Yleisradion Kylmän sodan Suomi – askel pimeydestä kohti valoa

 

Vuoden vaihtuessa Yleisradio tarjosi kansalle Jari Tervon vetämää dokumenttisarjaa kylmän sodan Suomesta, dokumenttisarjassa pureudutaan aikakauteen, jolloin Suomi oppi valehtelemaan itselleen. Ja, ollakseni rehellinen, ei pelkästään virallinen Suomi liturgioiden tasolla – kovin monen suomalaisen maailmankuvassa musta muuttui valkoiseksi ja правда totuudeksi.

Niin hyvin toteutettu kuin sarja onkin, niin on se myös nostattanut soraääniä, jotka (mielestäni) omalla tapaa alleviivaavat sarjan tarpeen. Eräiden kommentointi sarjan tiimoilta tuntuu jopa hiukan surkuhupaisalta – lapselliselta etten sanoisi. Nimittäin onhan siinä jotain perin lapsellista, että ryhdytään kritisoimaan sarjaa katsomatta sitä ja siinä sivussa potkaistaan pallo kokolailla maalin ohi, kuten tekee Erkki Tuomioja –

”En ole nähnyt Ylen suomettumissarjaa tv:stä ja mitä olen siitä lukenut ei houkuttele katsomaan. Se että ohjelman yhtenä aikalaistodistajana on käytetty Ben Zyskowiczia on ihan ok, mutta pelkästään hänen varassaan ei tasapainoista kuvaa ajasta synny.” (1)

Aikakauden eläneenä ja tarkkasilmäisenä havainnoitsijana hänellä olisi epäilemättä runsaasti havaintoja suomettuneesta Suomesta, enemmän kuin minulla, joka synnyin Suomeen helmikuisena iltana 1970 ja jonka lapsuutta värittivät pihaleikit, rakentuva lähiö pölyävine hiekkakenttineen, mustavalkolähetykset televisiossa, peruskoulun aloittaminen elokuisena päivänä 1977, mutta, että ryhtyä vähättelemään sarjaa katsomatta sitä – tätä minun on vaikea ymmärtää, etenkään kun kyse ei ole mistään nelosella esitettävästä tusinadokumentista.

Edellisen rinnalla kulkee sitten toinen kritiikki, jossa muistutetaan meitä suomalaisia siitä, että aihetta (suomettumisen aikakautta) on jo käsitelty vaikka kuinka, että vuodesta toiseen samaa aihetta jaksetaan vatvoa. Tässä kritiikissä olisi terää, jos Suomessa olisi aivan aidosti käyty yhteiskunnallista keskustelua suomettuneen Suomen aikakaudesta, jos kyseiset vuosikymmenet toisen maailmansodan lopusta 1990-luvun alkupuolelle ja Neuvostoliiton hajoamiseen olisi käyty läpi, ja olisi tarkasteltu mitä Suomessa noina vuosikymmeninä tapahtui, sen sijaan, että olisi piilotettu luurangot kaappiin Tiitisen listan lailla. Ehkäpä tänään emme olisi niin herkkiä Venäjän painostukselle, jos Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maassamme olisi pantu pystyyn totuuskomissio ja sovittelevassa hengessä perattu itse kunkin tekemiset läpi. Herramme pääsivät tuolloin helpolla, mutta sanonpa, että olisi ollut kansallekin hyvää tehdä tiliä menneen kanssa – itsepä olimme herramme valtaan äänestäneet, osan meistä syyllistyessä enempäänkin kuin äänensä antamiseen vaaleissa.

Perhetaustasta huolimatta – isäni isoisä oli Jaakko Enqvist, Tyrnävältä Kemiin muuttanut matkapuhuja, jonka puhelahjat veivät eduskuntaan saakka ja lopulta maanpetoksellisesta toiminnasta Tammisaaren pakkotyölaitokseen 1920-luvulla – olimme varsin epäpoliittinen perhe. Muistan isäni käyneen 70- ja 80-luvuilla jonkun kerran äänestämässä, mitään draamaa niihin ei kuitenkaan liittynyt; äitini sitä vastoin äänesti ensimmäisen kerran elämässään vasta vuoden 1982 presidentinvaaleissa, Helvi Sipilää. Äitiäni ei ohjannut poliittinen kanta vaan sukupuoli.

Poliittisia puheita minun ei tarvinnut lapsena kuunnella; postiluukusta kolahti jok’ikinen aamu Etelä-Saimaa, keskustapuolueeseen kallellaan ollut paikallislehti, josta luin sarjakuvien ja urheilu-uutisten ohella hyvin tarkkaan ulkomaan uutiset ja hiukan vanhempana, kotimaan uutisten ohella politiikkaa käsittelevät kirjoitukset. Olin kuitenkin tuolloin sen verran nuori, ettei kiinnostuksessani ollut kyse itselleen mieluisan poliittisen aatesuunnan etsinnästä. Kyse oli ennemminkin historian ja sotahistorian sivutuotteena heränneestä kiinnostuksesta, joka kasvoi 80-luvulla, johdattaen minut hetkittäin törmäyskurssille läheisteni kuin myös opettajieni kanssa peruskoulussa.

80-luvulla kotipaikkakunnallani Lappeenrannassa järjestettiin useampia rauhanmarsseja. Nämä parin-kolmen vuoden ajan 80-luvulla kautta Suomen järjestetyt marssit saivat, ansaitusti, huomiota myös Yleisradion esittämässä sarjassa. Niinä vuosina, jolloin marsseja järjestettiin, äitini osoitti ehkäpä niitä ainoita kertoja eläessään jonkin sortin aktivismia osallistuessaan pariin rauhanmarssiin. Mielestäni hänen kohdalla kyse ei ollut ideologisesta toiminnasta vaan häneen uutisointi ja kirjoitukset koittavasta ydintuhosta vaikuttivat niin voimakkaasti, että hänen oli suoranainen pakko osallistua marsseille. En myöskään usko, että hän ymmärsi marssien ideologista ulottuvuutta. Toisaalta enpä muista, että hän olisi kummeksunut niitä punalippujenkaan määrää, joita marssijoilla lehtikuvien mukaan oli matkassa.

Idän aseet olivat rauhanaseita – ideologinen totuus tuntui olleen tuolloin tämä, Neuvostoliiton käydessä puolustustaistelua imperialistista länttä vastaan. Mikä oli myös väitteenä outo, jollei asiantola sitten ollut se, että neuvostoimperialismi oli kokijan kannalta jollain tapaa parempaa imperialismia kuin läntinen vastineensa.

Marsseille osallistuminen oli mielestäni täysin absurdia, otinkin tästä yhteen äitini kanssa, jonka mielestä minunkin olisi hyvä osallistua marssille. Miksi? Mielestäni ihmiset olivat sokeita, he eivät ymmärtäneet sitä paradoksia, joka marssien taustalla piili. Marssittiin punalippuja kantaen euro-ohjuksia eli käytännössä yhdysvaltalaisia ohjuksia vastaan mutta samalla ei kannettu huolta Neuvostoliiton ohjuksista. Kukaan ei kuitenkaan voinut olla tietämättä niistä, sillä siinä missä lehdistössä nostettiin esille Yhdysvaltojen keskimatkojen ballistiset ohjukset, eivät ne jättäneet mainitsematta Neuvostoliiton vastaavia ohjuksia, joista ehkäpä tunnetuin ja vaarallisin oli RT-21M Pioneer eli SS-20 Saber, liikkuvalle laukaisualustalle sijoitettu, jopa kolmella 150 kilotonnin taistelukärjellä varustettava, keskimatkojen ballistinen ohjus.

Toki nykyään tiedostan rauhanliikehdinnän taustalla vaikuttavat voimat, joten ymmärrän myös, miksi näiden rauhanmarssien järjestäjät olivat vaiti neuvosto-ohjuksista ja niiden aiheuttamasta vaarasta, kohdistaen kritiikkinsä vain ja ainoastaan yhdysvaltalaisiin ohjuksiin. Edellinen ei kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että moni äitini kaltainen osallistui näille marsseille ymmärtämättä kokonaisuutta – tai jos he ymmärsivätkin sen, sulkivat he silmänsä totuudelta, kuten äitinikin teki osallistuessaan marsseille, siitä huolimatta, että toin ilmi niiden absurdiuden. Hän ei voinut sanoa, ettei hänelle sanottu, koska hänelle vähintäänkin sanottiin se, että marsseilla ei huomioida kokonaisuutta – vain läntiset ohjukset ja ydinaseet.

Vaikka näinkin paikoin sumuverhon läpi, en voi sanoa poikenneeni merkittävästi aikakauteni nuorista. Itse asiassa kiinnostukseni historiaan, sodankäyntiin ja sen semmoisiin asioihin saattoi tehdä minut omalla tapaa sokeaksi 80-luvun tapahtumille. En ehkäpä kyennyt hahmottamaan vapaudenkaipuuta, joka ajoi kansalaisia ensin Neuvostoliiton miehittämässä itäisessä Keski-Euroopassa eteenpäin ja myöhemmin neuvostovaltion rajojen sisällä, kansalaisten ja kansojen tavoitellessa itsenäisyyttä.

Mutta jo ennen tätä, keväällä 1986 neuvostovaltio heitti vielä synkeän varjonsa Suomen ylle. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus tapahtui 26. huhtikuuta 1986. Muistan kuinka paria päivää myöhemmin (28. huhtikuuta) kuulin radiouutisissa mainittavan poikkeustilanteesta, että radioaktiivisuutta oli havaittu ja se oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta, myöhemmin samana päivänä – olisiko ollut puoliyhdeksän uutiset – saimme tietää mitä oli tapahtunut. Seuraavina päivinä ja viikkoina aihe oli esillä koulussa, mutta vieläkin yllättävämpää oli se, että myös isäni kommentoi tapahtunutta – eikä välttämättä positiiviseen sävyyn.

Havainnoin aikakauden hidasta muuttumista 80-luvulla ennen kaikkea ulkomaiden tapahtumien kautta. Olin jo ala-asteikäisestä lukien ollut enemmän kiinnostunut ulkomaan uutisista. Opittuani kunnolla lukemaan, luin ulkomaan uutiset ensinnä aamun lehdestä, vasta niiden jälkeen sarjakuvat ja urheilu-uutiset. Tämä kiinnostus ajoi minut kirjastossa vieraskielisten lehtien pariin, joiden kautta suomalainen puolueettomuusliturgia, jota myöhemmin yläasteella historian ja yhteiskuntaopin tunneilla toistettiin lukuisia kertoja, alkoi näyttäytyä kovin pinkiltä. Pinkiltä siksi, koska etenkin 80-luvun alkupuolella lukuisissa englanninkielisissä lehdissä Suomen puolueettomuus näyttäytyi kartoissa harmaa-vaaleanpuna-raidallisena, vastaavasti Ruotsin puolueettomuus oli vaaleansinistä. Ymmärsin, että lukuisissa, arvostetuissakin lehdissä, nähtiin maamme olleen vain näennäisesti puolueeton, että se oli lieassa, jonka toisessa päässä oli Kreml. Kontrasti millaisena Suomi ulkoa nähtiin verrattuna siihen, millainen sen kuviteltiin (ja koulussa opetettiin) olevan oli suuri.

Ymmärsin, ettei meille kerrottu aivan kaikkea, toisaalta se, että tämä ymmärrys ei kuitenkaan musertanut minua, kertoo ehkäpä sen, että jollain tasolla olin sisäistänyt itse sen, että Suomi kuuluu Moskovan etupiiriin, että emme ole aivan niin puolueeton kuin toivoimme olevamme. Sen ymmärrys ei kuitenkaan herättänyt minussa nähtyä suurempaa vastarintaa kamppailla pysähtyneeltä vaikuttanutta tilaa vastaan, muutoksen puolesta, vaikka tuolloin muutoksen ratas oli jo pyörähtänyt ensimmäisen kierroksensa kiihdyttäen vauhtiaan.

Monilla on värisyttäviä muistoja 80-luvulta, kuinka ymmärrys maailman muutoksesta tunkeutui heidän tajuntaansa. Itseäni en laske tähän joukkoon, pikkukaupungin teininä tapahtumat 80-luvulla tuntuivat kuitenkin etenevän kuin itsestään vauhtiin päästyään. Kun Puolassa solidaarisuusliikettä ei kyetty täysin kukistamaan edes kenraali Wojciech Jaruzelskin toimesta, ja kun Neuvostoliitto ei lähettänyt joukkojaan kukistamaan sitä, niin miehitetyn itäisen Keski-Euroopan hidas avautuminen ja vapautuminen siinä rinnalla näyttäytyi nähdyssä valossa luonnolliselta kehityskululta. Minulle ehkäpä Berliinin muurin murtumista hätkähdyttävämpi tapahtumaketju nähtiin joitain kuukausia aiemmin Itävallan ja Unkarin rajalla maiden välisen raja-aidan kaaduttua ja itäsaksalaisten rynnättyä länteen Itävallan puolelle. Muistan ne hetket uutisissa tapahtumana, jolloin ymmärsin jotain todella peruuttamatonta tapahtuvan.

Tuolloin syyskesällä 1989 emme nähneet tulevaan, tuskin kukaan arvasi, kuinka nopeasti maailma muuttui rattaan lähdettyä pyörimään täydellä vauhdilla. Marraskuun 9. päivä Berliinin muuri murtui, reilua paria vuotta eteenpäin kuolin korinoissaan oleva Neuvostoliitto yritti pitää suuren valtakunnan koossa asevoimin – Baltiassa kuoli kymmeniä puna-armeijan ja turvallisuusorganisaatioiden erikoisjoukkojen yrittäessä kukistaa itsenäisyysliikehdintää. Vapaus voitti, olin ehkäpä hämmentynyt mutta samalla myös pettynyt siihen, kuinka nuivasti virallinen Suomi tapahtumien kulkuun suhtautui. Puna-armeijan panssarivaunujen ajaessa Vilnassa kansalaisten päälle, Suomessa tehtiin moraalinen valinta olla hiljaa ja täten antaa tuki totalitaariselle valtiolle sen tappaessa vapautta ja itsenäisyyttä kaipaavia, alistettuja, baltteja.

Baltia vapautui miehityksestä, neuvostovaltio hajosi, Suomen liittyessä Euroopan Unioniin (tuolloin puhuttiin yleisesti Euroopan Yhteisöstä) näytti siltä, että Suomi astuu samaa tahtia vapauteen, että Neuvostoliiton kuoppaamisen myötä suomettuminen on historiaa, vai kävikö sittenkään näin? Olimme naiiveja ja hyväuskoisia kuvitellessamme, että ”pois silmistä, pois mielestä” riittää, että se minkä piilotimme kaappiin pysyy myös siellä.

Ei mennyt montaakaan vuosikymmentä, jolloin meiltä löytyy halua kumartaa Kremlin suuntaan, tehdä totalitaarisia valtioita hyödyttäviä arvovalintoja, toimien taustalta löytyy verkostoja, joihin on kasvanut uusia sukupolvia, mutta joista osa on luotu jo KGB-yhteyksien aikakaudella. Kylmän sodan Suomi – ehkäpä naiivi toiveeni on se, että sarja vihdoin ja viimein käynnistää keskustelun, jossa ryhdymme aidosti käymään läpi kylmän sodan vuosikymmeniä täällä Suomessa ja otamme ensimmäiset askeleet pimeydestä valoon, karistaen viimein Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän yllemme heittämän varjon, uskaltaen kohdata sen menneisyyden, jolloin opimme kansakuntana valehtelemaan itsellemme, puhumaan mustan valkoiseksi ja kuvittelemaan olleemme puolueeton valtio neuvostovaltion kupeessa.

Maailman rauha.*

Maailman rauha on Moskovan lahja Helsingin kaupungille. Tätä Oleg Kirjuhinin veistämää patsasta voidaan pitää eräänlaisena suomettumisen aikakauden myöhäisenä symbolina. Paljastettiinhan patsas pari kuukautta Berliinin muurin murtumisen jälkeen, 14. tammikuuta 1990, josta lähtien tämä kammottava veistos on uhmannut tuivertavaa tuulta Hakaniemenrannassa, ilman, että kenenkään on onnistunut ”kolhia” sitä jalustaltaan.

Minun olisi helppoa lainata dokumentista tai lukemattomista kirjoistani tähän lausahdus kuvaamaan suomettuneen Suomen henkistä ilmapiiriä, mutta en tee niin. Sen sijaan lainaan Jari Kurrin (Jokerit) toteamuksen viime joulukuulta, osoittamaan, että joukossamme on edelleen heitä, jotka ovat valmiit puhumaan mustan valkoiseksi –

”Ei ole mitään sellaista, mikä estäisi meitä tällä hetkellä menemästä Minskiin. Jos tarvitsee tehdä jotain muutoksia, totta kai toimitaan sen mukaan”. (2)

Jokereiden matkatessa pelaamaan kiekkoa Minskiin, maassa oli satoja poliittisia vankeja vaalit varastaneen Aleksandr Lukašenkan hallinnon sortaessa kansaa. Kansaa vainottiin, vangittuja kidutettiin ja murhattiin, samaan aikaan KHL-joukkue Jokereiden omistaja Jari Kurri valehteli miellyttääkseen ”isäntiään” KHL:ssä.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://www.facebook.com/erkki.tuomioja 

2. https://www.hs.fi/urheilu/art-2000008458178.html 

Taustoitukseen käytetty myös Jari Tervon twitter-tiliä.

Kylmän sodan Suomi Yle Areenassa. 

*: Alkuperäinen kuva Maailman rauha-veistoksesta otettu helmikuussa 2018, © Marko Enqvist.