Valoa Ukrainaan – me emme unohda

 

”У житті людини може бути багато різних подій, які поділяють життя на дві частини, до та після. Але, війна це та подія, яка не ділить життя, а розриває його, залишає на межі розриву відкриту рану, до болю  якої людина звикає, але ніколи не може звикнути  до кінця свого життя” –

Nämä sanat sodasta elämän avohaavaksi repivänä tapahtumana olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa ukrainalainen muutama vuosi sitten, 24. helmikuuta 2022 Venäjän suurhyökkäyksen alettua ja ohjusten sekä pommien sataessa Ukrainaan. Sanat on kuitenkin kirjoitettu jo reilu vuosikymmen sitten. Ne ovat donetskilaisen tunteita keväältä ja kesältä 2014, jolloin Venäjän kylvämä sota ja väkivalta rikkoi miljoonien ukrainalaisten arjen ja terrorin ensimmäiset aallot pyyhkivät yli Ukrainan itäisten osien.

Venäjän suurhyökkäyksen ensimmäisenä päivänä kirjoitin seuraavaa –

”Heräsin varhain aamulla uutiseen – Kiovaa pommitetaan – uutisista sain kuulla Venäjän hyökänneen Ukrainaan. Väärin – Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2014, se jatkoi operaatioitaan Ukrainassa saman vuoden kevään ja kesän ajan, vaikka uutistoimituksemme ja poliitikkomme kielsivätkin tämän kirjoittamalla ”separatismista”, ”sisällissodasta”, ”kriisistä”. Ehkäpä he eivät vaan halunneet tunnustaa tosiasiaa, avata silmiä todellisuudelle; ehkäpä oli mukavampaa tuudittautua hyvänolontunteeseen ja toivoa, että sota pysyy Ukrainassa. Ei pysynyt, ei!”

Valoa Ukrainaan – me emme unohda.

Ollessani tiistaina 24. helmikuuta 2025 Venäjän Ukrainaan kohdistaman suurhyökkäyksen ja tuhoamissodan alun vuosipäivänä Senaatintorilla Valoa Ukrainaan -tapahtumassa, mieleni valtasi suru ja haikeus. Jälleen kerran muistutin itseäni kevättalven, kevään ja kesän 2014 tapahtumista ja loputtomasta typeryydestämme ja sokeudestamme: Miksi me emme Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan kokoontunut kymmenin tuhansin kautta Suomenniemen protestoimaan Venäjän rikollista miehitystä ja niemimaan anastusta vastaan?

Kyllä! Venäjään kohdistettiin Krimin niemimaan miehityksen jälkeen pakotteita (mutta aivan liian lieviä) mutta yleinen ilmapiiri ei missään nimessä kannustanut ankarampiin toimiin Venäjää vastaan. Ei Krimin niemimaan miehitystä seuranneina viikkoina, eikä keväällä väkivallan käännyttyä Donbasissa sodaksi ja vaikka meidän täytyi ymmärtää, mikä voima tämän väkivallan taustalla piili. Sama sokeus piinasi meitä kesällä, vaikka yksi jos toinenkin tapahtuma Donbasissa vähintäänkin epäsuoraan todisti sen puolesta, että Venäjä oli osallisena sodassa ”kyynärpäitä” myöten. Se, että Venäjän asevoimien loppukesästä 2014 toteuttaman suoran sotaan osallistumisenkin jälkeen kielsimme todellisuuden, (1) ei ole enää naiiviutta vaan ihan jotain muuta. Kansalaisille valehdeltiin tuolloin – totuus jätettiin kertomatta, kenties syynä oli se, että (joidenkin mielestä) isommat asiat ajoivat edelle, kuten Euroopan riippuvuus venäläisestä energiasta, johon riippuvuusansaan Suomikin astui.

Se, että Suomessa astuttiin tähän ansaan ei lopultakaan ole mikään ihme. Voimme kärjistämättä lainkaan todeta, että Suomen suhde Venäjään muuttui vasta sen myötä, kun ukrainalaiset eivät antautuneet helmi-maaliskuussa 2022 vaan taistelivat ja pysäyttivät venäläiset Kiovan porteille – lyöden heidät lopulta. Kansanedustaja ja keskustapoliitikko Matti Vanhasen ’Ulkopolitiikkaa’ teoksen julkistamishetkellä vuonna 2016 olin hämmentynyt (ja vihainenkin) hänen käyttämistänsä termeistä kuin myös siitä, että Ukrainan tapahtumien kuvaus ei edes aikajänteen osalta pitänyt paikkaansa:

”Ukraina hoiti omat asiansa huonosti, ja ulkopuoliset pääsivät sekaantumaan sen asioihin. Se, että suuressa eurooppalaisessa valtiossa sisäiset asiat menevät niin solmuun, että lopputuloksena on vallankaappaus torilla ja väestön jakautuminen sisällissotaan, antoi osalle väestöä ja Venäjälle mahdollisuuden kaapata Krim.” (2)

Kirjoitin tuolloin Vanhaselle korjatakseni hänen käsitystänsä tapahtumien kulusta, huomautin häntä myös käyttämistään termeistä. Kiitokset Vanhaselle siitä, että vastasi (asialliseen) sähköpostiini. Hän ei kuitenkaan jakanut käsitystäni siitä, että tapahtumien kuvauksessa ja aikajänteessä olisi mitään ongelmia. Näin jälkikäteen olen ymmärtänyt, että teos oli kirjoitettu vastaamaan Juha Sipilän (kesk.) hallituksen (29. toukokuuta 2015–6. kesäkuuta 2019) ulkopoliittista linjaa, kenties omaehtoisesti, koska kyseessä ei suinkaan ollut ainoa kerta, jolloin Vanhasen kannanotoissansa oli aistittavissa voimakkaan suomettunut leima. (3)

Vaikka edellä korostetusti nousevat esille keskustalaiset poliitikot, vastaava toiminta oli leimallista kautta puoluekentän. Jokaisesta suuremmasta puolueesta löytyi henkilöitä, jotka joko myötäilivät Venäjää tai jopa lobbasivat sen hankkeiden puolesta. Paavo Lipponen möi konsulttipalveluja venäläiselle Gazpromille Cosmopolis-konsulttiyhtiönsä kautta. (4) Lipponen ei suinkaan jäänyt ainoaksi demariksi, joka hyötyi taloudellisesti Nord Stream-kaasuputkista. Lipposen ja kumppaneiden toiminta ei ollut laitonta, kuten ei ollut entisen pääministeri Esko Ahonkaan toiminta venäläisen Sberbankin hallintoneuvostossa, sen sijaan toiminta oli moraalisesti kyseenalaista. Samaan sarjaan voidaan laskea Juha Sipilän hallituksen toiminta. Se ei päätöksenteossaan huomioinut lainkaan Nord Stream 2 -kaasuputken turvallisuuspoliittista ulottuvuutta. Sipilän hallitukselle kyse oli ainoastaan taloudesta, vähäisemmässä määrin myös ympäristöstä. Muistutan lukijoita siitä, että keskustalaisen Sipilän hallituksessa oli mukana myös kokoomus sekä perussuomalaiset (perussuomalaisten hajottua, siniset 13. kesäkuuta 2017 eteenpäin).

Kyse ei ollut ainoastaan Suomen ongelma. Krimin niemimaan miehityksen jälkeenkin aivan liian moni eurooppalainen valtio katsoi vuosien ajan läpisormiensa Venäjän rikollisia tekoja, harjoittaen tämän toiminnan rinnalla Venäjää taloudellisesti ja tätä kautta myös sotilaallisesti hyödyttävää politiikkaa. Kyllä – sormi on kohdistettava Saksaan mutta myös suureen joukkoon läntisiä liittolaisiamme. Suomi sitoi oman kohtalonsa Saksan päätöksentekoon, jonka kautta Venäjä sai lisää vipuvartta vaikuttaa päätöksentekoomme. Sauli Niinistö sanoi seuraavaa, kuin tulevaisuutta enteillen, avatessaan 211. valtakunnallisen maanpuolustuskurssin Säätytalolla marraskuussa 2014:

”Eräs opettavainen venäläinen sananlasku kuuluu: ”kazak berjot što ploha ležit” eli ”kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni”. Tätä epäilemättä kokemukseen perustuvaa huushollinpito-oppia kannattaa kuunnella. On pidettävä huolta asioistaan, pidettävä kiinni. Ellei pidä, voi alkaa tapahtua. Tämä koskee kaikkea, turvallisuudesta talouteen.” (5) Emmepä mekään toimineen, kuten Niinistö tuolloin ohjeisti.

”Tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee” mutta Niinistö nimenomaa kuului tuolloin siihen joukkoon päättäjiämme, jotka koettivat viimeiseen asti ylläpitää kulissia Venäjästä rationaalisena toimijana, jonka kanssa on mahdollista sopia asioista. Päättäjillämme (ja huomattavalla osalla kansaa) suomukset putosivat silmistä vasta 24. helmikuuta 2022 mutta päättäjiemme takit kääntyivät lopullisesti päiviä ja viikkoja myöhemmin, nähtyämme, ettei Venäjän ”erikoisoperaatiosta” tullutkaan paraatimarssia Kiovaan. On valitettavaa, ettei ääretön typerys ole syy haastaa oikeuteen! Nimittäin sinne moni todellisuuden vuosia kieltänyt päättäjämme kuuluisi typerien tekojensa tähden.

 

Valoa Ukrainaan – me emme unohda

Toivon, että tällä kertaa me emme unohda Ukrainaa, että sanat muuttuvat konkreettisiksi teoiksi, etenkin nyt kun Donald Trumpin hallinto kääntää selkänsä pitkäaikaisille liittolaisilleen hakeutuessaan totalitaaristen valtioiden seuraan. Yhdysvaltojen kohdalla pahimmat pelot näyttävät toteutuvan ja paljon ennakoitua nopeammassa tahdissa. Toisaalta me (eurooppalaiset) olemme nukkunut ruususen unta jo reilun vuosikymmenen. Meille annettiin aikaa kevättalvesta 2014 riittämiin, mutta me luotimme liikaa Yhdysvaltoihin ja suuren kansakunnan äänestäjien kaukokatseisuuteen. Asiantuntijamme eivät nähneet, kuinka rikki Yhdysvallat oli ja, että se väistämättä näkyisi monessa asiassa – myös äänestettäessä presidentistä. Mutta eivät päättäjämme, kuten ei merkittävä osa kansalaisistakaan, ottanut vakavasti Vladimir Putinin Venäjän imperialistisia tavoitteita. Kielsimme todellisuuden, koska se ei sopinut maailmankuvaamme. Todellisuus on ollut läsnä jo reilun vuosikymmenen, itse asiassa meidän olisi pitänyt herätä jo lähes pari vuosikymmentä sitten Putinin puhuttua Münchenissä 2007 ja hänen ”sijaishallitsijansa” käydessä sodan Georgiassa puoltatoista vuotta myöhemmin. 

Minä en unohda, samalla kysyn itseltäni: ”Mitä voisin tehdä enemmän”.

Слава Україні! 

 

Marko

 

Lähteet:

1. Havaintoja Ukrainan sodasta – Ilovaiskin kattila:

https://puolustusvoimat.fi/documents/1951253/4047542/MAAVTKESK_Katsaus_Ilovaisk_2016.pdf/a0c74a16-90de-44d8-8a38-f33c903a8def/MAAVTKESK_Katsaus_Ilovaisk_2016.pdf.pdf 

2. Matti Vanhanen, Ulkopolitiikkaa s. 41.

3. ”Jos ja kun Itämerellä etsitään pieniäkin luottamusta lisääviä toimia, on Suomenkin, irrallaan Moskovan mahdollisista neuvotteluista, harkittava ensi vuoden sotilasteknisiä harjoituksia suunnitellessaan niiden näyttävyyden supistamista verrattuna kuluvaan kesään.” Matti Vanhanen, Suomenmaa-verkkolehti.

https://www.suomenmaa.fi/uutiset/vanhanen-suomen-kannattaa-suhtautua-myonteisesti-venajan-neuvotteluhaluihin/ 

4. https://yle.fi/a/3-12346989

5. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000000833490.html 

*: Venäjän sotilasoperaatioista Ukrainassa elokuussa 2014 myös blogissa ”Krasnodonin piiri, Ukraina – 21. elokuuta 2014”. 

Blogin kuvat Marko Enqvist.