Vuosittain marraskuun neljäntenä lauantaina Ukrainassa
muistetaan holodomorin (ukr. Голодомор) miljoonia uhreja. Holodomor tarkoittaa
yksiselitteisesti ”nälällä tappamista” ja siitä holodomorissa oli kyse –
miljoonat ihmiset näännytettiin tarkoituksellisesti nälkään. Tärkeää on todellakin
ymmärtää se, että holodomorissa oli kyse neuvostohallinnon tarkoituksellisesta
toiminnasta. Sillä samalla kun miljoonia ukrainalaisia kuoli nälkään (eräiden
aikalaiskuvausten mukaan ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä), Ukrainan sosialistisen
neuvostotasavallan alueelta vietiin neuvostohallinnon toimesta viljaa
junalasteittain muualle Neuvostoliittoon kuin myös satamiin, joissa vilja
laivattiin kolmansiin maihin.
Holodomorin seurauksena kokonaiset kylät tyhjenivät
väestä Ukrainan alueella: maa autioitui horisontista horisonttiin, kunnes
näihin autioihin kyliin saapui väkeä vapaaehtoisesti sekä pakolla kaukaa
vieraasta maasta pyyhkien tullessaan viimeisenkin muiston aiemmista asukkaista,
heidän tavoistansa ja kulttuurista, yrittäen parhaansa mukaan tuhota aiemmin
kukoistaneen kulttuurin tapoineen. Mikä voi olla enää pahempi tuhoamisen muoto,
kuin tappaa ensin ihmiset ja tämän jälkeen pyyhkiä tapettujen kulttuuri olemattomiin
– tai jos tähän ei pysty, omia kulttuurin jäänteet ja sulauttaa osaksi omaa
kulttuuriperimää? Eikö kyse ole kansanmurhasta?
Гірка пам'ять дитинства eli Lapsuuden karvas muisto Holodomor museon edustalla Kiovassa. |
Mitä pidemmälle 1930-lukua edettiin, sitä enemmän
Stalinin johtaman neuvostohallinnon toiminta ryhtyi vainoharhaisesti vainoamaan
vähemmistöjä ja venäläistämisellä nujertamaan kansojen mahdollisia itsenäistymispyrkimyksiä.
”Kansojen kodiksi” kuvailtu Neuvostoliitto perustui sortoon ja
alistamiseen, jossa alistettuja alueita ryhdyttiin sosialismin varjolla
venäläistämään. Tämä venäläistäminen jatkui Josif Stalinin kuoleman (5.
maaliskuuta 1953) jälkeenkin, toiminnan muuttuessa ”hienovaraisemmaksi”, jossa
– etenkin – vähemmistökansojen koulutettua väestöä siirrettiin alueilta
toisille ja korvattiin venäläisillä (tai jonkin toisen alueen väestöllä). Tästä
venäläistämisestä Venäjän rajanaapurit olivat päässeet osallisiksi jo tsaarin
vallan aikana, mutta Neuvostoliitossa toiminta oli nähdäkseni vieläkin
systemaattisempaa, jossa tärkeänä osana oli alueiden alkuperäisten asukkaiden
identiteetin ja kulttuurin myös kielen tuhoaminen. Ukrainan alueella ukrainan
kielen vainoaminen jatkui aina 80-luvulle saakka, esim. Ukrainan SNT:n itäosien
raskaan teollisuuden alueilla tämä ”hiljainen” vaino jatkui myös Mihail
Gorbatšovin kaudella.
Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä periaatteena
näytti olevan paikallisen identiteetin ja kulttuurin pyyhkiminen olemattomiin,
jolloin toimet kohdistuivat koulutettuun väestönosaan ja intelligentsijaan. On
hyvä muistaa, että kansalaisuusaate levisi usein laajoihin kansanosiin
koulutetun väestönosan ja intelligentsijan kautta, siksi vaino kohdistui
Neuvostoliitossakin erityisesti heihin: jokapäiväisestä leivästä taistelevalla
työläisellä ei ollut energiaa vallankumouksiin. Samalla neuvostovaltio esitteli
itsensä ”kansojen kotina” – minun sukupolveni näki tämän teatterin 70-
ja 80-luvuilla esim. kulttuurivierailuiden, sukulaiskansojen välisen
yhteistyötoiminnan kautta. Toimintaa voinee kutsua eräänlaiseksi versioksi ”Potemkinin
kulisseista”, aivan kuten sen voi rinnastaa Neuvostoliiton vaikuttamiseen
länsimaihin rauhanliikkeiden kautta (ja nähdäkseni Venäjä pyrkii samaan
edelleen).
Punainen nälkä
”Punainen nälkä” esiintyy otsikossa kuin myös
väliotsikossa yllä, viittaan tällä Anne Applebaumin teoksen ”Punainen
nälkä – Stalinin sota Ukrainassa” ohella ihmisen luoman nälänhädän
luonteeseen. Se oli sysipunainen, Kremlin orkesteroima, kohdistuen Ukrainan
talonpoikaisväestön rinnalla ukrainalaisten keskuudessa heräävän kansallisen
vapautusliikkeen tukahduttamiseen. Holodomoria seurasi Ukrainan henkisen ja
poliittisen luokan laajat sortotoimet väestöä kurittanutta nälänhätää
seuranneina kuukausina. Tarkastellessamme tapahtumien kokonaisluonnetta, emme
myöskään voi unohtaa holodomoria edeltäneitä tapahtumia. Stalinin kaudella pakko
kollektivisointia seurannutta kulakkeihin kohdistunutta vainoa, heihin
kohdistuneita laajoja pakkosiirtoja sekä suoranaista joukkotuhontaa. Ukrainan
maaseudulta pakkosiirrettiin ja tapettiin vuosien 1931 ja 1932 kuluessa noin
miljoona kulakiksi määriteltyä, joista noin kolmasosa kuoli nälkään, kylmyyteen
ja sairauksiin kuljetusten aikana tai heti perille saavuttua. Ukrainan alueelta
kulakeiksi määriteltyjä karkotettiin usein tuhansien kilometrien päähän kotoa,
paikkakunnille, joissa ei ollut mitään rakenteita heidän vastaanottamiseksi.
Karkotusten yhteydessä perhekunnat usein myös hajotettiin, perheen pää (isäntä)
karkotettiin usein pakkotyöleirille ja muu perhe neuvostovaltion eteläisille
alueille.
Omana peruskouluaikanani 1970- ja 80-luvulla kulakkeja
nimitettiin ”rikkaiksi talonpojiksi” – on myös todettava, ettei heihin
kohdistunutta vainoa tai joukkotuhontaa kyseenalaistettu historianopettajiemme
taholta. Todellisuudessa näitä ”rikkaat talonpoikia” ei voinut kutsua parhaalla
tahdollakaan rikkaiksi. Valtaosin he olivat tavallisia ahkeria talonpoikia,
jotka viljelivät viljaa tuoden leivän kansan pöytään. Näiden ”rikkaiden
talonpoikien” tilojen koko oli keskimäärin muutaman hehtaarin, ei sen enempää. Heidän
suurin syntinsä oli pakkokollektivisoinnin vastustaminen, jonka seurauksena
heidät leimattiin valtion vihollisiksi.
Ukrainalaisten koettelemukset jatkuivat 1930-luvulla.
Kulakkeihin kohdistunutta vainoa seurasivat viljan pakko-otot talvella
1931–1932 ja sitä seurannut nälänhätä keväällä, jonka ankaruutta lisäsi
kesäkuussa säädetty laki, jonka mukaan sosialistisen omaisuuden varastamisesta
saatettiin rangaista kuolemantuomiolla. Kuolinisku koettiin myöhemmin samana
vuonna, 29. marraskuuta 1932 julistettiin asetus, jonka mukaan valtio
takavarikoi kaiken siltä ”varastetun” viljan. Mikä oli valtiolta varastettua
viljaa? Yksinkertaistettuna tämä tarkoitti sitä, että valtio katsoi
varastetuksi viljaksi tuotanto tavoitteen ja todellisen sadon välisen
erotuksen. Valtio ei piitannut pakkokollektivisoinnin, sääolosuhteiden,
sadonkorjuun tai varastoinnin synnyttämästä hävikistä. Talonpoikien ja
maaseutuväestön koettelemuksia lisäsi entisestään se, että kolhooseille, jotka
eivät kyenneet täyttämään viljanluovutuskiintiötään, määrättiin sakkona
ylimääräiset perunan ja lihanluovutuskiintiöt. Takavarikot kohdistettiin myös
kolhoosien jäsenten yksityisille pihapalstoille. Nämä laajat takavarikot ja
pakko-otot sekä myöhemmin talvella alueiden eristämiset (käytännössä kaikki
liikenne alueille ja alueilta estettiin) ja rajojen sulkemiset johtivat
miljoonien ihmisten kuolemaan – holodomoriin.
Holodomorissa tapettiin nälkään näännyttämällä
miljoonia ihmisiä Ukrainan (SNT:n) alueella vuosina 1932 ja 1933. Toimenpide
kohdistui erityisen rajusti maaseutuväestöön sekä alueille, joilla asui
huomattavia määriä etnisesti ukrainalaisia, kuten Kubanin alueelle, jonka
väestöstä yli 65 prosenttia oli tuolloin etnisesti ukrainalaisia. Nälkäkuolemia
oli 30-luvun alkupuolella runsaasti myös muualla Neuvostoliitossa. Nämä nälänhädät
olivat ennemminkin seurausta epäonnistuneista kollektivisointikokeiluista ja sen
seurauksena menetetyistä sadoista. Niistä puuttui neuvostohallinnon toimeenpanema
laajamittainen terrori rangaistuksineen ja järjestelmällisyys, joka on
merkitsevää holodomorissa.
Kiovassa sijaitsevan Holodomor museon puiston muistolaatassa
Glib Tolola kertoo kuinka Selon kylästä holodomor tappoi kaikki ihmiset
ja kuinka kylän myöhemmin asuttivat venäläiset tai valkovenäläiset, ja näin
ukrainalainen kylä pyyhkiytyi olemattomiin. Tavallinen tarina kautta Ukrainan,
monin paikoin Ukraina muutettiin holodomorin jälkeen väestöltään venäläiseksi.
Ukrainalaisille holodomorista tekee vieläkin
traagisemman se, että sitä seuranneina vuosina nälän autioittamat
ukrainalaiskylät asutettiin uudelleen venäläisillä ja idästä tuoduilla –
ukrainalaiset kylät venäläistettiin ja holodomorin orvoiksi jättämät lapset
kasvatettiin leireillä venäläisiksi – kuinka tämä eroaa nyky-Venäjän
toiminnasta, ukrainalaisten lasten kaappaamisesta ja kasvattamisesta
venäläisiksi? Ei lainkaan! Valtioterrori murhasi lasten vanhemmat ynnä suvun,
kitkien lapsilta heidän juurensa ja kulttuurin, kasvattaen heistä
neuvostovaltion kansalaisia. Neuvostovaltio ei ollut mikään kansojen
tasa-arvoinen koti vaan lopulta muut kansat olivat alisteisia venäläisille,
mikä näkyi esim. juuri kansallisten kulttuurien kukistamisena ja venäläiselle
”kulttuurille” alistamisena. Usein tämän toimen seurauksena paikallisen
kulttuurin tavat tai käytännöt esiteltiin osana ”venäläistä kulttuuria”.
Näin kävi ukrainalaisten kansallisruoan borssin (borssikeitto) kohdalla,
jonka venäläiset omivat itselleen esitellen sen osana venäläistä ruokakulttuuria.
Vainoharhaisella 30-luvulla
holodomoria seurasi julmuuksia, jotka kukin omalla tapaa vaikuttivat
ukrainalaiseen kulttuuriin ja
ukrainalaisten kansalliseen identiteettiin. Vuonna 1932 Josif Stalinin käskystä
Harkovaan kutsutut kobzar-runonlaulajat murhattiin raa’asti. Myöhemmin
Stalinin toimeenpanemien puhdistusten seurauksena tuhansittain ukrainalaisia
teloitettiin ja murhattiin Sandarmohissa, joka on ukrainalaisille samalla tapaa
tuttu kuin se on suomalaisillekin. Joukkoteloitukset Sandarmohissa alkoivat elokuun
11. 1937 jatkuen 14 kuukauden ajan. Arkistolähteiden mukaan paikalla ammuttiin
yli 7 000 henkeä: työläisiä, talonpoikia, virkailijoita,
kulttuurityöntekijöitä, taiteilijoita, pappeja ja sotilaita. Lähteiden mukaan
Sandarmohissa teloitettiin 493 ukrainalaista, joukossa kirjailijoita,
taiteilijoita, älymystön edustajia.
Jätän nyt tässä yhteydessä
tarkemmin käsittelemättä toisen maailmansodan, joka koetteli erityisen
ankarasti Valko-Venäjän ja Ukrainan alueita sekä sodan jälkeen 1946 ja 1947
Ukrainan ja Moldovan sosialistisia neuvostotasavaltoja koetelleen nälänhädän,
joka tappoi jopa puolimiljoonaa ihmistä.
Itse pidän kokonaisuutta, joka alkoi
1920-luvun alkupuolella edeten kulakkien pakkosiirtojen ja heihin kohdistuneen vainon
ja tuhonnan kautta holodomoriin, ja siinä kuolleiden vanhempien orvoiksi
jääneiden lasten uudelleen kasvatuksen (venäläistämisen) kautta kobzareiden
murhaamiseen 1932, ukrainalaisiin kohdistuneena järjestelmällisenä ja
organisoituna kansan ja identiteetin tuhoamisena – kansanmurhana.
Toimenpiteenä ei mielestäni ollut tarkoitus tuhota pelkästään kansaa vaan
tuhota kokonainen kulttuuri – pyyhkiä merkit siitä olemattomiin ja intelligentsijaan
kohdistuneella vainiolla estää kansallisen identiteetin uusi nousu.
Käsitteen ”kansanmurha”
(engl. genocide) kehitti puolanjuutalaista taustaa oleva lakimies Raphael
Lemkin, termi esiintyi ensimmäisen kerran hänen vuonna 1944 julkaisemassa
kirjassa ”Axis Rule in Occupied Europe”. Meidän on hyvä huomioida, että
käsitteen ”genosidi” eli kansanmurha kehittäjä Lemkin, puhui 1930-luvun
alkupuolen ajanjakson Ukrainasta käsitteen klassisena esimerkkinä:
”Kyseessä on genosidi, ei vain
yksilöiden vaan erään kulttuurin ja kansankunnan hävittäminen”, (Anne
Applebaum, Punainen nälkä – Stalinin sota Ukrainassa s. 15).
Tästä voimme siirtyä tähän
päivään ja Venäjän tuhoamissotaan Ukrainassa. Tarkastellessamme Venäjän johdon
ja maan medioiden suoltamaa propagandaa ja vuosia kestänyttä ukrainalaisten de-humanisointia,
jonka toistoon suuret kansanryhmät vapaaehtoisesti ovat liittyneet,
meidän ei pitäisi olla yllättyneitä siitä, millaisiin julmuuksiin Venäjä tänään
Ukrainassa syyllistyy. Kun Venäjän johto yhtäältä kieltää Ukrainan valtion ja
kansan olemassa olon, ja kun se samalla tarjoaa aseet tuhonnan toteuttamiseen,
niin eikö se juuri ole kehotus tappaa ja tuhota kaikki ne ukrainalaiset, jotka
eivät alistu Kremlin valtaan? Kyllä, juuri sitä se on, ja niinpä on perusteltua
kuvata Venäjän tämän päivän tavoitteita oikein termein. Tavoitteena on
ukrainalaisten tuhoaminen, eikä vain ihmisten vaan myös identiteetin ja
historian – kokonaisen kansakunnan, mikä käy ilmi Venäjän poliittisen johdon
asenteista ja lausunnoista, joissa jopa kiistetään Ukrainan valtion olemassa
olo.
Venäjän tuhoama Vovtšansk, Harkovan alueella Ukrainassa. Kuva v. 2024. |
Marko
Tässä kirjoituksessa olen
käyttänyt lähdeaineistona Anne Applebaumin teosta ”Punainen nälkä – Stalinin
sota Ukrainassa”, Johannes Remyn ”Ukrainan historia” sekä The
Holodomor, an act of genocide against the Ukrainian people 1932–1933-kirjaa.