Kiova 22. tammikuuta 2014 – Euromaidanin ensimmäiset uhrit

Neljä vuotta sitten Kiovassa tuhannet kansalaiset osoittivat mieltään Ukrainan silloista korruptoitunutta ja itsevaltaista presidenttiä Viktor Janukovytšia ja hänen hallintoaan vastaan – näinä päivinä tulee kuluneeksi neljä vuotta Euromaidanin ensimmäisistä kuolonuhreista. Tammikuun 19. – 22. välisenä aikana Kiovassa mielenosoittajat ottivat verisesti yhteen etenkin ul. Hrushevskoholla muutaman sadan metrin päässä Euromaidanin ytimestä Maidan Nezalezhnostilta (Itsenäisyyden aukiolta).

Tässä kirjoituksessa palaan lyhyelti kyseisiin päiviin palauttamalla mieliini muistiinpanoja, joita tuolloin kirjoitin koettaen samalla tavoittaan ne tunteet, joiden vallassa tuolloin olin. Käytännössä seurasin tapahtumia Ukrainassa päivittäin, kävin töissä, mutta likimain kaikki valveillaolo aika töiden ulkopuolella kului tilannetta Ukrainassa seuraten, olin päivittäin yhteydessä Donetskiin, vaihdoimme ajatuksia Ukrainan tilanteesta – kuten olimme vaihtaneet jo vuosien ajan ennen Euromaidania – se mitä Kiovassa tuolloin tapahtui, oli monella tapaa ennustettavaa, merkit olivat olleet näkyvissä jo vuosien ajan. Viktor Janukovytšin itsevaltainen toiminta, korruption jatkuva lisääntyminen – oikeuslaitoksen täydellinen rapautuminen, näköalattomuus yhdistettynä yhteiskunnan halvaantumiseen, johon toivonkipinän paremmasta tuhansille – ei vaan miljoonille – oli tuonut EU:n kanssa neuvoteltu assosiaatiosopimus, jota Janukovytš ei allekirjoittanut, sai ensin opiskelijat ja sitten kansalaiset ikään ja sukupuoleen katsomatta kadulle.

Vaikka Euromaidanin päänäyttämönä oli Kiovan keskusta, muutamien hehtaarien kokoinen alue Maidan Nezalezhnostin ympäristössä, ympäri Ukrainaa järjestettiin Maidania tukevia mielenosoituksia ja tapahtumia – näitä mielenosoituksia järjestettiin myös idässä Viktor Janukovytšin tukialueella Donbasissa. Maidanilaisia tuki Kiovan seudulla myös ”Automaidan”, jossa lukuisat autoilijat levittivät ”Maidanin sanomaa” Kiovan alueella ajamalla letkassa, huoltaen samalla myös Maidanin mielenosoittajia Kiovan ytimessä.

Toisaalta valtiojohto yritti mobilisoida kansalaisia tukemaan presidenttiä ja Ukrainan hallintoa, seuraavaksi lainaus muistiinpanoistani tammikuun loppupuolelta 2014:

”Samalla L. kertoi, että Kiovasta oli tullut heidän työpaikalle määräys ottaa osaa Janukovitshia tukevaan mielenosoitukseen, ukaasissa esitettiin, että instituutista pitäisi saada reilut parikymmentä henkeä mukaan tukimielenosoitukseen - no L:n osastolta kyseiseen mielenosoitukseen lähti kokonaista kaksi henkilöä. L. ei kuulunut joukkoon.

Tuossa viimeisessä yhteydenpidossa nousi esille myös Oranssi vallankumous, sen kuluessa L. oli edellisessä työpaikassaan hyvin avoimesti tukenut Oranssia vallankumousta ja siitä oli seurannut hänelle hyvin suuria ongelmia. Uhkailuja ja muuta henkistä väkivaltaa, niinpä nyt L. on nyt valinnut tietoisesti maltillisemman linjan eikä niin avoimesti kerro mielipiteitään presidentistä ja hallituksesta työkavereilleen mitä hän ystävilleen tai minulle kertoo.” (25. tammikuuta 2014).

Samoja – neuvostoaikaisia – otteita nähdään nyt näiden ”kansantasavaltojen” puolella, joissa työntekijöitä ja koululaisia – ”tarhaikäisiä” lapsia unohtamatta – komennetaan ja ohjeistetaan sekä pakotetaan ”kansantasavaltoja” tukeville marsseille ynnä muihin demonstraatioihin, jotka ovat osa ”kansantasavaltalaista” propagandaa.

Entistä väkivaltaisemmiksi Kiovassa muuttuneet yhteenotot johtivat siihen, että hallinnon painostuksesta eräiden tv-ohjelmien lähettäminen kiellettiin:

”L. mukaan hallinto on ruvennut sensuroimaan ja kieltämään eräitä poliittisia keskusteluohjelmia. Hänen suosikkiohjelmansa perjantai-illalta on peruttu jo kahtena edellisenä perjantaina, kerrottujen tietojen mukaan ohjelma on peruttu hallinnon ohjeistuksen seurauksena.” (22. tammikuuta 2014).

Tuolloin tammikuussa Donetskissa tilanne oli vielä varsin rauhallinen, kaupungissa oli järjestetty useita Euromaidania tukevia mielenosoituksia, väkivaltaisuuksia eri ryhmien välillä ei kuitenkaan ollut esiintynyt. Hallinto vastaavasti yritti masinoida väkeä Janukovytšia tukeviin mielenosoituksiin, mikä osaltaan kertoo paljonkin tilanteesta, että presidenttiä tukevia mielenosoituksia yritetään pistää pystyyn hallinnon antamin ukaasein ja erinäisin uhkauksin – spontaanisti väkijoukot eivät näihin tietämäni mukaan olleet halukkaita lähtemään.

Ul. Hrushevskoholla oli otettu rajusti yhteen jo useamman päivän ajan, mutta 22. tammikuuta 2014 yhteenottojen seurauksena kaksi maidanilaista menetti henkensä. Berkutin hyökkäyksen seurauksena armenialais-ukrainalainen Serhyi Nigojan ja valkovenäläistaustainen, UNSO:on kuulunut, Mikhail Zhyznevskii menehtyivät ampumahaavoihin. Tässä kohdin on kuitenkin syytä mainita, että 21. tammikuuta Oleksandivskiin sairaalasta kaapattiin seismologi Juriy Verbytskyi yhdessä Ihor Lutsenkon kanssa, 22. tammikuuta Verbytskyin ruumis, jossa oli merkkejä kidutuksesta, löydettiin Gnidyn kylän läheltä – virallinen kuolinsyy on hypotermia. Edellisen vuoden joulukuun lopulla Pavlo Mazurenko menehtyi epäselvissä olosuhteissa – ilmeisesti yksityisen turvafirman henkilökunnan pahoinpideltyä hänet. Nigojan ja Zhyznevski ovat kuitenkin ensimmäiset Euromaidanilla suorissa yhteenotoissa menehtyneet maidanilaiset.

Muistomerkki ul. Hrushevskoholla Kiovassa (kuva kesäkuu 2014).

Serhyi Nigojanin muistopaikka Алея Героїв Невесної Сотні’illa Kiovassa (kuva toukokuu 2016).

Viimeistään tuolloin tammikuussa ylitettiin raja, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta entiseen, mutta viitteitä – enteitä – tällaisesta oli saatu jo reilu kuukausi aiemmin joulukuun puolella turvallisuusjoukkojen pyrkiessä voimatoimin maidanin murskaamiseen, josta Timo Hellenberg kirjoittaa osuudessaan kirjassa ”Silminnäkijät: Taistelu Ukrainassa” seuraavaa:

”Heti kahden jälkeen yöllä Kiovan kaupungissa kuvailtiin vallinneen lähes keskiaikaisen tunnelman. Mihailovin luostarin oppipoika Ivan oli luvan saatuaan hälyttänyt apuvoimia Maidanille soittamalla hätäsoittoa kirkonkelloilla kello kahdesta kello viiteen aamulla. Tämä oli yksi mieleenpainuvimpia tapahtumia koko Maidanin aikana ennen sen veristä loppunäytöstä. Edellisen kerran tämä oli tapahtunut 1240-luvulla mongolien hyökätessä Kiovaan.” (Silminnäkijät: Taistelu Ukrainasta s. 91).

Tammikuun loppupuolella Itä-Ukrainassakin tunnelmat alkoivat hiljalleen kiristyä, syyttävä sormi kohdistui entistä suorempaan silloiseen presidenttiin Viktor Janukovytšiin, muun muassa seuraavaa kirjoitin muistiin tuolloin:

”L:ltä tuli viestiä Donetskista, nyt myös Donetskin alueella – Janukovytšin merkittävimmillä tukialueilla – on ilmassa entistä enemmän merkkejä vastarinnasta ja pieniä sekä suurempiakin mielenosoituksia on pistetty pystyyn, joissa tuetaan EuroMaidania ja halutaan syrjäyttää presidentti - enää ei puhuta mistään muusta kuin presidentin syrjäyttämisestä.” (26. tammikuuta 2014).

Huomioitavaa on se, että tuolloinkaan tammikuun loppupuolella Donetskin suunnalta minulle välitetyissä viesteissä ei noussut ilmi mitään etnistä vihaa – ainoat vaateet kohdistuivat Ukrainan presidenttiin yhdistettynä vaateeseen korruptoituneen hallinnon vaihtamisesta, uusia vaaleja toivottiin myös järjestettäväksi. Ainoat ”mediat”, joissa esiintyi vihjauksia etniseen vihanpitoon, olivat – tuolloin merkityksettöminä pidetyt – nationalistiset venäläismediat, joiden kautta levitettiin epämääräisiä huhuja ja peloteltiin etnisesti venäläisiä ukrainalaisten kostotoimenpiteillä. Nämä mediat olivat välittäneet tätä viestiä jo viikkojen ajan aina Euromaidanin alkuhetkiltä saakka.

Tammikuun lopun tapahtumat enteilivät jo vallanvaihtoa Ukrainassa, silti se sota, johon Kiovan kaduilla helmikuussa päädyttiin, oli jotain jota ei missään nimessä toivonut näkevänsä. Suuri eurooppalainen valtio oli sodan partaalla...

Helmikuun laineet eivät vielä lyöneet voimakkaasti Itä-Ukrainaan, suunnittelimme edelleen matkaa Donetskiin touko-kesäkuulle. Venäjän miehitettyä Krimin niemimaan helmi-maaliskuun vaihteessa, alkoi Itä-Ukrainassakin ilmapiiri hiukan muuttua, mutta edes maaliskuun alkupuolen surulliset tapahtumat, kuten Dmytro Chernyavskiin kuolemaan johtanut puukotus venäläisaktivistin taholta, eivät enteilleet mitään sellaista, mitä L ystävineen joutui näkemään ja kokemaan tulevien kuukausien aikana.

Venäjän aloittama sota Itä-Ukrainassa järisytti omaa elämääni paljon – on vaikea kuvailla niitä tunteita, joiden vallassa on, kun joutuu päivittäin miettimään sitä, selviävätkö ystäväni ja tuttavani aamusta iltaan. Heräävätkö he vielä seuraavaan aamuun. Pidätetäänkö heidät vai ammutaanko heidät aivan mitättömästä syystä, kuten ammuttiin vanhus L:n kotikadulla kesällä 2014 – vain se, että hän ”viittasi kintaalla” militantin komennoille riitti syyksi laukaussarjaan, joka päätti vanhuksen elämän. Helteisenä päivänä, keskellä katua kymmenien ihmisten silmien edessä… kylmäverinen murha!

Nyt nelisen vuotta myöhemmin L:n ohella osa hänen ystävistä on jättänyt Donetskin, osa asuu edelleen kaupungissa hyvin epäinhimillisissä olosuhteissa, osa tekee vapaaehtoistyötä Ukrainan puolella. Osa Donetskiin jääneistä on kokenut paikallisen hallinnon julmuuden, heitä on uhkailu ja peloteltu: eräs on jäänyt ilman palkkaa ja ”bonuksia” lukuisia kertoja, koska ei ole ollut myötämielinen ”kansantasavalloille”: eräs on ollut pidätettynä kuukausien ajan, kukaan ei tiedä todellista syytä – onko muuta edes olemassakaan kuin halu kiristää omaisilta rahaa? Tänään Donetskissa valta on heillä, joilla on ase.

Minun aivan kuten L:n ja hänen lukuisten ystäviensä haaveena on vapaa yhtenäinen Ukraina!

Marko

Kirjoituksessa hyödynnetty SSS-Radioon kirjoittamaani blogia:

http://www.sss-radio.ee/blogi/kirjeenvaihtajamme-marko-enqvist-silminnakijat-taistelu-ukrainasta

Sekä lainattu Timo Hellenbergin ja Nina Leinosen (nykyään Järvenkylä) yhdessä kirjoittamaa kirjaa ”Silminnäkijät: Taistelu Ukrainasta”.

Valokuvat blogin pitäjän.