Polonium-210 - valtiollisia murhia ja niiden yrityksiä

Aloittaessani jokunen viikko sitten lukemaan Luke Hardingin erinomaisen kiinnostavaa teosta Vaiennettu – agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa (engl. A Very Expensive Poison), aikomuksenani oli kirjoittaa lyhyt arvostelu Hardingin teoksesta. Skripaliin ja hänen tyttäreensä kohdistunut hermomyrkkyisku, Neuvostoliitossa sotilaskäyttöön 1970- ja 1980-luvulla kehitetyllä novitšok-hermomyrkyllä (ven. новичок – tulokas), muutti kuitenkin asetelmaa sen verran, että kirja-arvion sijaan koetan laatia hahmotelman tapahtumaketjusta, jossa merkittävässä asemassa on entisen FSB:n agentin – ihmisoikeusaktivisti – Aleksandr Litvinenkon murha ja tapahtumaketjut sen jälkeen, ja tämän ketjun viimeisenä lenkkinä näen Sergei Skripaliin kohdistuneen hermomyrkkyiskun, jonka taustalla on suurella todennäköisyydellä Venäjän hallintoon kytkeytyvät tahot, joista ensinnä tulee mieleen Venäjän turvallisuuspalvelu FSB ja sen jälkeen GRU.

Poliittisilla salamurhilla ja murhilla on Venäjällä ja sen edeltäjässä Neuvostoliitossa pitkä perinne, tämä ketju johtaa katkeamatta Venäjän imperiumin aikaan. Neuvostoliitossa ”valtionviholliset” (tarkoituksellisesti lainausmerkeissä) saatettiin tuomita näytösoikeudenkäynneissä pitkiin vankeusrangaistuksiin tahi kuolemaan – poissaolevia tuomittiin joko kuolemaan tahi valtiojohdon sanallisella päätöksellä heidät määrättiin tapettavaksi, kuten kävi maanpaossa olleelle Lev Trotskille, joka murhattiin NKVD:n lähettämän salamurhaajan toimesta.

Neuvostoliiton hajottua 90-luvun alussa poliittiset salamurhat ja murhat haihtuivat hetkeksi taka-alalle, toivottiin Venäjän kehittyvän kohti länsimaista demokratiaa ja oikeusvaltiota, jolla ei ole tarvetta ratkoa sisäisiä ongelmiaan murhien kautta. 90-luvulla Venäjä oli kaoottinen – heikko – Boris Jeltsinin kaudella maa otti haparoivia askeleita kohti demokratiaa, samalla kaoottinen yhteiskunta tarjosi monelle taholle väylän raivata pois kilpailijoitaan tahi toimittajia kyseenalaisin keinoin, eikä heikon oikeuslaitoksen onnistunut tuomita tekijöitä – tai jos onnistuikin, vain nimellisesti.

Venäjän pääministeriksi nousi elokuussa 1999 Vladimir Putin, häntä pidettiin arvoituksellisena mutta tuskin kovinkaan moni uskoi hänen selviävänsä voittajaksi taistelussa vallasta. Silloinen Venäjän presidentti Jeltsin jätti virkansa yllättäen uudenvuoden puheensa jälkeen, tällöin pääministeri Putinista tuli virkaatekevä presidentti. Putinin valtakauden alkuun ajoittui toinen Tšetšenian sota, joka alkoi elokuussa 1999 Putinin toimiessa vielä pääministerinä. Syyskuussa 1999 eri paikkakunnilla Venäjällä räjähti useita kerrostaloja, iskuissa – joista valtio johto syytti tšetšeenejä – kuoli satoja siviilejä. Aleksandr Litvinenko, yhdessä tuolloin Yhdysvalloissa asuneen ystävänsä historioitsija Juri Felštinskin, kanssa käynnisti tutkimukset, josta syntyi kiistanlaisena pidetty kirja Venäjä kuilun partaalla, jossa syyttävä sormi kohdistuu FSB:hen. Teoksen mukaan kerrostalojen räjäytykset olivat lähtölaukaus Putinin valtaannousulle.

Kuvitelmat ja toiveet Vladimir Putinin noustua valtaan olivat suuret, eläteltiin toiveita Venäjän muuttumisesta vakaammaksi pyrkien samalla muuttumaan länsimaiseksi oikeusvaltioksi, valitettavasti yltiöpäisimmät toiveet eivät pitäneet paikkaansa, vaikka Putinin onnistui alkuun hurmata kokojoukon länsimaisia valtiojohtajia. Tässä kuviossa ei pidä unohtaa syyskuun 11. 2001 suoritettuja WTC:n iskuja New Yorkissa, joiden jälkeen Putin antoi voimakasta tukea Yhdysvalloille, ollen iskun jälkeen ensimmäinen valtiojohtaja, joka soitti George W. Bushille.

Toimittaja Anna Politkovskajan salamurha 7. lokakuuta 2006 on tapahtuma, jota ei sovi unohtaa tarkasteltaessa Putinin valtakausia Venäjällä – 1. marraskuuta 2006 Aleksandr Litvinenko tapasi Lontoossa Millenium-hotellissa Andrei Lugovoin ja Dmitri Kovtunin. Samaisena iltana Litvinenko alkoi voida pahoin – pahoinvoinnin syy ei ollut tiedossa. Marraskuun 3. Litvinenko kiidätettiin Pohjois-Lontoossa sijaitsevaan Barnet and Chase Farm -sairaalaan, jossa hänelle diagnosoitiin ”maha-suolitulehdus ja lievä kuivuminen”. Marraskuun 7. Litvinenkon vaimo Marina – eli ”rouva Carter” – mainitsi ensimmäisen kerran mahdollisesta myrkytyksestä. Marraskuun 11. Litvinenkon hiukset alkoivat tippua, muutama päivä tästä eteenpäin sairaalan veritautilääkäri Andres Virchis kirjoitti Litvinenkon potilastietoihin: ”Pyydetään radiologia tutkimaan uudestaan radioaktiiviset myrkytyslähteet”.

Aleksandr Litvinenko kuoli illalla 23. marraskuuta 2006, kuusi tuntia ennen Litvinenkon kuolemaa, iltapäivällä Scotland Yardin terrorisminvastaisen yksikön SO15:sta silloinen johtaja, rikosylitarkastaja Clive Timmons, sai soiton Aldermastonin ydinasekeskuksesta: Litvinenko oli poloniumin ”hirvittävästi saastuttama”.

Seuraavaksi lainaus Luke Hardingin teoksesta:

”Tasan kuusi vuotta aiemmin, 1. marraskuuta 2000, Litvinenko oli saapunut ensi kerran Britanniaan. Nyt hän teki kuolemaa, vaikka ei itse vielä tiennyt sitä. Tappoase oli valittu niin, ettei kuoleman aiheuttajasta jäisi jälkiä. Se toimi. Tuosta hetkestä lähtien mikään, ei maailman parhain lääkäritiimi eikä taivaan ihme, olisi enää kyennyt pelastamaan Litvinenkoa”. (s. 120)

Polonium-210 säteili huomattavasti harvinaisempaa alfasäteilyä, jota ei havaittu geigermittarilla, polonium kyettiin havaitsemaan vain Aldermastonin ydinasekeskuksessa. Ilman Litvinenkon määrätietoisuutta, tarkkanäköisyyttä, tietotaitoa kuolemansa olisi kenties jäänyt mysteeriksi ja näin, nyt Skripalin murhayrityksen ollessa käsillä, poliitikkojen ymmärrys yhdistettynä haluun toimia saattaisi olla olennaisesti vähäisempi.

Litvinenkon kuoleman ja Skripalin murhayrityksen välille mahtuu Iso-Britanniassa kokojoukko murhia tahi niiden yrityksiä, joissa syyllistä ei ole voitu suoraan osoittaa, tai niin ei ole (poliittisista syistä johtuen) haluttu tehdä, tai se ei ole tiedossa. Litvinenkon ja Skripalin murhayrityksen välille mahtuu myös Georgian ja Venäjän välinen sota, Boris Nemtsovin murha Moskovan ytimessä – Putinin silmien alla, Venäjän suorittama häikäilemätön Krimin niemimaan miehittäminen ja itseensä laittomasti liittäminen sekä Itä-Ukrainassa aloitettu sota – unohtamatta Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottamista heinäkuussa 2014 Itä-Ukrainassa. Näitäkään tapahtumia ei voida unohtaa tarkasteltaessa länsimaiden toimia tänään, samalla vaa’an toisessa kupissa painaa Venäjän käymä informaatiosota ja laajamittainen disinformaation levittäminen, jota on nähty Krimin miehityksen ja MH17 pudottamisen sekä Ukrainan ja Syyrian sotien yhteydessä – ne kaikki ovat romahduttaneet Venäjän uskottavuuden.

Tässä kohdin emme kuitenkaan voi unohtaa Ukrainaa ja vuoden 2004 presidentinvaaleja, jolloin länsimielinen Viktor Juštšenko, jonka vaalikampanjan rahoittajana toimi Lontooseen karkotettu Boris Berezovski, sai vastaansa Viktor Janukovitšin – johon Putin suhtautui aluksi nihkeästi, mutta jolle hän vaalikampanjan edetessä antoi varauksettoman tukensa, tai kuten Mihail Zygar kirjassaan Putinin sisäpiiri kirjoittaa: ”Tapahtuma oli ennennäkemätön: Venäjän presidentti osallistui henkilökohtaisesti vaalikampanjaan vieraassa valtiossa”. (s. 127).

Tämän likaisen vaalikamppailun kuluessa Juštšenko yritettiin murhata dioksiinilla, jota todennäköisesti tarjoiltiin hänelle illallisella, jolle hän otti osaa yhdessä Ukrainan turvallisuuspalvelun silloisten johtajien seurassa – seurueeseen kuului myös turvallisuuspalvelun silloinen johtaja Volodymyr Satsyuk, joka siirtyi tapahtuneen jälkeen Venäjälle ja jolla on nykyään Venäjän kansalaisuus, ja josta Ukraina on esittänyt luovutuspyynnön, johon Venäjä on vastannut kieltävästi. The Lancetissa elokuussa 2009 julkaistu tutkimus vahvisti sen, että Juštšenko myrkytettiin dioksiinilla:

“The dioxin that poisoned Ukrainian presidential candidate Viktor Yushchenko in 2004 was so pure that it was definitely made in a laboratory”.

Litvinenkon laatimien raporttien mukaan, FSB on 90-luvulta lähtien turvautunut palkkamurhiin, ampumisiin, väijytyksiin, sieppauksiin etc. erikoisoperaatioissaan – toisinaan FSB käytti järjestäytyneen rikollisuuden toimijoita omiin tarkoituksiinsa, joten onko sitten ihme, että KGB/FSB-taustaisen Vladimir Putinin valtakaudella – mielestäni voidaan puhua Putinin valtakaudesta, sillä toimiessaan pääministerinä Dmitri Medvedevin kaudella Putin kuitenkin oli maan tosiasiallinen johtaja – Venäjä on ottanut käyttöönsä laajamittaisesti samat keinot tuoden ne samalla ”kaduilta” ”palatseihin”?

Mielestäni kyse ei ole ihmeestä, niin ikävä kuin se on todetakin, kyseessä on luonnollinen – joskin ei-toivottu – kehityskulku, jossa askel askeleelta on edetty aina vain julkeampiin tekoihin, ja osin lännen myötävaikutuksella: rauha meidän ajaksemme ajattelun myötä, jonka seurauksena tosiasioilta on haluttu sulkea silmät.

Teoksessaan Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset Garri Kasparov ja Mig Greengard kuvaavat kylmäävää kehityskulkua oivallisesti:

”Länsimailla oli nykyistä enemmän vaikutusvaltaa Putinin ensimmäisen presidenttikauden alussa, jolloin hän vielä kokeili, mistä kaikesta voi selvitä ilman sanktioita. Kuin kuka hyvänsä itsevaltiaaksi syntynyt, Putin kunnioittaa ainoastaan voimaa. Hän ottaa askeleen, katselee ympärilleen, nuuhkii ilmaa, ja jos kielteisiä seurauksia ei ilmaannu, hän ottaa seuraavan askeleen. Jokaisen askeleen jälkeen hän saa lisää itseluottamusta ja häntä on vaikeampi pysäyttää. Diplomaattien ja ulkoministerien vaimeat huolenilmaisut käyvät Putinin kaltaiselle ihmiselle vihreästä valosta. Hänen tulkitsemanaan sen kaltainen jaarittelu on täysin merkityksetöntä”. (s. 39)

Voinemme todeta, että Putin on saanut ottaa melkoisen monta askelta varsin vapaasti, vasta Krimin niemimaan miehittäminen synnytti mainittavia vastatoimia, mutta edelleenkin ilmassa on havaittavissa naiivia lapsenuskoa siitä, että Putinin kanssa on mahdollista neuvotella, että on mahdollista palata aikaan ennen valtiojohtoisia murhia ja miehitystä sekä sotia. No kun ei ole!

Monen mielestä länsimaat ovat reagoineet liiankin voimakkaasti Skripaliin kohdistuneen murhayrityksen jälkeen. Tuntuu kuitenkin, että nämä arvostelijat unohtavat samalla Venäjän aiemmat toimet, sekä sen, että Venäjä kampitti parhaan kykynsä mukaan Iso-Britannian Litvinenko-murhatutkintaa. Että Litvinenko ei suinkaan ole ainoa Iso-Britannian maaperällä epäilyttävissä olosuhteissa kuollut venäläisemigrantti – marraskuussa 2012 Aleksandr Perepilitššni lyyhistyi kuolleena maahan kotinsa edustalla. Surreyn poliisin mukaan Perepilitššnin kuolinsyy oli luonnollinen, vastaavasti Kuninkaallisen kasvitieteellisen puutarhan asiantuntija, professori Monique Simmondsin tekemän tutkimuksen mukaan Perepilitššnin vatsasta löytyi jälkiä gelsemiumiin liittyvästä ionista. Kyseessä on kasvin myrkyllisin lajike Gelsemium elegans – kasvin myrkyllä tapettiin myös kiinalainen miljardööri Long Liyan.

Sergei Skripalin ja hänen tyttärensä Julian murhayrityksen myötä Aleksandr Perepilitššnin kuin myös Boris Berezovskin kuolemat ovat nousseet uudelleen otsikoihin – aallot näyttävät lyövän myös Yhdysvaltoihin, sillä 5. marraskuuta 2015 Washingtonissa – epäselvissä olosuhteissa kuolleen – Mihail Lesinin nimi on noussut uudelleen otsikoihin. Jo aiemmin Washingtonin kuolinsyyntutkija sekä poliisi kertoivat kuolinsyyksi pahoinpitelystä aiheutuneet päävammat, syyttävä sormi ei kuitenkaan kohdistunut suoraan yhteenkään ilmansuuntaan.

Ehkäpä taustalla piilee vielä inhimillinenkin puoli sille, miksi Iso-Britannia toimii nyt nähdyllä tapaa. Nykyisen pääministeri Theresa Mayn toimiessa David Cameronin hallituksen sisäministerinä, tammikuussa 2016 sir Robert Owen julkaisi kauan odotetun raportin Aleksandr Litvinenkon kuolemasta, raportissa todetaan seuraavaa:

”On todennäköistä, että FSB:n operaatiolla surmata herra Litvinenko oli herra Patruševin ja myös presidentti Putinin hyväksyntä”. (Luke Harding – Vaiennettu s. 338).

Suoraan syytökseen nähden Britannian hallituksen reaktiota pidettiin heikkona, vääränä ja ennalta-arvattavana – reaktio oli likipitäen olematon. Sisäministeri Mayn toimintaan kohdistettiin voimakasta kritiikkiä, suurin kritiikki kohdistui – heikkoon – pääministeri Cameroniin. Kun huomioidaan aiemmat tapahtumat, Skripalin myrkkyiskun jälkeen Maylla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin toimia, joskin minusta toimet olisivat voineet olla nähtyä ankarampia kohdistuen myös Putinin hallinnolle suosiollisiin venäläisoligarkkeihin, jotka Lontoota "miehittävät".

Sergei Skripaliin kohdistuneen hermomyrkkyiskun jälkeen Suomessakin on noussut esille – vihdoin ja viimein – oma Magnitski laki. Sergei Magnitski oli venäläinen lakimies, joka kuoli 16. marraskuuta 2009 Matrosskaya Tishinan tutkintavankilassa. Hänen kuolemaan johtanutta tapahtumaketjua, ja samalla Venäjän viranomaisten piittaamattomuutta ja julmuutta, avasi kirjassaan Red Notice amerikkalainen Bill Browder. Sergei Magnitski on yksi lenkki pitkässä ketjussa ihmisiä, jotka ovat joutuneet valtiollisen murhaajan uhriksi, valitettavasti tässä kirjoituksessa ei ole mahdollista tehdä oikeutta heille kaikille, jotka mafia valtion – Venäjän – toimesta on murhautettu. 

Marko

Tässä kirjoituksessa on hyödynnetty seuraavia teoksia:

Luke Harding: Vaiennettu – Agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa.

Mihail Zygar: Putinin sisäpiiri – Nyky-Venäjän lyhyt historia.

Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset.

Bill Browder: Red Notice.

Luke Harding: Vaiennettu - Agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa.