Arkistoiden kätköistä: Suomi tienhaarassa

 

Viime viikkoina olen penkonut arkistojani löytääkseni muistiinpanoja tapahtumista vuosien takaa. Etsimääni en ole onnistunut löytämään, sen sijaan useita kiinnostavia kirjoituksia ja ajatuksia, joista osa julkaistiin aikoinaan Virossa edelleenkin toimivan SSS-Radion verkkosivuilla blogimuotoisina kirjoituksina. Ehkäpä jokunen kirjoitusteni sisältämä ajatus päätyi radion ohjelmiinkin.

Viikon vaihteessa löysin 3. elokuuta 2016 kirjoittamani Suomi tienhaarassa-tekstin. Vaikka tekstin kirjoittamisesta on vierähtänyt jo vuosia, on se eräiltä osin edelleen ajankohtainen, jos ei muuten, niin se omalta osaltaan kuvailee niitä tapahtumia, jotka ovat omalta osaltaan vaikuttivat siihen, että Venäjä ryhtyi 24. helmikuuta 2022 mielipuoliseen yritykseen valloittaa koko Ukraina ”erikoisoperaatiossa”. Kirjoitus valottaa sitä, kuinka tšuhna oli naiivi ja nenästä vedettävä Moskovan juoksupoika Venäjä-asiantuntijuuden sijaan.

Tässä yhteydessä on kuitenkin todettava, että Suomesta löytyi tuolloinkin Venäjä-asiantuntemusta ja kaukonäköisyyttä, poliittiset päättäjät eivät vaan kuunnelleet heitä. Korkeintaan häätivät heidät luotaan ilkeästi sättien ja itsensä jalustalle nostaen.

Huomautan vielä tässä yhteydessä, että Suomi tienhaarassa-kirjoitus on kirjoitettu 3. elokuuta 2016. Kirjoituksen alkuperäinen teksti on väliotsikon jälkeen kursiivilla, tekstiin olen lisännyt välihuomautuksia ei-kursiivilla. Kirjoituksen päättää muutama tekstiä täydentävä kappale.

Itämeri, kuvan lähde: Concise World Atlas, Philip's.

Suomi tienhaarassa  

Venäjän apulaispuolustusministeri Anatoli Antonov esitti taannoin kutsun eurooppalaisille NATO-maille sekä Suomelle ja Ruotsille kutsun saapua keskusteluihin Moskovaan syyskuussa. Kutsu on otettu vastaan maissa, joille kutsu esitettiin hyvinkin eri tavalla – Viron kanta on hyvin selkeä ja suora: yhteistyö on mahdollista vain, jos ja kun Venäjä noudattaa NATO:n vaatimuksia lopettaa Krimin miehitys ja vetää joukkonsa Ukrainasta sekä lopettaa Itä-Ukrainan militanttien tukemisen. Viron eduskunnan puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Marko Mikhelson kehottaa Viron yleisradiolle antamassaan haastattelussa maataan suhtautumaan Venäjän kutsuun erittäin suurella varovaisuudella. (1)

Suomessa suhtautuminen kutsuun on poikennut monellakin tapaa Viron reaktioista – Suomen puolustusministeriön rektio ensi alkuun on maltillinen, alkuviikosta ainoa kommentti oli ’aloite on mielenkiintoinen’.”

Venäjän kokouskutsussa toistuu maan tavanomainen toimintamalli. Luodaan kriisi (tässä tapauksessa jännite nousi Itämerellä sen omien toimien seurauksena), joka ehdotetaan ratkaistavaksi monenkeskisissä neuvotteluissa, joissa mahdollisesti aikaansaadun sopimuksen henkeä Venäjä ei ole sitoutunut noudattamaan. Tätä toistuvaa kaavaa Keir Giles kuvaili uusimmassa teoksessaan Venäjän sota jokaista vastaan – ja mitä se sinulle merkitsee.

Palatkaamme seuraavaksi takaisin Suomi tienhaarassa-kirjoituksen pariin.

”Suomalaisista poliitikoista mieleen on noussut Matti Vanhasen kannanotot, joista on aistittavissa monellakin tapaa kaikuja menneisyydestä – mieleen nousee jopa ajatus, jonka mukaan Vanhanen ei pistäisi pahaksi, vaikka Suomessa vähennettäisi sotilasharjoituksia että -yhteistyötä NATO-maiden välillä, mikäli tämä omalta osaltaan liennyttäisi tilannetta Itämerellä.

Debaatti-mediasta Matti Vanhasen kannanotto lainattuna:

”Jos ja kun Itämerellä etsitään pieniäkin luottamusta lisääviä toimia, on Suomenkin, irrallaan Moskovan mahdollisista neuvotteluista, harkittava ensi vuoden sotilasteknisiä harjoituksia suunnitellessaan niiden näyttävyyden supistamista verrattuna kuluvaan kesään.” (2)

Minä tulkitsen tämän hyvin selkeästi kannanotoksi sen puolesta, että Suomen on syytä ”luottamusta lisäävinä toimina”, harkittava ensi vuoden sotilasteknisten harjoitusten supistamista verrattuna tähän vuoteen – sanaa ”näyttävyyden” pidän vain retorisena keinona, jolla taitava poliitikko jättää itselleen takaportin, josta luikerrella ulos, mikäli ”keittiössä” tulee kuuma. Houkuttelevaa olisi ulottaa ajattelu aina siihen pisteeseen saakka, jossa pohdiskelisin, onko tästä vedettävissä johtopäätös, jonka mukaan Matti Vanhanen myös sitä mieltä, että ”luottamusta lisäävien toimien” nimessä Suomen on omaan puolustusvalmiuteen ja sotilaalliseen liittoutumiseen liittyvissä kysymyksissä ulkoistettava osa päätösvallasta Moskovalle, annettava Venäjälle veto-oikeus näihin kysymyksiin. En kuitenkaan ryhdy spekuloimaan tällä teemalla ajatusta enempää, pelottava se kaikella tapaa olisi – se, että päätäntävaltaa siirrettäisi armaasta Suomen maasta Kremlin muurien sisäpuolelle.

Matti Vanhasen näkökanta ei tullut minulle millään muotoa yllätyksenä, ensinnäkin se sopii oivallisella tapaa siihen linjaan, jota useampi keskustalaispoliitikko on viime aikoina tuonut esille, linja jossa yhteistä rintamaa nakerretaan, halutaan erillisiä sopimuksia Venäjän kanssa ja jossa ”maidontuottajia on muistettava” ja näin pyrittävä vaikuttamaan sanktiopolitiikkaan. Tämä linja on kaikkea muuta kuin sellainen linja, jota itse soisin hallituksen pääministeripuolueen tuovan säännönmukaisesti esille – se on linja, joka sopii Venäjälle, se on linja, joka rikkoo yhteistä rintamaa ja antaa samalla lisää aseita Venäjälle jatkaa ”hajota ja hallitse” -strategiaansa. On myös syytä miettiä, että millaisen signaalin annamme ulkomaille näillä puheilla? Ketä ne hyödyttävät eniten?

Matti Vanhanen on aiemminkin esittänyt varsin kiintoisia (ja todellisuudesta poikkeavia) näkemyksiä mitä tulee Ukrainassa käynnissä olevaan sotaan – nämäkin puheet tukevat omalta osaltaan Venäjän tarinaa ja ne sekä nykyiset kommentit huomioiden en laisinkaan epäile, etteikö Matti Vanhanen olisi Venäjälle sopiva presidenttiehdokas seuraaviin vaaleihin. Seuraavaksi lainaus Matti Vanhasen ”Ulkopolitiikkaa” -kirjasta:

Vanhanen hapuillen Ukrainan tilanteesta v. 2014. (3) 

Jossa paikkansa pitää havainto siitä, että Ukrainassa sisäiset asiat menivät solmuun, jos asian voi näin ilmaista ja tämän jälkeen kansa lähti Maidanille. Mutta mitä Vanhanen sitten kirjoittaa eroaa kohtuudella todellisista tapahtumista.

Kuten muistamme, marssijärjestys tapahtumien suhteen oli se, että EuroMaidania seurasi vallan vaihtuminen ja Venäjän tukeman ex-presidentti Viktor Janukovitshin pakeneminen Kiovasta. Tätä seurasi sitten venäläisjoukkojen suorittama Krimin niemimaan miehittäminen ja sitä seurannut kansainvälisen oikeuden vastainen ”kansanäänestys” ja Krimin niemimaan liittäminen Venäjään. Samana keväänä Ukrainan itä ja eteläosissa alkoi Venäjän organisoimana ja tukemana kansalaisliikehdintä, mikä eteni Donbasissa separatismiksi, jota seurasi Vanhasen kuvaama ”sisällissota”, joka terminä on kaikella tapaa virheellinen, koska se on Venäjän tulkinta Ukrainan sodasta, mikä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. On syytä kutsua Ukrainassa käynnissä olevaa sotaa sodaksi, koska näin välittyy taisteluiden todellisin luonne. Kyse on Venäjän varustamasta ja rahoittamasta sodasta, johon Venäjän asevoimien ja sisäministeriön yksiköt aktiivisesti ottavat osaa sotatoimiin Ukrainan hallintoa vastaan.

Kävin aiheesta Ulkopolitiikkaa -kirjan julkistamisen jälkeen keskustelua Matti Vanhasen kanssa. Esitin hänelle mielipiteeni pyrkien korjaamaan selkeän havaintovirheen Ulkopolitiikkaa -teoksessa, emme kuitenkaan päässeet lyhyessä keskustelussa yhteisymmärrykseen tapahtumien aikajärjestyksestä. Vanhanen pitäytyi kannassaan tapahtumien marssijärjestyksestä, etenkin siinä, että Ukraina ajautui ensin sisällissotaan ja vasta sitä seurasi Krimin laiton miehitys.

Keskustalaispoliitikot – Vanhanen mukaan luettuna – eivät suinkaan ole ainoita suomalaispoliitikkoja, jotka tätä nykyä kääntävät katseensa todella mielellään Moskovan suuntaan aivan kuin hakeakseen tukea siltä suunnalta sanoilleen tai ajatuksilleen. Monissa tapauksissa on havaittavissa selkeitä signaaleja siitä, että Suomessa entistä useammin käydään keskustelua siten, että tuetaan Venäjän ”tarinaa” – vähintäänkin muistutetaan keskustelussa, vaikka fokus olisi Venäjän aggressioissa, siitä, että Yhdysvallatkaan ei ole syytön, että myös Yhdysvallat on turvautunut rikollisiin keinoihin ajaessaan omaa etuaan globaalisti (tai paikallisesti). Edellinen pitää paikkansa, mutta tämä keskustelunohjaus ei ole kaikissa tapauksissa järkevää saatikka suositeltavaa toimintaa, koska se omalta osaltaan siirtää keskustelua pois itse asiasta ja se omalta osaltaan sumentaa kuvaa – mikä tietenkin sopii tässä tilanteessa Venäjälle.”

Yllä kuvailemaani keskustelutapaa, jossa, keskusteltaessa Venäjän rikkomuksista muistutetaan jonkin kolmannen osapuolen toimista – aivan kuin ne tekisivät Venäjän toiminnasta jollain tapaa oikeuttavampia – kutsutaan ”whataboutismiksi”, jonka voisi kääntää ”mutkutteluksi”. Kyseessä on yleinen, etenkin poliittisessa keskustelussa käytetty tekniikka, jolla käytännössä pyritään siirtämään katse pois itse asiasta. Toiminta ei edistä ratkaisun löytämistä, ennemminkin juuri päinvastoin.

”Suomesta tuntuu löytyvän yllättävänkin paljon poliitikkoja, jotka turvautuvat ”whataboutismiin” ynnä keskustelun sekoittamiseen – heitä löytyy Keskustan lisäksi erityisesti vasemmalta laidalta, eräiden kohdalla, kuten Tuomioja, Venäjää myötäilevät lausunnot ovat jopa hämmentäviä, siitä huolimatta, että hänen suhtautumisensa NATO:on ja Yhdysvaltoihin on ennalta tiedossa.

Minulle nämä puheet ovat kaikuja YYA-ajan Suomesta – niiden henki on hyvin selkeä, Suomen on syytä huomioida Venäjän toiveet ulko- ja etenkin turvallisuuspolitiikkaa koskevissa päätöksissään.  Asia, jota en voi esitetyssä muodossa millään muotoa hyväksyä, päätöksenteon on pysyttävä omissa käsissä, ja samalla olisi suotavaa sitoutua entistä tiukemmin läntiseen arvoyhteisöön.

Syksyllä ilmestyvän Alpo Rusin ”Yhdessä vai erikseen – Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikka tienhaarassa” -teoksen nimi on kaikella tapaa kuvaava. Tällä hetkellä näyttää hyvin vahvasti siltä, että Suomi ja Ruotsi ovat etenemässä kohden tienhaaraa, emme vielä tiedä kumman tien Suomi valitsee – toivon kuitenkin seurattavan tietä, joka ankkuroi maamme entistä tiukemmin länteen. Ei Moskovalle tarvitse kääntää selkää, mutta ei sen myöskään pidä antaa vaikuttaa liiaksi päätöksentekoomme.

Tasavallan presidentti Niinistö siteerasi vuoden 2014 loppupuolella venäläistä sananlaskua, ja minä siteeraan uudelleen: ”Kasakka ottaa sen, mikä on huonosti kiinni”.

Se on meistä kiinni saako kasakka otetta vaiko ei.”

- Suomi tienhaarassa kirjoitus päättyy -

Niinistön kasakkavertaus oli käypä vuonna 2014, mutta lausuttuna tänään kansainvälisen yleisön edessä, se voi hyvinkin kääntyä itseään vastaan. Etenkin kun sitä on hyvin vaikea sitoa alkuperäiseen asiayhteyteen ja samalla kyetä tuomaan ilmi se, mihin tsaarin armeijan kasakkajoukot Suomessa Isovihan aikaan syyllistyivät ja muistaa, että vastaavasti Ukrainan kansallisen identiteetin muovautumiseen kasakat kuuluvat olennaisella tapaa. Tämä näkyy myös siinä, kuinka eräitä Ukrainan maavoimien joukko-osastoja on nimetty kasakkajohtajien mukaan.

Päätän tämän kirjoituksen (toiseen) lainaukseen Matti Vanhasen Ulkopolitiikkaa-kirjasta:

”Toivottavasti Venäjällä tiedostetaan kuitenkin myös se, että sen oma toiminta vaikuttaa suomalaisten, ja minun muiden mukana, käsitykseen siitä, mitä liittoutumattomuudella on saavutettavissa, ja mitä ei. Jos lähialueemme vakaus järkkyy Venäjän toimesta, kääntyy viisari täällä – ei Venäjän, vaan Naton suuntaan”. (s. 116)

Luonnollisesti meidän on muistettava, että teoksen kirjoitushetkenä (julkaistu 2016) Suomi oli jo liittoutunut maamme ollessa osa EU:ta. Sotilaallisesti Suomi oli liittoutumaton.

Krimin niemimaan miehitys, eikä sota Donbasissa saanut viisaria kääntymään, Venäjän suurhyökkäys 24. helmikuuta 2022 ja ukrainalaisten sitkeä vastarinta sen teki. Ensin kääntyi kansan viisari, jota poliitikkojen oli helppoa seurata.

Kerta kiellon päälle, viimeinen lainaus Vanhasen teoksesta kuvaamaan sitä, kuinka Venäjän ääni kaikui eurooppalaisessa päätöksenteossa Krimin niemimaan miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan alun jälkeenkin erilaisten yhteistyöelinten kautta.

”Olin vastaavassa keskustelussa, johon äsken viittasin, EU-Venäjä-thinktankin (DER) palaverissa marraskuussa 2015. Sen keskusteluiden venäläisanalyysin voisi tiivistää muotoon:

-Ukraina ei ole ydin tässä kriisissä vaan taustalla on lännen instituutioiden laajentuminen kohti itää.” (s. 40)

Vaikka edellä on kyse venäläisanalyysista, on todettava, että useista kohdin teosta huokuu Vanhaseltakin ymmärrys venäläisten esittämille vaatimuksille. Ymmärrys ei luonnollisestikaan tarkoita väistämättä tekojen hyväksyntää. Teosta ja Vanhasen arvioita ja analyyseja lukiessani, en lainkaan ihmettele, että Suomessa (poliittisen johdon osalta) oltiin sokeat Venäjän todellisille pyrkimyksille ja tavoitteille. Tämän naiiviuden hintaa maksetaan tänään – toivottavasti Kiinan suhteen ei olla samalla tapaa naiiveja! 

 

Marko

 

Suomi tienhaarassa-kirjoituksen lähteet:

1. http://www.iltalehti.fi/uutiset/2016080321990351_uu.shtml 

2. http://www.debaatti.uutisparkki.com/2016/08/03/kannanotto-matti-vanhanen-kesk-ei-mikaan-yya-konsultaatio/ 

3. http://www.suomenmaa.fi/neo/1/kirja.pdf  (Linkki on poistettu käytöstä ennen 25. huhtikuuta 2023): Matti Vanhanen, Ulkopolitiikkaa s. 41.

Lähteenä hyödynnetty myös laajemmin Matti Vanhasen Ulkopolitiikkaa-kirjaa, lainaukset teoksen sivuilta: 40, 41 ja 116.