Juha-Antero Puistola ja Johanna Suhonen: Itä-Ukraina – Lännen etuvartio

 

Jyväskyläläinen Docendo julkaisi syksyllä 2016 valtiotieteen tohtori Timo Hellenbergin ja toimittaja Nina Järvenkylän (kirjan julkaisun aikaan Leinonen) yhteisteoksen Silminnäkijät – taistelu Ukrainasta. Teoksen kirjoittajista Hellenberg kuvasi tarkkanäköisesti tapahtumia Ukrainassa ja Kiovassa ennen Euromaidania ja Euromaidanin aikana, vastaavasti Nina Järvenkylä kirjoitti kokemuksistaan sotaan vajoavassa Itä-Ukrainassa. Nyt, Juha-Antero Puistolan ja Johanna Suhosen teoksen myötä palataan Ukrainaan, näkökulman poiketessa jonkin verran Hellenbergin ja Leinosen henkilökohtaisista kokemuksista. Puistolan ja Suhosen teoksessa Ukrainaa tarkastellaan laajemmasta näkökulmasta (henkilökohtaista kokemusta ja näkemystä kuitenkaan unohtamatta). Kirjassa esille nostettuihin havaintoihin meidän on Suomessakin syytä perehtyä tarkoin, aiheesta lisää myöhemmin tässä blogissa.

Kirjoittajista Juha-Antero Puistola työskentelee Naton päämajan yhteistyövaraisen turvallisuuden osastolla, vastaavasti Johanna Suhoselle on kertynyt kolmen vuoden verran kokemusta Ukrainasta – hän on ollut maassa ETYJ:n komennuksella. Komennuksellaan hän on ollut myös Itä-Ukrainan sotatoimialueella ETYJ:n Ukrainan monitorointimissiossa ts. ETYJ:n Ukrainan tarkkailuoperaatiossa.

Itä-Ukraina – Lännen etuvartio.*

Kokeneet ja paljon nähneet kirjoittajat tuovat esille sen, kuinka Ukrainan sota on vaikuttanut länsimaiden ajatteluun ja Suomeen. Maamme sijainnin, turvallisuuden ja turvallisuuspoliittisten uhkakuvien perusteella voidaan todeta, että Ukrainan asia on mitä suuremmassa määrin myös meidän asia.

Ukrainan suistuminen raastavaan sotaan alkoi helmikuussa 2014 pienten vihreiden miesten eli kohteliaiden vihreiden miesten – kuten joukkoja Venäjällä kutsutaan – suorittamalla operaatiolla Ukrainalle kuuluvalla Krimin niemimaalla, miehittäen sen. Yhteenotto, konflikti,  muuttui pian veriseksi kamppailuksi Ukrainan tulevaisuudesta. Ukrainan hallituksen ja Venäjän proxy-joukkojen sekä niitä tukevien Venäjän asevoimien ja turvallisuusjoukkojen välinen sota Itä-Ukrainassa on jatkunut yli kuusi vuotta – kuolleita on jo reilusti yli 13 000.

Rakenteeltaan teos jakautuu seuraaviin kuuteen osaan:

Tie sotaan, Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat, Kansantasavaltojen arki, ETYJ:in tarkkailuoperaatio ja Minskin prosessi, Ukraina hajoaa ja Lännen etuvartio sekä Loppusanoihin.

Kokonaisuuden ja Ukrainan paremman ymmärtämisen kannalta on tärkeää, että kirjassa huomioidaan Ukrainan menneisyyttä laajemminkin – tilaa ja aikaa annetaan vuosille Neuvostoliiton hajoamisesta lähtien, joita ennen käydään lyhyelti läpi maan historiaa ynnä itsenäisyyskamppailua 1900-luvun myllerryksentäyteisiltä vuosilta. Toivon, että kuvaukset maan historiasta, heikosta hallinnosta ynnä Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisistä itsenäisyyden epävakaista vuosista auttavat lukijoita ymmärtämään maata ja niitä haasteita, joiden pariin Euromaidanin jälkeinen hallinto heitettiin (ja jota tilannetta Venäjä pyrki parhaansa mukaan käyttämään hyödyksi).

Suomalaisille lukijoille kuvaukset näiden epävaltioiden eli ”kansantasavaltojen” arjesta ovat epäilemättä kiinnostavia, koska suomalainen media on antanut viime vuosina tällaisille kuvauksille aivan liian vähän tilaa, mikä on omalta osaltaan häivyttänyt Ukrainan sotaa ihmisten mielistä. Arkikuvauksissa ovatkin pääasiassa korostuneet propagandistiset viestit ”kansantasavaltojen” arjesta, jollaisia viestejä kirjassakin mainitut suomalaisoperaattorit – Johan Bäckman ja Janus Putkonen – ovat voimistaneet.

Suomen, Pohjolan ja oikeastaan koko Euroopan kannalta kirjan merkittävintä antia olivat osat Ukraina hajoaa sekä Lännen etuvartio. Niissä tarkennetaan Ukrainan merkitystä Euroopan etuvartiona, samalla näiden osien sivuilla seikkaperäisesti tuodaan ilmi se, miksi Ukrainallekin on tärkeää se, että sotaa käyvänä maana se pyrkii parhaansa mukaan täyttämään velvoitteitaan, ja että miksi Ukrainan kannalta on tärkeää sitoutua NATO- ja muuhun yhteistyöhön läntisten valtioiden kanssa, (unohtamatta tietenkään sitä, että kaikki osapuolet hyötyvät tästä yhteistyöstä).

Kirjoittajat kuvailevat Ukrainan toimivan eräänlaisena koelaboratoriona Venäjälle, minkä tähden Ukrainan tulisi kiinnostaa meitäkin. Lainaan kirjoittajia:

”Ukrainassa poliittinen painostus, informaatio-operaatiot, separatistien aseistaminen, kaasun hinnan nosto ja toimitusten keskeyttäminen sekä asevoimien käyttö tulivat samaan aikaan Ukrainan hallinnon murheeksi. Ukraina oli ainutlaatuinen laboratorio, jossa Venäjä pääsi kokeilemaan uusia supervoimiaan. On selvää, että vaikutukset analysoidaan ja ideoita kehitellään edelleen. Venäjän seuraava hybridioperaatio ei todennäköisesti ala pienillä vihreillä miehillä. Niihin on jo varauduttu.” s. 176.

Toivottavasti Ukrainan opit huomioidaan meilläkin, maltamme tarkastella avoimin mielin Ukrainan sotaa ja kehittää meille parhaita keinoja vastata uhkaan – ja keskustella avoimesti kaikista turvallisuuspoliittisista uhkakuvista, vaihtoehdoista ja ratkaisuista (esim. NATO-jäsenyys). Kriisin edetessä sodaksi meille ei välttämättä enää jää aikaa solmia liittoja, nimien pitää olla paperissa jo ennen sitä.

Samalla kyseiset osat kuvaavat Venäjän valmistautumista, käyttämiä keinoja ja tekniikoita, voimakasta varustautumista miehittämällään Krimin niemimaalla (muun Ukrainan rajojen tuntumassa tapahtuvan varustautumisen jäädessä vähäisemmälle huomiolle).

Kirja myös paljastaa omalla tavallaan sen kuinka kyvyttömiä olemme havainnoimaan toisia yhteiskuntia, tai jos meillä sitä kykyä onkin, niin emme osaa (tai halua) käyttää tätä taitoa parhaalla mahdollisella tavalla hyödyksi. Venäjä näin tekee, tai toimii ainakin häikäilemättömämmin – samoin tekee Kiina, toimien entistä aktiivisemmin ja röyhkeämmin, synnyttäen näin tilanteen, jossa hitaasti toimivat demokraattiset valtiot näyttävät kerta toisensa jälkeen häviävän kilpajuoksun, mikä epäilemättä näyttää mahdollisten liittolaisten (tai tukea hakevan) silmissä heikkoudelta ja kyvyttömyydeltä, vaikka samalla se on läntisten yhteiskuntien suuria vahvuuksia. Georgiasta, Ukrainasta jne. on kyettävä ottamaan opiksi. Saman virheen toistaminen on silkkaa tyhmyyttä!

 

Kritiikkiäkin on annettava

Teos on laadukkaasti ja asiantuntevasti kirjoitettu, laadukkuuden ja teoksen tarkkuuden tähden onkin harmillista lausua kritiikin sanoja. Kaikesta huolimatta haluaisin tarkastella eräitä kirjoittajien valintoja hiukan tarkemmin. Kritiikkini keihäänkärki kohdistuu valittuun terminologiaan, sanoihin, joita käytetään ja joilla asioita (tässä tapauksessa sodan osapuolia) kutsutaan.

”Myös sanat ’konflikti’, ’kapinallinen’ ja ’separatisti’ herättävät ajoittain kritiikkiä. Siitä huolimatta kirjassa käytetään kaikkia kolmea. ItäUkrainassa soditaan, mutta kyseessä on samaan aikaan myös konflikti – tulevaisuudessa kenties jäätynyt sellainen. Itä-Ukrainassa aseita kantavat taas eivät ole yhdenmukainen joukko. Puhuminen pelkästä proxysodankäynnistä yksinkertaistaisi asioita. Käsitteiden ongelmallisuudesta huolimatta puhumme kapinallisista ja separatisteista.” s. 7.

Valitettavasti tämä on aihe, josta nillitän ja tulen jatkossakin nillittämään niin kauan kuin termejä käytetään epätäsmällisesti ja paikoin jopa epäammattimaisesti (en väitä, että kirjassa on syyllistytty epäammattimaiseen termien viljelyyn).

Termin ”konflikti” käyttö on tietyissä tapauksissa ymmärrettävää, jos samalla muistetaan se, että tällä hetkellä kyse on ennen kaikkea sodasta – sodan intensiteetti ei ole korkea, joten sodankäynnin tilaa voi tällä hetkellä kutsua asemasodaksi. Sen sijaan termien ”kapinallinen” ja ”separatisti” käytössä on oltava vieläkin varovaisempi, mielestäni niiden käyttö on perusteltua vain tapauksissa, joissa termi sidotaan sellaiseen aikahaarukkaan, jolloin vallalla oli epätietoisuus siitä, keitä vastaan Ukrainan asevoimat ja vapaaehtoisjoukot sotivat – tällöin kyseeseen tulee ajanjakso keväästä 2014 saman vuoden kesän loppuun. Tai tuodaan esille termien epätäsmällisyys ja tulkinnanvaraisuus asiayhteydessä.

Kirjoitettaessa ajasta elokuun 2014 jälkeen, termien ”kapinallinen” ja ”separatisti” käyttöön liittyy huomattavia ongelmia ja samalla termit sinällään tukevat Venäjän narratiivia siitä, että kyseinen sota on Ukrainan sisäinen asia, ja että Ukrainassa sotaa käyvät ”kapinalliset” maakunnat Kiovan hallintoa vastaan, mihin asetelmaan näin laadukkaassa kirjassa ei pitäisi sortua. Edellä mainittuja kahta termiä (kapinallinen ja separatisti) ei täysin tarvitse hylätä, mutta niiden käytölle kirjassakin tulisi olla hyvin selkeät perusteet – nyt termien käyttö oli mielestäni puolivillaista ja toisinaan niitä tilanteessa, jossa jokin toinen termi olisi ollut kuvaavampi.

Jos ja kun kirjoittaminen proxysodankäynnistä yksinkertaistaa asioita, niin termien ”kapinallinen” ja ”separatisti” puolivillainen viljely sitä vastoin vääristää ja luo vääriä mielikuvia sodankäynnin luonteesta. Venäjän idea on ollut saada näyttämään sota separatistiselta, mutta – kuten teoksen kirjoittajat toistuvasti kuvaavat – se ei tässä onnistu, vaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa käy ilmi, että kyse on muustakin kuin ”kapinallismaakuntien” taistelusta Ukrainan hallintoa vastaan. Itse asiassa, jos olemme tarkkoja, jo ennen aseellisen konfliktin alkua, kevättalvella 2014, Venäjältä matkustaa suurin joukoin vapaaehtoisia Ukrainaan luomaan kaaosta, osallistumaan mielenilmauksiin ynnä hallintorakennusten valtauksiin. Huhtikuussa 2014 Igor ”Strelkov” Girkinin johtaman operaation iskunyrkkikin tuli pääosin Venäjältä, saaden kuitenkin hyvin pian vahvistuksia Ukrainan turvallisuuselimiin soluttautuneilta myyriltä ja muilta paikallisilta kollaboraattoreilta.

Otan vielä esimerkin kohdasta, jossa ”konflikti” sanan käyttöön liittyy ongelmia, (vaikka samalla luulen ymmärtäväni sen miksi kyseiseen termiin päädyttiin):

”Konfliktin seurauksena on kuollut yli 13 000 ihmistä. Heistä noin 3 400 on siviilejä, reilu 4 000 Ukrainan asevoimien sotilaita ja noin 5 700 separatisteja.” s. 95.

Kun kuolleita on jo yli 13 000, joukossa tuhansia siviilejä, niin itse olisin kyllä päätynyt tässä kohdassa aivan johonkin toiseen kuvaukseen kuin ”konflikti”. Kohtaa lukiessani mieleen hiipi ajatus, kirjoittajat eivät syystä tai toisesta halua käyttää kuvaavinta termiä, joten päätyvät neutraaliin ”konfliktiin”. Tässä kohdin olisi myös ollut perusteltua todeta, ettei ole varmuutta siitä kuinka paljon ns. separatistit ovat menettäneet taistelijoita, ja kertoa rohkeasti se, että Venäjä tekee parhaansa, jotta totuus ei paljastuisi, jotta sodan inhimillinen hinta ei kävisi kansalaisille toteen.

”Eläkkeiden nostaminen on keskeisin syy kontaktilinjan toistuvalle ylittämiselle: se onnistuu vain hallituksen kontrolloimilla alueilla, sillä Ukraina on lakkauttanut pankkiyhteydet separatistialueille. Muita syitä edestakaiselle matkustamiselle ovat muun muassa muiden sosiaalietuuksien ja virallisten dokumenttien haku tai tarve terveydenhuollon palveluille ja koulutukseen, joita ei ole tai on hyvin rajallisesti tarjolla separatistien kontrolloimilla alueilla.” s. 92–93.

Näiden muiden syiden kohdalla olisi ollut hyvä mainita syy, jonka tähden monet ja käytännössä kaikki tuntemani miehitetyillä alueilla asuvat henkilöt matkaavat vapaaseen Ukrainaan – elintarvikkeet, hygieniatarvikkeet ja lääkkeet. (Toki eläkkeiden nostaminen ja samassa yhteydessä ostosten teko nivoutuvat hyvin voimakkaasti yhteen, mutta tämä ostosten teko olisi ollut suotavaa mainita edes sivulauseessa). Niitä haetaan jokainen kerta, kun demarkaatiolinja ylitetään, koska etenkin laadukkaista hygieniatarvikkeista ja lääkkeistä on jatkuvasti pulaa miehitetyillä alueilla. Esim. Venäjältä tuotua hammastahnaa läheiseni ja tuttavani ovat kuvailleet varsin värikkäin ilmauksin.

Jotta tämä kritiikkiosuus ei veny liian pitkäksi, niin nostan esiin enää yhden kohdan, jossa olisin vältellyt termiä ”separatisti”. Samalla minun on kuitenkin muistutettava lukijoitani siitä, että Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudotukseen viitattiin kirjassa useammankin kerran, pääsääntöisesti täsmällisesti ja tarkemmin termein:

”Separatistit ampuivat koneen alas Donetskin alueella 17. heinäkuuta. Kaikki koneessa olleet 298 matkustajaa ja miehistön jäsentä saivat surmansa. Koneen alastulon jälkeisissä hätäkeskusteluissa Ukrainan, Venäjän ja Etyjin edustajat sopivat, että SMM olisi vastuussa alueen monitoroinnista ja turvaisi kansainvälisten onnettomuusasiantuntijoiden pääsyn alueelle.” s. 109.

Ollaksemme tarkkoja, tiedossa on se kenen hallitsemalta alueelta lennon MH17 pudottanut ohjus laukaistiin, ja tässä kohdin viittaus ”separatisteihin” kestää päivänvalon, kun kyse on alueesta, jolta ohjus laukaistiin. Sen sijaan on melkoista ”rajojen venytystä” todeta separatistien ampuneen koneen alas, kun JIT ei ole vielä ottanut siihen kantaa kuka laukaisi ohjuksen. JIT on kyllä ottanut siihen kantaa, minkä maan asevoimien varustukseen kuuluvalta lavetilta ohjus laukaistiin – Venäjän, mikä teoksessakin viittauksenomaisesti tuotiin esille. JIT on myös nimennyt neljä vastuussa olevaa, joita syytetään osallisuudesta MH17 pudottamiseen – kolme venäläistä ja yhden ukrainalaisen: venäläiset tiedustelu-upseerit Igor ”Strelkov” Girkin, Sergei “Khmury” Dubinski ja Oleg “Gyurza” Pulatov sekä ukrainalaistaustainen Leonid ”Krot” Khartšenko. (1)

Todennäköisesti monien mielestä tällaiset epätäsmällisyydet muuten laadukkaassa kokonaisuudessa ovat anteeksi annettavia, minun silmään (ja korvaan) nämä epätäsmällisyydet ja niistä johtuvat lievät puutteet kuitenkin särähtivät, johtuen osaltaan siitä, että olen seurannut sotaa sen ensihetkistä lukien – jos tarkkoja ollaan seurannut tapahtumia päivittäin Euromaidanista lukien, vieraillut Ukrainassa useita kertoja – kertaalleen myös sotatoimialueella, tavannut rintamalla palvelleita (ja palvelevia) sekä viettänyt aikaa sodan kokeneiden siviileiden kanssa, minkä tähden olen pilkuntarkka terminologian suhteen. Pyrin parhaani mukaan välttämään Venäjän narratiivin toistoa, johon disinformaatiossa ja propagandassa tavan takaa törmää.

Kirja on monella tapaa tärkeä, se muistuttaa meitä Euroopassa käynnissä olevasta sodasta ja sen tuhansista uhreista, samalla se palauttaa mieliimme Venäjän moninaiset keinot vaikuttaa yhteiskuntiin muistuttaen samalla myös siitä, että emme saa tuudittautua hyväuskoisuuteen ja olla liian luottavaisia. Aivan kuten Jyri Häkämies puolustusministerin roolissa Yhdysvalloissa vuonna 2007 pitämässään puheessa totesi Suomella olevan kolme turvallisuusuhkaa: ”Venäjä, Venäjä ja Venäjä”.

 

Marko 

1. https://yle.fi/uutiset/3-11247522 

Blogin lainaukset teoksen sivuilta: 7, 92–93, 95, 109 ja 176.

*: Kansi: Matti Vartiala; Kannen kuva: Kalle Koponen, Helsingin Sanomat. Käytölle kuvituskuvana lupa Docendolta. 

Slovjansk on vapaa. © Marko Enqvist.