Myrnyi-21: kevät 2014 palaa mieliin

 

Palaan nyt Ukrainalaisen elokuvan päivien perjantainnäytöksessä esitetyn Akhtem Seitablaievin ohjaaman Myrnyi-21,* jossa kuvataan Itä-Ukrainalaisen Luhanskin tapahtumia keväällä 2014, seurauksena mieleeni palanneisiin ajatusvyöryihin. Myrnyi-21 kuvaa kuinka Luhansk päätyi kaaoksen ja epävarmuuden kautta taistelutantereeksi Venäjän varustamien ja komentamien joukkojen koettaessa ottaa kaupungin haltuunsa. Samalla kun elokuva kuvaa keväistä ja alkukesäistä Luhanskia 2014, Myrnyi-21 on elokuva luottamuksesta kuin myös luottamuksen puutteesta. Keväisen kaupungin ohella elokuvan keskipisteessä on Luhanskiin, ”Myrnyin kortteliin”, sijoitettu Ukrainan rajavartiolaitoksen joukko-osasto, jonka sotilaat eivät pettäneet isänmaataan vaan taistelivat hyökkääjää vastaan.

Keväällä ja kesällä 2014 ”Myrnyin kortteli” ei ollut enää nimensä veroinen – rauhallinen (Мирний квартал, Rauhallinen kortteli) – aivan kuten minunkaan mieleni ei ole ollut rauhallinen kevään 2014 jälkeen.

Kuvakaappaus Myrnyi-21 elokuvan mainoksesta.

En kuitenkaan ryhdy tässä kohdin arvioimaan tai arvostelemaan Seitablaievin ohjaamaa elokuvaa. En yksinkertaisesti pysty tarkastelemaan elokuvaa elokuvataiteen perspektiivistä. Minulle Myrnyi-21 oli ennen kaikkea matka kevääseen ja kesään 2014, muistojen palatessa mieleeni ja huomatessani (jälleen kerran), että myös omassa maailmassani meni tuolloin alkaneen sodan seurauksena moni asia rikki, kenties peruuttamattomasti. Moni voi pohtia, että mitä minulta nyt on voinut mennä peruuttamattomasti rikki, asunhan reilun puolentoistatuhannen kilometrin päässä sotatoimialueelta.

”Olen vihainen ja surullinen, tänään on vain huonoja uutisia – itse asiassa, tänään Venäjä aloitti hyökkäystoimet. Pienessä kaupungissa Donetskin alueella (tarkoittaen Donetskin oblastia) osasto aseistettuja venäläisiä miehitti tärkeitä kohteita, eikä paikallishallinto tehnyt mitään.

Olen shokissa, tätä on vaikea käsittää – hermot ovat pinnassa. Marraskuusta lähtien olemme eläneet stressaavassa ja jännittyneessä tilassa, on vaikea nähdä tulevaan. Toisena hetkenä olen luottavainen, ja sitten epätoivoinen.

Olen keskustellut ...:n ja ystävien kanssa. Olemme huolissamme, epätietoisia siitä mihin tämä kaikki johtaa. Olemme peloissamme ja vihaisia.” Donetskissa ”venäläisen kevään” 2014 nähnyt ja elänyt Л. minulle illalla 12. huhtikuuta 2014 – päivänä, jolloin venäläisen tiedustelu-upseeri Igor Girkinin johtama Krimin ryhmä aloitti operaation Donbasissa, Slovjanskin ja Kramatorskin alueella.

Oma maailmani ei luonnollisestikaan ole särkynyt siinä mitassa, mitä se on särkynyt ihmiseltä, joka on menettänyt rakkaimpansa, oman terveytensä tai kotinsa sodassa. Minun maailmani on särkynyt ja mennyt rikki nähdessäni ja kokiessani sen, mitä Russkij Mir (venäläinen maailma) on tehnyt suurelle joukolle minulle läheisiä ihmisiä. Tarkoitukseni ei myöskään ole mitata määrällisesti sitä, mikä on rikki, mitä kukin on menettänyt. Kyse on ajatuksesta ja sen konkreettisesta tiedostamisesta, että konflikteilla eikä sodilla ole rajoja. Konkreettisesti tämä näkyi siinä, että vähäiseltä näyttävällä tapahtumasarjalla auringonpaahtamalla pellolla Itä-Ukrainassa voi olla hyvinkin kauaskantoisia seurauksia. Malaysia Airlinesin lennon MH17 pudottaminen 17. heinäkuuta 2014 oli teko, joka pysäytti nekin, joille sota Ukrainassa oli ennen sitä ollut ”konflikti jossain entisen Neuvostoliiton alueella”.

Yritän avata, elokuvan henkeä seuraillen ajatuksiani, joissa olen kyseenalaistanut ties kuinka monta kertaa viime vuosien tekemiseni ja valintani. Kyse on ehkäpä eräänlaisesta Jaakobin painista, jonka keskiössä on luonnollisesti Ukraina mutta yhtälailla omat valintani ja tekoni sekä tekemättä jättämiseni. Pohdinta sai tuulta purjeisiin 24. helmikuuta 2022 alkaneen Venäjän suurhyökkäyksen myötä, jonka jälkeen olen kamppaillut päivittäin näiden teemojen parissa, itseäni ehkäpä turhaankin uuvuttaen; vihaa sisälleni keräten.

* * *

Luonnollisesti ensimmäiset viikot 24. helmikuuta 2022 alkaneen Venäjän suurhyökkäyksen alun jälkeen seurasin tapahtumia hyvin tarkkaan, sisäisen painin aika ei ollut vielä.

Kevään koitettua Suomessa asetelma alkoi muuttua. Käytännössä aloin kyseenalaistaa oman toimintani järkevyyden (jota olen tehnyt siitä lähtien käytännössä jok’ikinen päivä). Mitä järkeä on kirjoittaa, mitä järkeä tiedonvälittämisessä omalla kohdallani enää on, koska… Miten tämän nyt ilmaisisi, kaikessa on pohdittava ensin sitä, että mistä voin kirjoittaa vaarantamatta ketään. Tässä tarkoitan Ukrainaa puolustavia sotilaita ja siviilejä – hyökkäävistä ”ryysyistä” en piittaa pätkääkään. Mikäli kävisi niin, että  välittämäni kuvaus sattuisi johtamaan jonkun venäläisyksikön tuhoutumiseen, tukikohdan paljastumiseen, niin enpä itkisi kuolleita ”ryysyjä”. Ollakseni rehellinen, olisin enemmän kuin tyytyväinen, heidän kuolemastaan. Toisaalta näen kirjoittamiseni ja viestinvälittämisen enää korkeintaan rikkana rokassa, jos edes sinäkään. Merkitykseltään olemattomana.

Samalla joudun entistä tarkemmin miettimään sitä, millaista Venäjän miehittämiltä alueilta saamaani informaatiota voin välittää eteenpäin vaarantamatta alueella edelleen asuvia ukrainalaisia, joiden joukossa on minullekin läheisiä ihmisiä ja useimmat identifioivat itsensä ukrainalaisiksi ja joiden hengen varomaton sana tahi teko vaarantaisi.

Pyrkiessäni olemaan hyvin varovainen, on äärimmäisen vittumaista, että löytyy toimittajia, jotka jakavat hyvinkin tarkkoja sijaintitietoja (geolokaatiotieto) rintama-alueelta, sillä perusteella, että a. Ukrainan asevoimien yksikkö on ollut kohteessa Y vuorokausi sitten, joten se ei enää ole siellä, b. venäläisten on myös mahdollista paikantaa kyseisen yksikön sijainti (esim. hyödyntäen samaa materiaalia, jota toimittaja on hyödyntänyt jne.)

Venäjän 24. helmikuuta 2022 alkanutta ns. erikoisoperaatiota eli brutaalia hyökkäyssotaa Ukrainaan on käyty nyt reilun puolentoistavuoden verran. Venäjän taktiikka ynnä toimintatavat aiemmilta vuosilta ja aiemmista sodista on meidän kaikkien tiedossa, joten kaikkien luulisi tiedostavan sen, että jos tieto päätyy venäläisten käsiin, ja jos se päätyy tykkipatteriin saakka, kohdetta voidaan tulittaa varmuuden vuoksi. Ei Venäjä välitä siitä, jos tämän ”varmuuden vuoksi” tulittamisen seurauksena kuolee alueella olevia siviilejä. He voivat aina perustella itselleen sitä, että tulittaminen palveli heidän taktista tarkoitustaan tai jotain suurempaa tarkoitusta. Muistakaamme, venäläisten silmissä ukrainalaisilta on viety ihmisarvo. Venäjän vuosia jatkunut propaganda ja dehumanisaatio on muokannut ukrainalaisista heidän silmissä epäihmisiä (fasisteja, natseja, banderiitteja jne.) jotka voi silmää räpäyttämättä tappaa, kuten ukrainalainen ystäväni totesi minulle keväällä 2014: venäläisten silmissä muutuimme yhdessä yössä ystävästä pahimmaksi mahdolliseksi kuviteltavissa olevaksi viholliseksi – fasisteiksi.  

Edellisessä kappaleessa on monta ”jos”-sanaa, joiden myötä hälventää omaa vastuuta mahdollisista ”sivullisista uhreista”. Lisään vielä yhden ”jos”-sanan lisää, jos sitten käykin niin, että teoista on seuraamuksia näille toimittajille Ukrainassa, niin turha itkeä ja piiloutua jonkun mystisen ”lehdistönvapauden” taa. Sotaa käyvässä maassa näitä on rajoitettu ja täysin perustellusti iät ja ajat – teoilla voi siis olla seurauksensa, niistä voi jopa joutua vastuuseen, kuten on toimittajillekin käynyt. Ei teitä kuitenkaan saunan taa viedä… Epäilenpä, että eräs suomalainen toimittajakin kohtasi tämän todellisuuden viime vuonna ”lomaillessaan” Ukrainassa (jätetään nyt hienotunteisuutta kyseisen toimittajan nimi kertomatta).

Tämä on vain yksi osa tätä painia, jota itse itseni kanssa käy. Vielä suurempi konflikti itseni kanssa liittyy kyseenalaistamiseen, siihen millä oikeudella minä ”raapustelen” ajatuksiani täältä turvasta – Suomesta, samaan aikaan kun Ukrainassa minunkin ystäviä on rintamalla. Tai kun tuttavamme kumppani on menettänyt silmänsä ja puolet kasvoistaan haavoittumisensa seurauksena. Tai kun läheisemme elää Venäjän miehittämällä alueella nälässä ja vailla lääkkeitä.

Kirjoituksiani vuosikaudet seuranneet tietävät raapusteluideni voivan olla yleisluontoisia katsauksia, kuten tämän vuoden helmikuun 24.* päivä kirjoittamani blogi, tai voin kiinnittää niissä huomion jollekin tietylle alueelle tai tiettyyn ongelma-alueeseen, kuten 15. tammikuuta kirjoittaessani Ukrainan epäsuorasta tulesta Donetsk-Makiivka-alueelle*.

Päivä päivältä minun on vaikeampi perustella itselleni toimintaani. Löytää kestävä (hyödyllinen) peruste, kun a. tämäkin aika olisi järkevämpää käyttää sellaisten taitojen hiomiseen, jotka hyödyttävät sotatilanteessa, b. tehdä oikeasti sellaista työtä, joka hyödyttää – tässä tapauksessa – ukrainalaisia ja Ukrainaa Ukrainassa, c. jätetään mainitsematta.

Mikäli kyse olisi täällä Suomessa vain minusta, mikään ei estäisi minua lähtemästä Ukrainaan, mutta elämässä on otettava huomioon muitakin ihmisiä. Tai näin liian tunnollisena ihmisenä teen ja tähän mennessä olen pystynyt perustelemaan valinnat itselleni näin, mutta kuinka kauan? Sisäisen ristiriidan kasvaminen liian suureksi näkyy jo minuuteni ulkopuolelle. Joku voi olla sitä mieltä, että teen riittävästi, että tiedonvälittäminen on tärkeää, että on tärkeää kertoa miehitetyillä alueilla asuvien ukrainalaisten tekemistä havainnoista, kuten tein kirjoituksessani* marraskuun alkupuolella. Sisäinen ristiriita on kuitenkin kasvanut jo niin suureksi, että itsensä on entistä vaikeampi motivoida viestintään ja tiedonvälittämiseen somessa, etenkin kun tuntuu, että ihmiset ovat väsyneet uutisiin sodasta. He haluavat nami-namia raadollisten sotauutisten sijaan. He toivovat, että ikävät uutiset lakkaavat olemasta, jos silmänsä sulkee niiltä. Ne eivät lakkaa silmiä sulkemalla, miljoonien ukrainalaisten painajainen* jatkuu vuosien ja vuosikymmenten ajan, jollei Venäjää murskata taistelukentällä ja Ukrainaa vapauteta!

”Kun kävin keskustassa, kävelin kaupungin hallintorakennuksen ohi ja näin barrikadit rakennuksen ympärillä sekä joukon militantteja, jotka olivat valloittaneet sen. Nämä ihmiset näyttivät olevan raivoissaan, mutta myös tietämättömiä siitä, mitä tehdä seuraavaksi. He olivat pelkkää ”jalkaväkeä” – naurettavaa ja säälittävää porukkaa.

Hyvää nyt on se, että kaikki Ukrainan televisiokanavat näkyvät, ja venäläinen propagandakanava Rossija-24 on poistettu. Ihmettelinkin, että miksi kanava näkyi vielä Donetskissa, vaikka tuomioistuin on jo kieltänyt kaikki venäläiskanavat.

- - -

Olen rehellinen – pelkään aiempaa enemmän. En halua piiloutua (asuntooni), mutta pelkään mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Elämä on epävarmoissa kantimissa, en olisi kolme kuukautta sitten uskonut tällaiseen. Katson uutisia ja olen surullinen, mutta meidän ei pidä menettää uskoamme ja meidän on oltava vahvoja. Olen varma, että kaikki päättyy hyvin.” Л. anarkiaan vajoavasta Donetskista 28. huhtikuuta 2014.

Haaveissani on vapaa Donetsk, vapaa Ukraina ja nujerrettu Venäjä.

 

Marko

 

*: kursivoidut avainsanat toimivat linkkeinä.  

#StandWithUkraine

Слава Україні!