Venäjä dehumanisoi vihollisiaan kärsien itse kollektiivisesta muistinmenetyksestä

Ajatus tämän havainnon kirjoittamisesta lyhyen blogin muotoon on kytenyt päässäni muutaman päivän ajan, oikeastaan siitä lähtien, kun Venäjän federaation tutkintakomitea ilmoitti käynnistettävästä rikostutkinnasta, joka kohdistuu epäilyyn Suomen suorittamasta joukkotuhonnasta (eli kansanmurhasta) Itä-Karjalassa jatkosodan aikana (v. 1941-44) suomalaisten perustamilla keskitysleireillä. (1) Näille leireille eristettiin ”epäkansallista” eli syntyperältään ei-suomensukuista väestöä sekä poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen asukkaita (tarkoittaen suomensukuisia ja ei-suomensukuisia asukkaita) sekä poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä. Vuoden 1943 aikana Itä-Karjalaan perustettuja ryhdyttiin suomalaisten toimesta kutsumaan keskitysleirien sijaan siirtoleireiksi.

Jo tuolloin huhtikuussa niin ulkoministeriö kuin myös Kansallisarkisto antoivat vastauksensa Venäjän uusimpaan, suomalaisiin kohdistuneeseen syytökseen. Tuolloin Kansallisarkiston pääjohtaja Jussi Nuorteva muistutti venäläisiä siitä, että –

”kaikki suomalainen arkistotieto Itä-Karjalan siviili- ja sotavankileireistä on täysin avointa ja keskeiset tietokannat esimerkiksi leireillä kuolleista löytyvät internetistä vapaasti ja jopa venäjän kielellä”. (2)

Suomessa käytyä keskustelua seuranneena, olen huomannut joidenkin hämmästelleen Venäjän toiminnan ohella sen käyttämää kieltä. Samanaikaisesti joukkotuhontasyytteiden rinnalla esitetään Venäjän federaation turvallisuuspalvelu FSB:n toimesta uusia arkistodokumentteja, joiden perusteella venäläismedioihin laadittiin otsikoita, kuten ”Karjalan alueella toimi suuren isänmaallisen sodan aikana 14 suomalaisten perustamaa kuolemanleiriä” (3), jossa keskitysleirin synonyymina toimiikin kuolemanleiri – jossa rinnastuksessa näen selkeän tarkoitushakuisuuden, jolla pyritään luomaan disinformatiivinen ja propagandistinen mielikuva siitä, että suomalaisten perustamat keskitysleirit olivatkin itse asiassa kuolemanleirejä, jolloin monen mieliin tulevat kuvat saksalaisten perustamista kuolemanleireistä kaasukammioineen ja miljoonine tapettuine ihmisineen. Moni ihmettelee Venäjän motiiveja, koska ne näyttävät (meistä katsoen) järjettömiltä ja kenties jopa ilkeämielisiltä.

Tällainen toiminta ei kuitenkaan ole lainkaan uutta tämän päivän Venäjällä, jossa valtiojohtoisesti on ryhdytty kirjoittamaan, eräiltä osin, uudelleen Neuvostoliiton historiaa. Tähän uudelleenkirjoittamiseen olennaisena osana kuuluu Josif Vissarionovitš Džugašvilin, paremmin tunnettu nimellä Josif Stalin, valkopesu, jossa siinäkin suomalaisilla näyttää olevan oma pieni roolinsa, kun Stalinin kauden puhdistuksissa Sandarmohissa teloitetuille ja sinne haudatuille tuhansille puhdistusten uhreille (joukossa sadoittain suomalaistaustaisia) on löydettävä uusi ”syyllinen” ja tämä ”syyllisen” rooli lankeaa – ainakin osittain – suomalaiselle sotilaalle. Tätä tarinaa saattelee eteenpäin myös Johan Bäckman.

Josif Stalinin valkopesun rinnalla kulkee vieläkin suuremman tarinan uudelleenkirjoittaminen, johon siihen nivoutuu olennaisella tapaa suomalaiset toiminnan epäinhimillistäminen jatkosodan aikana miehitetyssä Itä-Karjalassa. Tämän tarinan uudelleenkirjoittamisessa on kyse Venäjälle jo vuosien ajan rakennetun voitonkultin kiillottamisesta hohtavan kirkkaaksi, jossa puna-armeijan sotilas taisteli tiensä pahuuden pesään, Berliiniin ja jossa neuvostovaltio taisteli (yksin) fasistivaltioita vastaan – ja tähän fasistivaltioiden joukkoon Suomikin sijoitetaan. Tätä täydentää se, että puna-armeija on nostettu kaiken arvostelun yläpuolelle, siinä sivussa lännestä saatu mittava apu (Lend and lease) häivytetään taustalle – liki unohduksiin. Tämä kollektiivinen unohtaminen kohdistetaan myös ikäviin asioihin, kuten laajaan yhteistyöhön natsi-Saksan kanssa, johon sisältyy Molotov-Ribbentrop sopimus.

Saksalainen ja neuvostoliittolainen upseeri kättelevät valloitetussa Puolassa, syksyllä 1939.*

Itse näen Venäjän eräänä tarkoituksena esittää Neuvostoliiton (johon Venäjä rinnastuu) silloinen vihollinen ultimaattisena pahana, jota vastaan taistellessa kaikki keinot olivat sallittuja ja tässä taistelussa tarkoitus pyhittää keinot ja tästä johtuen – siitä huolimatta, että Suomen vastuuta sotatapahtumista käsiteltiin jo heti jatkosodan jälkeen sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä, 15. marraskuuta 1945 – 21. helmikuuta 1946. Näitä oikeudenkäyntejä valvoi Suomessa ollut liittoutuneiden valvontakomissio, jossa Neuvostoliitto oli edustettuna ja jota johti Andrei Zhdanov. 

On siis enemmän kuin todennäköistä, mikäli Suomi olisi jatkosodassa syyllistynyt Itä-Karjalan keskitysleireillä (siirtoleireillä) huomattaviin etnisiin puhdistuksiin ja joukkotuhontoihin, Neuvostoliitto oli nostanut aiheen esille ja siitä olisi langetettu mittavat tuomiot vastuullisille. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, eikä Suomessa aiheen tutkimisen myötä ole paljastunut mitään, mikä antaisi aihetta olettaa, suomalaisten syyllistyneen mittaviin raakuuksiin (esim. joukkotuhontaan), on todennäköisintä se, että nyky-Venäjän toiminnan tarkoitus liittyy maassa käynnissä olevaan historian uudelleen kirjoittamiseen ja voitonkultin kirkastamiseen, jonka eräänä ilmentymänä voidaan pitää toukokuun 9. vietettävää voitonpäivää, ja josta näyttää muotoutuvan ortodoksisuuden rinnalla Venäjää kannatteleva valtioideologia. 

Venäjän voitonideologian ilmentymää, kuolemattoman rykmentin marssi.**

Venäjän, Suomeen kohdistamassa, epäinhimillistävässä retoriikassa ei kuitenkaan ole mitään uutta. Se voi meistä suomalaisista tuntua oudolta, joutua (päätyä) tällaisen kampanjoinnin kohteeksi, mutta tarkastellessamme Venäjän toimia viime vuosina, on havaittavissa samaa dehumanisoivaa retoriikkaa käytettävän systemaattisesti silloin, kun kansan (venäläisten) mielipiteitä ja mielialoja jostain valtiosta tai kansallisuudesta on ohjattava johonkin suuntaan. Retoriikan ollessa epäinhimillistävän (dehumanisoivan), tarkoitusperät ovat poikkeuksetta ilkeät, tällöin myös viestinnässä totuus menettää merkityksensä.

Viime syksynä tuli kuluneeksi toisen maailmansodan alkamisesta 80 vuotta, tuolloin Venäjän lähetystöt lukuisissa maissa osallistuivat, selkeästi valtiojohtoiseen, kampanjaan, jossa Venäjälle (Neuvostoliitolle) rakennettiin sivustaseuraajan roolia unohtaen täysin maan rooli Puolan jakajana ja Puolaan hyökkääjänä. Syksyn jälkeen Venäjän valtiotoimijat sekä Vladimir Putin ovat toistuvasti rakentaneet kampanjoita, joissa kohdemaat esitetään hyvin ikävässä valossa – niihin kohdistetaan syytteitä, kuten Puolaan, (4) ja samalla toistuvasti korostetaan sitä, kuinka Neuvostoliitto (johon Venäjä retoriikassa yhdistetään) vapautti Baltian maat, Puolan ja lukemattoman joukon maita natsimiehityksestä. Samalla kuitenkin jätetään kertomatta se olennainen, puna-armeijan tuloa ei suinkaan seurannut vapautus vaan neuvostomiehitys sen synnyttämine uhreineen, uhriluvun noustessa miljooniin, tarkastellessamme koko aluetta, jonka puna-armeija miehitti ja jotka joko liitettiin Neuvostoliittoon tai joista tuli – vastentahtoisesti ja pakolla – neuvostovaltion satelliitteja.

Mutta samaa dehumanisoivaa retoriikkaa Venäjä käyttää myös tämän päivän vihollisistaan, josta selkein ja konkreettisen esimerkki löytyy Ukrainasta.

Jo Euromaidanin aikaan eli selvästi ennen Ukrainan silloisen presidentin Viktor Janukovitšin kukistumista, venäläismediat ryhtyivät maalailemaan uhkakuvilla, joita seuraisi, jos valta Euromaidanin myötä Ukrainassa vaihtuisi fasistien noustessa valtaan – tämän uhkakuvan ylläpitoon myös Venäjän valtiojohto ryhtyi. Eli jo tuolloin Venäjä kaivoi keinovalikoimastaan dehumanisoinnin, jossa Venäjän (valtio) intressien vastaista toimintaa seurasi propagandakampanja, jossa kohde pyrittiin likaamaan – haluttiin muodostaa ja ylläpitää kuvaa täysin epäinhimillisestä kohteesta (vihollisesta, jollaiseksi kohde hyvin pian muuttui).

Venäläinen propaganda noudattaa tässä täysin Neuvostoliitossa luotuja suuntaviivoja, joissa valtion kannalta merkittävä vihollinen nimetään fasisteiksi, riippumatta onko vihollisella mitään tekemistä fasismin kanssa. Useimmiten ei edes ole. Euromaidaniin osallistuneista häviävän pieni osa oli äärioikeistoon kuuluvia, suurimman osan ollessa tavallisia ukrainalaisia ikään ja sukupuoleen katsomatta – kansalaisia, jotka halusivat maalle uuden suunnan.

Ennen Janukovitšin pakoa Kiovasta, Venäjällä pistettiin propagandassa ja epäinhimillistämisessä uusi vaihde silmään. Tuolloin, etenkin Itä-Ukrainaan, kohdistettiin kampanja-aaltoja, joissa levitettiin huhuja keskitysleireistä, joille alueen venäläisväestö siirrettäisi, mikäli Ukrainassa valta vaihtuisi. Erilaiset mediat julkaisivat myös ”haastatteluja”, joissa haastatellut kertoivat ukrainalaisten suorittamista julmuuksista, rakenteilla olevista keskitysleireistä, kadonneista ihmisistä – kukaan ei tuolloin pysähtynyt miettimään sitä, olivatko tarinat totta, tai edes sitä, olivatko ihmiset sitä, mitä väittivät olevansa. Totuus paljastui vasta myöhemmin, mutta Venäjän rakentama tarina venäläisistä uhreina oli jo myyty maailmalle – ikävä kyllä tämä tarina on edelleen monelle totuus. Tällaiset propagandatarinat keskitysleireistä eivät kuitenkaan ole uusia, niitä esiintyi myös Ukrainassa järjestetyn Oranssin vallankumouksen aikana kohdistettuna maan itäisiin osiin, ja kampanjaluonteisesti muinakin aikoina, joko Venäjältä toimitettuina tarinoina tai paikallisten kollaboraattorien rakentamina uhkakuvina.

Toisinaan tarinaa keskistysleireistä muunnellaan, jotta venäläisten propagandakoneisto voi hyödyntää sitä erilaisessa asiayhteydessä. Tällaisesta muuntelusta esimerkkinä kuva alla. Kuvassa miehitetyssä Itä-Ukrainassa majaileva suomalaispropagandisti Janus Putkonen yhdistää omassa somepäivityksessä Ukrainan, EU:n ja keskitysleirit toisiinsa piittaamattomasti ja totuudenvastaisesti. Tarkoitus pyhittää keinot!

Ehkäpä joku tässä vaiheessa pitää arveluttavana vihollinen-sanan käyttöä otsikossa. Mielestäni sille on kuitenkin perusteet, ja ne on johdettavissa Venäjän omista, tämän hetken, toimista – Venäjä kokee olevansa vihollisten piirittämä. Osan liittyessä sitten maan omaan historian uudelleenkirjoittamiseen, jolloin monille toimille on löydettävä peruste ja erääksi perusteeksi käy sopiva viholliskuva.

Tämän päivän toiminnassa kyse on puhtaasta kokemuksesta – tunteesta, joka on seurausta siitä, että Kremlissä tarkastellaan maailmaa eri näkökulmasta käsin ja tällä tunteella on toki pidempi historia kuin muutama viime vuotta. Kuten Keir Giles teoksessaan Moskovan opit toteaa –

”Kautta historian Venäjän maailmankuvan yhtenä määrittävänä piirteenä on ollut oletus, että ulkovallat juonittelevat valloitusta…” (5)

…jollaisena Venäjä näkee Euromaidania seuranneen vallanvaihdon Ukrainassa (laajemmin värivallankumoukset), jollaisen se pelkää kohtaavan myös Venäjää. Tässä on myös huomioitava se, että Moskovasta katsoen eräät läntiset – itsenäiset valtiot – ovat osa sen vaikutuspiiriä, johon Kremlillä tulisi olla etuoikeus. Painotan, edellinen on toteamus, en todellakaan itse hyväksy Kremlin ekspansiivista politiikkaa.

Teoksessaan Keir Giles avaa näkemystään syvällisemmin, johdattaa lukijansa tarkastelemaan maailmaa siten, kuten Kreml sen näkee, jolloin ymmärrämme paremmin sen, miksi Venäjä toimii tavalla, joka tuntuu meistä epärationaaliselta. Tuolloin myös ymmärrämme sen, miksi Venäjä luo ja pitää yllä perusteettomia uhkakuvia. Ja miksi tässäkin kirjoituksessa esiintyy otsikossa sana ”vihollinen”, vaikka harva meistä suomalaisista kokee Suomen olevan Venäjän vihollinen. Kremlistä katsoen seisomme kuitenkin samassa rintamassa, joka voi toimia sillanpääasema hyökkäykselle.

Marko

1. https://sledcom.ru/news/item/1456550/ 

2. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006482333.html 

3. https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000006480585.html 

4. https://www.theatlantic.com/ideas/archive/2020/01/putin-blames-poland-world-war-ii/604426/ 

5. Keir Giles: Moskovan opit, mikä saa Venäjän vastustamaan länttä s. 76.

*: Kuvan lähde:

https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/9/99/Spotkanie_Sojusznik%C3%B3w.jpg 

**: Marko Enqvistin kokoelmista, kuolemattoman rykmentin marssi Helsingissä toukokuussa 2019. 

Huomautus, kirjoituksessa Venäjällä viittaan hallintoon kollektiivina en kansaan.

Aihetta käsitelty Johan Bäckmanin toiminnan kautta blogissa ”Bäckman – Sandarmohin hiekkakankailta Itä-Karjalan keskitysleireille”.