Vuosi 2022: isoäitikin on hengissä – kylvämässä auringonkukkia

 

Vuosi sitten vuoden 2021 lopulla ja seuraavan – eli tämän vuoden – alkupuolella maailma seurasi jännittyneenä, kuinka Venäjä siirsi (jälleen kerran) kalustoa laajan maan erikolkista Ukrainan rajoille, pohjoisesta Valko-Venäjältä etelään miehitetylle Krimin niemimaalle.

Joulukuun 20. 2021 kirjoitin puolustusvoimien entisen komentajan Ari Puheloisen lausuntojen innoittamana blogin Venäjä ei aio hyökätä Ukrainaan, Venäjä on jo hyökännyt Ukrainaan – hämmentävää tuolloin oli se, että Suomessakin monet ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan saralla meriittinsä hankkineet auktoriteetit spekuloivat sillä aikooko Venäjä hyökätä Ukrainaan, ja sanansa juuri siten asettaen kuin Ukrainassa ei jo käytäisi sotaa, jossa Venäjä oli mitä suurimmassa määrin aloitteellinen että syyllinen käynnissä olevaan sotaan. Sotaan, jota oli käyty jo vuosien ajan keväästä 2014 lähtien, Venäjän helmi-maaliskuussa 2014 toteuttaman Krimin niemimaan miehityksen toimiessa sysäyksenantajana sodalle Ukrainan itäosissa. Alleviivatakseni tapahtumien kulua ja samalla muistuttaakseni niitä poliitikkoja ja päättäjiä, jotka heräsivät todellisuuteen varhain aamulla 24. helmikuuta 2022, lainaan kappaleen blogiani joulukuulta 2021:

”Kuten tiedämme, Venäjä on jo hyökännyt Ukrainaan. Ensinnäkään, Krimin niemimaa ei suinkaan vapaaehtoisesti eronnut Ukrainasta ja liittynyt Venäjään. Venäjä suoritti sotilaallisen, niemimaan miehitykseen tähdänneen, operaation eli käytännössä hyökkäsi Ukrainaan. Ukraina ei useista syistä johtuen kyennyt tuolloin, helmi-maaliskuussa 2014, muuhun kuin passiiviseen vastarintaan, mikä ei kuitenkaan muuta tosiasiaa miksikään, kyse oli Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.” (1)

Jälkiviisaana voisin kysyä, että mahtaisiko Ukraina ja samalla maailma olla toinen, jos spekuloinnin ja epävarman toiminnan ynnä Venäjän kanssa leikkiin lähdön sijaan olisimme jo tuolloin – herran vuonna 2014 – olleet väkevämpiä toimissamme? Tai edes vuosi sitten, vuoden 2021 kääntyessä vuoteen 2022? Nimittäin vuoden 2022 ensimmäinen blogini oli ”Ukraina käy sotaa usealla rintamalla”, jossa muistutin lukijoita siitä, että Ukraina on jo sodassa, kun lännessä spekuloitiin mahtaako Venäjä hyökätä Ukrainaan – monen asiantuntijankin ollessa sitä mieltä, ettei siinä ole mitään järkeä. Eihän siinä olisikaan ollut, jos länsi olisi ollut määrätietoinen ja jämerä, mutta kun se oli kuin veltto kyr**, niin oli odotettavissa, että jossain vaiheessa Venäjällä Vladimir Putin lähipiireineen tekee päätöksen sodan laajentamisesta saadakseen haluamansa.

Garri Kasparov muistutti meitä kirjassaan Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset vuosia sitten siitä, mihin tyrannian liian heppoinen vastustaminen voi johtaa, (muistuttaen meitä samalla siitä, ettei Vladimir Putin ole Adolf Hitler):

”Adolf Hitler ei hyökännyt Puolaan vuonna 1939 siksi, että liittoutuneet olisivat puolustaneet Tsekkoslovakiaa vuonna 1938, sillä sitähän ne eivät tehneet. Hitler ei valloittanut sudeettialueita siksi, että maailma olisi vastustanut ankarasti Itävallan miehitystä, vaan siksi, että vastustus oli niin heikkoa. Nimenomaan vastustuksen puuttuessa Hitler saavutti alkuvaiheen voittonsa niin pienellä vaivalla ja uskalsi lopulta mennä liian pitkälle”. (2)

Emme voi sanoa, etteikö meitä olisi varoitettu, oman naiiviutemme ja vääriin ihmisiin luottamisen tähden olemme tässä missä nyt olemme. Ei voi todeta muuta kuin, että olemme olleet tavattoman naiiveja antaessamme Gerhard Schröderin kaltaisten kremliinien johtaa meitä harhaan – vastaavaa väkeä meiltä löytyy täältä Suomesta omastakin takaa, valitettavasti!

Vaikka Venäjän laajempi hyökkäys Ukrainaan oli odotettu, etenkin sen jälkeen, kun länsi ei mielestäni toiminut riittävän määrätietoisesti, ja sen jälkeen kun, Venäjä jatkoi Ukrainaan kohdistuvia uhkailujaan, pyrkien lausunnoissa valtiojohdon taholta mitätöimään niin valtion kuin kansankin olemassaolon – oikeuden olemassaoloon, niin en voi sanoa, etteikö viime vuoden päivistä juuri 24. helmikuuta ollut mieleenpainuvin. Heräsin kyseisenä aamuna turvallisesti omassa kodissa puolen kuuden aikoihin, silmäilin kännykkää ja unet kyllä karisivat silmistä nopeasti lukiessani viestejä ilmahälytyksistä kautta Ukrainan. Hyvin pian tämän jälkeen tulivat jo ensimmäiset kuvat ja videot tuhoista julki. Venäjän brutaali usean rintaman hyökkäys Ukrainaan oli alkanut – vaikka se oli odotettu, on minun tunnustettava, että olin tyrmistynyt ja vihainen. Enkä vihainen pelkästään Venäjälle vaan myös läntiselle yhteisölle, jota olin soimannut jo pidemmän aikaa (vuosia) naiiviudesta Venäjän suhteen.

Kuitenkin ensimmäisten päivien aikana päällimmäisin tunne oli huoli, huoli siitä, että mitä ystäville ja tutuille käy – ovatko he turvassa – etenkin kun Venäjän hyökkäys eräiltä osin kohdistui juuri niille suunnille Ukrainaa, jossa heistä moni asui. Nyt huoli on painunut taustalle, siitä huolimatta, että Venäjä pommittaa siviilikohteita päivittäin, ja moni tutuista ja ystävistä asuu alueilla, jotka ovat viikoittaisten ohjushyökkäysten kohteena. Kiovaankin ilmahyökkäyksiä kohdistui päivittäin vuodenvaihteen tienoilla Venäjän ampuessa kohti kaupunkia kymmeniä risteilyohjuksia ja vielä lukuisamman joukon iranilaisvalmisteisia itsemurhalennokkeja. Minä luotan Ukrainaan ja ukrainalaisiin; he eivät murru toisin kuin venäläiset.

Kirjoitin seuraavasti Venäjän brutaalin hyökkäyksen ensimmäisinä päivinä –

Kiovassa ystävämme ovat hengissä – takana on raskas yö, mutta jollain tapaa heille helpompi kuin aiemmat. Eräs ystävistämme pelkää nukahtamista, uni on koiranunta.

Soittaessamme oli rauhallisempi hetki yön rajujen taisteluiden jälkeen. He selviävät hengissä, he sanoivat taistelevansa jokaisesta kadusta ja korttelista.

Isoäitikin on hengissä – kylvämässä auringonkukkia.

Donbas, Ukraina (kuva Marko Enqvist).

He ovat edelleen hengissä, ja he totisesti taistelivat jokaisesta kadusta ja korttelista Kiovassa, taistelivat ja löivät vatnikit.

Venäjän brutaalin hyökkäyssodan kuluessa meitä on muistutettu monen monta kertaa siitä, että kyse on Putinin sodasta ei venäläisten sodasta ukrainalaisia vastaan. Tämän älyllisen epärehellisyyden toisto alkaa jo tässä vaiheessa Venäjän brutaalia hyökkäyssotaa uuvuttaa, kun olemme joutuneet todistamaan venäläissotilaiden julmuudet Butšassa, Mariupolissa, Izjumissa lukemattomia muita paikkakuntia unohtamatta, ilman, että näkisimme merkittäviä määriä venäläisiä osoittamassa mieltään järjestelmällistä kansantuhoamista vastaan. Vastenmielisyyttäni vastuunvälttelyä kohtaan ei lainkaan vähennä se, että kiemurrellen kuin mato koukussa vuosikymmeniä ”lännen lihapadoista” nauttinut entinen ”kiekkosuuruus” piiloutuu mitäänsanomattomuuksien taa sen sijaan, että tuomitsisi kansanmurhan ja kansanmurhaajat – maanmiehensä. Ilta-Sanomissa julkaistiin Aleksandr Barkov seniorin haastattelu pari päivää sitten, alla tähän asiayhteyteen liittyen avainkohdat:

”Mitä ajattelet Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan?

– En halua mennä hirveän syvälle, mutta vastustan kaikkia sotia, mitä maailmassa tapahtuu, hän sanoo ja pysähtyy.

- - -

Barkov ei koe, että hänellä olisi asiantuntemusta arvioida maailmanpolitiikkaa, mutta murheissaan hän selvästi on.

– Kyllä se on huono juttu. Haluan maailmalle parasta. On poliitikkojen tehtävä ratkaista nämä asiat.” (3)*

Kukaanhan ei pyytänyt ottamaan kantaa maailmanpolitiikkaan, vaan kertomaan mielipide rikollisesta hyökkäyssodasta, jossa Venäjä pommittaa siviilikohteita, jossa sen sotilaat kiduttavat ja murhaavat ukrainalaisia. Samankaltaisesta vastuuttomuudesta löytyy esimerkki natsi-Saksasta, jossa kansa kollektiivisesti sokeutui ja kuuroutui todeten ”Emme tienneet mitään” (vaikka tiesivätkin), kun perättiin vastuuta juutalaisten kansanmurhaan ja muihin hallinnon julmuuksiin. Saksalaisetkin kollektiivisesti pantiin vastuuseen julmuuksista, vaikka maasta löytyi kourallinen hallinnon vastustajia ja jopa henkensä tämän seurauksena antaneita. Samalla tapaa Venäjältä löytyy Putinin totalitaarisen hallinnon vastustajia, mutta aivan liian suuri joukko sulkee silmänsä ja kieltäytyy ottamasta kantaa Sasha Barkovin tavoin. Hiljaisuuskin on kannanotto, se on tietoinen valinta ja omalta osaltaan se vahvistaa totalitaarisen hallinnon kaikukopan ääntä. Venäjän johdon, sotarikoksiin syyllistyneiden ohella venäläisten on kannettava vastuunsa, jotta tulevaisuudessa mahdollisuus uusiin joukkotuhontoihin venäläisten taholta pienenisi.

Vastuussa ukrainalaisten murhaamiseen ei ole yksin Putinin klikki vaan kaikki venäläiset

.

* * *

”У житті людини може бути багато різних подій, які поділяють життя на дві частини, до та після. Але, війна це та подія, яка не ділить життя, а розриває його, залишає на межі розриву відкриту рану, до болю  якої людина звикає, але ніколи не може звикнути  до кінця свого життя” – kevään 2014 kaaoksen ja sitä seuranneen sodan nähneen ja kokeneen donetskilaisen L:n toteamus.

 

Слава Україні!

 

Marko 

 

Lähteet:

1. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2021/12/venaja-ei-aio-hyokata-ukrainaan-venaja.html 

2. Garri Kasparov ja Mig Greengard: Talvi lähestyy – Vladimir Putin ja vapaan maailman viholliset s. 27–28.

3. https://www.is.fi/jaakiekko/art-2000009293343.html 

*: Myöhemmin 1. tammikuuta uutisoitiin Aleksandr Barkov seniorin liittyvän Spartak Moskovan organisaatioon. Enpä voi muuta todeta, kuin, että vastenmielistä, vaikka kyse on vain juniorivalmentajan tehtävästä. Melkoinen niljake etten sanoisi tuo isä-Barkov!