Totalitarismin kasvot: johtaja ja hänen hovinsa

 

Aloittakaamme tämä kirjoitus kysymyksellä – Onko Venäjä autoritaarinen vai totalitaarinen valtio? Alkuun totean, ettei poliittisten järjestelmien luokitteluun käytettävistä käsitteistä ole täyttä yksimielisyyttä. Totalitarismia ja autoritaarisuutta yhdistää vapauden puute. Tavanomaisimmin ne erotetaan toisistaan sen perusteella, kuinka kattavasti hallinto kontrolloi alamaisiaan. Autoritäärisuus voidaan nähdä yleisnimenä sellaisille järjestelmille, joissa kansalaisten vapautta on rajoitettu eikä poliittisia vastavoimia hallitsijalle (tai hallitsijoille) enää ole. Totalitaarisen ja autoritaarisen hallinnon välinen ero huomataan erityisesti siinä vaiheessa, kun ne ovat varmistaneet valta-asemansa. Siinä missä autoritaariselle hallitsijalle riittää, ettei hänen poliittista valtaansa uhata, etenkään sisäisesti, totalitarismissa hallitsija (hallinto) sen sijaan vain kiihdyttää omaa liikettään valtaan päästyään. Hallinto kiristää otettaan oman maansa sisällä pyrkien samalla laajentumaan maan rajojen yli. (1) Venäjän kehitys Vladimir Putinin valtakaudella piirtää kuvan siitä, kuinka Venäjä on käynyt muutoksen autoritaarisesta valtiosta totalitaariseksi valtioksi.

Nyky-Venäjää on Neuvostoliiton ohella verrattu natsi-Saksaan, entäpä onko Venäjä fasistinen valtio? Nyky-Venäjän fasistisuudesta käydään keskusteluja myös tutkijapiireissä, asiasta ei kuitenkaan ole yksimielisyyttä, mikä voi johtua osaltaan siitä, ettei fasismille ole selkeää määritelmää eikä se perustu mihinkään ideologiseen perusteokseen. Vaikka Venäjä ei välttämättä olekaan määritelmällisesti fasistinen valtio, Venäjällä kansaa hallitaan fasistien tavoin ja hallinto turvautuu metodeihin, joihin totalitaariset valtiot turvautuvat. Helsingin yliopiston akatemiatutkija Oula Silvennoista lainatakseni –

”Venäjä pyrkii hallitsemaan kansalaisten mieliä propagandalla, militarisoimaan yhteiskuntaa sekä lietsomaan nationalismia. Valtio yrittää myös kiinnittyä äärikonservatiiviseen arvomaailmaan. Nämä ovat kaikki fasistisia toimintatapoja”. (2)

Venäjältä sanotaan puuttuvan eräitä fasismille tyypillisiä piirteitä, kuten ideologia, jota valtiovalta käyttää hyväkseen. Mielestäni Venäjä on siirtynyt helmikuun 2014 ja Krimin niemimaan miehityksen jälkeen entistä enemmän suuntaan, jossa natsi-Saksasta saavutetun voiton juhlinta alkaa muistuttaa ideologista tai jopa uskonnollista rituaalia, jonka palvonta ohjaa kansalaisten elämää. Edellistä tukee venäläinen strateginen kulttuuri Russkij Mir eli venäläinen maailma, joka muistuttaa entistä enemmän ideologista toimintaa, joka on valjastettu ajamaan valtion (hallinnon) tarpeita. Ja nyt Venäjä – kansakunta – on valjastettu käymään siirtomaasotaa Russkij Mirin eli venäläisen maailman hallinnasta. Kyse on kaiken kulttuurisesti, kielellisesti tai muuten vain venäläiseksi mielletyn kuvitteellisesta hallinnasta. Ideologiana Russkij Mir on hyvin muunneltavissa ollen samalla myös monimerkityksellinen.

Russkij viittaa sanana Venäjän kielen puhujaan, jonka ei tarvitse olla Venäjän kansalainen, mutta joka identifioituu kielen kautta venäläiseen kulttuuripiiriin. Huomioitavaa on myös se, että venäjän kieltä puhuva henkilö kuuluu ikään kuin automaattisesti venäläiseen maailmaan, halusipa hän sitä tahi ei. Mir (ven. Мир) on myös monimerkityksellinen tarkoittaessaan sekä maailmaa että rauha. Huomioitavaa tässä ”konseptissa” on se, ettei Russkij Mir -ideologiassa yksilöllä ole mitään todellista itseisarvoa, yksilöt ovat Kremlin politiikan välineitä – mikä nähdään esim. siinä, että maan johto on valmis tapattamaan Ukrainassa satojatuhansia sotilaitaan, mikä luonnollisesti heijastelee myös siihen, kuinka Venäjä kohtelee miehittämiensä alueiden siviilejä. Etenkään siviileillä, jotka eivät alistu Kremlin toteuttaman politiikan välineiksi, ei ole mitään arvoa.

Etenkin Venäjän laajan, 24. helmikuuta 2022 alkaneen, offensiivin jälkeen Vladimir Putinia on usein verrattu natsi-Saksan johtajaan Adolf Hitleriin. Halukkuutta vertailuun varmasti lisää myös se, millä vauhdilla Venäjä on muuttunut entistäkin totalitaarisemmaksi valtioksi ”erikoisoperaation” epäonnistumisen jälkeen, tätä muutosta vauhdittaa paikoin kulttimainenkin Z-symboleiden viljely, johon yhdistyy kiihkomielinen fanatismi, jota monin paikoin täydentää vastustajien ja vihollisten de-humanisointi. Siinä missä Vladimir Putin rinnastuu Adolf Hitleriin johtajana, rinnastuu Z symbolitasolla hakaristiin. Käsittelin aihetta reilu vuosi sitten, maaliskuussa 2022 blogissani Z – Venäjä luisuu kohti pohjaa.

Vladimir Putinia on kuvailtu riskinottajaksi aivan kuten Hitlerkin oli, heitä myös yhdistää se, että kumpikin on onnistuessaan suunnannut katseensa kohti yhä suurempia riskejä. Garri Kasparov yhdessä Mig Greengardin kanssa kirjoittamassa kirjassa ”Talvi lähestyy” kuvaili meille erinomaisesti Putinin toimintametodin:

”Länsimailla oli nykyistä enemmän vaikutusvaltaa Putinin ensimmäisen presidenttikauden alussa, jolloin hän vielä kokeili, mistä kaikesta voi selvitä ilman sanktioita. Kuin kuka hyvänsä itsevaltiaaksi syntynyt, Putin kunnioittaa ainoastaan voimaa. Hän ottaa askeleen, katselee ympärilleen, nuuhkii ilmaa, ja jos kielteisiä seurauksia ei ilmaannu, hän ottaa seuraavan askeleen. Jokaisen askeleen jälkeen hän saa lisää itseluottamusta ja häntä on vaikeampi pysäyttää. Diplomaattien ja ulkoministerien vaimeat huolenilmaisut käyvät Putinin kaltaiselle ihmiselle vihreästä valosta. Hänen tulkitsemanaan sen kaltainen jaarittelu on täysin merkityksetöntä.” (4)

Putinin annettiin ottaa varsin monta askelta menneinä vuosina, ja nyt Kahovkan padon tuhoamisen jälkeen, näyttää siltä, että osa läntisestä yhteisöstä vetäytyy kuoreensa varoen ottamasta liian voimakkaasti kantaa. Tällaiset huolenilmaisut tai epämääräiset sanojen pyörittelyt ovat kärpäsen surinaa Putinin korvissa – ikävimmässä tapauksessa ne kertovat hänelle lännen heikkoudesta, jonka jälkeen hän on jälleen valmis ottamaan uuden askeleen. Siitä kuinka Putinin Venäjää on kohdeltu viimeisen vuosikymmenen ajan tulee mieleen Neville Chamberlainin paluu Münchenistä ja hänen kuuluisat sanansa ”Rauha meidän elinajaksemme” hänen solmittuaan Münchenin sopimuksen Adolf Hitlerin kanssa. Vuosi tästä eteenpäin ja olimme vajonneet maailmansotaan.

Venäjällä Putinin hallinto käyttää samoja tekniikoita kansan hallitsemiseen kuin fasistiset ja totalitaariset yhteiskunnat. Hallinto pyrkii militarisoimaan yhteiskuntaa, natsi-Saksaa todennäköisemmin esikuvana toimii Neuvostoliitto, joka yhteiskuntana oli äärimmäisen militaristinen nuorisoliikkeistä lähtien. Totalitaaristen yhteiskuntien tapaan myös Venäjä pyrkii lietsomaan nationalismia, jonka kohdalla maan strateginen kulttuurin Russkij Mir rinnastuu varsin helposti nationalistiseen kiihottamiseen. Ja lopuksi, aivan kuten totalitaariset natsi-Saksa tai Pohjois-Korea Venäjäkin pyrkii  hallitsemaan kansalaistensa mieliä propagandalla.

Venäjän kohdalla kiinnostavaa on se, että toisin kuin Neuvostoliitossa, jossa kansalaiset lopulta oppivat erottamaan totuuden ns. virallisesta totuudesta, Venäjällä suurissa kansanjoukoissa tällaista kykyä ei näytä olevan. Aivan kuin totuus olisi menettänyt merkityksensä. Roman Skaskiw kirjoituksessaan ”Nine Lessons of Russian Propaganda” nostaa esille merkittävänä propagandistien hyödyntämänä keinona totuuden tuhoamista tai totuuden pilkkaamista  (Destroy and ridicule the idea of truth) eri metodein, (5) jolloin päädymme yhteiskuntaan, jossa totuus menettää merkityksensä. Asian voi myös ilmaista toisella tapaa, asiat ovat kuin ne koetaan.

Venäjällä televisio on edelleen tärkeässä roolissa propagandan välittämisessä, useimmille venäläisille televisio on edelleen tärkein käytössä oleva media, niinpä valtio käyttää sitä sumeilematta kansalaisten aivopesuun. Venäjällä valtion tuottama propaganda henkilöityy muutamiin näkyviin hahmoihin, mutta kun kaikki media-alustat huomioidaan, on erilaisen propagandan ja valtion narratiivia tukevan viestinnän tuottajia kuitenkin lukuisa joukko. Tämän joukon toisessa laidassa ovat RT:n päätoimittaja Margarita Simonjanin ja televisio- ja radiojuontaja Vladimir Solovjovin kaltaiset tunnetut mediapersoonat, ja siellä toisessa laidassa pienten – hyvinkin likaista työtä tekevien – propagandamedioiden esiintyjien, eräissä tapauksissa jopa perustajien, kuten WarGonzon Semion Pegovin kaltaiset hahmot.

Venäjällä ei ole natsi-Saksan kaltaista, Joseph Göebbelsin johtamaa kansanvalistus- ja propagandaministeriötä, eikä täten samalla tavalla näkyvää propagandaministeriä. Venäjän ministeriöistä viestinnän ja median hallinta kuuluu digitaalikehityksen, viestinnän ja joukkoviestinnän ministeriön alaisuuteen, jonka toiminnallisiin osastoihin kuuluu Viestinnän, tietotekniikan ja joukkotiedotusvälineiden liittovaltion valvontapalvelu eli Roskomnadzor. Kyseessä on vuonna 2009 perustettu Venäjään liittovaltion toimeenpaneva elin, joka suorittaa joukkotiedotusvälineiden valvontaa mukaan lukien sähköinen viestintä ja tietotekniikka, käytännössä valvonta on sensuuria.

Venäjällä suuret valtio-omisteiset yhtiöt on valjastettu propagandan tuottamiseen ja jakamiseen. Propagandaohjelmissa esiintyy näkyviä mediapersoonia, kuten edellä mainittu Solovjov kuin myös hänen kollegansa juontaja ja propagandisti Olga Skabejeva. Skabejeva on tullut tunnetuksi valtio-omisteisen Rossija 1 -televisiokanavan 60 minuuttia -ohjelman juontajana, myös Solovjovilla on ohjelmia samalla televisiokanavalla. Rossija 1 kanava tavoittaa 98,5 prosenttia Venäjän väestöstä. Venäjän laajan hyökkäyssodan alettua 24. helmikuuta 2022 propagandaohjelmien pituudet kasvoivat tuntitolkulla, esim. 60 minuuttia -ohjelmaa näytettiin jopa viisi tuntia päivässä, (joulukuussa 2022). (6)

Kotimaan ohella Venäjä jakaa runsaasti propagandistista materiaalia ulkomaille valtio-omisteisten yhtiöiden ja muiden yhteistyökumppaneiden kautta. Valtio-omisteisista yhtiöistä merkittäviä ovat Dmitri Kiseljovin johtamaan mediaryhmä Rossija Segodnyaan kuuluva RT eli entinen Russia Today, joka monikansallisena ja monella kielellä uutisoivana levittää häikäilemättä venäläispropagandaa globaalisti, aivan kuten tekee myös Sputnik eli Sputnik News.

Hyvin pitkään globaalisti hämmennystä herätti ministeriöiden ohella venäläisedustustojen ja diplomaattien räikeä, jopa hyvinkin julkea, valehtelu ja propagandistinen viestintä, joka paikoin muistuttaa jopa halpahintaista trollaamista, jossa Venäjän Iso-Britannian suurlähetystö on ollut vuosia erityisen taitava. Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrov kuin myös hänen johtamansa ulkoministeriön aina niin ahkera tiedottaja Marija Zaharova, ovat jääneet usein kiinni palturin puhumisesta. 

Uniformupukuinen Zaharova on kuin karikatyyrin karikatyyri. 

Venäjän propaganda toistaa Vladimir Iljitš Leninin oppia – Valhe, joka kerrotaan riittävän monta kertaa, muuttuu todeksi, (7) jotakuinkin samansuuntaisesti asian ilmaisi myös Joseph Göebbels –

Kun valhetta toistetaan riittävän monta kertaa, se muuttuu totuudeksi.

Tämä kirjoitus johdattelee meidät Vladimir Putinin (rapautuvaan) hoviin, palaan teemaan uudelleen tuonnempana tarkastellen hovia hännystelijöistä narreihin – joukkoon mahtuu opportunististen valehtelijoiden ohella synkeän rikollisia mieliä, pahoja ihmisiä. Eli kovin tuttuja persoonia muiden totalitaaristen järjestelmien hallinnoista, kasvot vaihtuvat mutta persoonista kasvojen takana löytyy paljon tuttua.

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://politiikasta.fi/kysy-politiikasta-mika-on-autoritaarisen-ja-totalitaarisen-jarjestelman-ero/

2. https://demokraatti.fi/onko-putinin-venaja-fasistinen-valtio-nain-tutkijat-vastaavat 

3. Russkij Mir’istä enemmän Martti J. Karin ja Antero Holmilan yhteisteoksessa Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 296 eteenpäin.

4. Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset, s. 39.

5. https://smallwarsjournal.com/jrnl/art/nine-lessons-of-russian-propaganda 

6. https://yle.fi/a/74-20010190 

7. Martti J. Kari ja Antero Holmila: Miksi Venäjä toimii niin kuin se toimii, s. 323.

#StandWithUkraine