Ukrainan itsenäisyyspäivänä: United For Ukraine

 

Ukrainan itsenäistyminen 24. elokuuta 1991 oli viimeinen naula hajoavan Neuvostoliiton arkkuun. Tänään 34 vuotta myöhemmin 24. elokuuta 2025, ukrainalaisten taistellessa itsenäisyydestään mieleeni palaavat hetket kesäisessä Kiovassa parisen vuotta sitten. Seisoimme kaupungin hautuumaalla laskettuamme neilikat ystävämme työkaverin haudalle. Työkaverin, joka oli tarttunut aseeseen ja lähtenyt puolustamaan maataan Venäjän aloitettua monen rintaman tuhoamissodan Ukrainassa 24. helmikuuta 2022. Työkaverin, joka kaatui seuraavan vuoden puolella puolustaessaan itseään, perhettään ja maataan rikollista hyökkääjää vastaan. Työkaverin, jota minä en tuntenut mutta jonka kuolema kosketti lopulta minuakin.

Keskustelimme. Katselin tuulessa hulmuavia lippuja – tilannekartoilta tuttujen joukko-osastojen lippuja sekä sinisen ja keltaisen muodostamaa lippumerta.

Perheystäväämme V. painoi tuolloin syyllisyys siitä, että tuhannet nuoret joutuvat luopumaan kaikesta puolustaessaan maataan, ja ettei hän iäkkäämpänä enää kelpaa rintaman lihamyllyyn. Mieluusti hän vanhempana joutaisi kuolemaan rintamalla kuin nuori, jolla elämä on vielä edessä. Ukrainan käymä puolustustaistelu ei olisi ensimmäinen sota, johon V. osallistuisi - nimittäin vuosikymmeniä aiemmin hän joutui taistelemaan ”punaisen tähden” alla Afganistanissa neuvostovaltion imperialistisessa sodassa, menettäen siellä tovereitaan (ja jotain itsestään). T. tunsi suunnatonta kiitollisuutta kaikkia heitä kohtaan, jotka osallistuvat puolustussotaan ja ovat valmiit antamaan henkensä maansa ja perheidensä tulevaisuuden puolesta.

L. oli pakahtua tietämättömyyden tunteeseen, jonka valtaan hän kaupungin hautuumaalla käynnin myötä joutui. Tietämättömyyden, koska hän ei tiennyt mitä voisi tehdä enemmän auttaakseen ukrainalaisia sotilaita sekä kaatuneiden omaisia. Ja jossain syvällä hän tunsi katkeruutta ”katsapeja” (ukr. кацап), jotka ovat tulleet tuhoamaan hänen maansa ja anastaneet häneltä kodin ja tulevaisuuden. Kodin kirjaimellisesti, koska syyskesällä 2014 hän joutui lähtemään miehitetystä Donetskista vain kaksi kassia käsissään.

Entäpä sitten minä? Tunnustan rehellisesti vihantunteen nousseen voimakkaasti esiin noina hetkinä. Kyse ei ollut mistään vihanpuuskasta vaan kokonaisvaltaisesta tunteesta, joka ei kohdistunut pelkästään Ukrainaan brutaalisti hyökänneisiin venäläisiin vaan myös meidän länsimaiden poliitikkoihin ja päättäjiin, jotka (vähintäänkin) mieleltään korruptoituneina olivat valmiit myymään kymmenien miljoonien kansan tyynnytelläkseen Moskovaa (ja pitääkseen äänestäjät tyytyväisinä). Myöhemmin olen kyseenalaistanut tämän tunteen, mutta en ryhdy kieltämään sitä. Olin vihainen ja toin sen tuolloin ilmi; vihaa seurasi pettymys ja voimattomuuden tunne.

Pettymys kohdistui ennen kaikkea ajatukseen siitä, että elämme jälleen hetkeä, jolloin puheet eivät oikeasti konkretisoidu; ja voimaton siksi, että mielessäni näin tien pään: Venäjän tavoite on koko Ukraina ja totalitaarisen imperiumin palauttaminen.

Ukrainaa ja Suomea yhdistää aivan liian moni asia, kuten sama vainiolainen, barbaariseen sotaan ryhtynyt imperialistinen vihollinen: Venäjä. Tänään Venäjä sotii Ukrainassa samoilla otteilla, joilla se kohteli suomalaisia Isovihan aikaan vuosina 1713–1721, jolloin olennaiseen rooliin nousi siviileihin kohdistettu terrori ja julmuudet, joukkosurmaaminen sekä naisten ja lasten kaltoinkohtelu ja orjuuttaminen. (Huom. Isovihasta käytetään aikalaislähteissä nimitystä venäläisen ylivallan aika).

Venäläisten miehityksestä selvinneet ukrainalaissiviilit ovat kertoneet miehittäjän harjoittamasta julmuudesta ja toimeenpanemista rikoksista siviilejä kohtaan. Kidutus ja seksuaalinen väkivalta tai niillä pelottelu kuuluvat venäläisten yleisesti käyttämiin metodeihin. Toisinaan myös sotavangeiksi jääneet Venäjän asevoimien sotilaat (jos heitä voi sotilaiksi edes kutsua) kertovat tekemistään raakuuksista:

”Helmikuun 8. 2024 löysimme naisen kahden lapsen kanssa kellarista Avdijivkan esikaupunkialueella. Löysimme 38-vuotiaan naisen ja 11- sekä 13-vuotiaat lapset. Kysyimme heiltä mitä he tekevät täällä, miksi he eivät ole lähteneet. He vastasivat, ettei heillä ole paikkaa mihin mennä. Saimme käskyn laittaa heille suukapulat, jottei heitä kuultaisi. [Käskyn antoi heidän komentajansa.] Teippasimme heidän kaikkien suut, jonka jälkeen kävimme heidän kimppuun [konteksti huomioiden, kyse on raiskaamisesta] aloittaen naisesta.” Tätä jatkui kaksi tuntia, jonka jälkeen kolmikko vietiin seinää vasten ja ammuttiin. (Lähde: @SlavaUk30722777).

 

Ukrainan itsenäisyyspäivänä Senaatintorilla Helsingissä ’United For Ukraine’-hengessä

Ukrainan itsenäisyyspäivän ”United For Ukraine”-tukimielenosoitukseen Helsingin Senaatintorille kokoontui satoja ukrainalaisia ja Ukrainan ystäviä. Tervehdyksensä ukrainalaisille (ja meille muillekin) kävi jättämässä joukko maamme korkea-arvoisia edustajia, kuten pääministeriltä Petteri Orpo, eduskunnan puhemies Jussi Halla-aho – joka lausui viestinsä myös ukrainaksi ja ulkoministeri Elina Valtonen.

Ukrainalaiskuoro Helsingin tuomiokirkon portailla.

Lippumerta Senaatintorilla.

Ukrainan suurlähettiläs Myhailo Vydoinyk lausui kiitoksensa meille suomalaisille.

Tilaisuuden päätti Ylioppilaskunnan Laulajien tuplakvartetin ja sellisti Lukas Stasevskij’n Finlandia hymni.

Jottei totuus unohdu: Miehitys ei ole rauha.

Kuten Euromaidanin ja Arvokkuuden vallankumouksen seurauksena vapaus voitti totalitarismin, tulee nytkin vapaus voittamaan kansoja kurittavan diktatuurin – mitä nopeammin, sen parempi!

 

З Днем Незалежності, Україно!

З Днем Незалежності, Незламна!

Слава Україні!

 

Marko

 

Kuvat: Marko Enqvist.