Elämää Venäjän Ukrainalta miehittämillä alueilla: venäläisten kranaatti-iskut Donetskiin

 

Toukokuun puolivälin tietämillä kirjoittamassani blogissa (Elämää Venäjän Ukrainalta miehittämillä alueilla) viittasin vuosien 2014–2022 välillä Itä-Ukrainan miehitetyiltä alueilta tekemiini havaintoihin sekä havaintojen pohjalta kirjoittamiini tarkempiin raportteihin, joissa tarkastelin miehityshallinnon, tai niiden edustajien, Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla tekemiä ihmisoikeusloukkauksia sekä sotarikoksia. Havaintojen kuin myös raporttien joukossa on myös silminnäkijähavaintoja militanttien (eli Venäjän proxyjoukkojen) Donetskissa tekemistä, Donetskiin kohdistuneista kranaatinheitiniskuista sodan ensimmäisiltä vuosilta. Jäin tuolloin pohtimaan aiheesta seikkaperäisemmin kirjoittamista, joissa hyödyntäisin kyseisiä havaintoja sekä raportteja. Toisin kuin alkuperäisissä raporteissa, tässä kirjoituksessa harjoitan sensuuria ja poistan kaikki sellaiset tiedot, joiden perusteella on mahdollista yksilöidä havainnon tekijä tai tarkempi alue miehitetyssä Donetskissa.

En ryhdy arvioimaan sitä, kuinka yleistä sellainen toiminta, jossa Venäjän johtamat joukot tulittivat tarkoituksellisesti kohdetta, joka sijaitsi sen itsensä miehittämällä alueella, oli. Pelkästään minun tiedossa on lukuisia sotavuosien kuluessa tapahtuneita miehitetyillä alueilla sijainneiden siviilikohteiden tarkoituksellista tulittamista, joiden tekijänä on Venäjä-johtoiset joukot.

Ensimmäinen näistä vahvistetuista havainnoista on kesältä 2014, jolloin L havaitsi Donetskin kaupunkialueella militanttien käyttämän ”roska-auton” eli kuorma-auton, jonka laidoiltaan korotetulle lavalle on sijoitettu suojaan 82 millin kranaatinheitin, (1) tulittavan sellaisia alueita, jotka tuolloin olivat Venäjältä johdettujen joukkojen hallinnassa. Kyseessä oli ensimmäinen tietooni tullut tämän luokan tapaus. Myöhemmin valokuvien myötä sain vahvistuksen sille, että militanteilla on käytössään tällaisia ”roska-autoja”, ja että niiden lavalle oli useimmiten sijoitettu 2B9 ”Vasiljek” automaattinen 82 millin kranaatinheitin, (englanniksi asejärjestelmästä käytetään nimeä ”gun-mortar”). Tällaisen järjestelmän etuihin kuului huomaamattomuus, se pystyi myös liikkumaan vapaammin kaupunkialueella ja pääsemään lähemmäs ”kohdetta”. Toisaalta se oli myös oivallinen ”terroriase” edellisten syiden tähden. Lisäksi venäläisten oli mahdollista hyödyntää sitä omassa propagandassaan tulittamalla (huomaamattomasti) alueita, jotka olivat Kremlin nukketasavaltojen (eli ”kansantasavaltojen”) hallinnassa ja syyttämällä teosta Ukrainaa.

Jouduin monet kerrat taittamaan peistä vielä sotavuosina 2016 ja 2017 toiminnasta, koska havainnoista huolimatta moni piti tällaista toimintaa täysin järjettömänä ja jotkut jopa epäuskottavana. Ihmiset eivät tuolloin, osa ei vieläkään tunnut tiedostavan sitä, ettei Venäjän tarkoituksena välttämättä ollut rakentaa uskottavaa tarinaa, vaan aiheuttaa hämmennystä ja sekaannusta ja tämän toiminnan avulla saada aikaan tila, jossa mihinkään ei uskota (tai kaikkeen uskotaan yhtä vähän). Lisäksi monilta tuntui jäävän huomiotta se, että osa Venäjän propagandasta palveli yksinomaan kotiyleisöä, auttaen Venäjää rakentamaan omaa narratiiviaan tukevan tarinan, jota levitettiin venäläisten keskuuteen. Tämän tarinan perusteemoihin kuului propagandistinen väite ”ukrainalaisten suorittamista terroripommituksista”. Voi olla, että tämä tarinanosa levisi jopa odotettua paremmin läntiseen maailmaan median mutta etenkin (uskottavien) ”auliiden apureiden” avulla. Suomessakin Rauhanpuolustajat toimi kaikukoppana Venäjän levittämälle disinformaatiolle ja propagandalle. (2) Mutta tätä tarinaa levitettiin eri muodoissaan myös suuremmilla näyttämöillä aina Euroopan parlamenttia myöten, jossa Venäjän äänitorvia löytyi niin laitavasemmalta kuin myös äärioikealta. (3)

 

Kiovan piirin kranaattikeskitys Donetskissa

Seuratessani aamulla (30. elokuuta 2016) uutisvirtaa huomasin mainintoja Donetskin joutumisesta kranaatti-iskun kohteeksi edellisen yön kuluessa. Aamun ensimmäisten tietojen mukaan kranaattikeskityksen kohteena oli ”useita rakennuksia” Donetskin pohjoisosassa. Aamupäivän kuluessa saimme kontakteiltamme Donetskista tarkempaan tietoa. Ensinnä täsmentyi se, että keskitys kohdistui Kiovan piirin (ukr. Київський район) alueelle Donetskin pohjoisosissa ja myöhemmin varmistui kranaattikeskityksen osuneen vul. Dvoržakan alueelle – kadun kerrostaloista nro. 2 ullakko syttyi palamaan kranaattikeskityksen jälkeen. (4)

Tietojeni mukaan jo ennen aamua paikalle oli saapunut joukko venäläisten ”medioiden” edustajia, muun muassa News Front’in ja Life.ru:n ”toimittajat” tiimeineen. Havaintojen mukaan heitä oli epätavallisen paljon, enemmän kuin normaalisti vastaavan kaltaisissa tilanteissa. Se, että tällaiselle paikalle saapuu runsaasti venäläisten ”medioiden” edustajia indikoi jo tuolloin sitä, että kyse on jostain muusta, kuin ”miltä tapahtunut näyttää”. Vaikka tuolloin Itä-Ukrainassa oli jo sodittu parin vuoden ajan, liian harva näki Venäjän kyynisten provokaatioiden ja lavastusyritysten läpi – usein tapahtunut meni ”pikku-uutisena” läpi sellaisenaan. Venäjän suurhyökkäyksen alla alkutalvella 2022 olimme jo viisaampia, mutta edelleen aivan liian usein mediatalot olivat uutisoidessaan ”tasapuolisuusharhan” vallassa.

Donetskissa elokuun toiseksi viimeisenä päivänä (v. 2016) uutisointia seuranneet henkilöt kertoivat uutisoinnin olevan ”tavanomaista”. Venäläismediat sekä paikalliset propagandamediat olivat välittömästi uutisoinut tapahtuneesta ”Ukrainan suorittamana provokaationa…”. Kranaattikeskityksellä oli myös lukuisia silminnäkijöitä. Heidän lausuntoihinsa ei kiinnitetty huomiota. Eräs alueella asunut henkilö oli nähnyt tapahtuman parvekkeeltaan, hän kertoi ns. toimittajille aluetta tulitetun etelästä Donetskin keskustan suunnalta. Ei siis luoteesta, jolla suunnalla rintamalinja lähimmillään tuolloin kulki. Ei myöskään pohjoisesta, jolla suunnalla Donetskin esikaupunkialueella Avdijivkan eteläpuolella oli taisteltu aiemmin kesällä. Vul. Dvoržakalla vierailleet ”median” edustajat eivät olleet kiinnostuneita näistä silminnäkijälausunnoista. Asukkaat eivät päässeet ääneen virallisissa lähetyksissä, mikä on ymmärrettävää, koska he olisivat vieneet pohjan pois propagandistiselta väitteeltä ”ukrainalaisten suorittamasta iskusta”.

Näytöksen järjestäjiä – nimittäin propagandanäytöksestä tässä oli kyse – ei myöskään haitannut yhtään se, että kohteesta Donetskin pohjoisosista oli sodan osapuolia jakaneelle demarkaatiolinjalle vähimmilläänkin yli 3500 metriä, ja Ukrainan asevoimien sekä vapaaehtoisjoukkojen todellisiin asemiin reilut 4500 metriä. Ukrainalla ei ollut alueella asejärjestelmiä, joilla olisi yltänyt kohteeseen aiheuttaen havaitut vauriot. Venäjän proxy-joukoilla sen sijaan oli useita tukikohtia sekä huoltovarikkoja 2–3 kilometrin säteellä kranaattien vaurioittamasta kerrostalosta.

Kyseinen kranaattikeskitys Kiovan piirin alueelle Donetskin pohjoisosiin ei ollut ainoa tällainen episodi noina elokuun päivinä ja viikkoina. Edellisenä viikonloppuna Kiovan piirin pohjoisosiin, Donetskin päärautatieaseman pohjoispuolelle sekä Veselen kylän itäosiin ammuttiin lukuisia kranaatteja. Summittaiselta vaikuttaneen tulituksen seurauksena useampi asuinrakennus sai vähäisiä vaurioita, ikkunoita hajosi jne. Saimme myös tutultamme silminnäkijähavainnon, joiden perusteella saatoimme päätellä sen, etteivät kranaatit tulleet Ukrainan kontrolloimilta alueilta.

 

Lisää laittomuutta ja kurittomuutta sekä rikollista toimintaa miehitetyssä Donetskissa  

Seuraava hyvin epämääräinen tapahtuma sijoittuu kevättalveen 2015, jolloin muutaman kilometrin päähän Donetskin ydinkeskustasta kerrostalojen sisäpihalle ammuttiin kranaatteja. Hyvin vähäisten vaurioiden perusteella (hajonneita ikkunoita, pari kuoppaa maassa ja hajonneita portaita sekä vaurioitunut seinä) voidaan päätellä, että käytetyt kranaatit eivät olleet suurikokoisia. Suurella todennäköisyydellä 82 millisiä tai vaihtoehtoisesti kotikutoisempia pommeja, jotka heitettiin alueelle tai kaukolaukaisimella räjäytettiin talojen sisäpihalla. Kaikissa tapauksissa voidaan sulkea pois se, että tulittajana olisi ollut Ukrainan asevoimat tai niiden rinnalla taistelleet joukot, koska kyseiseltä alueelta lähimmille silloisiin Ukrainan eteentyönnettyihin tarkkailuasemiin oli matkaa reilut 15 km. Ukrainan tykistöä oli tuolloin, ennen Minsk II-sopimuksen voimaantuloa, asemiin sijoitettuna noin 20 kilometrin päässä. Osassa tällaisista tapauksista taustalla saattoi olla Venäjän proxy-joukkojen keskinäisestä välienselvittelystä tai reviirikiistoista.

Havaintojeni sekä saamieni tietojen mukaan tällaiset reviirikiistat olivat suhteellisen yleisiä Itä-Ukrainan miehitetyillä alueilla sodan ensimmäisinä vuosina, eräänä vedenjakajana voidaan pitää militanttikomentaja Aleksandr Zahartšenkon likvidointia 31. elokuuta 2018 (5) ja sitä seurannutta laajempaa puhdistusaaltoa. Eivät reviirikiistat Zahartšenkon likvidointia seuranneisiin puhdistuksiin päättyneet, mutta ne muuttivat muotoaan toiminnan muuttuessa organisoidummaksi ja johdetummaksi.

Tällaisten reviirikiistojen havainnoitsijaksi päätyi myös eräs ”pienpuotia” pitänyt tuttumme kevättalvella 2016, jolloin miehitetyssä Donetskissa erään pataljoonan* hallinnoimalle alueelle hyökkäsi toiseen Venäjän proxy-joukkoihin kuuluvan pataljoonan joukkoja. Hyökänneet joukot tulittivat aluetta erilaisilla aseilla, tavoitteenaan oli todennäköisesti ryöstää liikkeet syntyneen kaaoksen seurauksena. Tällainen rikollinen toiminta harvoin, jos koskaan, johti mihinkään kurinpidolliseen toimeen tekijöitä kohtaan. Sen sijaan venäläiset tavanomaisesti hyödynsivät tällaiset episodit omassa propagandassaan syyttäen tapahtuneesta Ukrainaa. Niissä tapauksissa, joissa ETYJ:n tarkkailijat pääsivät tekemään tutkimusta sekä haastattelemaan uhreja, tapahtumapaikalle harvoin päästiin riittävän nopeasti ja vielä harvemmin silminnäkijöitä päästiin kuulemaan vapaasti. Ei myöskään pidä unohtaa sitä, että läsnä on myös epäilys siitä, että kuultavia on valmisteltu miehittäjän tai niiden edustajien toimesta. Eikä myöskään pidä unohtaa pelon vaikutusta haluun kertoa tapahtuneesta todenmukaisesti. Usein jo pelkkä vihjaus palkan tai jonkin muun edun menettämiseen, sai aikaan sen, että silminnäkijä ”alkoikin unohtaa havaintojaan”, ja kun tällaisista asioista on muistutettu riittävän monta kertaa, ihmiset ehdollistuvat kuvaamaan tapahtumia tavalla, jonka he olettavat tyydyttävän miehittäjää tai sen edustajaa.

Kävin tuolloin keskusteluja näistä ja vastaavista tapauksista ukrainalaisten ihmisoikeusaktivistien kanssa. Kirjoituksessa kuvattu toiminta oli tuolloin tavanomaista miehitetyillä alueilla. Toki jokaisen epäillyn tapauksen kohdalla tapahtuneen todistaminen on hyvin vaikeaa tai jopa mahdotonta. Hyvin harvoin ulkopuoliset pääsivät tutkimaan paikkoja välittömästi tapahtuneen jälkeen. Usein tapahtuneet tulivat ilmi sosiaalisen median kautta tai venäläisten epäilyttävistä propagandauutisista. Toisinaan ”maito oli kaatunut kunnolla pöydälle” läntisten medioiden siteeratessa sellaisenaan venäläisten ”uutistoimistojen” uutisia. Eikä aina läntistenkään uutistoimistojen omakaan uutisointi ollut onnistunutta, olennaisia asioita jätettiin kertomatta (tai ne kerrottiin auttamatta liian myöhään). Näin kävi myös BBC:lle helmikuussa 2015, heidän uutisoidessa donetskilaiseen sairaalaan kohdistuneesta kranaatti-iskusta. (6) Nimittäin sairaala-alueelle (ja muihin lähialueen taloihin) osuneet kranaatit osuivat kaikki rakennusten itäseinille tai pihoille sienien välittömään tuntumaan. Ehkäpä en olisi itsekään kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, jollei Donetsk olisi ollut minulle tutumpi kaupunkina ja tuntenut sen asukkaita, joten teinkin tiedusteluja ja jo seuraavina päivinä sain vahvistuksia epäilyilleni, joista tärkein kohdistui ilmansuuntaan, johon rakennusten vaurioituneet seinät avautuivat.

Mielestäni nämä olivat olennaisia tietoja aikana, jolloin Venäjä propagandan ja disinformaation avulla pyrki häivyttämään totuuden. En myöskään väitä, että kaikissa tällaisissa siviilikohteiden tulitus-tapauksissa on kyse tahallisesta toiminnasta. Ongelma vain on siinä, ettei Venäjä tai sen tuella alueella operoineet joukot, juuri koskaan tunnustaneet tekoaan, vaan syyttivät ilmiselvissäkin tapauksissa Ukrainaa. Todellisia provokaatioita ja (venäläisille) medioille järjestettyjä näytöksiä mahtui runsaasti joukkoon, jollaisista saatiin runsaasti esimerkkejä päiviä ja viikkoja ennen Venäjän suurhyökkäyksen alkua helmikuussa 2022 mutta sellaisista löytyy esimerkkejä aiemmiltakin vuosilta. (7 ja 8) Toiseen ääripäähän kuuluivat kurittomuuden ja piittaamattomuuden seurauksena tapahtuneet siviilikohteiden tulittamiset, jollaisesta venäläistaustainen Sparta-pataljoonan komentajanakin toiminut Arsen ’Motorola’ Pavlov antoi esimerkin ampuessaan summittaisesti kranaattikiväärillä asutetulla alueella. (9) Kyse ei hänenkään kohdalla ole ainoasta kerrasta, jolloin hän osoitti suurta piittaamattomuutta aseidenkäytössä. Muistakaamme, että kirjoituksessa kuvaillut tapahtumat tapahtuivat pääsääntöisesti noin vuosikymmen sitten. Sen sijaan, että poliitikot lännessä olisivat tuolloin ryhtyneet riittäviin toimiin, he hankaloittivat Ukrainan puolustustaistelua ja usein jopa kohtelivat sitä, kuin rikollista sen sijaan, että Venäjä olisi pantu tilille teoistaan. 

Marko

Lähteet:

1. https://www.radiosvoboda.org/a/27996271.html

2. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2023/02/rauhanpuolustajat-tyota-rauhanohjusten.html

3. https://theins.ru/en/politics/268694

4. https://x.com/hyeva_marinka/status/770493325107421184

5. https://vartiopaikalla.blogspot.com/2018/09/attentaatti-kansantasavalloissa-eli.html

6. https://www.bbc.com/news/world-europe-31129484

7. https://www.bellingcat.com/news/2022/02/28/exploiting-cadavers-and-faked-ieds-experts-debunk-staged-pre-war-provocation-in-the-donbas/

8. France24:n toimittaja onnistui nauhoittamaan ja kuvaamanaan keskustelun tulitaukorikkomuksen-lavastusoperaation valmistelusta lokakuussa 2016. Tapahtuneesta tekee erityisen kiinnostavan se, että paikalla oli kaksi suomalaistaustaisen Janus Putkosen päätoimitteleman DONi News-propagandamedian ”toimittajaa”, ranskalaistaustainen Christelle Néant sekä edesmennyt Jekaterina Vasilenko. Tapahtumakuvaus löytyy muun muassa 7. helmikuuta 2022 kirjoittamastani blogista.

https://www.france24.com/en/20161014-video-reporters-donetsk-dependent-republic-russia-ukraine-weapons

9. https://x.com/carl_tuckerson1/status/1773002361679528277

*: Pataljoonan nimi on tiedossani, en edelleenkään mainitse pataljoonan nimeä, koska se auttaisi yksilöimään alueen miehitetyssä Donetskissa.

Donetskin kranaatinheitiniskusta julkaistiin lyhyt uutinen SSS-Radion verkkosivulla tapahtuma-aikana: http://sss-radio.ee/fi-blogi/kirjeenvaihtajamme-marko-enqvist-kranaatti-iskuja-donetskiin (huom. linkki ei enää toimi).

Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä: veteraanit ennen ja nyt

 

Toisen maailmansodan taistelut päättyivät Euroopan mantereella kahdeksan vuosikymmentä sitten, 8. toukokuuta 1945 natsi-Saksan antauduttua liittoutuneille. Antautumisen astuessa voimaan 8. toukokuuta 1945 klo. 23:01 – Moskovassa vuorokausi oli jo tuolloin ehtinyt vaihtua, elettiin toukokuun 9. päivää. Niinpä ei ole ihme, että olen pohdiskellut kerran ja toisenkin menneiden sukupolvien uhrauksia, sitä kuinka kokonainen kansan yhdistyi marraskuussa 1939 taisteluun vapauden puolesta – voinemme kirjoittaa ”koko kansa”, vaikka vähäinen joukko ihmisiä ei tarttunutkaan tuolloin aseeseen ideologisen tahi jonkin muun syyn tähden. Ja kuinka käytyä talvisotaa seurasi kesäkuussa 1941 alkanut jatkosota, joka päättyi 4. syyskuuta 1944 sovittuun aselepoon ja 19. syyskuuta 1944 allekirjoitettuun Moskovan välirauhaan, jonka yksi seuraus oli Lapin sota. Jatkosodan aselepoehtoihin kuului saksalaisjoukkojen karkottaminen Suomesta 15. syyskuuta 1944 mennessä.

Suomenlinnassa, © Marko Enqvist. 

Lapin sotaa käytiin Suomen ja Saksan välillä 15. syyskuuta 1944–27. huhtikuuta 1945, jolloin viimeisetkin saksalaisjoukot olivat vetäytyneet Käsivarrenlapista Norjan puolelle. Lapinsodan ensimmäiset taistelut käytiin Pohjois-Pohjanmaa Pudasjärvellä syyskuun 28. päivä, merkittävämmät sotatoimet alkoivat muutamaa päivää myöhemmin uhkarohkean Tornion maihinnousun (Röytän maihinnousun) myötä 1. lokakuuta 1944. Sukuni on isäni puolelta Pohjanlahden perukoilta, Kemistä, josta taisteltiin lokakuun alkupuolella 1944. Historiankirjat tietävät kertoa, kaupungin siviiliväestön olleen pääosin taisteluiden keskellä, minun ei tarvinnut lukea tätä historiankirjoista vaan isän puoleisen sukuni ”sukukronikasta”, josta seuraavaksi lyhyt katkelma:

”…eukko tiellä haavoittui ja mökkejä syttyi palamaan. Pian tämä sotatapahtuma oli ohi ja K. rupesi keittelemään korviketta. Ilmeisesti savu oli kiinnittänyt sotilaiden huomiota, sillä pian saapasteli sisään mökkiin joku sotamies ihmettelemään, mitä siellä oikein tehtiin. ’Keitetään korviketta’, oli K. selittänyt totuudenmukaisesti. ’Heti pois täältä’, oli mies komentanut, ja selittänyt, että he olivat juuri kahden rintaman välissä ja pahempi rytinä voisi alkaa milloin tahansa.

Heidät oli häädetty metsään etelään päin ja siellä he olivat istuneet koko yön nuotion äärellä kääriytyneenä häthätää mukaan kerättyihin vaatteisiin ja joivat korviketta tietämättä mistään mitään. Aamulla oli vänrikki tullut kyselemään, olivatko he olleet siinä koko yön ja saatuaan myöntävän vastauksen oli kauhistuneena huudahtanut: ’Taivas, suoraan suomalaisen tykin edessä’.”

Kuvaus siviileiden elämästä sodan keskellä kuuluu niihin harvoihin isäni puoleisen suvun kuvauksiin sodasta, sodan sattumanvaraisuudesta. Moni kemiläinen kertoo Kemin taisteluiden osana Lapin sotaa jättäneen kaupunkilaisiin yli sukupolvien säilyneen syvän jäljen. Isän puoleisen sukuni kohdalle moista kokemusta ei kuitenkaan näytä kertyneen, kronikassakin kyseistä episodia kuvattiin seuraavasti:

”Ei olisi tarvinnut muuta kuin laukaista tykki niin hyvä osa Koivuharjun väestä olisi tullut passitetuksi mullan alle, mutta onneksi koivuharjulaisille, yöllä oli ollut rahallista. Kaikki tämä osoitti vain sitä sekasortoa, mikä Kemin ympäristössä oli silloin ollut”.

Itseäni harmittaa eniten se, etten nuoruudessa kokenut tarpeelliseksi keskustella sodan kokeneen ja nähneen sukupolven kanssa. Mikä on hiukan outoa, koska aiheina historia sekä sotahistoria kiinnostivat minua jo tuolloin todella paljon. Kiinnostus näkyi koululaisen työpöydällä lukuisina kirjastosta lainattuina historian ja sotahistorian kirjoina.

Olen jälkikäteen päätellyt keskustelemattomuuden johtuneen pääasiassa aikakauden ilmapiiristä Suomessa. Elin lapsuuteni ja nuoruuteni 70- ja 80-lukujen Suomessa, eikä kotinurkillani Kaakkois-Suomessa sen erityisemmin kannustettu peruskoulussa oman perheen tai suvun historian tutkintaan. Ja kun setäni laatima sukukronikka edes joiltakin osin antoi vastauksia mieltäni askarruttaneisiin pohdintoihin, niin enpä tullut koskaan esittäneeksi jatkokysymyksiä. Vai oliko minulla vääristynyt näkemys sodasta ja sotilaiden tekemistä sankariteoista, kun sellaisista ei tarinoita kerrottu, niin minulle riitti se, mitä kirjan kansien väliin oli kirjoitettu. Vasta myöhemmin – eli aivan liian myöhään – havahduin todellisuuteen, ymmärtäen, että aivan liian moni havainto ja kertomus oli jäänyt kirjaamatta muistiin. Ja aivan liian moni jatkokysymys jäänyt tekemättä. Niinpä nyt, kun veteraaneja ei suvussani enää ole elossa, eikä heitä seuranneelta sukupolvelta saa enää vastauksia kysymyksiin, painuvat nämä tarinat unholaan.

Isäni isä eli vaarini A. koki toisen maailmansodan ensihetket merillä. Syksyllä 1939 hän meni jälleen remonttimieheksi SS Kouraan, jossa A. oli jo aiemmin työskennellyt laivan kyntäessä merta aina Karibialle saakka.

”Siinä (SS Kourassa) oli silloin massalasti, joka oli tarkoitus viedä Bostoniin, mutta juuri kun he olivat päässeet Ahvenanmaan ohi tuli suunnitelmiin muutos, sillä saksalainen sotalaiva yhytti Kouran ja pakotti sen tykinlaukauksella pysähtymään. Ensin saksalainen sotalaiva ampui varoituslaukauksen Kouran keulan ohi, mutta koska suurta 5000 tonnin laivaa ei pysäytetä hetkessä, ehti sotalaiva ampua vielä toisenkin kerran ennen kuin laiva saatiin pysähtymään”.

Välikohtauksen jälkeen laivaan nousi saksalaissotilaita aseineen varmistamaan, että aluksen miehistö noudattaa annettuja ohjeita. SS Koura saateltiin saksalaisten toimesta Viinemyndiin, (huom. kyseessä on todennäköisesti Swinemünde, joka toisen maailmansodan jälkeen luovutettiin Puolalle, saaden nykyisen nimensä Świnoujście), josta se puolentoista kuukauden odottelun jälkeen jatkoi matkaa Kööpenhaminaan. Kööpenhaminasta haettiin punkraus eli otettiin kolit omaan käyttöön, proviantti eli ruokaa sekä tupakkaa tupakkamiehille. Kun SS Koura saatiin lastatuksi näillä tarvikkeilla, jatkoivat he matkaansa kohti Amerikkaa. Miinoitetun Juutinrauman läpi ohjattiin kerralla pitkä letka laivoja miinaluotsin avulla. Miinaluotsin ohjattua letkan Pohjanmerelle, suuntasi kukin alus omia reittejä määränpäähänsä. SS Kouralla se oli tuolloin Boston, Yhdysvaltojen itärannikolla.

Tämän kirjoituksen kannalta ei ole relevanttia kuvata SS Kouran ja sen miehistön sotajoulua talvisodan aikaan merellä New Yorkin edustalla, jonne alus saapui tyhjänä Bostonista; kuten ei ole merkityksellistä kuvata SS Kouran saapumista Eurooppaan lopputalvesta 1940 ja Le Havreen päättynyttä kierrosta, josta SS Koura miehistöineen lähti jälleen ylittämään Atlanttia tarkoituksenaan hakea Yhdysvaltojen Philadelphiasta 20 000 tynnyriä bensiiniä Suomeen. Teitä keitä nämä tapahtumat kiinnostavat, kehotan lukemaan kirjoitukseni joulukuulta 2020 – Talvisodan aikaan SS Kouran matkassa (aavan meren tuolla puolen).

SS Koura, v. 1940.*

SS Koura saapui Liinahamariin vajaalla miehistöllä vuoden 1940 toisella puoliskolla. Liinahamarissa, Jäämeren rannikolla, vaarini ja SS Kouran tiet erosivat. Saunakankaan varuskunta kutsui häntä seuraavan vuoden alkupuolella. Mitä mahtoi paljon kokenut mies miettiä tuolloin astuessaan aikamiehenä poikain keskelle miestenkouluun, aistiko hän tuulen suunnan muuttuvan?

Vaarini ei ollut kelvannut 30-luvun puolivälin kutsunnoissa sotaväkeen. Hänet oli laitettu silloiseen b-luokkaan, mikä todennäköisesti johtui isänsä Jaakko Enqvistin taustasta. Jaakko Enqvist oli tuomittu ”maanpetoksellisesta toiminnasta” vankeuteen ”Kallion leikkaukseen” liittyvässä oikeudenkäynnissä, jonka tuomio luettiin Turun hovioikeudessa kesäkuussa 1924. Tuomion Jaakko Enqvist istui Tammisaaren pakkotyölaitoksella. Isänsä tausta heitti epäilyksen varjon myös pojan ylle, mikä ei ollut aivan tavatonta tuohon maailmanaikaan.

Jatkosodan alkuvaiheessa joukko-osasto, johon vaarini kuului, laitettiin vartioimaan Sallan rajaa. Myöhemmin heidät siirrettiin Kuusamon Pistojoelle kahdennentoista jalkaväkirykmentin seitsemänteen komppaniaan, rykmentin komentajana eversti Puroma (eli Albert Aleksander Puroma, jolle myöhemmin myönnettiin Mannerheim-risti). Jalkaväkirykmentti 12. miehistö koostui osin asevelvollisista (kuten vaarini) ja osin talvisodan veteraaneista eli ns. Lapin jätkistä.

Vaarini osallistui Puroman komennossa olleissa joukoissa puna-armeijan hallussa olleiden kukkuloiden valloittamiseen.

”Yhdellä valloitusyrityksellä A. oli lähetetty 5–6 miehen kanssa K:n Tepon johdolla koukkaamaan joukkueen takaa, kun yllättäen avattu tulitus oli pysäyttänyt etenemisen siihen paikkaan. Kaksi luotia oli sattunut A. oikeaan jalkaan ennen kuin hän oli ehtinyt maastoutua. Hän oli ryöminyt lähellä olleen puskan taakse suojaan. Mukana olleet nuoret pojat olivat joutuneet pakokauhun valtaan ja juosseet pää kolmantena jalkana pakoon niin vaarallisesta paikasta välittämättä mistään. K:n Teppo oli yrittänyt huudella heille: ’Eihän tämä nyt käy. Ei saa juosta pakoon!’.”

Jonkin ajan kuluttua etulinjan suunnalta alkoi tulla vanhempia miehiä eli näitä Lapin jätkiä, joille vaarini A. oli huudellut: ”Kukahan se ottaisi minutkin matkaan”. Näitä Lapin jätkiä vaarini sai kiittää pelastumisestaan ja evakuoinnista selustaan, jossa joukkueen johtaja oli määrännyt hänet siirrettäväksi joukkosidontapaikalle. Joukkosidontapaikalta hänet oli siirretty Kiimasvaaran kenttäsairaalaan, ja lopulta Kuusamoon tilapaiseen sairaalaan. Kuusamosta A. siirrettiin Oulun vanhaan lääninsairaalaan useammaksi kuukaudeksi, josta tie kävi myöhemmin Kemiin.

Kesällä 1942 vaarini sai määräyksen astua jälleen palvelukseen, hakiessaan litteroita sairaalan komendantilta, puuttui kohtalo peliin. Sen sijaan, että komendantti olisi antanut vaarilleni litterat, hän olikin tiedustellut halukkuutta jäädä Kemin ammattikoululla pidettävän sotilassairaala 57:n lämmittäjäksi. Tämä sopi vaarilleni paremmin kuin hyvin, hänellä kun ei ollut enää haluja päästä rintamalle tekemään sankaritekoja, haavoittumaan, kaatumisesta puhumattakaan. Niinpä hän jatkoi tehtävässä, jota oli jo hoitanut parannellessaan sotavammoja. Siitä huolimatta, että vaarini toimitti lämmittäjän tehtävää sotilaana, voidaan todeta varsinaisten ”sotahommien” päättyneen hänen osalta jatkosodassa siihen. Aselepovuonna vaarini oli mennyt naimisiin K:n kanssa helmikuussa 1944. Syyskesällä 1944 aselevon aikaan sotilaita evakuoitiin Kemistä Raaheen, vaarini kuuluessa tähän joukkoon, tuoreen vaimonsa jäädessä Kemiin, ja kokiessa kirjoitukseni alkupuolen tapahtumat suomalaisten ja saksalaisten taistellessa Kemistä lokakuussa 1944. Myöhemmin tuore perhe sai lisäystä kolmen pojan myötä, pojista yksi oli luonnollisesti isäni, mutta tämä on aivan oma tarinansa. Entäpä äitini suvun kokemukset sodista?

Mummini (äidin äiti), ei juurikaan puhunut sota-ajasta muuta kuin niiltä osin, kun se kosketti miehensä eli äitini isän kaatumista. Sota kyllä koetteli äitini sukua, niin isän kuin hänen äitinsäkin puolelta. Äitini isä kuului veljessarjaan, jossa vain yksi kolmesta veljeksestä selvisi sodista hengissä. Äitini äidin eli mummini suvun puolelta jäljellä on vain kysymysmerkkejä. Äitini tiedot ovat kovin puutteelliset, eikä Savo-Karjalan korpimailla ole enää ajat muistavia sukulaisia hengissä. Oivaksi sotilaaksi ”haukuttu” mummini veli selvisi sodasta hengissä, rauhan aika koitui lopulta hänen kohtaloksi.

Äitini isä haavoittui Aleksandrovkan (kylä) alueelle kohdistuneessa lentopommituksessa jatkosodassa, syyskuussa 1943. Hän kuoli seuraavana päivänä haavoihinsa matkalla A/ 39 KS:ään (KS eli kenttäsairaala). Äitini oli tuolloin alle vuoden ikäinen. Hän ei itse muista itse isäänsä lainkaan, hänestä on otettu kuva isänsä sylissä joidenkin viikkojen ikäisenä vauvana loppuvuodesta 1942. Äitini oli isälleen hyvin tärkeä, muistaen toistuvasti kenttäpostissa esikoistytärtään. Minulle tuntemattomasta syystä, muutamaa korttia lukuun ottamatta kenttäposti, jonka äitini isä kotiin lähetti, on poltettu tuhkaksi kaatumisensa jälkeen.

Lappeenrannan Sankarihautausmaa, © Marko Enqvist 2024.

Äitini isän sotilaskantakortissa lukee pysäyttävät sanat: ”Haavoittunut x.x.43. Aleksandrovkassa keuhkoihin, reiteen ja käteen pommin sirpaleista. Kuoli matkalla A/ 39 KS:aan x.x.-43”. Hänet on haudattu isänmaan multiin.

* * *

Tänään sotiemme veteraaneja on joukossamme enää 1 400 (vuoden 2025 alussa), veteraaniemme keski-iän ollessa lähes sata vuotta. (1) Suomen käymissä sodissa, talvisota (1939—1940), jatkosota (1941—1944) ja Lapin sota (1944—1945), palveli noin 700 000 suomalaista. Heistä noin 600 000 oli miehiä ja loput 100 000 naisia. Veteraanien uhrausta isänmaamme hyväksi on muistettu vuodesta 1987 kansallisena veteraanipäivänä 27. huhtikuuta. Huhtikuun 27. päivä valikoitui kansalliseksi veteraanipäiväksi, syystä että tällä päivämäärällä vuonna 1945 Lapin sota päättyi viimeisten saksalaissotilaiden poistuttua Suomesta.

Nykyään myös rauhanturvaajat ja krisiinhallintaoperaatioihin (eli kriha-operaatiot) osallistuneet saavat veteraani-statuksen. Luonnollisesti siinä semanttinen ero, puhutaanko sotaveteraanista vaiko veteraanista, mutta mielestäni rauhanturvaajat ja kriha-operaatioihin osallistuneet ovat sen ansainneet. Tässä yhteydessä en myöskään unohtaisi sitä, että Euroopassa käynnissä olevassa suursodassa on tälläkin hetkellä sotimassa suomalaisia meille tärkeiden arvojen, kuten demokratian ja vapauden puolesta. Ukrainan riveissä on sotinut vuodesta 2014 pitkälti toistasataa suomalaista, joiden panosta ei mielestäni tule unohtaa. Aivan aiheellisesti on kysytty sitä, että kuinka heitä on kohdeltava heidän palatta kotiin – mielestäni puolustussota Ukrainassa on mitä enenevissä määrin myös meidän sota. Your Finnish Friends yhdistyksen puheenjohtaja Kasper Kannosto on muistuttanut meitä asian käsittelyn tarpeellisuudesta jo vuosien ajan. (2)

Tilannetta ei lainkaan paranna se, että aivan liian usein Ukrainasta kotiin Suomeen palanneet sotilaat putoavat tyhjän päälle. (3) Usein he joutuvat hakemaan apua (tai tukea) julkisen terveydenhoidon piiristä, jossa ei välttämättä ymmärretä heidän kaipaamansa avun erityispiirteitä – jos edes saavat mitään apua akuuttiin tarpeeseen. Julkisen terveydenhoidon rinnalla muutamat yhdistykset ovat erikoistuneet auttamaan Ukrainan sodasta palanneita.

Päätteeksi vielä kappaleen verran tekstiä ryhmästä, jolla on kokemusta sodasta mutta joka julkisessa keskustelussa usein unohdetaan puhuttaessa sodan kokeneista ja tässä tapauksessa heidän synnyttämästä riskistä, nimittäin Venäjän riveissä taistelleista suomalaisista tai Suomessa asuneista tai edelleen asuvista (kolmansien maiden) kansalaisista.  Osa edellä mainittuun joukkoon kuuluneista värväytyi Venäjän perustamiin ja varustamiin proxy-joukkoihin niinkin varhain kuin vuoden 2014 loppupuolella tai vuonna 2015 ja osallistuen sotaan Itä-Ukrainassa. Heistä osa on palannut takaisin Suomeen, viettäen tällä hetkellä todennäköisesti hyvinkin tavanomaista elämää siitä huolimatta, että ovat osallistuneet laittomaan sotaan Ukrainassa. Suomessa olisi myös syytä havahtua tämän ryhmän olemassa oloon ja mahdolliseen verkostoitumiseen rikollisryhmien tai muiden ääriryhmien kanssa. Tämän ryhmän teoista ja osallisuudesta Venäjän sotaan Ukrainassa on käyty yllättävänkin vähän keskustelua verrattuna lukuisiin saman viiteryhmän maihin, joista monissa on käyty oikeutta ja langetettu tuomioita näille vierastaistelijoille/ terroristeille. (4) Lukuisissa maissa on myös huomioitu näiden henkilöiden synnyttämä turvallisuusuhka, ja josta on käyty avointa keskustelua jo ennen Venäjän suurhyökkäyksen alkua helmikuussa 2022. Suomessa asian julkinen käsittely on toistaiseksi ollut olemattoman vähäistä, pois lukien muutamat ansiokkaat artikkelit. (5)

 

Marko

 

Lähteet:

1. https://veteraanit.fi/ukk/

2. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/0dac6304-f876-4d59-9cde-f10762f1799f

3. https://www.iltalehti.fi/ulkomaat/a/598c2a52-00e7-4dd3-bdec-4fdb5450ad17

4. https://yle.fi/a/3-12153718

5. Suomessa aiheesta ovat kirjoittaneet seikkaperäisemmin ainakin Yleisradio ja Helsingin Sanomat. Linkit artikkeleihin: A, B, C.

*: Kuva A. Enqvistin muistiinpanoista, kuvan ottaja ei ole tiedossa.

Lähteenä hyödynnetty myös A. Enqvistin kirjoittamaa sukukronikkaa sekä Kansallisarkiston Astia-verkkosivua. Sukukronikan siteerauksissa olen tavanomaisuudesta poiketen muokannut nimet kirjaimiksi tai kirjainyhdistelmiksi. Vaarini joukko-osastotiedot on poimittu sukukronikasta.

Suomalaisista Venäjän proxy-joukoissa kirjoituksessani ”Suomalaismilitantit miehitetyssä Donbasissa – Osasto Karhu” ja Suomenvenäläisistä sotimassa Venäjän riveissä kirjoituksessani ”Ne ’tavalliset venäläiset’ sotimassa Venäjän riveissä”.