Putinin Venäjällä NKVD:n perillinen metsästää ”valtionvihollisia”

 

Poliittisilla salamurhilla ja murhilla on Venäjällä ja sen edeltäjässä Neuvostoliitossa pitkä perinne, tämä ketju johtaa katkeamattomana Venäjän imperiumin aikaan saakka. Neuvostoliitossa ”valtionviholliset” (sana on tarkoituksellisesti lainausmerkeissä) saatettiin tuomita näytösoikeudenkäynneissä pitkiin vankeusrangaistuksiin tahi kuolemaan – poissaolevia tuomittiin joko kuolemaan tai valtiojohdon sanallisella päätöksellä heidät määrättiin tapettavaksi, kuten kävi maanpaossa olleelle Lev Trotskille, joka murhattiin Stalinin käskystä ja NKVD:n lähettämän salamurhaaja toimesta. Lev Trotski asui maanpaossa Meksikossa, jossa häntä vastaan tehtiin lukuisia murhayrityksiä, 20. elokuuta 1940 salanimellä esittäytynyt NKVD:n agentti Ramón Mercader onnistui pääsemään jäähakulla varustautuneena Trotskin tarkoin vartioituun toimistoon ja lyömään tätä kuolettavasti päähän. Trotski kuoli saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä, 21. elokuuta 1940.

Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena poliittiset salamurhat ja murhat haihtuivat hetkeksi Venäjälläkin taka-alalle. Lännessä toivottiin Venäjän kehittyvän Boris Jeltsinin johdolla kohti länsimaista demokratiaa ja oikeusvaltiota, jolla ei olisi tarvetta ratkoa sisäisiä ongelmiaan murhien kautta. Itsenäistynyt Venäjä oli kaoottinen – heikkokin. Boris Jeltsinin kaudella maa otti haparoivia askeleita kohti demokratiaa, samalla kaoottinen yhteiskunta tarjosi monelle taholle väylän raivata pois kilpailijoitaan tahi toimittajia kyseenalaisin keinoin, eikä heikon oikeuslaitoksen onnistunut tuomita tekijöitä – tai jos onnistuikin, vain nimellisesti.

Näin jälkikäteen voidaan myös todeta, että lännessä oltiin ehkäpä liiankin sinisilmäisiä. Toivoimme haparoivan Venäjän pysyttelevän demokratian tiellä, poliitikkomme sulkivat silmänsä Jeltsinin aikakauden julmuuksista, niin maan sisäisiltä kuin myös Venäjän operaatioista maan rajojen ulkopuolella. Jeltsin sai paljon, liikaakin, anteeksi, koska muistimme hänet miehenä, joka nousi panssarivaunun päälle puhumaan kansanjoukoille sen sijaan, että olisimme muistaneet itseämme siitä,  että hän oli mies, joka lähetti panssarivaunuja omaa kansaansa ja naapureitaan vastaan. Erehtyminen on ymmärrettävää, mutta että toistaa erheensä – se ei ole muuta kuin typeryyttä!

Venäjän pääministeriksi nousi elokuussa 1999 entinen tiedustelu-upseeri Vladimir Putin, häntä pidettiin arvoituksellisena mutta enpä usko, että kovinkaan moni uskoi tämän harmaan byrokraatin selviävän voittajaksi kamppailusta vallasta. Silloinen Venäjän presidentti Boris Jeltsin jätti virkansa yllättäen uudenvuoden puheensa jälkeen, tällöin pääministeri Putinista tuli virkaatekevä presidentti ja vaalien kautta hänet valittiin kyseiseen tehtävään 26. maaliskuuta 2000. Vladimir Putinin äänisaalis ensimmäisellä kierroksella nousi 52,94 prosenttiin, näin kansa valitsi hänet presidentiksi. Vladimir Putinin valtaannousun myötä lännessä toistuivat samat odotukset, joiden pauloihin se oli joutunut vajaata vuosikymmentä aiemmin Jeltsinin noustua valtaan – jälleen toivottiin kymmentä hyvää ja yhtätoista kaunista.

Putinin astuessa hoitamaan presidentintointa, maassa oli käynnissä toinen Tšetšenian sota, joka oli alkanut edellisenä syksynä Putinin pääministerikaudella. Syyskuussa 1999 Venäjällä räjähti eri paikkakunnilla useita kerrostaloja, iskuissa – joista valtiojohto syytti tšetšeenejä – kuoli satoja siviilejä. Ja nyt, tämän alustuksen jälkeen, pääsemme itse asiaan – ”valtionvihollisten” metsästämiseen.

Entinen tiedustelu-upseeri Aleksandr Litvinenko, käynnisti yhdessä, tuolloin Yhdysvalloissa asuneen ystävänsä, historioitsija Juri Felštinskin kanssa tutkimukset, jonka tuloksena syntyi kiistanlaisena pidetty kirja Venäjä kuilun partaalla, jossa kerrostaloräjäytysten osalta syyttävä sormi kohdistui Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB:hen. Litvinenkon ja Felštinskin teoksen mukaan kerrostalojen räjäytykset olivat lähtölaukaus Putinin valtaannousulle.

Marraskuun 1. 2006 Aleksandr Litvinenko tapasi Lontoossa Millenium-hotellissa Andrei Lugovoin ja Dmitri Kovtunin. Jo samana iltana Litvinenko alkoi voida pahoin – pahoinvoinnin syy ei ollut tiedossa. Marraskuun 3. Litvinenko kiidätettiin Pohjois-Lontoossa sijaitsevaan Barnet and Chase Farm -sairaalaan, jossa hänelle diagnosoitiin ”maha-suolitulehdus ja lievä kuivuminen”. Marraskuun 7. Litvinenkon vaimo Marina mainitsi ensimmäisen kerran mahdollisen myrkytyksen. Marraskuun 11. Litvinenkon hiukset alkoivat tippua, muutama päivä tästä eteenpäin sairaalan veritautilääkäri Andres Virchis kirjoitti Litvinenkon potilastietoihin: ”Pyydetään radiologia tutkimaan uudestaan radioaktiiviset myrkytyslähteet”.

Aleksandr Litvinenko kuoli illalla 23. marraskuuta 2006. Kuusi tuntia ennen Litvinenkon kuolemaa, iltapäivällä Scotland Yardin terrorisminvastaisen yksikön SO15:sta silloinen johtaja, rikosylitarkastaja Clive Timmons, sai soiton Aldermastonin ydinasekeskuksesta: Litvinenko oli poloniumin ”hirvittävästi saastuttama”.

Seuraavaksi lainaus Luke Hardingin teoksesta Vaiennettu – Agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa:

”Tasan kuusi vuotta aiemmin, 1. marraskuuta 2000, Litvinenko oli saapunut ensi kerran Britanniaan. Nyt hän teki kuolemaa, vaikka ei itse vielä tiennyt sitä. Tappoase oli valittu niin, ettei kuoleman aiheuttajasta jäisi jälkiä. Se toimi. Tuosta hetkestä lähtien mikään, ei maailman parhain lääkäritiimi eikä taivaan ihme, olisi enää kyennyt pelastamaan Litvinenkoa”. (s. 120)

Litvinenkon murhan yhteydessä meidän on hyvä muistaa mitä tapahtui muutamaa viikkoa aiemmin, lokakuun 7. päivä, Moskovassa. Tuolloin toimittaja Anna Politkovskaja murhattiin ampumalla salamurhaajan toimesta, päivä oli myös Vladimir Putinin syntymäpäivänä. Tähän päivään mennessä murhan tilaajaa ei ole kyetty selvittämään. Muistetaan aine, jolla Aleksandr Litvinenko murhattiin – polonium-210, joka on erittäin toksinen ihmiselle ja muille nisäkkäille, mutta vain jos se päätyy kehon sisälle. Litvinenko nautti myrkkynsä teessä.

On enemmän kuin todennäköistä, että ilman Litvinenkon määrätietoisuutta, tarkkanäköisyyttä ja tietotaitoa hänen kuolema olisi saattanut jäädä mysteeriksi, jonka seurauksena Iso-Britannian kyky reagoida riittävän tehokkaasti (ja riittävän varhain) Sergei ja Julia Skripalin myrkytystapauksen jälkeen yhdistettynä haluun toimia riittävän määrätietoisesti olisi ollut nähtyä olennaisesti heikompi.

Litvinenkon kuoleman ja Skripalin murhayrityksen välille mahtuu Iso-Britanniassa kokojoukko murhia tahi niiden yrityksiä, joissa syyllistä ei ole voitu suoraan osoittaa, tai niin ei ole (poliittisista syistä johtuen) haluttu tehdä, tai se ei ole tiedossa. Mutta Sergei Skripaliin ja hänen tyttäreensä Juliaan kohdistuneen murhayrityksen jälkeen Aleksandr Perepilitššnin kuin myös Boris Berezovskin kuolemat ovat nousseet uudelleen otsikoihin. Aallot ovat lyöneet myös Yhdysvaltoihin, sillä 5. marraskuuta 2015 Washingtonissa, epäselvissä olosuhteissa kuolleen, Mihail Lesinin nimi on noussut uudelleen otsikoihin.

Sergei ja Julia Skripalin murhayrityksen kohdalla on syytä muistaa aine, jolla heidät yritettiin murhata: novitšok (ven. новичок, tarkoittaa tulokasta), se on nimi ryhmälle organofosfaatti-hermomyrkkyjä, jotka Neuvostoliitto kehitti kemiallisiksi aseiksi. Vuodesta 2019 alkaen osa novitšokeista on kielletty kemiallisten aseiden kieltosopimuksessa. (1) Emme ole kuitenkaan päässeet novitšokeista eroon.

Venäjällä, maan todellisen opposition näkyvin edustaja Aleksei Navalnyi myrkytettiin tämän vuoden elokuun 20. päivä novitšok-ryhmään kuuluvalla hermomyrkyllä. Diplomaattisten ponnisteluiden, joista Suomikin sai kiitosta, jälkeen Navalnyi siirrettiin Charitén yliopistolliseen sairaalaan Berliiniin jatkohoitoon.

Saksan hallitus lähetti teknisen avunpyynnön kemiallisten aseiden kieltojärjestöön (OPCW) 4. syyskuuta 2020. Syyskuun 5. päivä OPCW:n teknisen avun ryhmä saapui Saksaan, ja seuraavana päivänä 6. syyskuuta ryhmä vieraili Charitén yliopistollisessa sairaalassa tavaten Aleksei Navalnyin ja saaden häneltä tarvittavat näytteet:

”In line with OPCW procedures, blood and urine sampling was conducted by the hospital staff under the direct supervision and continuous visual observation of the team members. The samples were maintained under OPCW chain of custody and transported to the OPCW Laboratory.” (2)

OPWC on vahvistanut aineen, jolla Aleksei Navalnyi myrkytettiin olevan novitšok-muunnelman, kyseessä ei kuitenkaan ole sama, jolla Sergei ja Julia Skripal myrkytettiin maaliskuussa 2018. Navalnyin edustajan mukaan edellinen tarkoittaa Venäjän kehittelevän edelleen aktiivisesti kemiallisia aseita. Myös Bellingcatin julkaisema aineisto tukee väitettä kehitystyön jatkumisesta Pietarin sotilaslääketieteellisessä tutkimuslaitoksessa sekä GRU:n sotilasyksikössä nro. 29155. (3)

Olemme nyt tilanteessa, joka on samalla kertaa vastenmielinen että kiinnostava. Venäjän hallinto (käytetty aine huomioiden, voimme sanoa jälkien johtavan, jollekin Venäjän hallinnon tasolle) on toistuvasti, hyvin lyhyen ajan sisään turvautunut kemialliseksi aseeksi suunniteltuun hermomyrkkyyn murhauttaessaan henkilöitä, joita se pitää vastustajinaan – vihollisinaan.

Niin ikää maa on lukuisten muiden poliittisten tai poliittisluontoisten salamurhien taustalla, osassa näistä salamurhista on käytetty ainetta, jota valmistetaan vähäisiä määriä erikoislaitoksissa (kuten polonium-210 tai novitšok), joten voidaan jälleen kerran todeta, jälkien johtavan maan hallintoon. Ilman riittävän korkealta taholta tullutta lupaa ainetta ei olisi ollut mahdollista saada käyttöön.

Tavattoman usein esille nostetaan Politkovskajan perinteisempään tyyliin tehty salamurha, Litvinenkon murha alkoi saada huomiota vasta 2010-luvulla, mutta ehkäpä meidän olisi syytä ulottaa katse kauemmas historiaan kuin vuoteen 2006, jolloin Politkovskaja ja Litvinenko murhattiin (murhatkin tavallaan nivoutuvat toisiinsa, koska Litvinenko oli yksityisesti tutkimassa Politkovskajan murhaa tullessaan murhatuksi), ainakin vuoteen 2004 ja Ukrainan presidentinvaaleihin, jolloin länsimielinen Viktor Juštšenko, jonka vaalikampanjan rahoittajana toimi Lontooseen karkotettu Boris Berezovski, sai vastaansa Viktor Janukovitšin – johon Putin suhtautui alkuun nihkeästi, mutta jolle hän vaalikampanjan edetessä antoi varauksettoman tukensa. Tai kuten Mihail Zygar kirjassaan Putinin sisäpiiri kirjoittaa: ”Tapahtuma oli ennennäkemätön: Venäjän presidentti osallistui henkilökohtaisesti vaalikampanjaan vieraassa valtiossa”. (s. 127).

Ja jonka (tarkoitan vaalikampanjaa) kuluessa Juštšenko yritettiin murhata dioksiinilla, jota todennäköisesti tarjoiltiin hänelle illallisella, jolle hän otti osaa yhdessä Ukrainan turvallisuuspalvelun SBU:n silloisten johtajien seurassa. Seurueeseen kuului SBU:n silloinen johtaja Volodymyr Satsyuk, joka siirtyi tapahtuneen jälkeen Venäjälle. Satsyukilla on nykyään Venäjän kansalaisuus. Ukraina on esittänyt hänestä luovutuspyynnön, johon Venäjä on vastannut kieltävästi. The Lancetissa elokuussa 2009 julkaistu tutkimus vahvisti sen, että Juštšenko myrkytettiin dioksiinilla – ”The dioxin that poisoned Ukrainian presidential candidate Viktor Yushchenko in 2004 was so pure that it was definitely made in a laboratory”.

Oliko kyseessä kotikutoinen vaiko ulkoa ohjattu operaatio? Siihen en nyt ota kantaa. Tarjotessaan epäillyille suojelua, Venäjä on vähintäänkin todistanut olevansa osallinen tapahtumaan. Tapauksen muistelu palauttaa mieleeni edellisten presidentinvaalien alla käydyn keskustelun, jolloin esille nousi turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston esittämät arviot Suomen vaaleihin kohdistuvista uhkakuvista ja näiden uhkakuvien ympärillä käyty keskustelu. Turvallisuuskomitean asiantuntijaverkoston esittämien uhkakuvien joukossa eräänä äärimmäisenä vaikuttamisen keinona mainittiin salamurha – Juštšenkon myrkyttäminen dioksiinilla ei tästä kauas jää, onnistuessaan se olisi ollut sitä.

Meidän on syytä muistaa, että Aleksandr Litvinenko laatimissaan raporteissa mainitsi, FSB:n turvautuneen palkkamurhiin, ampumisiin, väijytyksiin, sieppauksiin etc. erikoisoperaatioissaan 90-luvulta lähtien. Toisinaan FSB käytti järjestäytyneen rikollisuuden toimijoita omiin tarkoituksiinsa, joten onko sitten ihme, että turvallisuuspalvelutaustaisen Putinin valtakaudella Venäjä on ottanut samat metodit laajamittaisemmin käyttöönsä tuoden ne samalla ”kaduilta” takaisin ”palatsien käytäville”? Ikävä kyllä kyseessä on nähdäkseni luonnollinen, joskin ei-toivottu, kehityskulku, jossa askel askeleelta on edetty julkeampiin ja julkeampiin tekoihin, osin myös lännen myötävaikutuksella. Suljimme mieluummin silmämme vuosien ajan sen sijaan, että olisimme vaatineet Venäjää vastuuseen teoistaan aikana, jolloin maa vasta kokosi voimiaan.

Kuten Garri Kasparov ja Mig Greengard teoksessaan Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset kuvaavat kylmäävää kehityskulkua oivallisesti:

”Länsimailla oli nykyistä enemmän vaikutusvaltaa Putinin ensimmäisen presidenttikauden alussa, jolloin hän vielä kokeili, mistä kaikesta voi selvitä ilman sanktioita. Kuin kuka hyvänsä itsevaltiaaksi syntynyt, Putin kunnioittaa ainoastaan voimaa. Hän ottaa askeleen, katselee ympärilleen, nuuhkii ilmaa, ja jos kielteisiä seurauksia ei ilmaannu, hän ottaa seuraavan askeleen. Jokaisen askeleen jälkeen hän saa lisää itseluottamusta ja häntä on vaikeampi pysäyttää. Diplomaattien ja ulkoministerien vaimeat huolenilmaisut käyvät Putinin kaltaiselle ihmiselle vihreästä valosta. Hänen tulkitsemanaan sen kaltainen jaarittelu on täysin merkityksetöntä”. (s. 39)

Ja sitten paluu maanpinnalle. Langetetuista sanktioista huolimatta näyttää siltä, että Aleksei Navalnyin myrkyttämisen jälkeen läntinen maailma onnistui jälleen kerran näyttäytymään Putinin silmissä epäyhtenäisenä ja epävarmana toimijana. Voidaan kenties todeta, että teknisesti sanktiot onnistuttiin kohdistamaan oikein, mutta jotta EU:n toimilla olisi ollut todellista merkitystä, toimenpiteiden olisi pitänyt olla monin verroin voimakkaampia ja pitää sisällään laaja repertuaari erilaisia sanktioita ja sopimusten irtisanomisia (luonnollisesti Nord Stream 2 pitäisi kuulua tähän joukkoon). Sanktioiden olisi pitänyt kohdistua myös Vladimir Putinin henkilökohtaiseen lähipiiriin, siitä huolimatta, että he eivät kirjaimellisesti olleetkaan osallisia Navalnyin myrkyttämiseen.

Europarlamentin tuomitessa äänestyksessä jyrkästi Aleksei Navalnyin myrkyttämisen, kolme suomalaismeppiä äänesti tyhjää. (Tyhjää äänestivät Eero Heinäluoma (sd), Miapetra Kumpula-Natri (sd) ja Mauri Pekkarinen (keskusta)). (4) Oikeusvaltioperiaatteen perääminen EU:lta olisi ollut ymmärrettävää viisitoista vuotta sitten, mutta ei enää nyt, kun löytyy riittävästi näyttöä siitä, että Venäjän valtio on salamurhien ja muiden rikollisten henkilöön kohdistuvien toimien takana. Tässä kirjoituksessa olen tuonut esille vain eräitä tällaisia salamurhia, pääasiassa sellaisia, joihin joukkotuhoaseet liittyvät läheisesti – siksi esimerkiksi Boris Nemtsovin murhaan Kremlin äärellä en kiinnitä huomiota.

En voi muuta kuin toivoa, että Navalnyin myrkyttämisen jälkeen EU:ssa on ryhdytty valmisteleviin toimiin vastaisuuden varalta. Nimittäin pidän enemmän kuin todennäköisenä, että vuoden parin sisään edessämme on tilanne, jossa Venäjällä joku todelliseen oppositioon kuuluva poliitikko yritetään jälleen murhata, ikävimmässä tapauksessa kohde on jälleen Navalnyi. Tai joku merkittävä kansalaisaktivisti päättää päivänsä. Voi myös olla mahdollista, että entistä useampi kansalaisaktivisti ja paikallispoliitikko kokee historioitsija Juri Dmitrijevin kohtalon – murhan sijaan langetetaan tuomio, joka pituuden tähden on kuin kuolemantuomio.

Mutta entäpä jos se seuraavakin kerta toteutetaan poloniumilla tai novitšokilla Venäjän talloessa allekirjoittamiensa kansainvälisten sopimusten yli? Muistuttavatko poliitikkomme jälleen kerran oikeusvaltioperiaatteesta, unohtaen tietenkin samalla sen, että Venäjä vähän välittää oikeusvaltioperiaatteen toteutumisesta tuodessaan joukkotuhoasein toteutetut murhat kaduillemme? Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin valehteleminen on vastenmielistä, mutta eivät poliitikkojemme tahi jo eläkkeelle siirtyneiden poliitikkojemme naiivit höpinät, puhumattakaan muusta Venäjän pussiin pelaamisesta, ole juuri sen parempaa. Ne puheet johtavat meitä pahimmillaan harhaan, saaden meidät kuvittelemaan Venäjästä jotain sellaista mitä se ei ole, ja unohtamaan tekoja, joita ei saa unohtaa. Mukaillen Garri Kasparovin ja Mig Greengardin teoksen nimeä, Vladimir Putinin Venäjä on vapaan maailman vihollinen.

 

Marko

1. https://www.opcw.org/sites/default/files/documents/2020/01/s-1821-2019r1%28e%29.pdf 

2. https://www.opcw.org/sites/default/files/documents/2020/10/s-1906-2020%28e%29.pdf 

3. https://www.bellingcat.com/news/uk-and-europe/2020/10/23/russias-clandestine-chemical-weapons-programme-and-the-grus-unit-21955/ 

4. https://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/5075083/Kolme+suomalaismeppia+aanesti+tyhjaa+kun+EUparlamentti+paatti+tuomita+Navalnyin+myrkytyksen++nain+he+perustelevat+ratkaisuaan 

Lähteinä käytetty myös seuraavia teoksia:

Luke Harding: Vaiennettu – Agentti Litvinenkon murha ja Venäjän sota lännen kanssa.

Mihail Zygar: Putinin sisäpiiri.

Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset.