-Ukrainan sotatoimialueella kevääseen ja kesään 2014, ilmassa näkyivät merkit Venäjän asenteen muuttumisesta. Sota idässä oli ollut vuosien ajan asemasotaa, jossa nähtiin toisinaan lyhyitä (mutta intensiivisiä) yhteenottoja, mutta vuoden 2016 jälkeen Venäjänkään taholta ei ollut pyritty merkittäviin läpimurtoihin.

Vuoden 2021 kevättalven ja kevään kuluessa Venäjän joukkojen (jotka koostuivat 1. ja 2. armeijakunnan joukoista, palkkasotilaista sekä Venäjän asevoimien ja turvallisuusorganisaatioiden joukoista) toiminta alkoi muuttua aiempia vuosia aggressiivisemmaksi. Tykistöä ja raskaita kranaatinheittimiä alettiin käyttää päivittäin, vuosien tauon jälkeen etulinjaan ilmestyivät taistelupanssarivaunut, joilla myös tulitettiin kohteita Ukrainan kontrollissa olevilla alueilla. Venäjä alkoi tulittaa säännöllisesti suojeltuja siviilikohteita Ukrainan kontrolloimilla alueilla, näiden kohteiden joukossa oli Krasnohorivkan keskussairaala, jota tulitettiin 120 mm kranaatinheittimillä illalla 4. toukokuuta, venäläiset tulittivat myös kouluja ja päiväkoteja entistä useammin. Kevään ja kesän 2021 kuluessa Venäjän lisääntyvät aggressiot kohdistuivat myös HALO Trustin miinanraivaajiin kuin myös ETYJ:n Ukrainan monitorointimission tarkkailijoihin – myöhemmin saman vuoden aikana ETYJ:n tarkkailijoiden työ kävi osassa miehitettyjä alueita mahdottomaksi väkivallan uhan, pelottelun sekä muiden toimien tähden. Se, etteivät länsimaat reagoineet Venäjän näinkään räikeisiin rikkeisiin, näyttäytyi Putinin silmissä heikkoutena – kyvyttömyytenä toimia uhan edessä.

Samaan aikaan jännityksen nousun kanssa Venäjä jatkoi joukkojen siirtoja Ukrainan rajoille. Kiinnitämme usein huomiota loppuvuonna 2021 alkaneisiin, mittaviin, joukkojensiirtoihin Venäjän keski- ja itäosista Ukrainan vastaisille rajoille. Tällöin meiltä jää kuitenkin huomiotta se, että Venäjä aloitti joukkojen ja etenkin kaluston siirrot jo kevättalvella 2021, ensin Krimin niemimaalle ja Rostovin alueelle ja myöhemmin Voronežin sekä Belgorodin alueille. Todellisuudessa Venäjän varautuminen ja varustautuminen oli merkittävästi pidempi prosessi kuin vain pari-kolme kuukautta joulukuusta 2021 helmikuuhun 2022. Kirjoitin kesäkuun 2021 lopulla blogin, jossa tarkastelin Venäjän joukkojensiirtoja keväällä 2021 ja etenkin sitä, kuinka kesäkuussa (Venäjän päinvastaisista puheista huolimatta) kalustoa oli edelleen runsaasti niillä alueilla, joille sitä oli kevättalven kuluessa siirretty.

Sama oli havaittavissa myös syksyllä Zapad-2021-sotaharjoituksen jälkeen Venäjän jätettyä huomattavan määrän kalustoa Ukrainan vastaiselle rajaseudulle pohjoisesta Valko-Venäjän rajantuntumasta etelään miehitetylle Krimin niemimaalle saakka. Tuolloin alkoivat täyttyä harjoitusalueet länsi-Venäjällä Brjanskin ja Kurskin alueilta etelään.

Lännen vastaus Venäjän eskalaatiouhkaa lisääviin toimiin olivat neuvottelut, jatkuvien neuvotteluiden kierre sen sijaan, että viimeiset kuukaudet ennen vääjäämätöntä olisi käytetty myös Ukrainan varustamiseen – mikä alkoi aivan liian myöhään helmikuussa 2022, vain päiviä ennen Venäjän suurhyökkäyksen alkua. (Huom. varustaminen ei olisi sulkenut pois neuvotteluita, nyt vain ensin mainittuun ryhdyttiin aivan liian myöhään – miksi? Eskalaatiouhan vuoksiko?)

Venäjän joukkojensiirron viimeisin vaihe alkoi joulukuun 2021 ja tammikuun 2022 kuluessa, ennen Valko-Venäjällä järjestettyä Union Resolve-2022-sotaharjoitusta. Noina viikkoina junat idästä ja Kaukoidästä siirsivät kalustoa, materiaalia ja entistä enemmän miehiä Ukrainan vastaisille rajoille. Arpa oli heitetty! sodan laajeneminen oli enää ajankysymys.

Helmikuun 21. päivä (v. 2022) Venäjä tunnusti miehittämiensä Itä-Ukrainan alueiden ”itsenäisyyden”. (7) Helmikuun 21. ja 22. päivän välisenä yönä Venäjän asevoimien yksiköt ylittivät näkyvästi Venäjän ja Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden (Venäjän kontrolloiman) rajaseudun – ennen aamua ensimmäiset Venäjän asevoimien yksiköt olivat näkyvästi Donetskissa. Tässä on juuri huomioitavaa toimien näkyvyys, aiemmin Venäjä lähetti yksikkönsä tunnuksettomina ja huomaamattomasti Itä-Ukrainan miehitetyille alueille, nyt toiminta oli näkyvää joukkojen edetessä kolonnissa rajalta kohti Donetskia sekä Luhanskia.

Mutta jo päiviä aiemmin sotatoimet Ukrainan itäosissa olivat nousseet jälleen uudelle tasolle. Helmikuun 17. päivä venäläisjoukot tulittivat Stanytsia Luhanskan pikkukaupunkia miehitetyn Itä-Ukrainan alueelta. Kaupungin alueelle osui tuli-iskuissa kymmeniä tykistökranaatteja, joista yksi osui Kindergarten №21 ”Каzkаn” ulkoseinään, toisen osuessa päiväkodin pihamaalle.

Helmikuun 18. päivä klo. 10:25 venäläiset tulittivat Vrubivkan taajamaa. Tulituksessa 122 millin tykistökranaatti osui peruskoulun pihamaalle oppituntien ollessa käynnissä. Osumahetkellä koulussa oli henkilökunnan lisäksi paikalla kymmeniä koululaisia. Tykkituli vaurioitti myös useita asuinrakennuksia sekä kaasunjakeluverkkoa. Sama toistui Popasnan eteläpuolella, jossa Novozvanivkan kylää tulitettiin 152 millin kenttätykeillä, asuintalojen vaurioitumisen ohella kylä jäi tulituksen jälkeen ilman sähköä, puolenkymmenellä muulla paikkakunnalla Ukrainan itäosissa rintamalinjan tuntumassa.

Kyse ei ollut enää muutamista tykistöllä ja kranaatinheittimillä suoritetuista tuli-iskuista, vaan pidempikestoisesta tulittamisesta, joka kohdistui lukuisiin paikkakuntiin rintamalinjalla. Samalla näiden ns. tulitaukorikkomusten määrä nousi kymmenistä satoihin vuorokaudessa, viimeisinä päivinä ennen Venäjän 24. helmikuuta alkanutta laajaa hyökkäyssotaa sen joukot tulittivat ukrainalaisten asemia ja kohteita Ukrainan kontrolloimilla alueilla kaikilla käytössä olevillaan asejärjestelmillä (pois lukien raketinheittimet). Miehitettyjen Donetskin ja Luhanskin alueille sijoitetut joukot muodostivat 1. armeijakunnan (Donetskin alue) ja 2. armeijakunnan (Luhanskin alue). Kumpikin armeijakunnista oli jo tuolloin alisteinen Venäjän asevoimille. Ennen 24. helmikuuta 2022 Venäjän Ukrainan sotatoimien esikunta sijaitsi Eteläisen sotilaspiirin alueella, Novotšerkasskissa. *

Venäjän laajan offensiivin alku oli enää ajankysymys, koska päiviä aiemmin (10.-11. helmikuuta) Venäjä oli ryhtynyt keskittämään joukkojaan hyökkäyksen lähtöalueille Ukrainan vastaisen rajan tuntumaan, Belgorodin alueella Venäjä on siirtänyt alle 15 kilometrin päähän Ukrainan vastaisesta rajasta. Aluetta halkova E105-pikatie olikin yksi reiteistä, jota myöten venäläiset yrittivät edetä kohti Harkovaa. Juuri tällä rintamalohkolla Venäjän offensiiviin osallistui myös Petsamon alueelle sijoitettu 200. moottoroitu jalkaväkiprikaati, joka menetti vahvuudestaan huomattavan osan offensiivin ensimmäisinä päivinä ja viikkoina raskaissa taisteluissa Harkovan pohjoispuolisilla alueilla. (8)

Tuhoutuneen venäläisen taistelupanssarivaunun tykkitorni, Harkovan alue, Ukraina.

Vuosi sitten 24. helmikuuta 2022 maailma totisesti muuttui, mutta kiitos Ukrainan ja ukrainalaisten urhean vastarinnan ja taistelun, ja heidän Venäjälle ja venäläisille aiheuttamien mittavien tappioiden myötä tänään päivänsarastus on toiveikkaampi kuin vuosi sitten. Venäjän laajan offensiivin ja sodan brutaaliuden myötä meille on viimeistään paljastunut lukuisten Venäjä-asiantuntijoiden kyvyttömyys ymmärtää Venäjää ja totalitaarisen valtion toimintamekanismeja. Nämä asiantuntijat ja poliitikot ovat ohjanneet meitä kaikkia harhaan vuosien (tai vuosikymmenten) ajan maalaillessaan kuvaa Venäjästä, jota ei ollut olemassakaan muualla kuin heidän kuvitelmissa. Kiitos Ukraina ja ukrainalaiset!

Слава Україні!

Marko Enqvist

Lähteet:

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2022/02/kremlin-propagandaoperaattoreita.html

3. https://www.johannesremy.com/blogi/2021/07/19/38712

4. https://areena.yle.fi/1-63493765 (Rüdiger von Fritschin kommentti ajassa 19:18 eteenpäin).

5. https://areena.yle.fi/1-63493765 (Kurt Volkerin kommentti ajassa 32:50 eteenpäin).

6. Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset, s. 39.

7. https://www.verkkouutiset.fi/a/vladimir-putin-tunnustaa-luhanskin-ja-donetskin/#194c9420

8. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000009273222.html

*: Venäjä siirsi keväällä joukkojaan Ukrainalta miehitetyille alueille – .

**: Venäjän miehitysarmeija Itä-Ukrainassa, ennen 24. helmikuuta 2022.

Kuvat Tšernivtsistä ja Helsingistä, Marko Enqvist.

Tuemme Ukrainaa: Support Ukraine, helmikuu 2022 – Helsinki.

#StandWithUkraine

torstai 23. helmikuuta 2023

Rauhanpuolustajat – työtä ”rauhanohjusten” puolesta vuodesta 1949

Huomenna, helmikuun 24. päivä tulee vuosi täyteen Venäjän koko Ukrainaan ulottaman hyökkäyssodan alkamisesta, on siis luonnollista, että erilaiset järjestöt ja organisaatiot muistavat sodan uhreja tuomiten Venäjän brutaalin hyökkäyssodan. Silmissäni kaikkien välittämä viesti ei vain tunnu vilpittömältä, Rauhanpuolustajien sanomasta jää itse asiassa paska maku suuhun – asia sivistymättömästi ilmaisten.

Aseistakieltäytyjäliitto (AKL), Rauhanliitto, Rauhanpuolustajat ja Sadankomitea järjestävät lauantaina 25. helmikuuta Rauha Ukrainaan – Venäjä ulos ja vastuuseen -mielenosoituksen Helsingin ohella Tampereella ja Joensuussa. Helsingin mielenosoituksen päättyessä Tehtaankadulle Venäjän suurlähetystön edustalle.

”Vaadimme Eurooppaan rauhaa. Venäjän on välittömästi lopetettava laiton hyökkäyksensä ja poistuttava Ukrainasta. Venäjä on saatettava vastuuseen YK:n peruskirjan vastaisesta hyökkäyksestään, tekemistään sotarikoksista ja aiheuttamastaan tuhosta. Venäjän kansalaisyhteiskuntaa ja demokratiakehitystä on tuettava. Haluamme, että Suomi ja maailman valtiot etsivät aktiivisemmin tehokkaita keinoja sodan lopettamiseksi ja rauhan edistämiseksi.

Ukrainan ja muiden sotien uhreja ei saa unohtaa eikä jättää yksin. Muistamme tämän sodan kymmeniätuhansia viattomia uhreja yhteisessä mielenilmauksessa. Tule ja tuo mukanasi laulu- ja huutoäänesi sekä rauhanmerkit!” (1)

Näin sanoin kyseiset järjestöt ja organisaatiot kuvaavat tapahtumaa Facebookissa. Yleviä sanoja, kyllä: allekirjoitettavia sanoja, kyllä mutta valitettavasti ne ovat puhtaan ulkokultaisuuden ohella liki vuosikymmenen myöhässä.

Aseistakieltäytyjäliitosta (AKL), Rauhanliitosta ja Sadankomiteasta kuin myös Rauhanpuolustajista löytyisi kaikista hiukan kaivelemalla haiskahtavaa materiaalia mutta kiinnitän tällä kertaa huomioni Rauhanpuolustajiin, yhdistyksen puheenjohtajana toimii Markku Kangaspuro.

Suomalainen rauhanliike ennen ja nyt – mikään ei ole muuttunut.

Rauhaliike Suomessa kohdisti teränsä viime vuosituhannen puolella pääasiallisesti läntisiä yhteiskuntia vastaan. Yksinkertaistettuna imperialistisen lännen toimet olivat tuomittavia, siinä missä sosialismin nimeen vannovia maita kohdeltiin jopa silkkihansikkain, mikä ei ole ihme kun tutustuu Rauhanpuolustajien taustaan.

Rauhanpuolustajien mukaan järjestön tarkoituksena on toimia ”rauhan, aseistariisunnan, suvaitsevaisuuden, ihmisoikeuksien ja maailmanlaajuisen tasa-arvon puolesta”. Toiminnan aatteellisina lähtökohtina pidetään humanismia, sodan- ja rasisminvastaisuutta sekä kansainvälistä yhteisvastuuta, organisaatiosta on kuitenkin hyvä muistaa sen punainen historia – toukokuussa 1949 perustettu Suomen Rauhanpuolustajat – Fredskämparna i Finland ry kuului Neuvostoliitto-johtoiseen Maailman rauhanneuvostoon, jonka päämaja sijaitsi Helsingissä. SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto) oli puolestaan Rauhanpuolustajien jäsenjärjestö ennen äärivasemmistolaisen puolueen lakkauttamista. 1960-luvulla Rauhanpuolustajat tuki sissiliikkeiden aseellista itsenäisyystaistelua monissa maissa katsoen näiden toiminnan olevan leniniläisen imperialismiteorian oikeuttamaa. On myös hyvä muistaa, että Suomen kommunistisen puolueen oppositiolla, jota 1970-luvun alussa alettiin kutsua taistolaisiksi, oli vankka asema Rauhanpuolustajissa. Liike ei edelleenkään ole tehnyt riittävää pesäeroa menneisyyteen, josta eräänä osoituksena sekin, että puheenjohtajana toimii entinen taistolainen Markku Kangaspuro (Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja).

Mutta miksi näen Rauhanpuolustajat epäuskottavana toimijana, miksi näen suurenluokan hurskasteluna sen rauhanvaateet? Tässä kokonaisuudessa Markku Kangaspuron toistuvat epäonnistumiset Venäjä-tuntijana Ukrainan sodassa ovat loppujen lopuksi vain sivuseikka, vaikka suuren yleisön mieliin on palavasti jäänyt hänen toteamuksensa maaliskuulta 2014: ”Venäjä ei aio liittää Krimiä Venäjään”. (2) Paria viikkoa myöhemmin Venäjä laittomasti liitti miehittämänsä niemimaan itseensä.

Huolimatta Venäjän toteuttamasta Krimin niemimaan miehityksestä ja sodan kylvämisestä Ukrainan itäisiin osiin ei Rauhanpuolustajien taholla suhtauduttu Venäjän rikollisiin toimiin riittävällä vakavuudella kuin vasta vuosi sitten Venäjän aloitettua monen rintaman hyökkäysoffensiivin Ukrainaan. Näiden vuosien kuluessa osa henkilöjäsenistä on jopa hyvinkin aktiivisesti ollut tukemassa Venäjän toimia joko vierailemalla Venäjän miehittämillä alueilla tai osallistumalla aktiivisesti Venäjää tukevan propagandan levittämiseen. Onpa menty jopa niinkin pitkälle, että Rovaniemellä v. 2019 järjestetyn Bold Quest -sotaharjoituksen vastaiseen mielenosoitukseen Rauhanpuolustajien paikallisjärjestö kutsui esiintymään Yhdysvaltalaisen Veteraanit rauhan puolesta -järjestön edustajan Will Griffinin, joka saman vuoden toukokuussa twiittaili Venäjän miehittämältä Krimin niemimaalta seuraavaa:

”Is Crimea occupied by Russia?

I’m in Crimea and everyone we’ve encountered has said they want to be part of Russia. There is no occupation here, only nice people & beautiful landscapes. Haven’t seen a single soldier. We’re here as part of the Global Network delegation for peace”. (3)

Mutta jo ennen Will Griffinin vierailua oli Rauhanpuolustajat ryvettynyt moneen kertaan, ilman, että se pystyi tai halusi puuttua tapahtumiin riittävän tehokkaasti.

Rauhanpuolustajien aktivisti Marjaliisa Siira osallistui suomalaisdelegaation propagandistiselle matkalle Krimin niemimaalle maaliskuussa 2018 – matkan näkyvinä johtajina toimivat matkan aikana ns. vaalitarkkailijana toiminut Johan Bäckman sekä Suomalais-venäläinen yhdistys RuFin silloinen puheenjohtaja Daria Skippari-Smirnov. Matkalla Siira toimi itsenäisenä ”vaalitarkkailijana” miehitetyn Krimin alueella laittomasti järjestetyissä Venäjän ”presidentinvaaleissa”, matkan jälkeen hän jatkoi propaganda-aineiston levittämistä. Siira painotti osallistuneensa matkalle yksityishenkilönä. Siira on julkaissut myös Venäjän narratiivia tukevia kirjoituksia, käytännössä kyse on propagandan toistosta, jollaiseksi Vastavalkeassa julkaistu kirjoitus ”Venäjä on syyllinen – highly likely” on laskettavissa. (4)

Rauhanpuolustajien hallituksen jäsenistöön kuulunut Stig Lång, vieraili pariin otteeseen suomalaisten toteuttamalla propagandamatkalla miehitetyssä Itä-Ukrainassa. Siitä huolimatta, että matkan organisoinnista ja johtamisesta vastasivat Venäjän operaattoreina toimineet suomalaiset Johan Bäckman ja Janus Putkonen, ja että matka suuntautui Venäjän miehittämille alueille, oli Rauhanpuolustajien reagointi Långin matkoihin olematonta. Matkoilla ei ollut ainakaan välitöntä seurausta hänen hallituspaikkaan Rauhanpuolustajissa. Janus Putkonen työskenteli tuolloin propagandistisessa, venäläisten rahoittamassa, DONi Newsissä miehitetyssä Donetskissa. Stig Lång kuului tuolloin myös propagandistisiin ”Suomi-Novorossija-ystävyysseuraan” ja ”Donetskin kansantasavallan ystävät” -yhdistykseen, joiden eräänä toimintamuotona oli Ukrainan vastaisen propagandan jakaminen.

Rauhanpuolustajien oli jo tuolloin organisaationa vaikea irtisanoutua jäsentensä Venäjää tukevasta työskentelystä ja näkemyksistä. Yhdistyksenä se on ennemminkin tehnyt työtä Venäjää tukevien näkemysten levittämisessä ja Venäjän narratiivin toistossa julkaisuissaan.

Jokunen vuosi sitten Suomessa herätti huomiota Rauhanpuolustajissa työskennelleen, edelleen lehden vakituisiin avustajiin kuuluvan Oksana Tšelyševan kohtelu Ukrainassa. Journalistiliitto julkaisi Tšelyševan toimintaa tukevan kannanoton huhtikuussa 2019. (5) Journalistiliiton tarkoitus oli tuolloin epäilemättä hyvä – he olivat mielestään hyvin aikein liikkeellä – mutta valitettavasti heiltä jäi tuolloin huomioimatta erinäisiä seikkoja, jotka vaikuttivat olennaisesti siihen, että Tšelyševan toiminta huomioitiin Ukrainassa niinkin voimakkaasti, että hänen työskentelynsä nähtiin uhaksi.

Merkittävin asia, mikä Journalistiliitossa tuolloin unohdettiin, oli se, että Ukraina oli jo tuolloin sodassa Venäjää ja sen rahoittamia sekä varustamia joukkoja vastaan. Kyseessä olivat käytännössä samat joukot, joiden propagandaa tuottaville ja jakaville medioille Tšelyševa itse on antanut haastatteluita ja joiden aineistoa hän tuolloin kritiikittä sosiaalisessa mediassa jakoi. Nämä mediat tuottivat myös sellaista aineistoa, jonka ainoa tarkoitus oli Ukrainan vahingoittaminen. Propagandamedioina ne osallistuivat myös ukrainalaisten dehumanisointiin. Tältä kantilta katsoen hän oli ukrainalaisten mielestä kaikkea muuta kuin ”puolueeton journalisti”. Tšelyševa oli tietyn ryhmän viestiä levittävä resonaattori – vieraillessaan säännöllisesti miehitetyssä Itä-Ukrainassa mahdollisesti muutakin.

On aivan aiheellista kysyä, että kuinka uskottavana pitäisimme rauhanaktivistia, joka antaisi haastattelun MV-lehden kaltaiselle vasta- ja vihamedialle. Ukrainalaisille NewsFront, jolle Tšelyševa on antanut ainakin yhden haastattelun, on sama asia. Propagandakanavan kannalta haastattelun aihe- ja sisältö ovat merkityksettömiä, merkittävintä on itse haastattelu ja sen välittämä signaali.

Eikä Tšelyševan julkisuuskuvaa ukrainalaisten silmissä lainkaan paranna se, että hän on muun muassa jakanut kritiikittä Itä-Ukrainan miehitettyjen alueiden militanttikomentajien venäläismedioihin antamia lausuntoja, kuten jakaessaan sodan ensimmäisenä talvena (sittemmin eliminoidun) militanttikomentaja Aleksandr Zahartšenkon lausunnon ”300 hiilitonnin toimittamisesta humanitaarisena apuna Ukrainaan”. Ukrainan energiaministeriö ei tällaisesta ”humanitaarisesta avusta” ollut tietoinen.

Uskottavuutta, kuten ei luottamustakaan lisää se, että sosiaalisen median alustoilla Tšelyševa jakaa edelleen tunnettuja propagandisteja ja disinformaatikkoja, kuten Max Blumenthalia (ilmeisesti tapauksissa, joissa hänen narratiivi käy yksiin hänen ajatustensa kanssa) tai Aleksandr Duginin tunnettua kannattajaa Michael Millermania tai AfD-taustaisen säätiön johtoon kuulunutta Alfred de Zayasia. Eikä luottamusta lisää sekään, että levittää ja toistaa yleisesti propagandistisena pidetyn, Ukraine on Fire-elokuvan venäläisen tuottajan Igor Lopatonokin näkemyksiä.

Ymmärrettävää on se, että ukrainalaisten mielestä erilaisten järjestöjen ja organisaatioiden, kuten kansalliskaartin alaisen Azov pataljoonan (huom. Azov pataljoonan arvostelun kohdalla huomiotta on jätetty tyystin pataljoonassa suoritetut uudistukset sodan parin ensimmäisen vuoden jälkeen) arvosteleminen tuntuu kohtuuttomalta, kun samanaikaisesti Tšelyševa vaikeni venäläisfasistien edesottamuksista Itä-Ukrainassa tyystin. Toki Tšelyševan kritiikki osuu eräiltä osin myös oikeaan – Ukrainassa oli äärioikeistolaisia liikkeitä ja puolueita, mutta oli kohtuuttoman yksipuolista tilanteessa, jossa Ukraina oli ollut venäläisinvaasion kohteena vuosien ajan ja jossa ukrainalaisten äärioikeistoon kuuluvien puolueiden saama äänisaalis jäi yhteensä pariin prosenttiin valtakunnallisissa vaaleissa. En ole myöskään huomannut Tšelyševan tai Rauhanpuolustajien aktiivien millään tavalla jaotelleen ukrainalaisia laita- ja äärioikeiston ryhmiä toisistaan, joukossa kun on ollut sellaisia, joiden taustalta löytyi venäläinen raha sekä operaattori, jotka todennäköisesti ryhminä työskentelivät Venäjän hyväksi ollen mahdollisesti Venäjän luomuksia. Osa tällaisten ryhmien jäsenistä – ukrainalaisfasisti Eduard Kovalenko – on siirtynyt Venäjälle maiden välisissä vankienvaihto-operaatioissa (jo aikana ennen 24. helmikuuta 2022). Kokonaisuutta täydensi Venäjä laaja tuki suurelle joukolle eurooppalaisia laita- ja äärioikeiston puolueita ja liikkeitä, joukossa jopa väkivaltaiseen ekstremismiin syyllistyneitä ryhmiä.

Tšelyševalla oli ja on edelleen Suomessa maine Vladimir Putinin hallinnon vastustajana – kriitikkona, jollaiseksi hän päätyi raportoiduttuaan ihmisoikeusloukkauksista Tšetšenian sodassa. Hänessä ja Andrei Nekrasovissa on samoja piirteitä, kumpikin on tullut tunnetuksi Putinin ja hänen hallintonsa kriitikkona mutta kumpikin on – syystä tai toisesta johtuen – päätynyt harmaalle alueelle harhailemaan hyödyllisen idiootin lailla. (6)

Oksana Tšelyševan toiminnasta ja disinformaation levittämisestä laajemmin lähteistetyssä blogissani Rauhanpuolustajat– puolueellista rauhanpuolustamista.

Tšelyševan ohella Rauhanpuolustajat on mieluusti päästänyt ääneen muitakin Ukrainasta kirjoittavia kollaboristeja. Kuten kiovalaisen pasifistin Juri Šeljaženkon, jonka Rauhanpuolustajien verkkolehdessä julkaistussa kirjoituksessa toistuvat (verhottuina) kuin hyödyllisen idiootin runoelmat, jossa Ukrainassa sotaa käyvät Yhdysvaltojen ja CIA:n armeijat venäläisen maailman (Russkiy mir) edustajia vastaan. Kenties juuri Tšelyševan siivellä entinen ukrainalainen erikoisjoukkojen ryhmäjohtaja Aleksander Medinski päätyi aikanaan Suomeen, ja lopulta (jonkin oudon kierroksen kautta) Venäjällä Rossija-1 tv-kanavan propagandistiseen 60 minuuttia ohjelmaan. (7) Omasta puolestani painotan sitä, että pidän Šeljaženkoa kuin myös Medinskiäkin ”sivullisina uhreina”. Todennäköisesti he ovat vilpittömin mielin liikkeellä, kuvittelemansa, oikean asian puolesta. Mitä tulee Rauhanpuolustajiin ja toimittaja Tšelyševaan – uskoisin, että jokainen ymmärtää sen, etten pidä kumpaakaan minään viattomana toimijana.

Joku voi olla tietty sitä mieltä, että tässä tilanteessa tällainen kirjoitus on turhaa niuhottamista. Enpä tiedä onko, kun tällä hetkellä parasta rauhantyötä on toimittaa Ukrainaan sellaista aseistusta, jolla se voi lyödä Venäjän taistelukentällä ja vapauttaa kaikki Venäjän miehittämät alueet.

Ihmettelen myös sitä, että Suomen Rauhanpuolustajat ry sai viime vuonna 150 000 euroa avustuksia valtiolta rauhantyöhön. (8) Ainakin Rauhanpuolustajat pyrki aktiivisesti kampittamaan HX-hanketta, eikä se suopeasti ole suhtautunut Nato laajenemiseenkaan. Että sellaista rauhantyötä!