Sotaväsymyksestä ja pelkuruudesta –

 

lännen strategia Ukrainan auttamiseen on väärä

Viime aikoina on ryhdytty kuiskuttelemaan entistä enemmän sotaväsymyksestä, jonka seurauksena puheet aselevosta ovat ottaneet ilmaa siipiensä alle. Tunnustan, minuakin väsyttää, erityisesti minua väsyttää läntisten johtajien saamattomuus ja suoranainen pelkuruus; kyllä, mistä muusta on kyse kuin pelkuruudesta kun ei uskalleta näyttää johtajuutta ja asettaa läntisten demokratioiden tulevaisuus oman aseman ja edun edelle?

Jos uskottelemme itsellemme, että saisimme painostettua Ukrainan aselepoon, niin seuraavaksi ainakin minulle herää kysymys siitä, että kuinka pitkäkestoinen tämä aselepo olisi, kuinka kauan lännessä uskotaan Venäjän kunnioittavan tällaista aselepoa? Ehkäpä johtajat lännessä laskevat yksiselitteisesti sen varaan, että tulevat sukupolvet joutuvat siivoamaan heidän jälkensä, aivan kuten he joutuvat siivoamaan monessa muussakin asiassa sen sukupolven jättämät jäljet, joka mahdollisti Venäjän brutaalin hyökkäyssodan Ukrainaan – eikä vain Ukrainaan vaan monen muunkin valtion alueelle.

Olen pohtinut vallitsevaa tilannetta kauan aikaa, itse asiassa paljon kauemmin, kuin Venäjän 24. helmikuuta 2022 alkanut brutaali hyökkäyssota on kestänyt. Ja jos kuvailisin tämänhetkistä tilannetta Euroopassa, niin minulla on sellainen tunne, etteivät  tämän päivän demokratioiden johtajat ymmärrä sitä, että nyt emme elä enää vuotta 1938 vaan syyskuuta 1939 – eurooppalainen suursota on jo käynnissä. Ilmaistakseni asian toisin, olemme jo tilanteessa, jossa ei voida neuvotella aselevosta tai rauhasta, jollei se samalla tarkoita Venäjän ehdotonta antautumista.

Kuinka todennäköistä on, että Venäjä antautuisi nyt ehdoitta? Kysymys on retorinen. Me kaikki tiedämme siihen vastauksen ja meidän pitäisi myös tiedostaa se, että niin kauan kuin Venäjällä on sodankäyntikykyä jäljellä eikä se yhteiskunnallisesti ole merkittävällä tavalla muuttunut, se tulee (jossain vaiheessa) jatkamaan aloittamaansa sotaa. Yksistään viimeinen vuosikymmen on osoittanut meille ties, kuinka monta kertaa sen, että Venäjä kunnioittaa sopimuksia vain niin kauan kuin sille on siitä hyötyä ja tällöinkin se on hyvin halukas rikkomaan sopimuksen henkeä (sitä ajatusta, joka sopimuskumppanilla tai sopimuskumppaneilla siitä on – tämän näimme myös Krimin niemimaan miehitysoperaatiossa kevättalvella 2014).

Läntinen yhteisö on tehnyt Venäjän kohdalla lukuisia virheitä tämän vuosituhannen puolella. Ymmärrän sen, että Vladimir Putinin noustua valtaan hän oli useimmille ”tyhjä sivu”. Putinin Venäjä saattoi toteuttaa vuosituhannen ensimmäisinä vuosina melkoisia hirmutekoja Yhdysvaltojen käymän terrorisminvastaisen sodan varjolla. Yhdysvalloilla ei juurikaan ollut varaa tai halua kritisoida Venäjän toimia takapihallaan. Suomen kohdalla kyse taisi olla haluttomuudesta, vaikka Tarja Halosen presidenttikausilla nähtiin jo minkä suunnan Venäjä oli valinnut. Presidenttinä ollessaan Halonen muistutti meitä toistuvasti ihmisoikeuksista ja vähemmistöjen oikeuksista, paitsi tapauksissa, joissa olisi pitänyt ojentaa Venäjän johtoa. Halonen ja hänen seuraajansa Sauli Niinistö, kumpainenkin kertoivat kyllä yksityisesti ”toruneensa” Vladimir Putinia ihmisoikeusrikkomuksista ja vähemmistöjen kohtelusta mutta tyhmempikin ymmärtää sen, että ”torumiset” ovat merkityksettömiä, jos ne lausutaan Kremlin muurien sisäpuolella. Putinin kaltaiselle ihmiselle merkitystä on vain sillä, mikä näkyy ja kuuluu julki! Mutta vielä suurempi merkitys sillä on sorretuille – heille on kerrottava: välitämme teistä.

Pidän hyvin todennäköisenä, että Venäjän hallinnolle Georgian sota elokuussa 2008 oli koepallo, jolla testattiin lännen kykyä ryhtyä vastatoimiin. Venäjän johdossa, presidentti Dmitri Medvedev ja maan tosiasiallisena johtajana pääministeri Vladimir Putin, tulkittiin Barack Obaman hallinnon haluama suhteiden nollaus kevättalvella 2009, reilut puolivuotta Georgian sodan jälkeen, osoituksena heikkoudesta. Maailma muistaa ”suhteiden nollauksen” valokuvista hetkenä, jolloin Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clinton ja Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov painoivat Genevessä suhteiden ”nollausnappia” maaliskuussa 2009. (1)

Näin jälkikäteen muistellen, ennen kevättalvea 2014 ja Krimin niemimaan miehitystä, Moskovassa koettiin muutamia hetkiä, jolloin Venäjän johto todennäköisesti tunsi jakkaransa huojahtelevan. Tällaisia hetkiä koettiin Venäjän duuman vaalien jälkeisissä mielenosoituksissa vuoden 2011 joulukuusta eteenpäin aina seuraavan vuoden syksyyn asti. Ei myöskään pidä unohtaa arabikevättä, joka koitui Venäjän liittolaisiin kuuluneen Muammar Gaddafin kohtaloksi ja oli koitua Syyrian presidentin Bašar al-Assadin kohtaloksi, jonka onnistui säilyttää asemansa alkuun Venäjän voimakkaan sotilaallisen tuen ja lopulta Venäjän suoran osallistumisen myötä.

Syyriassa al-Assadin hallinto käytti useita kertoja kemiallisia aseita omia kansalaisiaan vastaan, senkin jälkeen, kun Barack Obama ilmoitti kemiallisten aseiden käytön olevan ”punaisen linjan”, jota ei pidä ylittää. Syyrian hallinto Venäjän tuella ”koeponnisti” kyseisen punaisen linjan Yhdysvaltojen reagoimatta asiaan. Vladimir Putinille reagoimattomuus kertoi Yhdysvaltojen olevan heikon, olettamaani päätelmää alleviivasi se, ettei Yhdysvallat reagoinut siinäkään vaiheessa, kun Bašar al-Assadin hallinto toistamiseen ylitti tämän punaisen linjan. Syyriassa kaasuasetta käytti lopulta useampi taho, mutta vastuuta ei voi vierittää hallinnon harteilta.

Ghoutan kaasuiskun (elokuu 2013) jälkeen tapahtumat alkoivat edetä kiihtyvään tahtiin, myöhemmin syksyllä Ukrainan silloinen presidentti Viktor Janukovitš jätti allekirjoittamatta EU:n kanssa neuvotellun assosiaatiosopimuksen – eikä vähiten Venäjän kulissien takaisen pelin seurauksena. Putinin, kuten ei Janukovitšinkaan käsikirjoitukseen kuulunut vallan vaihtuminen Ukrainassa. Kumpikin todennäköisesti päätteli aiempien tapahtumien valossa kansan lähtevän kadulle, mutta, että valta vaihtuisi. Ehei, en usko, että sitä mahdollisuutta kumpikaan otti tosissaan huomioon loppuvuodesta 2013 veren virratessa ensimmäisen kerran Kiovan kaduilla. Kremlissä ryhdyttiin toteuttamaan omia suunnitelmia yhteenottojen yltyessä kaupunkisodaksi Kiovan ytimessä seuraavan vuoden puolella, Viktor Janukovitšin takertuessa epätoivoisesti valtansa viimeisiin rippeisiin. Kremlissä arpa heitettiin ja operaatio Krimin niemimaan miehittämiseksi aloitettiin helmikuussa 2014.

”Pieniä vihreitä miehiä Krimillä”. (2)

Muistan kuinka Sotšin olympialaisten jälkeen helmikuussa 2014 ensimmäiset ”tunnuksettomat sotilaat” eli ”pienet vihreät miehet” ilmaantuivat näkyville paikoille Krimin niemimaalla. Minä en niinkään hämmästynyt siitä, mitä tapahtui vaan siitä kuinka läntinen yhteisö ryhtyi toistamaan Kremlin sanomaa siitä, ettemme tiedä keitä joukot ovat. Tapahtumat etenivät Venäjän suunnitelmien mukaan, eräät asiantuntijat Suomessa toistivat Venäjän sanomaa sellaisenaan; toisinaan edeten tulkinnoissaan Kremlin julkituomaa sanomaa pidemmälle selitellessään Venäjän toimia parhain päin.

Seuraavina viikkoina ja kuukausina kansainvälinen media, aivan kuten mediatalot Suomessakin, jäi täysin Venäjän propagandamyllyn jalkoihin venäläisen narratiivin tullessa toistettua sellaisenaan. Ja kun huhtikuussa 2014 sota Itä-Ukrainassa – viikkojen alustuksen jälkeen – alkoi uutiset ja kolumnit täyttyivät sanoista: separatismi ja sisällissota. Sota Ukrainassa esiteltiin sisäisenä tapahtumana, hälytyskellot eivät soineet siinäkään vaiheessa, kun Venäjältä eteni toukokuun alkupuolella v. 2014 satoja tšetšeenisotilaita* Ukrainaan, ensin Mariupoliin ja sitten Donetskiin.

Venäjältä saapuneita Vostok pataljoonan militantteja Donetskissa, toukokuu 2014.*

Kuten jälkikäteen olemme saaneet tietää, jo toukokuussa 2014 Saksan lähetystön sotilasattasea oli käynyt avustajineen Venäjän ja Ukrainan rajalla, nähden siellä kokonaisen kolonnan tunnuksettomia panssarivaunuja ja panssariajoneuvoja, ajavan Venäjälle Ukrainan alueelta, jonka Venäjä oli käytännössä miehittänyt. (3) Tämäkin tapahtui toukokuussa 2014 ja kun muistamme mitä tulevana kesänä tapahtui Venäjän ja Ukrainan rajaseudulla, Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottaminen venäläisellä ilmatorjuntajärjestelmällä 17. heinäkuuta ja myöhemmin elokuussa nähty Venäjän asevoimiin kuuluvien joukkojen eteneminen Ukrainan itäosiin, Donetskin ja Luhanskin alueille, niin on suorastaan hämmentävää, että Venäjään ei ryhdytty jo tuolloin kohdistamaan päättäväisempiä (ja paljon ankarampia) vastatoimia mutta suorastaan vastuutonta on se, ettei Ukrainaa ryhdytty jo tuolloin avustamaan (sotilaallisesti ja tappavalla aseistuksella sekä koulutusavulla) määrätietoisesti.

Muistutan mitä Garri Kasparov kirjoitti vuosia sitten kirjassaan Talvi lähestyy, tähdentäen samalla, ettei Vladimir Putin ole Adolf Hitler (kuten Kasparovkin kirjassaan toteaa):

”Adolf Hitler ei hyökännyt Puolaan vuonna 1939 siksi, että liittoutuneet olisivat puolustaneet Tsekkoslovakiaa vuonna 1938, sillä sitähän ne eivät tehneet. Hitler ei valloittanut sudeettialueita siksi, että maailma olisi vastustanut ankarasti Itävallan miehitystä, vaan siksi, että vastustus oli niin heikkoa. Nimenomaan vastustuksen puuttuessa Hitler saavutti alkuvaiheen voittonsa niin pienellä vaivalla ja uskalsi lopulta mennä liian pitkälle”. (4)

Meidän on syytä ymmärtää se, että Vladimir Putinin Venäjä on jo valloittanut ”omat sudeettialueensa”. Mikäli Venäjälle annetaan aikaa ja mahdollisuus, se tulee keräämään voimia ja jatkamaan hyökkäystä joko Ukrainassa tai jossain muualla. Lännen alkuperäinen strategia ”Autamme Ukrainaa niin kauan kuin tarvitaan” on täysin väärä, tavoitteena alunalkaen olisi pitänyt olla Venäjän nujertaminen mahdollisimman nopeasti: Autamme Ukrainaa voittamaan Venäjän niin nopeasi kuin mahdollista.

Ja jos nyt kuvittelisimme, että Ukrainaa kehotettaisi vakavasti harkitsemaan aselepoa, kenties jopa rauhanneuvotteluja, niin läntiselle yhteisölle varmasti esitettäisi kysymys turvatakuista. Mitä turvatakuita me olisi valmiit Ukrainalle antamaan? Lähtöasetelma ei missään nimessä ole sama kuin Korean niemimaalla, vastapuolella on aggressiivinen ja imperialistinen Venäjä, joka käy Ukrainaa vastaan imperialistista hyökkäyssotaa. Olen varma, että Ukrainassa tiedostetaan asetelman ongelmallisuus, jonka tähden kahdenkeskiset turvatakuut voivat raueta välittömästi Venäjän uhatessa ydinaseen käytöllä. Eikä asetelmaa lainkaan paranna Yhdysvaltojen sisäinen hajaannus yhdistettynä mahdollisuuteen, että Donald Trump on republikaanien seuraava presidenttiehdokas.

Minä en näe kuin yhden ainoan mahdollisuuden, joka joko tuo pysyvämmän rauhan tai ainakin antaa meille kunnolla aikaa valmistautua (mahdolliseen) suursotaan, Venäjän sodankäyntikyky on murskattava Ukrainan aroille.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://www.verkkouutiset.fi/a/yhdysvallat-ei-vielakaan-ymmarra-venajaa/#194c9420 

2. Kuva teoksesta: Вторжение в Украину: Хроника российской агрессии. Kuvassa olevan kuvan on ottanut Sergei Pavlov (Укринформ)  maaliskuussa 2014 miehitetyllä Krimin niemimaalla.

3. https://areena.yle.fi/1-63493765  (viittaan Rüdiger von Fritschin kommenttiin ajassa 19:18 eteenpäin).

4. Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset, s. 27-28.

*: Kyseiset joukot muodostivat nk. Vostok pataljoonan, joka oli miehitetty pääasiassa Ramzan Kadyroville lojaaleilla Tšetšenian sisäministeriön joukkojen vapaaehtoisilla ja venäläisvapaaehtoisilla. Ukrainan sodan ensimmäisenä kesänä kyseisen pataljoonan koostumus monipuolistui sen vahvuuden kasvun myötä.

#StandWithUkraine