Venäjällä kirjoitamme historian uudelleen

 

Toisen maailmansodan taistelut päättyivät Euroopan mantereella 8. toukokuuta 1945 natsi-Saksan antauduttua liittoutuneille. Neuvostoliitossa, kuten edelleen Venäjälläkin, voitonpäivää juhlitaan 9. toukokuuta, koska Saksan antautumisen astuessa voimaan 8. toukokuuta 1945 klo. 23:01, vuorokausi Moskovassa oli jo ehtinyt vaihtua. Vastarinta Euroopassakaan ei päättynyt välittömästi Saksan antautumiseen. Saksan Keskustan armeijaryhmä ei hyväksynyt antautumista, vaan jatkoi vastarintaa Tšekkoslovakiassa 11. toukokuuta 1945 saakka. Aivan liian usein kertomus päättyy tähän, kuvaukseen Euroopan vapautumisesta natsimiehityksestä. Tuolloin unohdamme sen, että natsi-Saksan lyöminen ei tuonut vapautusta kaikille. Sitä seurasi terrorin vaihtuminen toiseen ja usein tämä punainen terrorikoneisto oli toimissaan vähintäänkin yhtä julma kuin natsi-Saksan koneisto. Neuvostomiehitys koetteli toisen maailmansodan jälkeen kymmeniä miljoonia itäeurooppalaisia: eräissä tapauksissa Neuvostoliittoon aiemmin pakolla liitetyt alueet, pakkoliitettiin siihen uudelleen sodan päätyttyä ja eräissä tapauksissa uudet valtiot ja kokonaiset kansat kahlittiin neuvostovaltioon satelliitteina vuosikymmeniksi.

Toukokuu 1945 herättää siis kovin kahtiajakoisia tunnelmia sen suhteen onko kyse vapautuksesta vaiko miehityksen vaihtumisesta toiseen. Tänään tämä tunne on entistä voimakkaammin läsnä Venäjän käydessä brutaalia tuhoamissotaa Ukrainassa, kirjoittaessaan samalla historiaa entistä voimallisemmin uusiksi tavalla, jossa todellisuus korvautuu houreisella sadulla. Sadulla, jossa kunnia natsien kukistamisesta näyttää lankeavan yksinomaa venäläisille – aivan kuin miljoonat ukrainalaiset tai valkovenäläiset ei olisi menettäneet henkeään tässä sodassa. Tai aivan kuin Neuvostoliitto ei olisi saanut mittavaa määrää apua länsiliittoutuneilta taistellessaan natsi-Saksaa vastaan. Onkin syytä muistuttaa historian uudelleen kirjoittajia karusta todellisuudesta.

Chicago Sunday Tribune 17. syyskuuta 1939: Reds Invade Poland – totuus, jonka Venäjä kieltää.  

Venäjä jatkaa neuvostovaltion perinteitä myös siten, että venäläisessäkin historiankirjoituksessa toinen maailmansota alkaa 22. kesäkuuta 1941 Operaatio Barbarossan eli Saksan Neuvostoliittoon hyökkäyksen alkuhetken myötä. Operaatio Barbarossan alkuhetkenä Neuvostoliitto miehitti tuolloin Puolan itäosia, mikä oli seurausta loppukesän ja syksyn 1939 tapahtumista. Neuvostoliitto ja natsi-Saksa laativat Molotov–Ribbentrop-sopimuksen, johon sisältyvässä salaisessa lisäpöytäkirjassa itäinen Eurooppa jaettiin Saksan ja Neuvostoliiton etupiireihin. (1) Tämä sopimus allekirjoitettiin 23. elokuuta 1939 Moskovassa. Syyskuun 1. 1939 Saksa hyökkäsi Puolaan, Neuvostoliiton aloittaessa oman operaationsa Puolan itäosissa paria viikkoa myöhemmin: toinen maailmansota alkoi.

Syyskuun 14. 1939 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda syytti Puolan ”johtava piirejä” vähemmistökansallisuuksien sortamisesta, muistuttaen lukijoitaan Puolassa asuvista miljoonista ukrainalaisista ja valkovenäläisistä. Muutamaa päivää myöhemmin (17. syyskuuta 1939) puna-armeija aloitti Molotov–Ribbentrop-sopimuksessa Neuvostoliiton etupiiriksi määritellyn Puolan itäisten osien miehitykseen tähdänneen operaation. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov julisti neuvostohallituksen velvollisuutena olevan ”heimoveljien” suojelun. Venäjän suorittama Krimin niemimaan miehitys kevättalvella 2014 ja muutamaa viikkoa myöhemmin Venäjän Itä-Ukrainassa käynnistämä sota toistivat samaa kaavaa, suojeltavien ollessa heimoveljien sijaan venäläisiä.

Venäjän voitonpäivänjuhlintaa alleviivaa nykyään pyrkimys omia itselleen neuvostovaltion historiasta kaikki gloria, jota täydentää yritys häivyttää menneisyydestä kaikki pahuus ja terrori, johon totalitaarinen neuvostovaltio syyllistyi. Muistellessamme heitä, jota menettivät henkensä toisessa maailmansodassa taistellessa diktatuureja vastaan, Venäjä pyrkii kaikella tapaa häivyttämään muiston kahden diktaattorin epäpyhästä liitosta toisen maailmansodan varhaisina vuosina. Venäjä kulkee Neuvostoliiton jalanjälkiä koettaessaan häivyttää jälkensä osallisuudestaan Katynin joukkomurhaan. Muutama vuosi sitten Tverissä poistettiin entisen NKVD:n rakennuksen seinästä vuonna 1991 asennetut muistolaatat, joilla haluttiin kunnioittaa Ostaškovin vankileirillä olleiden yli 6000 Katynissa murhatun puolalaisen muistoa. (2) Katynissa murhattiin NKVD:n toimesta yhteensä lähes 22 000 puolalaisupseeria ja Puolan älymystön jäsentä keväällä 1940. Aivan samalla tapaa Venäjä kirjoittaa uudelleen talvisodan historiaa. Talvisodan alkamisen 85 vuotismuistopäivänä Venäjän valtiontelevisiossa väitettiin Suomen pommittaneen Mainilan kylää. (3) Venäjällä propagandassa on siis palattu toistamaan Neuvostoliiton valheita Suomesta talvisodan aloittajana.

* * *

Emme välttämättä hahmota kunnolla sitä, mitä vuosia kestänyt miehitys merkitsee miehityksen kokeneille alueille (valtioille) ja miehitetyillä alueilla asuville ihmisille. Suomestakin osia oli miehitettynä (pakkoliitettynä) Neuvostoliittoon talvisodan ja jatkosodan välillä, ja on edelleen liitettynä Venäjään. Kansallista kokemustamme helpotti kuitenkin se, että onnistuimme evakuoimaan lähes koko väestön alueilta, jotka Neuvostoliitto miehitti, joten kokemuksemme ei ole täysin verrannollinen niiden kansojen kokemukseen, jotka kokivat vuosikymmeniä kestäneen neuvostomiehityksen.

Erinomaisessa holokaustia käsittelevässä teoksessa Musta maa historioitsija Timothy Snyder käy läpi useampaan kertaan miehitettyjen valtioiden ja alueiden haavoittuvuutta, kuinka miehitykset lisäävät alttiutta yhteiskunnallisten instituutioiden romahtamiselle, joiden seurauksia nähtiin alueilla, jotka päätyivät Molotov-Ribbentrop-sopimuksen myötä allekirjoittajavaltioiden miehittämiksi kesäkuun 22. päivään 1941, jolloin Operaatio Barbarossan alkamisen myötä sopimus käytännössä raukesi. Operaatio Barbarossan myötä osa miehitetyistä alueista muuttui sotatoimialueiksi, kunnes selustaan jäätyään, olivat jälleen miehityshallinnon alaisia aina siihen saakka, kun puna-armeija valloitti alueet ottaen ne haltuunsa (jonka seurauksena natsi-Saksan miehitys vaihtui vuosikymmeniä kestäneeksi neuvostomiehitykseksi).

Valtioiden loppu merkitsi valtion suojeluksen loppua (4) – Itä-Euroopan miehityksen kokeneista valtioista monen kohdalla miehitys merkitsi samalla muodossa tai toisessa valtion loppua, tai valtiollisten instituutioiden loppua. Valtion suojeluksen loppu mahdollisti alueilla sorron ja väkivallan, tänään näemme samaa Ukrainassa alueilla, joita Venäjä miehittää. Ukrainassa miljoonat ihmiset elävät alueilla, joilla vallitsee julma miehitys ja joissa valtiolliset instituutiot ovat lakanneet toimimasta eivätkä täten tarjoa suojaa asukkaille.

Neuvostoliitto ei tehnyt tiliä menneisyytensä kanssa, osassa neuvostovaltioon pakkoliitetyistä valtioista tällainen prosessi on jo käynnistynyt; Neuvostoliiton miehittämissä valtioissa tilanne on samansuuntainen. Sen sijaan Venäjällä kelloa ja kalenteria näytetään siirretyn toukokuuhun 1945, ja jotta ajatus saavutetusta voitosta olisi täydellinen, Venäjällä lakaistaan maton alle suuri joukko historian synkeitä tapahtumia Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta alkaen. Itse asiassa Venäjällä moni kiistää sopimuksen olemassa olon, kuten senkin, että Neuvostoliitto ja natsi-Saksa tekivät yhteistyötä ennen toista maailmansotaa, ja että maat tekivät yhteistyötä sodan jo alettua aina Operaatio Barbarossan alkuun saakka.

Venäjän valtio on pyrkinyt vuosien ajan kiistämään systemaattisesti propagandassaan ja disinformaatiossaan osallisuutensa toisen maailmansodan alkuun. Puolan itäisten osien miehittämistä syksyllä 1939 kuvataan jälleen, irvokkaasti, puolustukselliseksi. Venäjän suuressa ”tarinassa” sen toiminta näyttäytyy puolustuksellisena. Venäjän ollessa uhri, jota katala länsi uhkaa. Venäjän tarinassa puna-armeija esitetään sankarillisena sotajoukkona, joka taisteli tiensä läpi fasistivaltion Berliiniin, kukistaen natsit. Todellisuuden ollessa jotain aivan muuta. Sen riveissä taisteli erilaisia ihmisiä, joista verrattoman moni osallistui, ymmärrettävien mutta ei hyväksyttävien syitten takia, julmuuksiin sodan aikana aina Saksan antautumiseen saakka. Saksan antautumisen jälkeen julmuudet jatkuivat alueilla, joita puna-armeija nyt miehitti.

”Koska kaikki ikkunat oli räjäytetty, berliiniläiset muistavat huutojen kuuluneen joka yö. Berliinin kahden pääsairaalan arviot raiskauksen uhreista vaihtelivat 95 000:sta 130 000:een. Eräs lääkäri päätteli, että Berliinin noin 100 000 raiskatusta naisesta noin 10 000 kuoli, useimmat tekivät itsemurhan. Kuolleisuuden arveltiin olleen paljon korkeampi 1,4 miljoonan naisen keskuudessa, jotka raiskattiin Itä-Preussissa, Pommerissa ja Sleesiassa. Kaikkiaan vähintään 2 miljoonan saksalaisnaisen arvellaan joutuneen raiskatuksi, ja huomattava vähemmistö, ellei peräti enemmistö, oli raiskattu moneen kertaan”. (5)

Itävallan poliisin vuoden 1946 tietojen mukaan yli 90 prosentissa rekisteröidyistä rikoksista, tekijät olivat ”Neuvostoliiton univormuun pukeutuneita miehiä”, jotka yleensä olivat humalassa (vrt. yhdysvaltalaisten sotilaiden osuus oli 5–7 %). Ei siis vain Berliini tai Itä-Preussi, puna-armeijan sotilaat raiskasivat ja kohtelivat väestöä julmasti myös Itävallassa, aivan kuten muillakin miehittämillään alueilla. Tätä tapahtui myös niillä alueilla, jotka olivat Neuvostoliittoa tai jotka sodan jälkeen liitettiin Neuvostoliittoon.

Kirjoittaessamme puna-armeijan sotilaiden tekemistä julmuuksista toisen maailmansodan aikana tai puna-armeijan sotilaiden suorittamista miljoonien naisten raiskauksista, syyllistymme Kremlin mielestä rikolliseen tekoon. Brittiläinen historioitsija Antony Beevor päätyi Kremlin mustalle listalle kirjoitettuaan todenmukaisesti puna-armeijan tekemistä julmuuksista ja raiskauksista toisen maailmansodan viimeisinä kuukausina sekä sodan jälkeen miehittämillään alueilla.

Ukrainassa käynnissä oleva sota on suoraa seurausta Venäjän imperialistisesta ja ekspansiivisesta politiikasta, jota valtiojohtoinen voitonpäivän-ideologia pönkittää. Tämä huomioiden, on perusteltua muistuttaa ideologisen palvonnan taustalle jäävistä tapahtumista, niistä, jotka Venäjä haluaa häivyttää olemasta. Venäjällä menneisyyden (historian) määrittely ja suojelu otetaan tosissaan, toiminnan ulottuessa paljon akateemista keskustelua ja opetustoimintaa laajemmalle tasolle:

”Venäjän tuoreimmassa kansallisen turvallisuuden strategiassa luetellaan ’kulttuurin piiriin kuuluvina kansallisen turvallisuuden uhkina’ ’yritykset väärentää Venäjän historiaa ja maailmanhistoriaa’” ja ”Venäjän sotilaallisessa doktriinissa taas mainitaan yhtenä ’suurena sisäisenä sotilaallisena riskinä’ ’kumoukselliset informaatiotoimet… jotka tähtäävät kotimaan puolustukseen liittyvien historiallisten, hengellisten ja patrioottisten perinteiden horjuttamiseen’.” (6)

Mikäli Venäjä valtiona olisi tehnyt tiliä menneisyytensä kanssa, ei tällaiselle valtiollisen – faktan ja fiktion sekoittavan – tarinan suojelulle olisi tarvetta. Tarinan, jota myös ulkovenäläiset katsovat olevan tarpeen suojella.

Sen ohella, että Venäjä valtiojohtoisesti pyrkii muodostamaan tarinaansa kunniakkaan menneisyyden ja korottaessaan kansana venäläiset jalustalle osana sankarimyyttiään, se aktiivisesti unohtaa tai häivyttää taustalle muiden valtioiden ja kansojen osuuden taistelussa natsi-Saksaa vastaan. (7) Sama unohtamisen politiikka näyttää ulottuvan myös muiden kansojen mittaviin kärsimyksiin. Taistelut itärintamalla koettelivat ankarimmin Valko-Venäjän ja Ukrainan alueiden asukkaita sodan vyöryessä ensin lännestä itään ja lopulta idästä länteen Saksan sotaonnen käännyttyä. Sodan eri vaiheiden miehitykset tuottivat alueiden siviiliväestölle myös mittavia inhimillisiä kärsimyksiä, eivätkä nämä kärsimykset suinkaan päättyneet puna-armeijan valloitettua alueet takaisin. Itse asiassa monin paikoin kärsimyksen määrä tuntui vakiolta, miehittäjän asepuku vain vaihtui yhdestä toiseen.

Miehitysten, totaalisen sodan luonteen ja miljoonien pakkotyövankien sekä lopulta neuvostovaltion luonteen tähden ihmisuhrien määrään kohdalla on suuri vaihteluväli. Lähteestä riippuen Ukrainan SNT:n alueella asuneista sodan ja miehityksen aikana arvioidaan menehtyneen 6,85 miljoonasta jopa yli 8 miljoonaan ihmiseen. Lisäksi yli kaksi miljoonaa asukasta vietiin Saksaan työleireille, heistä kaikki eivät palanneet takaisin. Lisäksi lukuisten, sodan jälkeen kotiin palanneiden, ihmisarvo vietiin, minkä kohtalon kokivat myös ne nuoret tytöt, jotka vietiin pakkotyöhön Saksaan miehityksen aikana. Näiltä neljätoistakesäisiltä tytöiltä ei kysytty, haluavatko he lähteä – heidät vietiin. Palattuaan takaisin kotiin sodan (ja mahdollisen vankeuden jälkeen) heitä nimitettiin ”Hitlerin portoiksi”.  Valko-Venäjän SNT:n alueella sodan ja miehityksen aikana kuoli jopa 2,3 miljoonaa kansalaista, tiedossani ei ole kuinka moni alueen asukkaista pakotettiin pakkotyöhön Saksaan.

Mutta kuten tiedämme, Ukrainan, Valko-Venäjän, Baltian maiden, Tšetšenian ja lukemattomien muiden Neuvostoliiton alueiden kansojen kärsimykset jatkuivat saksalaismiehityksen päättyessä miehittäjän vaihtuessa neuvostovaltion sortokoneistoon. Miehitys ja sorto ulottuivat neuvostovaltion rajojen ulkopuolelle Itä-Eurooppaan, maihin, joissa puna-armeijan ”rautasaapas” oli.

Baltian maissa toimeenpannut väestön pakkosiirrot ovat useimmille meistä tuttuja, Neuvostoliiton toteuttaessa Baltiassa pakkosiirtoja useaan otteeseen. Virossa ensimmäisen kerran 14. kesäkuuta 1941, jolloin 10 000 virolaista – pääasiassa naisia ja lapsia – siirrettiin itään. (8) Vastaavia väestösiirtoja ja kollektiivisia karkotuksia, joista osa oli etnisiä puhdistuksia, tapahtui muuallakin Neuvostoliitossa ja sen miehittämillä alueilla. Näistä voimme nostaa esille Puolan itä- ja kaakkoisosissa suoritetut mittavat väestösiirrot. Osa niistä toimeenpantiin jo sodan kuluessa mutta sotaa seuranneina vuosina 1944–1946, yhteensä noin puolimiljoonaa etnisesti ukrainalaista siirrettiin Puolan itä- ja kaakkoisosista Neuvostoliiton alueelle. Vastaavasti nykyisen Ukrainan ja Valko-Venäjän alueilta reilut miljoona puolalaistaustaista sekä Puolan juutalaista pakkosiirrettiin länteen. Edellä kuvattuja pakkosiirtoja seurasi merkittävä, 28. huhtikuuta 1947 alkanut kolmikuukautinen Operaatio Vistula (Akcja ”Wisła”), jolloin yli 140 000 ukrainalaistaustaista ihmistä pakkosiirrettiin itään. Tuolloinkin nykyisen Ukrainan alueelta neuvostohallinto siirsi puolalaisia ja Puolan juutalaisia länteen.

Siinä missä Saksa pantiin aikanaan tilille rikoksistaan ihmisyyttä vastaan, ei Neuvostoliittoa pantu vastaavista rikoksista missään vaiheessa vastuuseen. Ikävä kyllä osaan neuvostovaltion toimeenpanemista julmuuksista on suhtauduttu ymmärtäen ja jopa hyväksyen. Saatettiinpa niitä pitää oikeutettuina sotaa seuranneina vuosina ja vuosikymmeninä. Venäjällä harjoitettavaa menneisyyden valkopesua ja historian uudelleen kirjoittamista ei missään nimessä pidä hyväksyä. Meidän ei myöskään pidä ryhtyä toistamaan Venäjän muokkaamaa ”tarinaa”, eikä antamaan tilaa sille. Jos 90-luvulla olimme naiivin hölmöjä Neuvostoliiton hajottua, on meidän nyt opittava virheistämme: sitä niittää, mitä kylvää.

Se, joka ei tunne historiaa, on tuomittu toistamaan sitä, George Santayana kirjoitti. Tänään Venäjä on hyvin huolestuttavalla tiellä vääristellessään historiaa; militarisoidessaan lapsia;  miehittäessään itsenäisten valtioiden alueita ja ulottaessaan vainon kokonaisiin kansoihin. Näin tapahtui ensin Venäjän miehittämällä Krimin niemimaalla, jossa se ryhtyi vainoamaan Krimin tataareja, tuhoten samalla heidän kulttuuriaarteita ja uskonnollisia kohteita. Nyt samaa tapahtuu suuremmassa mittakaavassa kaikkialla Ukrainassa, Venäjän kiistäessä ukrainalaisilta oikeuden olemassaoloonsa. 

Lapsia miehitetyssä Itä-Ukrainassa, Dovzhansk v. 2019. (9) 

Marko

 

Lähteet:

1. https://tieteentermipankki.fi/wiki/Historia:Molotov%E2%80%93Ribbentrop-sopimus

2. https://khpg.org/en/1588896084

3. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/0870ad1d-cdba-46c4-84ab-57aa6bc843cd 

4. Lainaus on Timothy Snyderin teoksesta Musta maa (s. 271), asiayhteydestään irrotettuna, soveltuen kuitenkin kuvaamaan silloisten tapahtumien henkeä tässä yhteydessä.

5. Antony Beevor, Berliini 1945 s. 460.

6. Keir Giles, Moskovan opit: Mikä saa Venäjän vastustamaan länttä s. 179.

7. Venäjällä on myös ryhdytty väheksymään länsiliittoutuneiden sille antaman Lend-lease-avun merkitystä taistelussa natsi-Saksaa vastaan. Tällaisten lausuntojen takana on myös Kreml tiedottajansa Dmitri Peskovin suulla.

8. https://yle.fi/a/3-11978773

9. https://x.com/loogunda/status/1096609651301539841 

Taustatyössä hyödynnetty myös muistiinpanojani ja kirjoituksiani sekä Johannes Remyn teosta ”Ukrainan historia”.