Rauhanpuolustajat – ”turvallisuuspoliittista” rähmällään oloa

Tiistaina (1. joulukuuta) Rauhanpuolustajat julkaisi tiedotteen eduskunnalle luovutettavasta vetoomuksesta, jossa vaaditaan aikalisää ja uutta harkintaa hävittäjähankkeelle (HX-hanke). Vetoomuksen on allekirjoittanut 200 tutkijaa, taiteilijaa ja kansalaistoimijaa, jotka vetosivat valtioneuvostoon ja eduskuntaan HX-hankkeen uudelleenarvioimiseksi. Huomioitavaa on kuitenkin se, että turvallisuuspolitiikan asiantuntijat loistavat poissaolollaan allekirjoittajien joukosta, pois lukien Markku Kangaspuro, Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutin tutkimusjohtaja sekä Rauhanpuolustajien johtokunnan puheenjohtaja (v. 2020-2021), ja jonka luulisi ainakin jollain tasolla tiedostavan Suomen turvallisuuspoliittisen aseman Venäjän naapurissa ja kykenevän hahmottamaan kokonaisuuksia riittävän hyvin, jolloin allekirjoittaminen ei olisi tullut kyseeseen. Arvelen, että hänen kohdalla ideologia ajoi – jälleen kerran – järjen ohi.

Se ei ole lainkaan yllättävää, että poliittiseen johtoon, joka on omalta osaltaan vastuussa HX-hankkeen läpiviennistä, koetetaan vaikuttaa vetoomuksin. Sekään ei ole yllättävää, että vetoomuksen taustalla on joukko taitelijoita, tutkijoita ja kansalaisvaikuttajia, joita näyttää yhdistävän vasemmistolainen ajattelutapa – ideologia. Se, että Rauhanpuolustajat ajaa tällaista asiaa ei liene yllätys kenellekään, joka on perehtynyt liikkeen punertavaan historiaan.

Rauhanpuolustajien mukaan järjestön tarkoituksena on toimia ”rauhan, aseistariisunnan, suvaitsevaisuuden, ihmisoikeuksien ja maailmanlaajuisen tasa-arvon puolesta” – joten ei ihme, että Rauhanpuolustajien hallituksen puheenjohtajakin tällaisen vetoomuksen allekirjoittaa. Toiminnan aatteellisina lähtökohtina pidetään humanismia, sodan- ja rasisminvastaisuutta sekä kansainvälistä yhteisvastuuta, organisaatiosta on kuitenkin hyvä muistaa sen punainen historia – toukokuussa 1949 perustettu Suomen Rauhanpuolustajat – Fredskämparna i Finland ry on kuulunut Neuvostoliitto-johtoiseen Maailman rauhanneuvostoon, jonka päämaja sijaitsi Helsingissä. SKDL (Suomen Kansan Demokraattinen Liitto) oli puolestaan Rauhanpuolustajien jäsenjärjestö ennen äärivasemmistolaisen puolueen lakkauttamista. 1960-luvulla Rauhanpuolustajat tuki sissiliikkeiden aseellista itsenäisyystaistelua monissa maissa katsoen näiden toiminnan olevan leniniläisen imperialismiteorian oikeuttamaa. On myös hyvä muistaa, että Suomen kommunistisen puolueen oppositiolla, jota 1970-luvun alussa alettiin kutsua taistolaisiksi, oli vankka asema Rauhanpuolustajissa – taistolaisilla ja heidän perillisillä näyttää olevan vankka asema yhdistyksessä edelleenkin.

Omaa kirjoitustani ei pidä ymmärtää haluna sulkea suut – vaientaa keskustelua. Mikäli eilen jätetty vetoomus olisi pitänyt lihaa luiden ympärillä, tuskin kirjoittaisin tätä blogia, mutta tällä kertaa vetoomus oli varsin köykäisesti laadittu –

”Suomi on perinteisesti korostanut yhteistyöhön, sopimiseen ja diplomatiaan perustuvaa yhteisen turvallisuuden rakentamista. Asevaraisen turvallisuusajattelun voimistuminen ei ole etenkään pienten maiden etu.

Koronapandemia, ilmastonmuutos ja talouskriisit kertovat siitä, miten tiiviisti hyvinvointimme ja turvallisuutemme kietoutuvat yhteen muiden maiden ja kansainvälisen kehityksen kanssa. Asevarustelun sijasta on tarpeen ohjata voimavaroja ilmastotekoihin, terveydenhuoltoon, koulutukseen, sosiaaliseen turvallisuuteen ja maailmanlaajuisen eriarvoisuuden vähentämiseen.” (Lainaus vetoomuksesta)

joten mielestäni on enemmän kuin aiheellista kommentoida vetoomusta muutamalla sanalla.

Vetoomuksessa todetaan, aivan aiheellisesti, että Suomi on perinteisesti korostanut yhteistyöhön, sopimiseen ja diplomatiaan perustuvaa yhteisen turvallisuuden rakentamista – vetoomusta lukiessa syntyy kuitenkin sellainen vaikutelma, että vetoomuksen laatijat eivät ole olleet hereillä viimeisinä vuosina, että he eivät huomioi lainkaan sitä, ettei pieni maa voi ripustautua pelkästään yhteistyöhön, sopimiseen ja diplomatiaan kun samalla naapurissamme on aggressiivisesti käyttäytyvä totalitaarinen Venäjä, joka rikkoo järjestelmällisesti sopimuksia, joka pyrkii hajottamaan yhteistyötä tekeviä järjestöjä ja organisaatioita, ja joka operoi aggressiivisesti länsimaiden alueella (esim. Litvinenko ja Skripal). Samalla Venäjä vahvistaa joukkojaan myös Suomen rajoilla.

Kun Venäjä vähät välittää allekirjoittamistaan kansainvälisistä sopimuksista, Euroopassa tämä nähtiin merkittävässä määrin vuonna 2014, jolloin Venäjä miehitti Krimin niemimaan ja myöhemmin saman vuoden puolella masinoi sodan Ukrainaan – osallistuen sotaan kaiken aikaa joukoillaan, on kummallista, että Rauhanpuolustajat korostaa vetoomuksessaan yhteistyötä, sopimuksia sekä diplomatiaa. Asioita, joilla Venäjä on pyyhkinyt persettä reilun vuosikymmenen ajan – oikeastaan jo pidemmänkin aikaa, jos tarkkoja olemme.

Sekin on totta, että koronapandemia, ilmastonmuutos ja erilaiset talouskriisit kertovat siitä, kuinka yksi osa turvallisuudestamme kietoutuu yhteen muiden maiden kanssa, mutta samalla vetoomuksen laatijat jättävät (tietoisesti) huomiotta sen, että edellisten hoitaminen ei suinkaan merkitse sitä, että turvallisuuspoliittinen asemamme lainkaan kohenisi. En halua muistuttaa Venäjän roolista, mutta muistutan kuitenkin siitä, että Venäjä on merkittävin turvallisuusuhkamme, ja niin kauan kuin Venäjä toimii ja käyttäytyy aggressiivisen piittaamattomasti, on todella piittaamatonta olla huomioimatta tätä.

Vetoomuksessa tätä ei käytännössä lainkaan huomioitu, artikkelissa mainitut Pertti Haaparannan tai tietokirjailija Risto Isomäen kömpelöt selittelyt eivät sitä olleet. Vielä vähemmän sitä oli Ydin-lehden päätoimittajan Arja Alhon toteamus:

”Tänään jaksan nousta seisomaan. Tänään jaksan itseäni katsoa’ siksi, että turvallisuus meillä ja muualla syntyy epävarmuuden ja pelkojen vähentämisestä. Aseilla ei vaikuteta pandemioihin tai ilmastonmuutokseen eikä liioin luoda sosiaalista turvaa. Asiat on pantava nyt tärkeysjärjestykseen”.

Emme liioin voi heittäytyä kuvitelmien varaan, toivoa parasta mahdollista ja toivoa, että maailma palaisi aikaan ennen helmikuuta 2014 (tai ennen elokuuta 2008), niin kauan kuin tällaisen kuvitelman toteuttaminen on mahdotonta, on meidän elettävä tässä reaalimaailmassa ja huomioitava ympäristömme synnyttämät turvallisuuspoliittiset uhat, ikä tarkoittaa sitä, että meidän (suomalaisten ja laajemmin läntisiin demokratioihin kuuluvien) on oltava valmiit sijoittamaan rahaa myös puolustukseemme, ja toki oltava valmiit käymään avointa keskustelua eri vaihtoehdoista kuin myös siitä, että millaisiin turvallisuuspoliittisiin ratkaisuihin pyrimme oman kokonaisturvallisuutemme parantamiseksi. Keväästä 2014 on kulunut jo aivan liian monta vuotta, mutta edelleen asiallinen ja järkevä NATO-keskustelu loistaa poissaolollaan – puhumattakaan prosessista, jonka tavoitteena on NATO-jäsenyys. Tulevia asehankkeita voisi myös peilata sotilaallisen liittoutumisen kautta, olisiko sitä kautta mahdollista saavuttaa jotain sellaisia hyötyjä ja etuja, joiden myötä olisi mahdollista tarkastella hankittavia asejärjestelmiä ja niiden hankinnasta syntyviä kustannuksia (lukumäärät, huolto- ja elinkaarikustannukset jne.)

Rauhanpuolustajien historia tiedostaen, onkin varsin ymmärrettävää (ja loogista), etteivät he nosta vetoomuksessaan esille mitään turvallisuuspoliittisia ratkaisuja kohentamaan Suomen asemaa ja samalla mahdollistamaan laaja-alaisen keskustelun, jonka kautta peilata Suomen asemaa ja tarpeita. Tällaisen ehdotuksen poissaolo on toki ymmärrettävää, kun muistamme, että allekirjoittajien joukossa on aggressiivisia NATO-vastustajia, kuten Pirkko Turpeinen-Saari, joka pitää Srebrenican joukkomurhaa myyttinä; (1) tai patapunainen, entinen kansanedustaja, Jyrki Yrttiaho, jonka poika – kansanedustaja – Johannes Yrttiaho (vas.) heittää eduskunnassa kapuloita HX-hankkeen rattaisiin; NATO:a jyrkästi vastustava, radion kulttuuriohjelmista tuttu, Hannu Taanila; tietokirjailija Pentti Sainio, salaliittoteorioita hipovine ajatusrakennelmineen; unohtamatta uudenpolven laitavasemmistoon kuuluvia poliitikonalkuja ja aktivisteja tahi taiteilijoita, kuten rap-artisti Karri ”Paleface” Miettistä tai SKP:n pää-äänenkannattajan Tiedonantajan päätoimittaja Petra Packalénia, joista osaa todennäköisesti ajaa eteenpäin – silmät sokaissut – amerikkalaisvastaisuus, jolloin mikä tahansa Yhdysvaltojen valta-asemaa vastustava maa nähdään positiivisessa valossa, myös totalitaarinen, kansalaisiaan sortava, nyky-Venäjä. Sillä, niin outoa kuin se onkin, aivan liian moni Rauhanpuolustajien jäsen suhtautuu suurella naiiviudella Venäjän toimiin, toisinaan ryhtyen, muodossa tai toisessa, Venäjän asiamieheksi, joista löytyy esimerkkejä viime vuosilta Itä-Ukrainasta, Venäjän miehittämältä Krimiltä kuin myös kotomaamme kamaralta.*

Rauhanpuolustajat ei ole muuttunut nimeksikään vuosikymmenissä, niinpä oheinen kuvakollaasi kuvaa sitä vallan erinomaisesti.

Tarkastellessamme kokonaiskuvaa ja eri ryhmien vaikuttamista ynnä tavoitteita, tämä jätetty vetoomus on ymmärrettävä juuri päinvastoin. Tällaisten ryhmien aktivoituminen alleviivaa HX-hankkeen maaliin viennin tärkeyttä.

 

Marko 

1. https://www.turpeinen-saari.net/blogi/2020/07/17/34904 

*: Blogissani ”Kenen joukoissa seisot Rauhanpuolustajat?” lyhyelti näistä havainnoista.