Me emme unohda: emmekä anna anteeksi

 

Helmikuun 24. päivä ukrainalaiset ja me Ukrainan ystävät kokoonnuimme Senaatintorille ynnä Tehtaankadulle osoittamaan tukeamme Ukrainalle ja ukrainalaisille.

Venäjää diktatorisesti johtava Vladimir Putin ilmoitti ”erikoisoperaation” alkamisesta aamuyön tunteina pitämässään puheessaan 24. helmikuuta 2022. (1) Operaation tavoitteena oli Ukrainan ”demilitarisointi” ja ”denatsifikointi”. Tämä niin sanottu erikoisoperaatio tarkoitti käytännössä monen rintaman hyökkäyssotaa Ukrainaan. Ukrainaan kohdistuvalla ”denatsifikoinnilla” tarkoitettiin todellisuudessa ukrainalaisten kansallisen identiteetin tuhontaa ja ukrainalaisten alistamista Venäjän vallan alle – käytännössä kyse oli ja on etnisestä puhdistuksesta ja kansanmurhasta. Kyse ei ole pelkästään ihmisiin kohdistuvasta murhaamisesta vaan kieleen ja kulttuuriin kohdistuvasta vainosta ja tuhonnasta: Venäjälle kieli ja kulttuuri ovat aseita!

Venäjän suurhyökkäyksen ensimmäisenä päivänä kirjoitin seuraavaa muistuttaakseni siitä, että Venäjän sota Ukrainaa vastaan alkoi paljon aiemmin, kuin 24. helmikuuta 2022 –

”Heräsin varhain aamulla uutiseen – Kiovaa pommitetaan – uutisista sain kuulla Venäjän hyökänneen Ukrainaan. Väärin – Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2014, se jatkoi operaatioitaan Ukrainassa saman vuoden kevään ja kesän ajan, vaikka uutistoimituksemme ja poliitikkomme kielsivätkin tämän kirjoittamalla ”separatismista”, ”sisällissodasta”, ”kriisistä”. Ehkäpä he eivät vaan halunneet tunnustaa tosiasiaa, avata silmiä todellisuudelle; ehkäpä oli mukavampaa tuudittautua hyvänolontunteeseen ja toivoa, että sota pysyy Ukrainassa. Ei pysynyt, ei!”

Senaatintorin muistotilaisuus päättyi päivän hämärtyessä Finlandia hymniin. 

Ukrainan Suomen-suurlähettiläs Myhailo Vydoinyk lausuu tervehdyksensä. Kuvassa myös tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie sekä Helsingin pormestari Daniel Sazonov. 

Слава Україні – Slava Ukraïni! 

Ollessani 24. helmikuuta 2026 Venäjän Ukrainaan kohdistaman suurhyökkäyksen ja tuhoamissodan alun vuosipäivänä Valoa Ukrainaan-tapahtumassa sytyttämässä kynttilän Helsingin tuomiokirkon portaille, mieleni valtasi jälleen suru ja haikeus ynnä katkeruus. En voinut olla muistuttamatta itseäni kevättalven, kevään ja kesän 2014 tapahtumista ja loppumattomasta naiiviudestamme ja sokeudestamme: Miksi me emme kokoontunut kymmenin tuhansin kautta Suomenniemen protestoimaan Venäjän toteuttamaa Krimin niemimaan rikollista miehitystä sen anastettua niemimaan Ukrainalta?

Olimmeko todellakin niin typeriä, että uskoimme tarinan ”pienistä vihreistä miehistä” – sen, ettei Venäjällä mukamas olisi ollut mitään tekemistä miehityksen kanssa? Jos me kansalaiset emme olleet niin typeriä, joku kuitenkin oli, sillä lopulta niin ponneton oli kansainvälisen yhteisön reaktio, sanktioista huolimatta, Venäjän rikoksiin keväällä ja kesällä 2014. Ja lopulta, yllättävänkin pian, Venäjän rikollisten tekojen selittäminen parhain päin alkoi, monen jopa alkaessa ymmärtää Venäjän esittämiä ”turvallisuushuolia”. Anteeksi antamatonta typeryyttä! 

”У житті людини може бути багато різних подій, які поділяють життя на дві частини, до та після. Але, війна це та подія, яка не ділить життя, а розриває його, залишає на межі розриву відкриту рану, до болю  якої людина звикає, але ніколи не може звикнути  до кінця свого життя”.

Nämä sanat sodasta elämän avohaavaksi repivänä tapahtumana olisi voinut kirjoittaa kuka tahansa ukrainalainen neljä vuotta sitten, 24. helmikuuta 2022 Venäjän suurhyökkäyksen käynnistyessä täydellä voimalla venäläisten ohjusten sekä pommien sataessa Ukrainaan. Sanat on kuitenkin kirjoitettu jo reilu vuosikymmen sitten. Ne ovat donetskilaisen Л. tunteita keväältä ja kesältä 2014, jolloin Venäjän käynnistämä sota ja väkivalta rikkoi miljoonien ukrainalaisten arjen ja terrorin ensimmäiset aallot pyyhkivät yli Ukrainan itäisten osien ja miehitetyn Krimin niemimaan. Terrorin, jolta suljimme silmämme ja jonka todellisuuden rauhasta puhuvat päättäjämme ilmeisesti edelleen sulkevat mielestään. Terrorin, joka kohdistuu kaikkiin Venäjän miehittämillä alueilla asuviin ukrainalaisiin, jotka eivät alistu miehittäjän mielivallan alle.

Tämän vuoden muistotapahtuman erityisenä teemana olivat lapset. Tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitien nostaessa puheessaan Tuomiokirkon portailla esille Venäjän toimeenpaneman lasten militarisoinnin miehittämillään alueilla, (2) mieleni valtasi ikävä tunne, ettei suurin osa ihmisistä edes kykene ymmärtämään sitä todellisuutta, jonka nämä lapset Venäjän miehittämillä alueilla joutuvat kokemaan. He joutuvat miehittäjän harjoittaman psykologisen terrorin kohteiksi varhaislapsuudestaan lähtien, ja hyvin usein tätä psykologista terroria täydentää lapseen tai hänen läheisiinsä (tai usein lapsiin sekä läheisiin) kohdistuva väkivallan uhka ja sen harjoittaminen. Äärimmilleen vietynä lapsi pakotetaan katsomaan vanhempaansa kohdistuvaa väkivaltaa tai vanhempia lastensa raiskaamista. 

Minä en unohda – enkä anna anteeksi!

Tehtaankadulla Venäjän suurlähetystön edustalla.

Tryzub Venäjän suurlähetystön edustalla – Слава Україні! 

Kiitokseni muistotapahtumien järjestäjille sekä osallistujille. Erityiset kiitokset haluan lausua teille, jotka tavalla tai toisella tuette Ukrainaa ja olette pysyneet nämä vuodet ukrainalaisten rinnalla! Дякую!

Слава Україні!

Marko Enqvist

 

Lähteet:

1. https://x.com/maxseddon/status/1496686129667612676

2. https://khpg.org/en/1608814650

Olen kirjoittanut Venäjän miehittämillä alueilla vallitsevasta todellisuudelta lukuisia blogeja viimeisen vuosikymmenen sisään, ohessa linkit toukokuussa 2025 ja toukokuussa 2023 kirjoitettuihin teksteihin.

Blogin kuvat Marko Enqvist. 

”rauha edellyttää oikeudenmukaisuutta, ei hyökkääjän myötäilyä” Anastasiia Diudina. 

#StandWithUkraine #SlavaUkraïni