Tähän lyhyeseen kommenttiin inspiraation antoi Helena
Petäistön naiivi kolumni ”Vihdoin liennytystä Euroopan ja Venäjän
välillä” (1) – hienotunteisuuttani tyydyn kutsumaan kolumnia naiiviksi,
vaikka mielessäni on par’ aikaa tylympiäkin laatusanoja kuvaamaan kyseistä
kirjoitelmaa.
Kolumnissaan Petäistö pukee sanoiksi viime aikojen
tapahtumia Euroopassa, se, että hän kritiikittä käsittelee teemaa, osoittaa
suuren suurta ymmärtämättömyyttä ja täydellistä kyvyttömyyttä hahmottaa
tilannetta, jota toki on ehdotusten tekijöilläkin – kuten Ranskan presidentti Emmanuel
Macronilla, jolla toki ehdotusta tehdessään saattaa olla ketun häntä
kainalossa.
Lainaan seuraavaksi otteen Petäistön kolumnista, jotta
pääsemme paremmin pureutumaan itse teemaan:
”G7:ää isännöivä presidentti Emmanuel Macron kaavailee
uutta turvallisuuspoliittista arkkitehtuuria, jossa otettaisiin huomioon sekä
Euroopan että Venäjän edut. Mutta ehtona niin Venäjän pääsylle G7:ään että
Euroopan uudelle arkkitehtuurille on Ukrainan kriisin ratkaisu. Siinä kylmän
sodan aikainen puolueeton Suomi voisi olla mallina.”
Nykyisessä tilanteessa puhuminen "Venäjän edusta"
on totaalisen harkitsematonta ja absurdia niin kauan kuin Venäjä jatkaa
naapurimaidensa miehitystä – käytännössä Venäjä miehittää muitakin maita kuin
Ukrainaa, ja samalla Venäjä venyttää sallittavuuden rajoja minkä ehtii, mikä on
nähty esim. Mustallamerellä viime ja tämän vuoden puolella. Rajojen
venyttämisestä voimme mainita esimerkkeinä Venäjän viimeisimmän, elokuun 19.
päättyneen NOTAM eli Notices to Seamen-ilmoituksen, jonka mukaan
maa sulki laivaliikenteeltä noin 25 prosenttia yhteensä 118 570 neliökilometriä
Mustanmeren alueesta sotaharjoitustensa vuoksi. (2) Sulku häiritsi ja vaikeutti
merenkulkua satamiin Ukrainassa, Georgiassa, Bulgariassa ja Romaniassa kuin
myös Venäjällä. Etenkin Mustanmeren länsiosissa alukset joutuivat käyttämään
tavanomaisista huomattavasti poikkeavia reittejä.
Tilanteen poikkeuksellisuutta kuvaa se, että kylmän sodan
aikana Neuvostoliitto ei kertaakaan rajoittanut vastaavalla tavalla
laivaliikennettä Mustallamerellä.
Edellä kuvattu NOTAM-ilmoitus ei ole suinkaan ainoa kerta,
jolloin Venäjä on ”venyttänyt rajoja” tai toiminut hyökkäävästi
Mustallamerellä.
Muistamme kuinka viime vuoden marraskuussa Kertšinsalmessa
ja Mustallamerellä FSB:n alainen Venäjän rannikkovartiosto yhdessä Mustanmeren
laivaston yksiköiden kanssa hyökkäsi ukrainalaisen laivaston osaston kimppuun,
ottaen haltuunsa Ukrainan laivaston alukset ja vangiten ukrainalaiset
merisotilaat, joita se ei ole suostunut vapauttamaan kansainvälisestä
painostuksesta tai kansainvälisen merioikeuden päätöksestä huolimatta.
Emme myöskään voi unohtaa Kertšinsalmen ylittävän sillan
rakennustyöstä aiheutunutta haittaa, sitä, että sillan rakentamisen aikana ja
sen jälkeen Venäjä on häirinnyt laivaliikennettä ukrainalaisiin Asovanmeren
satamakaupunkeihin – Mariupoliin ja Berdjanskiin aiheuttaen kaupungeille ja
alueille mittavat tulonmenetykset.
Kuviossa on myös puolia, joita Petäistö ei lainkaan
intomielisessä kolumnissaan lainkaan käsitellyt. Kuten sitä, että ”Venäjän
edun” nimissä ryhtyisimme tekemään päätöksiä kolmannen valtion puolesta.
Ukrainan, valtion, joka käy sotaa Venäjää vastaan, maata, joka on räikeästi
rikkonut Budapestin sopimusta, jossa se (Venäjä yhdessä Yhdysvaltojen ja
Iso-Britannian kanssa) lupasi taata myös Ukrainan rajojen koskemattomuuden
vastineeksi siitä, että Ukraina luopui Neuvostoliiton hajoamisen myötä alueille
jääneistä ydinaseistaan. Miksi Ukraina suostuisi vallitsevassa tilanteessa
mihinkään mikä rajoittaisi sen liikkumatilaa? Ja, mikä tärkeämpää, miksi kukaan
ryhtyy 2000-luvulla ehdottelemaan tällaisia ja miksi suomalainen (eläkkeelle
jäänyt) kirjeenvaihtaja ryhtyy moista intomielisesti puolustamaan? Ehkäpä
puoltaminen johtuu ymmärtämättömyyden ohella siitä, että Petäistö on MTV:n
entinen Ranskan kirjeenvaihtaja…
Pohditaanpa seuraavaksi hiukan.
Entäpä, jos Venäjä katsoisi, että sen ”etu” on ottaa
haltuun Ahvenanmaa, tulisiko siihen suostua, koska se on ”Venäjän etu”?
Ajatuksen ei pitäisi enää tänään olla lainkaan älytön, kun huomioidaan, että
Venäjä on toteuttanut ”etuaan” miehittämällään Krimin niemimaalla ja Itä-Ukrainassa,
toteuttaen sitä myös Georgian sekä Moldovan alueilla.
Onko Petäistö (tai kukaan vastaavia ajatusrakennelmia kehittelevä)
ajatellut niitä seuraavia siirtoja, sitä millaiseen tilanteeseen voidaan
ajautua, jos ryhdymme rakentamaan Eurooppaa huomioiden ”Venäjän edun”? Individuaalisesti
toimivan Ranskan etu voi olla ottaa huomioon Venäjän etu – Ranskan ja Venäjän
välillä on monta maata ja lukuisia prikaateja. Suomelle tällainen ”Venäjän edun”
huomioiminen ei välttämättä olekaan enää järkevää politiikkaa, koska se voi
johtaa siihen, että Venäjän edun nimissä oma liikkumatilamme kaventuu, josta päästään
siihen, että voimme päätyä tilanteeseen, jossa kolmannet osapuolet ryhtyvät
tekemään puolestamme päätöksiä, kuten Ukrainan kohdalla tapahtuu, mikäli
tällaiset haihattelut menevät läpi.
Lainataanpa vielä lyhyt kohta Petäistön kolumnista:
”Se, mitä Ranskan ”Kultarannasta” Bregançonista tihkui,
oli että Ukrainan ratkaisun vastapainona Eurooppa voisi tarjota Venäjälle
pitkän tähtäyksen talousyhteistyötä, esimerkiksi vapaakauppasopimusta, energiaunionia
ja yhteistyötä arktisten alueiden hyödyntämisessä.”
Mitä tämä ”Ukrainan ratkaisu” pitäisi sisällään? Miehitettyjen
alueiden ts. Krimin ja Donbasin alueiden palauttamisen Ukrainalle, jos jotain vähempää,
Ukraina menettää alueitaan, sen ylitse kävellään jälleen kerran ja sen lisäksi
Venäjä on selkeä voittaja. Se saavuttaa tavoitteitaan ja sen lisäksi se saisi
mahdollisen vapaakauppasopimuksen; energiaunionin – josta tulee väistämättä
mieleen ajatus Venäjästä energiasupervaltana (3), Euroopan energian tuottajana,
jolloin olisimme entistä tiukemmin Venäjän pihdeissä. Tuskin Putinkaan voisi
enempää vallitsevassa tilanteessa toivoa, jossa lopulta ”taloudellinen
kääpiö” kyykyttäisi taloudellisesti huomattavasti vahvempaa – mutta taistelua
pelkäävää – EU:ta saavuttaen rutkasti enemmän mitä ansaitsisi. Epäilen, että
tällaisten sopimusten jälkeen olisi turha toivoa kenenkään joutuvan vastuuseen Krimin
miehityksestä, sodasta Itä-Ukrainassa, Malaysia Airlinesin lennon MH17
pudottamisesta, sotarikoksista jne.
***
Palataanpa lopuksi tämän kommentin otsikkoon – Vladimir Putinin
etu ei ole Venäjän etu, jolla viittaan puhumiseen ja kirjoittamiseen ”Venäjän
edusta”, vaikka väitän, että todellisuudessa emme tarkoita Venäjän – maa
ja kansa – etua vaan maan nimeltä Venäjä kleptokraattisen johdon etua.
Sen – Putinin hallinnon – etu on kyllä vallassa pysyminen, mikä taasen ei todellakaan
ole maan eikä kansan etu, vaikka joku voikin niin kuvitella.
Haluaisin muistuttaa siitä mihin tyrannian liian heppoinen
vastustaminen voi johtaa, ja teenkin sen, joten lainaan Garri Kasparovia,
tähdentäen samalla sitä, että Vladimir Putin ei ole Adolf Hitler
(kuten Kasparovkin kirjassaan toteaa):
”Adolf Hitler ei hyökännyt Puolaan vuonna 1939 siksi,
että liittoutuneet olisivat puolustaneet Tsekkoslovakiaa vuonna 1938, sillä
sitähän ne eivät tehneet. Hitler ei valloittanut sudeettialueita siksi, että
maailma olisi vastustanut ankarasti Itävallan miehitystä, vaan siksi, että
vastustus oli niin heikkoa. Nimenomaan vastustuksen puuttuessa Hitler saavutti
alkuvaiheen voittonsa niin pienellä vaivalla ja uskalsi lopulta mennä liian
pitkälle”. (Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi
lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset s. 27-28).
En ole kovinkaan luottavainen sen suhteen, että
myönnytyspolitiikalla saavutamme mitään kestävää ja pitävää. Venäjän hallinto
on osoittanut olevansa epäluotettava kumppani, ei ole mitään takeita siitä,
että se noudattaa solmimiaan sopimuksia. Todennäköisemmin se rikkoo ne hetkenä,
jonka se katsoo itselleen edulliseksi. Ei, nöyrtymällä voimme onnistua ostamaan
lisäaikaa, vuoden tai kaksi, mutta epäilen, että lopulta seisomme reunalla –
jäljellä ei ole enää mistä luopua, jos aiomme säilyttää itsekunnioituksemme.
Mitä sitten? Ehkäpä siinä vaiheessa on Ahvenanmaan vuoro, tai jokin muu saari
Itämereltä, koska se on ”Venäjän etu”.
Venäjän etu – vangitkaa Putin! |
Marko
3. Mihail
Zygar:
Putinin sisäpiiri – Nyky-Venäjän lyhyt historia s. 163
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toistaiseksi ei kommentointia.
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.