Ensimmäinen varsinainen
vierailupäivä Kiovassa vei meidän pienen, neljän hengen ryhmämme kaupungin
hautausmaalle (Міське кладовище) Kiovan luoteisosaan.
Voimakas, lippuja paukuttava tuuli
ja matalalla riippuvat pilvet – muutamia vesipisaroitakaan unohtamatta –
maalailivat kuvaa hyisestä syksyisestä päivästä. Tie laajan hautuumaan halki
johdatti meidät hautuumaan perukoille, lippumeren keskelle, paikkaan, jonne oli
jo haudattu satoja nuoria ja hiukan vanhempiakin ukrainalaisia, jotka olivat
antaneet kalleimpansa puolustaessaan perhettään ja maataan brutaalia hyökkääjää
vastaan.
Venäjän laajan, koko Ukrainaan
kohdistuneen, hyökkäyksen alkaessa varhain 24. helmikuuta 2022 monikaan
Ukrainan rajojen ulkopuolella ei uskonut näihin urhoollisiin miehiin ja
naisiin, jotka olivat taistelleet hyökkääjää vastaan jo kevättalvesta 2014. Ilman
heidän päättäväisyyttä ja rohkeutta ynnä tahtoa käydä puolustussotaan
hyökkääjää vastaan maailma tänään olisi toisenlainen – Suomessa valtiojohdon
kelkka tuskin olisi kääntynyt NATO-tielle kansan kannoista puhumattakaan. Ilman
ukrainalaisten taistelua (ja Venäjän lukuisia virheitä – käyttäisinkö verbiä ryssiä
kuvaamaan venäläisten virheiden ja väärien siirtojen määrää) maailma olisi
tänään hyinen paikka, paljon hyisempi ja kylmempi kuin Kiovan kaupungin
hautausmaa kesäkuisena päivänä, herran vuonna 2023.
Lippumeren keskellä oli ryhmä
sotilaita laskemassa taistelutoveriaan viimeiseen lepopaikkaansa; haudan
äärellä harmaapäinen mies, kenties isä suremassa poikaansa, laskien kukkia haudalle;
me neljä laskimme verenpunaiset narsissimme haudalle, jolla lepäsi ystävämme
kollega (ja hyvä ystävä), joka oli kaatunut alkuvuonna taisteluissa idässä.
Siellä me neljä seisoimme tuulisella
hautuumaalla matalalla riippuvien pilvien alla ajatuksinemme. Neljä toisilleen
tuttua ihmistä ajatuksineen ja mietteineen; tuuli paukutti lippuja,
harmaapäinen mies nousi jaloilleen pyyhkien silmäkulmaansa. Lähdimme mekin
kulkemaan hiljaisina ajatuksinemme pois lippumeren keskeltä.
Myöhemmin vaihdoimme ajatuksia,
purimme tunteitamme.
Valeraa painoi syyllisyys
siitä, että tuhannet nuoret luopuvat kaikesta puolustaessaan maataan, ja ettei
hän iäkkäämpänä enää kelpaa rintaman lihamyllyyn. Mieluusti hän vanhempana
kuolemaan rintamalle kuin nuori, jolla on elämä vielä edessä. Tämä ei olisi
ensimmäinen sota johon Valera lähtee, vuosikymmeniä sitten hän taisteli ”punaisen
tähden” alla Afganistanissa neuvostovaltion imperialistisessa sodassa,
menettäen siellä tovereitaan. Tanja tunsi suunnatonta kiitollisuutta
kaikkia heitä kohtaan, jotka puolustavat maataan ja ovat valmiit antamaan
henkensä maansa ja perheidensä tulevaisuuden puolesta.
O. oli pakahtua
tietämättömyyden tunteeseen, jonka valtaan hän kaupungin hautuumaalla käynnin
myötä joutui. Tietämättömyyden, koska ei tiennyt mitä voisi tehdä enemmän
auttaakseen ukrainalaisia sotilaita sekä kaatuneiden omaisia.
Entäpä sitten minä – tunnustan
rehellisesti vihantunteen nousseen voimakkaimmin esille minulla noina hetkinä. Kyse
ei ollut mistään vihanpuuskasta vaan kokonaisvaltaisesta tunteesta, mikä ei
kohdistunut pelkästään Ukrainaan brutaalisti hyökänneisiin venäläisiin vaan
myös meidän länsimaiden poliitikkoihin ja päättäjiin, jotka (vähintäänkin)
mieleltään korruptoituneina olivat valmiit myymään kymmenien miljoonien kansan
tyynnytelläkseen Moskovaa (ja pitääkseen äänestäjät tyytyväisinä). Vihaa
seurasi häpeä ja raivo!
Masentavinta tässä kevättalvella
2014 alkaneessa tapahtumasarjassa on nimenomaa se, että poliitikkojamme
varoitettiin lukuisia kertoja olemasta liian naiivi Venäjän suhteen. Heiltä
perättiin tiukkuutta ja tahdonlujuutta, määrätietoisia otteita, mutta näille
toiveille päättäjämme viittasivat kintaalla. Ne muutamat vastarinnankiisket
eivät riittäneet kääntämään kelkan suuntaa, suomukset päättäjiemme silmistä
tippuivat vasta varhain aamulla 24. helmikuuta 2022.
Kiovasta luoteeseen – Irpin ja
Butša
Ajaessamme metsäistä taipaletta
pois Kiovasta kohti Irpiniä ja Butšaa, mieleeni palailivat kuvat viime vuoden
keväältä, päiviltä, jolloin Ukrainan asevoimat oli juuri vapauttanut Kiovan
luoteisosat miehityksestä. Teloitetut siviilit makaamassa kaduilla Butšassa,
kiduttamalla murhatut siviilit Irpinissä – tuhoutuneet koulut, päiväkodit ja asuintalot.
Kuolema – Смерть!
Vuotta myöhemmin, kesällä 2023,
elämä alkaa hiljalleen palaamaan Kiovan luoteispuolen kaupunkeihin ja kyliin. Kaikesta
huolimatta sodan sekä venäläisten lyhyeksi jääneen miehityksen jälkiä on
edelleen nähtävissä runsaasti. Rikki ammuttuja taloja, sirpaleita ja poltettuja
rakennuksia – tuhottuja unelmia!
Eräs Venäjän kohteista Irpinin
alueella oli sotilassairaala, jonne venäläiset hyökkäsivät muun muassa
Pihkovaan sijoitetun 76. ilmarynnäkködivisioonaan kuuluvien joukkojen voimin.
Sairaalan puolustuksesta vastasi Kiovan aluepuolustusjoukoista kootut
suojajoukot, jotka yhdessä potilaiden kanssa taistelivat kahden päivän ajan
hyökkääjää vastaan.
Venäläisjoukot murskasivat
lopulta puolustajien vastarinnan miehittäen koko sairaalan. Yhä edelleen, yli
vuosi venäläismiehityksen päättymisen jälkeen osa sairaalan potilaista ja
suojajoukkoihin kuuluneista sotilaista on kateissa. Sotilassairaalan potilaista
pääosa oli Venäjän Donbasissa vuonna 2014 aloittamassa sodassa haavoittuneita
tai vammautuneita.
Kymmenet venäläisten hyökkäyssodan
ja miehitysviikkojen kuluessa tuhoamat autot muodostavat punaruskean ruostuvan
metalliröykkiön irpiniläisen metsikön reunassa. Röykkiö muodostuu luotien ja
kranaattien puhkomista ja räjähdysten rikki repimistä siviiliautoista – monessa
oli tuhonhetkellä perheitä pakenemassa venäläisiä tai vapaaehtoisia avustustyöntekijöitä
tuomassa hätäapua hyökkäyksen jalkoihin jääneille siviileille kuolon
koittaessa. Lukuisten autojen kylkiä koristavat auringonkukat. Kyseessä on losangelesilaistaiteilija
Trek Thunder Kellyn yhdessä ukrainalaistaiteilijoiden kanssa luoma
maalausprojekti Flowers For Hope.
Ukrainan symbolin auringonkukan
myötä elämä lopulta voittaa, palaten tuhottuun ja raiskattuun maahan. Слава
Україні!
Marko
Kuvat Marko Enqvist.
#StandWithUkraine
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Toistaiseksi ei kommentointia.
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.